sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Timanttiaukio

Mercè Rodoreda: Timanttiaukio
(La plaça del Diamant, 1962)
Suom. Jyrki Lappi-Seppälä
Otava, 1988

Tarina alkaa, kun nuori Natalia tapaa Timanttiaukiolla Quimetin, joka päättää, että he menevät naimisiin. Quimet on vähän omituinen, vaikuttaa epäluotettavalta. He kunnostavat itselleen asunnon, saavat lapsia ja alkavat kasvattaa kyyhkysiä. Elämä on köyhää ja varsin kyyhkysekästä, kun linnut valtaavat koko asunnon.

Sitten alkaa Espanjan sisällissota, jonne Quimet innolla rientää ja jättää Natalian pärjäämään kahden lapsen kanssa. Helppoa se ei ole. Melkoinen epätoivoisen köyhyyden kuvaus tässä. Natalia joutuu lähettämään poikansa lasten siirtolaan, jotta olisi varaa ruokkia tytär. Ruokaa ei ole silti, ja poika tulee takaisin kaljuna, arkana ja tikkujalkaisena. Natalia suunnittelee myrkyttävänsä ensin lapsensa ja itsensä, että kärsimys loppuisi, kun ei ole enää mitään myytävää.

Ei tarina siihen lopu, mutta en viitsi spoilata enempää, jos joku vaikka päättää tarttua tähän. Tämä on varmaan genressään erinomainen kirja. Tiedättehän sen genren, espanjankielisen kirjallisuuden, jossa on pääosassa kärsivä ja suoraselkäinen nainen, josta olen aiemminkin valittanut. Ylipäätään en kauheasti välitä kirjoista, joissa pääosassa on kärsimys. Nyt te pyörittelette siellä silmiänne, että mitä varten sitten koko ajan luet sellaisia kirjoja, urpo. No siksi, että tämä on lukupiirikirja. Ei voinut jättää kesken. Enkä kyllä oikeastaan halunnutkaan, tämä oli kaikista valituksistani huolimatta ihan vaikuttava lukukokemus, ja luin ihan mieluusti loppuun saakka. Ja toki tässä kuvattiin varsin ansiokkaasti ihmisen kärsimystä siviilinä sodassa ja selviytymistä sen jälkeen, tai selviytymistä ja selviytymistä, mutta silti, pidän enemmän tarinoista joissa henkilöt ovat aktiivisia toimijoita, eivätkä vain raahaudu vastoinkäymisestä toiseen. No, nyt olin ilkeä, kyllä Nataliakin toimii. Monessa kohtauksessa toimii. Ja eipä kai se entivanhaisina aikoina ollut niin helppoa. Jos mies sanoo, että nyt mennään naimisiin niin kai sitä sitten mentiin, huolimatta siitä, että jo kauas on nähtävissä, että jätkä on sutki. En minä tiedä. Minusta Natalia nyt vain ei ollut kovin fiksu jo ihan kirjan alusta saakka, kun otti Quimetin. Jo siinä hän menetti myötätuntoni.

Mutta karmaisevaa oli lasten kohtelu tässäkin kirjassa. Kun ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin jättää pieni lapsi kauhusta mykistyneenä siirtolaan. Tai jättää ihan taaperoikäiset muksut keskenään kotiin kun on pakko mennä töihin. Hui kauhea. Tuska ja ahdistus olivat läsnä lukiessa. Myötätuntoni olikin koko kirjan ajan Natalian sijaan hänen lapsissaan. Ihmispolot.

Käsittääkseni tämä on katalonialaisen kirjallisuuden (vai katalaanikirjallisuuden vai miten se sanotaan) merkkiteos, joten jos tykkää tämänhenkisestä niin tässäpä oiva tärppi. Sepustukseni on vähän sekava, kun periaatteessa näen tämän kirjan ansiot, mutta tämä nyt vain ei ole minun juttuni. Että kiitos ja anteeksi.

2 kommenttia:

  1. Herranen aika. Mä ymmärrän tuon lapsiasian. Vaikea on nykyisin lukea kirjoja, joissa joku lapsi kärsii, vaikka tulisi vain haava käteen. Saati sitten tuommoisia siirtoloita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on, niin on! Ja vaikka tietää, että ennen vanhaan lapsia kasvatettiin hyvässä uskossa aika eri periaatteilla kuin nyt, niin silti sitä on vaikea lukea pitämättä vanhempia kauheina sadisteina. Ja tavallaan Timanttiaukion rouva valitsi, että kuolevatko lapset nälkään vai eivätkö kuole, joten vähän vaikeahan sitä on ruveta arvostelemaan. Ja silti huomaan vähän arvostelevani. Kamalaa.

      Poista