torstai 5. syyskuuta 2013

Kahvinkeittimettömyyteen itseni sysättyäni

Olen jo kauan haaveillut uudesta kahvinkeittimestä. Aiemman äitini osti minulle kun muutin pois kotoa, eli jotakuinkin kolmetoista vuotta sitten, ja se oli muistaakseni joku Siwan ykkösbonustarjous. Se oli valkoinen, joka on täysin käsittämätön väri kahvinkeittimelle, koska kukaan normaali ihminen ei onnistu pitämään sitä valkoisena. Tai ehkä joku pystyy, mutta silloin hän ei ole kyllä kahvi-ihminen vaan siivousihminen. Lienee jo selvää kumpi minä olen.

Mutta tämä valkoinen kahvinkeitin on ollut ulkomuodostaan huolimatta erinomainen. Se on keittänyt mainiot kaffenplöröt aamusta toiseen. Harmillisesti satuin näkemään jossain maailman sievimmän pikkukeittimen ja aloin perustella uutta hankintaa erilaisin tekosyin. Koska tekosyitähän ne ovat, kun entinen keitin on vanhuudestan ja rumuudestaan huolimatta aivan toimiva.

Ajattelin, että pienemmällä keittimellä voin keittää vähemmän kahvia, eikä joka aamu mene hukkaan isoa lorausta. Ajattelin, että vanhan keittimen putkistossa varmaan elää jo jotain, mitähän siellä nyt voisi elää, kolumbialaisia kahvipöpöjä. Ajattelin, että jumankauta kyllä minä saan aikuisena ihmisenä kerran kolmessatoista vuodessa hankkia kodinkoneen ihan vain itseäni varten.

Näillä mennään.
No sitten toissapäivänä postiluukusta tupsahti lappunen, jossa kerrottiin jonkun minkälie järjestön keräävän tarpeetonta tavaraa. Voitte viedä ne rappuun ja he hakevat ne pois. Mikä onni! Autottomilla ihmisillä pakkaa kertymään kaikenlaista. Menin oitis nettiin, vertailin ja ostaa pösäytin ihastuttavan keltaisen kahvinkeittimen ja siihen päälle vielä oranssin leivänpaahtimen samaa sarjaa. Kun oli kerta ilmainen kotiinkuljetus ja kahdenkymmenen prosentin alennus ja no niin. Ei me oltais kyllä oikeasti tarvittu uutta leivänpaahdinta.

Ja tänään kannoin pestyn kahvinkeittimen ja puhdistetun leivänpaahtimen rappuun. Toivottavasti he saavat hyvän kodin siellä jossain. Nyt tässä vaan sitä mietin, että kun uusi kahvinkeitin toimitetaan vasta mahdollisesti ensi viikolla ja leivänpaahdin joskus loppukuusta, niin miten hitossa tässä nyt selvitään hermoromahduksetta ja mitä lapsi mahtaa syödä aamulla, kun hän on tottunut syömään aamupalaksi "peipää ja juuttua päälle!"

9 kommenttia:

  1. Vinkki: Clipperillä on kelvollista reilua & luomua pikakahvia.

    Mun tekisi mieli kyllä ostaa kahvinkeitin myös, paitsi, että vatsani ei enää pidä kahvista, joten samapa tuo kai.

    Pakko tässä vaiheessa tunnustaa, että mulla on ihan absurdi tapa kiintyä materiaan. Tänään olisin - jos olisin sinä - siis nyyhkyttänyt kahvinkeitintä halaten rappukäytävässä, että mutta kun äiti osti! Kun mu-huuuutin pois kotoa! Si-si-si-siwasta osti!

    Että minusta on kyllä oikein tervehenkistä hankkia välillä uusi kahvinkeitin. Hankkimatta jättäminen voi olla huolestuttava merkki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No siis mähän olen kans just tollanen. Kauhean pahalta tuntui hylätä vanha, uskollinen ystävä. Toivoin salaa töissä ettei sitä oliskaan noudettu ja voitais vielä yhdessä turauttaa kahvit. Niisk. Mutta on pakko kovettaa itsensä ja luopua, muuten hukkuu tavaraan. Luovuin myös kassillisesta kirjoja, se vasta vaikeaa olikin. Meinasin viime hetkellä lappaa ne takaisin hyllyyn.

      Poista
    2. Minulla tämä on mennyt niin pitkälle, että en raaski heittää tärkeitä perinnetavaroita pois vaikka ne olisivat hajonneetkin. Sain vaikka kotoa pois muuttaessani mukaani kelpoisan, Länsi-Saksassa valmistetun leivänpaahtimen, joka nyt sitten hajosi joitain kuukausia sitten. Tuossa se nyt sitten odottaa sitä ihmettä, että oppisin korjaamaan leivänpaahtimia eikä uutta voi ostaa ettei tavaravuori läikkyisi yli, ja olisihan se tietysti petos perinneleivänpaahdinta kohtaan jos ostaisin uuden (samaiset vanhemmat kyllä kannustivat hankkimaan uuden ja lupasivat myös maksaa, buoh).

      G

      Poista
  2. Mulle kävi traagisesti 15 vuotta sitten kun mieheni kehui hyvää kahvinkeitintään ja möin sitten omani pois yhteenmuutossa. Ihan hirveän huono vempele on se. Pikku hiljaa siihen on alkanut kuitenkin tottua. Ei varmaan mun tuurilla hajoa ikuna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauhea tilanne! Nyt aloin pelätä, että luovuin hyvästä mutta rumasta keittimestä ja turhamaisuuteni palkaksi saan tilalle nätin ja huonon. Voi ei!

      Poista
  3. Tartun olennaisiin, kuten tapana on. N. 18 vuotta sitten ystäväni kotona (so. vanhempien luona) oli kahvikutsut. Reippaana tyttönä jutustelin keittiöön mennessäni että täältäkö sitä kaffenplöröä saa? Kahvia saa, mutta ei plöröä, kauhistui emäntä.

    Sittemmin opin olemaan pyytämättä viinaa kahviini vanhempien ihmisten seurassa. Eikä se kyllä sinne oikein sovikaan. Omassa lasissa parempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai jaa! Ai siihenkö turkulainen kämppikseni joka aamu viittasi kysyessään, että "turautettaank kaffenplöröt?"

      Ilmankos ne olivatkin niin iloisia vuosia :D

      Poista
    2. Ilmankos :) Ja ilmankos se Dagmarki totmaar kaffest tykkäs :D

      Poista