torstai 26. syyskuuta 2013

Kahdeksan päivää myöhemmin

Toisin kuin luulin, en olekaan ehtinyt ikävöimään yhtään niin paljon kuin olin kuvitellut. Tai sitten ikävöin ennakkoon niin tehokkaasti, ettei nyt live-action-tilanteessa sitten tarvinnutkaan. Kun on ollut tässä kaikenlaista, taukoamatonta puuhaamista. Kuten:

Kaksi työpäivää, mummi ja vaari kylässä, jumppa kertaa kaksi, yksi soppakuppila, kahdet jaksamisen puutteessa perutut treffit, kahdeksan paistinpannullista lahjaksi saatuja suppilovahveroita pakasteeseen saatettu.

Turun linna

Yllätysreissu Turkuun viikonloppuna. En olis millään jaksanut lähteä, mutta kun kysyin lapselta haluaako hän mieluummin lähteä autolla Turkuun ja mummin, vaarin, tädin, tädin miehen ja kummitädin kanssa metsäretkelle, vai haluaako hän mieluummin olla äidin kanssa kahdestaan kotona, niin kyllähän se olisi pitänyt arvata miten siinä käy. Onneksi lähdettiin, oli ihana reissu. Hyviä ihmisiä, hyvää ruokaa, hyvä sänky, hyvät unet, hyvä turkulainen metsä.

Murtunut honka
Koko viikon takaraivossa jyskytti kuitenkin jännitys. Eilen esiinnyin ensimmäistä kertaa kirjailijana. Korjaamolla oli Näin on kirjat -kiertue, jossa henkilöäni haastateltiin monen muun kirjailijan ohella. Olen ihan käsittämättömän huono puhumaan itsestäni. Ovella sain nimikyltin, jossa luki nimeni ja kirjailija. Työnsin sen taskuun ja ajattelin nolona, että minä mittään hävettää mitä sitä tyhjää nyt kyllä seison tässä nurkassa. Siinä seisoessani kustannustoimittajani käveli vastaan, käski ottaa ruokaa ja viiniä ja sitten yritin kiinnittää sen lapun rintaan. Muuten meni ihan hyvin, kunnes herrasmies Suomalaisesta kirjakaupasta huomautti, että lappuni on niin vinossa ettei sitä voi lukea. Yritin ajatella Petri Tammista, häpeää, ystävääni Jenniä, häpeää, sitä miten häpeästä huolimatta ihminen voi olla ihan hyvä kirjailija ja arvokas ihminen. Join puoli lasia viiniä, joka ehkä aiheutti sen, etten kuollut, änkyttänyt, saanut hysteeristä kikatuskohtausta tai kompastunut, vaan esiintyminen meni ihan hyvin, kaikki sen seitsemän minuuttia mitä se kesti. Yleisö näytti myötämieliseltä, naureskeli nähdäkseni kanssani eikä minulle, ja jos joku ei tykännyt niin lienee luultavaa ettei tykkäisi kirjastakaan, joten mitään ei varmaankaan hävitty. Nyt on melko voittaja olo. Esiinnyin. Minä. Mikrofoniin. Minä. Joka en töissä suostu edes kuuluttamaan, että kirjasto suljetaan noin kymmenen minuutin kuluttua, biblioteket stängs om cirka tio minuter. Hurjaa meninkiä. Mutta onpa mitä vanhana muistella.

Ja mikä ihaninta, puoliso tulee tänään kotiin, väsyneenä, ryytyneen, uupuneena, ja lapsi ainoo leikkiä hänen kanssaan autoilla ja soittaa uutta kelloaan ja huutaa "ITI TYÖMÄÄN!!!" ja minä aion tehdä suppisrisottoa, illalla käpertyä puolison viereen sohvalle ja katsoa Areenasta uutta tuotantokautta Siltaa ja ehkä vielä jakson Walking Deadin toista kautta, ellen nukahda. Se se vasta on elämää!

2 kommenttia:

  1. :')

    Mulle tuli kaamean ikävä sua. Kun jotenkin mä niin ymmärrän. Paitsi sitä en ymmärrä, että häpeät, koska sua ei kenenkään koskaan ikinä pitäisi hävetä. Ei edes sinun.

    VastaaPoista
  2. En mäkään oikein tajua sitä häpeää. Se on outo juttu kyllä.

    Mutta meidän pitää kyllä nyt nähdä asap. Koska muuten ei tule mittään. Inhottavaa tämä jatkuva kiire kun ei ehdi tehdä niitä asioita jotka on oikeasti tärkeitä!

    VastaaPoista