perjantai 13. syyskuuta 2013

Hirmuisimmat lukukokemukseni tähän saakka

James Joyce: Odysseus

Aloitin Odysseusta jo opiskeluaikana. Olin silloin kovin kiinnostunut Pentti Saarikosken suomennoksista, kun naureskelimme juoruille Penan hassuista puuhista ja pidän kovasti hänen tavastaan käyttää kieltä. Mutta ei se riittänyt motivaatioksi tämän kirjan kanssa. Sitten tapasin puolison, jonka lempikirja Odysseus on. Hän on lukenut sen useaan kertaan suomeksi ja englanniksi, enkä tietenkään halunnut olla huonompi. Lisäksi olin/olen niin rakastunut, että halusin ymmärtää tuota henkilöä oikein vaivalla ja viimeisen päälle. Niinpä ryhdyin Odysseukseen. Olimme varanneet matkan Dubliniin juuri Bloomsdayn tienoille, 16. kesäkuuta, kirjan tapahtumapäivä, jota juhlitaan Dublinissa esimerkiksi lukemalla kirjaa ääneen maratonlukuna eri kielillä. Kun sitten istuin yleisössä kuuntelemassa, olin lukenut kirjasta ehkä puolet. Kävin kiertokävelyllä tapahtumapaikoilla ja olin innoissani. Puoliso osti Odysseus-mukin Joyce-museosta. Kotona kahlasin kirjan loppuun. Kyllähän se oli ehdottomasti yksi raskaimmista lukukokemuksista, koska aina kun pääsi kieleen ja juttuun mukaan, se muuttui. Mutta samalla yksi antoisimmista. Kirjaan kannattanee suhtautua niin, että kaikkea ei edes kannata yrittää tajuta. Sen voi välillä antaa vain soljua pään läpi. Voin kyllä suositella kaikille. Sekä Odysseusta, että Bloomsdayta.

Jonathan Littell: Hyväntahtoiset

Pyysin Hyväntahtoiset joskus joululahjaksi kuultuani sen monitahoisesta erinomaisuudesta, ja aihekin kiinnosti kovasti. Kirjahan kertoo siitä, miten sellainen ihminen, joka periaatteessa on vastaan natsiaatetta, saattoi silti osallistua siihen kaikkeen. Jostain syystä olen kovin kiinnostunut natseista, varmaankin koska se kaikki on niin käsittämätöntä, enkä voi ymmärtää miten näin on voinut tapahtua. Ja kuitenkin kauheasti haluaisin ymmärtää ihmistä. Enkä silti voi. Mutta en lakkaa yrittämästä. Edes luettuani Hyväntahtoiset, joka oli ehkäpä kaikkein ahdistavia, inhottavin, hankalin ja kauhein lukukokemukseni koskaan. Luin kirjaa monta kuukautta, koska se oli niin raskas. Littell onnistui käsittämättömän hyvin kuvaamaan joukkomurhia, ruumiiden hävitystä ja muuta tehden kaikesta paitsi hirmuista, niin äärettömän hirmuista, myös arkipäiväistä. Lukeminen ei ollut sillä tavalla kauheaa, että sivut kääntyisivät itsestään, vaan ikävää, vastenmielistä ja jopa tylsää. Kauheaa, että joku saattaa saada minut eläytymään nasiupseerien ongelmiin ruumiskasojen kanssa. Siinä sitä yhdessä ihmeteltiin, että miten ihmeessä niistä pääsee eroon ja uutta tulee jonossa. En ole ihan varma suosittelisinko tätä kirjaa varsinaisesti kenellekään, mutta kiistatta se on erittäin upea teos.

Homeros: Odysseia

Jostain syystä opiskeluaikanani minua vainosi mielikuva, jossa olen juuri valmistumaisillani, kun professori huutaa perääni: "Niin muuten Siina, olethan lukenut Odysseian?" Tämän motivoimana kahlasin läpi eepoksen. Luin tunnollisesti jokaisen rivin ja aina luvun päätyttyä kirjan lopusta tiivistelmän, että mitä juuri lukemillani riveillä oli tapahtunut. Ei kiinnostanut, en tajunnut. Seikkailtiin, lopussa oli massiivinen joukkoteurastus. Kuulemma Iliaassa on pelkkää teurastusta, joten sen jätän suosiolla muille. Jos olisin ollut vähemmän anaalinen, olisin voinut lukea tarinan muuten kuin daktyylisena heksametrinä, jolloin olisin ehkä saanut kirjasta jonkinlaista lukunautintoakin, mutta ehei, minähän kärsin, perkele. Oli todennäköisesti elämäni ensimmäinen ja viimeinen eeppinen runoelma runomitassa, mutta tulipahan koettua.

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Kuinka teräs karaistui kuului venäläisen kirjallisuuden kurssin lukulistaan. Kurssilla kerrottiin, että tämä kirja kuului neuvostolasten pakollisiin lukemisiin jo hyvin nuorena, koska kirja kertoo esimerkillisestä neuvostotyöläisestä. Tämähän on kiinnostavaa, ajattelin. Mutta voi herra mun jestukseni mikä kirja. Aivan käsittämätöntä marttyyrisekoilua. Kirja on omaelämänkerrallinen, muistaakseni Ostrovski saneli sen sairaalassa, koska ei voinut enää itse kirjoittaa sokeuduttuaan. Ja sinne saakka hän pukersi töitä, rakensi rautatietä järjettömissä olosuhteissa, jatkoi vaan, paiskoi ja paiskoi, huolimatta siitä, että terveys prakasi. Niinpä hän kuoli 32-vuotiaana, sokeana ja halvaantuneena. Sellainen oli hyvä neuvostotyöläinen. 32-vuotiaana loppuunkulutettu. Nykypäivän downshiftailumaailmassa tämä esimerkillinen ihminen näyttäytyy aika hämmentävänä. Ja lisäksi kirja oli tylsä. Säälin monien muiden syiden ohella neuvostolapsia, jotka joutuivat kokemaan teräksen karaistumisen.

5 kommenttia:

  1. Naurattaa niin että itkettää!

    Mutta silti vähän järkytyin siitä, että Odysseus on tällä listalla. Toisaalta minähän luin sitä selitysteoksen kanssa, se toi hommaan kieltämättä eräänlaista kepeyttä.

    Sitä en kyllä ihan ymmärrä, että eikö kellekään natsiupseerille tullut mieleen, että jos tappaisimme vähän vähemmän jengiä, olisi myös vähemmän kiusallisia ruumiita. Ei kai sitten. Jos on tulostavoite, on tulostavoite.

    Anteeksi, se oli kauheasti sanottu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Odysseus on listalla, koska lukukokemus oli piiiiiitkä piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkä ja hankala, vaikka kieltämättä sen arvoinen. Varmaan luin pisimpään olen sitä lukenut.

      Natseista täytyy sanoa, että vaikka olen heihin mielestäni pyrkinyt tutustumaan oikein antaumuksella, niin en kyllä ymmärrä. Kai sitä siinä kirjassa selitettiin, ryhmäkuristahan siinä taisi olla kyse. Että jossain missälie bunkkerissa eri maassa oli joku iso herra, joka sanoi, että nyt tappakaatten kaikki, ja sitten tapettiin, vaikkei siitä ollut käytännössä kenellekään muuta kuin harmia. Sitä järjettömyyttä Littell kai halusi kuvata myös. Ja sitä, miten toteltiin huolimatta siitä järjettömyydestä.

      Poista
    2. "Varmaan luin pisimpään olen sitä lukenut." Osaan myös kirjoittaa. En oikein tiedä mitä yritin sanoa, mutta otetaan tämä vaikka sellaisena yrityksenä olla hankala ja taiteellinen.

      Poista
  2. Olen lukenut Odysseuksen (tämähän pitää mainita aina kun siihen tulee tilaisuus). Välillä putosin kärryiltä, välillä nautin suuresti. Ja jälkeenpäin olen nauttinut vielä enemmän. Kirja, jonka merkitys vain kasvaa mielessä ajan kanssa.

    Hyväntahtoiset on minulla hyllyssä, mutten tiedä, uskallanko koskaan tarttua siihen. Kuinka teräs karaistui taas löytyy vanhempieni kirjahyllystä, jossa on muutenkin paljon neuvostokirjallisuutta. Tähänkin olen varmaan nuoruudessani tarttunut etsiessäni uutta luettavaa, ja todennut kirjan epäkiinnostavaksi - ilmeisesti syystä. Vanhempieni puolustukseksi on sanottava, että olen löytänyt heidän hyllyistään myös monta, monta hienoa kirjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin on aina tärkeää päästä mainitsemaan, että luettu on.

      Minäkin kyllä ehkä haluaisin Teräksen karaistumisen hyllyyn, jos sellainen sattuisi vastaan tulemaan. Ne neuvostokirjasarjat ovat aika hienoja, minusta. Mutta ei niitä aina välttämättä lukea kannata.

      Poista