Ainekirjoitus 2013: Minusta tulee isona

Liinalasta lähti ainekirjoitushaaste. Tämä on ihanaa, koska olin se luokan ärsyttävin tyttö, joka poukkoili pulpetissaan käsi pystyssä kaikki äikäntunnit hihkuen "Kirjoitetaan aine! Kirjoitetaan aine!" ja sai muut kiristelemään hampaitaan ja uhkailemaan. Onneksi olin muuten suht pidetty, olisin saattanut olla omituisine intohimoineni helppo kohde kiusalle. Aion suhtautua tähän haasteeseen kuten suhtauduin koulussakin aineisiin: rennosti ja vapautuneesti. Kirjoitin jo silloin käytännössä aina asian vierestä.

Haasteen logon taiteili taitava Täti-ihminen

Minusta tulee isona

Alle kouluikäisenä ihailin suunnattomasti Alkon myyjiä. Siinä kaupassa oli jotain mystistä, sinne ei mielellään otettu lapsia mukaan, mutta sitten kun sinne pääsi, siellä oli kovin jännittävää. Sedät ja tädit seisoivat tiskin takana ja heidän selkänsä takana oli rivistö värikkäitä ja kauniita pulloja. Aikuiset jonottivat ja myyjät pitivät valtaa ja antoivat mitä pyydettiin. Ostokset pakattiin Alkon muovipussiin, johon ei saanut pakata tarhakamppeita, koska se oli noloa. Siskoni pakkasi kerran ja äiti meinasi kuolla häpeästä kun tarhassa ilmeni mitä oli tapahtunut. Minäkin halusin olla salaperäinen vallanpitäjä tiskin takana. Lapsuuteni ei ollut lasinen, mutta kai siihen Alkoon liittyi jotain vähän noloa vaikka sieltä olisi hakenut vain kerran kuussa viinipullon. En tiedä. Enää en kauheasti halua Alkon myyjäksi, ne ovat nykyään kuin mitä tahansa kauppoja ja olen ymmärtänyt, että ongelma-asiakkaita saattaa olla enemmän kuin kirjastossa.

Yhdeksänvuotiaana päätin, että minusta tulee kirjailija. Jo varhain ymmärsin, etten tule sillä elämään, joten suunnittelin jatkuvasti siihen rinnalle muita töitä. Yksi pitkäaikaisimmista suunnitelmistani oli olla muskelirekan kuljettaja, joka ajaa toisella kädellä rekkaa ja toisella kädellä kirjoittaa. Olin nähnyt elokuvan, jossa Kris Kristofferson näytteli rekkakuskia, jonka nimi oli Kumiankka, ja olin hyvin vaikuttunut. En enää muista miksi. Jossain vaiheessa tajusin, että rekkakuskin työ voisi olla pidemmän päälle vähän tylsää ja aloin haaveilla muista jutuista.

Jossain vaiheessa halusin kovasti olla poliisi, kunnes äitini löysi minut tutkimasta poliisikoulun pääsyvaatimuksia. "Poliisit ovat pitkiä ja tyhmiä, etkä sinä ole kumpikaan", hän sanoi ja murskasi unelmani. Olipa hän ennakkoluuloinen, näin myöhemmin ajateltuna, olen kyllä nähnyt monen pituisia poliiseja. Lisäksi sanottakoon, etten olisi silloinkaan läpäissyt poliisikoulun kuntotestejä. Enkä varmaan olisi muutenkaan ollut kovin hyvä poliisi. Olen ehkä liian kansalaistottelemattomuuteen taipuvainen.

Oikeastaan suunnitelmani on aina ollut olla kirjailija ja siihen jotain päälle. Ja sitä jotain on niin paljon, ettei ole oikein koskaan täsmentynyt mitä se olisi. Jos saisin ihan itse valita, haluaisin vähän minimipalkkaa enemmän rahaa ja voisin kuluttaa viikon esimerkiksi niin, että yhden päivän tekisin jotain käsilläni jossain taiteilijayhteisössä, kaksi päivää kirjoittaisin jossain ihanassa työhuoneessa keskustassa ja kaksi päivää voisin olla nykyisessä palkkatyössäni. Se olisi parasta.

Nyt olen 34 vuotias, enkä edelleenkään tiedä mikä minusta tulee isona. Olen käynyt koulua lähemmäs kaksikymmentä vuotta ja tehnyt erinäisiä töitä, kuten yösiivonnut ja ollut kirjankorjaajana, mutta edelleenkään minulla ei ole ammattia. Osaan kaikenlaista ja opin koko ajan lisää. Oikeastaan ainoat asiat joita en halua ovat yötyö, ulkotyö tai minkään satuttaminen. On niin paljon kaikkea, mitä haluaisi oppia ja tehdä. Mutta toisaalta hyvä on juuri näinkin, kirjastotätinä ja aloittelevana kirjailijana. Saan paljon iloa molemmista. Tärkeintä, että olen onnellinen ja saan kirjoittaa.