maanantai 30. syyskuuta 2013

Pelottava tiskikone, ihan tyhmä juoni

Tänään olen kärsinyt seuraavista ongelmista:

1. Pelko itsestäänsyttyvästä astianpesukoneesta

Itse emme olisi koskaan tajunneet, mutta puolison isä huomasi viime viikolla, että tiskikoneemme on sellainen uutisoitu Bosch, joiden on havaittu syttyvän itsestään palamaan. Tai siis kolmen vuoden aikana kolme konetta yli 70 000:sta on syttynyt, eli vaara on akuutti. Odottelemme nyt, että herra Bosch saapuu korjaamaan vian, mutta siihen asti elämäni on yhtä kärsimystä. Olen nimittäin ollut sellainen huoleton hulivili, joka laittaa kaikki laitteet päälle ja lähtee itse kauppaan. Tänään olen sitten ollut kolmeen otteeseen laittamassa tiskikonetta päälle ja tajunnut, että eihän se onnistukaan kun olen lähdössä soppikseen, olen lähdössä kauppaan, olen lähdössä saunaan. Siinä ehtii tulla varsin ylitäysi pesukone kun aina vain lastaa lisää astiaa sisään siinä välissä sitten. Nyt se tuolla hyrspyttää ja pitää vissiin yrittää pysyä hereillä niin kauan, että saan siitä yöksi virrat pois. Peloittava vekoitin tuo rakkain kodinkoneeni.

2. Silta-sarjan juoni

PIENIMUOTOINEN JUONIPALJASTUSVAROITUS! Saatan paljastaa jotain pientä, mutta en murhaajaa. Että jos olet herkkä juonipaljastuksille niin kannattaa lopettaa lukeminen nyt. Itse en oo. Niin jatkan kirjoittamista.

Älkää ymmärtäkö väärin, kuten kaikki asiaan paneutuneet niin minäkin rakastan Siltaa. Sehän on aivan mainio. Siitä huolimatta jo ensimmäisessä tuotantokaudessa ärsytti aika paljonkin typerä juoni. Se alkoi niin mainiosti, että oli suuri pettymys sitten kun loppu olikin ihan väsynyt. Harmitti ihan mahdottomasti, että kaikki ne todella suuret eleet olivatkin vain lavastetta jollekin niin pienelle ja henkilökohtaiselle. Eilen katsoin toisen kauden avauksen Areenasta ja kylläpä vähän taas otti päähän. Ekan jakson perusteella epäilen, että taas on joku hiton erikoisuudentavoittelija asialla, kyllä olisi aika paljon helpomminkin voinut aiheuttaa keuhkoruttoepidemian, sanon minä. Minusta sarja kuitenkin perustuu poliisien hahmoille, jotka ovat niin erinomaiset molemmat, että toivonkin, että kolmannella tuotantokaudella Saga ja Martin ovat alusta loppuun kahdestaan kalastelemassa sillalta vaikka silakkaa, tai mitä sieltä nyt voikaan kalastaa, en minä tiedä. Se olisi paljon kiinnostavampi sarja. Minun mielestäni. Tosin kai se on kestettävä, jos nämä kaksi tv-historian kiinnostavinta poliisia tutkivat jotain typerää rikostakin. Ei kai siinä muukaan auta.

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Blue Valentine

Derek Cianfrance, 2010.

Jostain syystä en ollut koskaan kuullutkaan tästä elokuvasta, ennen kuin nappasin sen kirjaston palautushyllystä. Miksi näin on, en tiedä. Koska tässähän on päällisin puolin potentiaalisesti kaikki, mitä elokuvalta vaadin.

Tässä on Ryan Gosling. Ryan-paran ongelma on hänen käsittämättömän ihastuttava ulkoinen olemuksensa, joka saa ihmiset suhtautumaan häneen ylimielisesti. Joiltain jää kokonaan huomaamatta, että Ryan Gosling on ehkä ikäluokkansa paras miesnäyttelijä. Tai no, ainakin parhaita. Top kympissä ehdottomasti. Ehkä top kakkosessa. Michael Fassbenderin kanssa siellä kilpailee hän. No, kumminkin. Suhtaudun Goslingiin suunnattomalla myötämielellä myös siksi, että joissain kuvissa hän mielestäni muistuttaa kovasti erästä miestä joka asuu täällä meillä. Enkä pidä sitä ollenkaan huonona juttuna.

Sitten tässä on Michelle Williams. Jostain syystä vähän samaistun häneen. Ehkä se johtuu hänen lirttitukastaan, joka kyllä tässä elokuvassa oli ihan kiva. Mutta ei kuitenkaan sellainen saavuttamaton amerikkalaiskuontalo, vaan sellainen tukka, johon itsekin voisin päästä. Ja maanläheisen tukkansa lisäksi Williams on toki ihan mielettömän hyvä näyttelijä. Tästä leffasta hän oli Oscar-ehdokkaana.

Ja sitten itse elokuva. Voi että. Itku tulee kun ajatteleekin. Ehkä siksi, että samaistuin liikaa. Elokuva kertoo Deanista ja Cindystä, joiden kuusivuotinen avioliitto tekee kuolemaa. Miten he tapasivat? Miten ihanaa kaikki oli, miten komea oli Dean, miten ihana Cindy, miten he hassuttelivat, tanssivat kaduilla. Ja miten on nyt, kun he ovat vanhempia, vuosissa ja tyttärelleen. Deanista on tullut kaljuuntuva, rumaan kotka-collegeen pukeutuva puolialkkis, Cindystä huumorintajuton nalkuttaja. Käykö kaikille noin? Eihän minulle? Olen suhteellisen varma, ettei puolison hiusraja tule pakenemaan, mutta kestäisin sen kyllä. Mutta sitä en kestäisi, jos en voisi kestää itseäni. Ehkä se oli ongelma Cindyllä ja Deanillakin, he eivät enää tehneet toisistaan parempia ihmisiä.

Anteeksi, taisin suhtautua tähän vähän liian tunteellisesti. Samperin Ryan Gosling ja Michelle Williams! Miksi olette niin hyviä!

IMDB
Rotten Tomatoes

torstai 26. syyskuuta 2013

Kahdeksan päivää myöhemmin

Toisin kuin luulin, en olekaan ehtinyt ikävöimään yhtään niin paljon kuin olin kuvitellut. Tai sitten ikävöin ennakkoon niin tehokkaasti, ettei nyt live-action-tilanteessa sitten tarvinnutkaan. Kun on ollut tässä kaikenlaista, taukoamatonta puuhaamista. Kuten:

Kaksi työpäivää, mummi ja vaari kylässä, jumppa kertaa kaksi, yksi soppakuppila, kahdet jaksamisen puutteessa perutut treffit, kahdeksan paistinpannullista lahjaksi saatuja suppilovahveroita pakasteeseen saatettu.

Turun linna

Yllätysreissu Turkuun viikonloppuna. En olis millään jaksanut lähteä, mutta kun kysyin lapselta haluaako hän mieluummin lähteä autolla Turkuun ja mummin, vaarin, tädin, tädin miehen ja kummitädin kanssa metsäretkelle, vai haluaako hän mieluummin olla äidin kanssa kahdestaan kotona, niin kyllähän se olisi pitänyt arvata miten siinä käy. Onneksi lähdettiin, oli ihana reissu. Hyviä ihmisiä, hyvää ruokaa, hyvä sänky, hyvät unet, hyvä turkulainen metsä.

Murtunut honka
Koko viikon takaraivossa jyskytti kuitenkin jännitys. Eilen esiinnyin ensimmäistä kertaa kirjailijana. Korjaamolla oli Näin on kirjat -kiertue, jossa henkilöäni haastateltiin monen muun kirjailijan ohella. Olen ihan käsittämättömän huono puhumaan itsestäni. Ovella sain nimikyltin, jossa luki nimeni ja kirjailija. Työnsin sen taskuun ja ajattelin nolona, että minä mittään hävettää mitä sitä tyhjää nyt kyllä seison tässä nurkassa. Siinä seisoessani kustannustoimittajani käveli vastaan, käski ottaa ruokaa ja viiniä ja sitten yritin kiinnittää sen lapun rintaan. Muuten meni ihan hyvin, kunnes herrasmies Suomalaisesta kirjakaupasta huomautti, että lappuni on niin vinossa ettei sitä voi lukea. Yritin ajatella Petri Tammista, häpeää, ystävääni Jenniä, häpeää, sitä miten häpeästä huolimatta ihminen voi olla ihan hyvä kirjailija ja arvokas ihminen. Join puoli lasia viiniä, joka ehkä aiheutti sen, etten kuollut, änkyttänyt, saanut hysteeristä kikatuskohtausta tai kompastunut, vaan esiintyminen meni ihan hyvin, kaikki sen seitsemän minuuttia mitä se kesti. Yleisö näytti myötämieliseltä, naureskeli nähdäkseni kanssani eikä minulle, ja jos joku ei tykännyt niin lienee luultavaa ettei tykkäisi kirjastakaan, joten mitään ei varmaankaan hävitty. Nyt on melko voittaja olo. Esiinnyin. Minä. Mikrofoniin. Minä. Joka en töissä suostu edes kuuluttamaan, että kirjasto suljetaan noin kymmenen minuutin kuluttua, biblioteket stängs om cirka tio minuter. Hurjaa meninkiä. Mutta onpa mitä vanhana muistella.

Ja mikä ihaninta, puoliso tulee tänään kotiin, väsyneenä, ryytyneen, uupuneena, ja lapsi ainoo leikkiä hänen kanssaan autoilla ja soittaa uutta kelloaan ja huutaa "ITI TYÖMÄÄN!!!" ja minä aion tehdä suppisrisottoa, illalla käpertyä puolison viereen sohvalle ja katsoa Areenasta uutta tuotantokautta Siltaa ja ehkä vielä jakson Walking Deadin toista kautta, ellen nukahda. Se se vasta on elämää!

maanantai 23. syyskuuta 2013

Missä olet, Bernadette?

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?
(Where'd you go, Bernadette, 2012)
Suom. Outi Järvinen
Gummerus, 2013

Bernadetteahan on kehuttu ympäri internetin, eikä toki ansiotta. Ajattelin aluksi, että mikä lie naishömppä, ei juuri nyt maistu, mutta sitten luin pari blogiarviota ja tajusin, että tämähän vaikuttaa varsin nokkelalta. Usein hyviä sarjoja käsikirjoittavat ihmiset kirjoittavat myös hyviä kirjoja, kuten nytkin. Maria Semple on kirjoittanut esimerkiksi Arrested Developmentia, Hulluna sinuunia ja Saturday Night Livea. Kun luin tämän takaliepeestä olin jo aika lailla varma, että erinomaista, älykästä hassua on luvassa.

Kirja kertoo vähän epätavallisesta Foxin perheestä. He asuvat Seattlessa vanhassa karhunvatukoiden valtaamassa koulurakennuksessa, Elgie on töissä Microsoftilla, Bee käy koulua ja Bernadette on sekaisin. Hän on lähes erakoitunut, hommannut intialaisen etäassistentin hoitamaan kaikki asiansa ja kuluttaa päivänsä hermoamalla naapuruston rouville. Bernadette on oikein hauska hahmo. Perhe alkaa puuhata matkaa Etelämantereelle ja hiljalleen asiat menevät pahemman kerran rullalle.

Kirja koostuu sähköposteista, kirjeistä, fakseista ja sen sellaisesta. Se on ikään kuin Been kokoama todistusaineisto tapahtumista ennen Bernadetten katoamista. Koska Bernadettehan katoaa. Nokkelin voi arvata sen otsikosta, joten uskallan kertoa tämän juonipaljastuksen. Ihan hauska muotoratkaisu, tykkään tämmöisestä kovasti.

Kirja oli parhaimmillaan kun se otti ihan sekopäisiä kierroksia, kaikki meni ihan hullunmyllyksi muutamaan otteeseen. Kun sellaista kirjoitetaan taidokkaasti niin eihän siinä voi lukija kuin iloita. Lukiessa useaan otteeseen hymyilytti voimakkaasti, mutta ihan ei naurattanut. Tosin ei tämä varsinaisesti ole mikään huumorikirja vaan ihan vakaviakin teemoja kirjassa on. Lisäksi pidin kovasti esimerkiksi Microsoftin kuvauksesta työympäristönä, Elgien huippusuositun TED-puheen kuvauksesta, omituisista tosielämän yksityiskohdista, kuten Morrissey-faneista hotellilla, ja monista monista muista älyttömän vaivalla ja ajatuksella kirjoitetuista jutuista.

Ei tämä ihan täysosuma ollut, mutta lupaan lukea jatkossa kaiken, mitä Maria Semple kirjoittaa, koska kyllä tämä oli kuitenkin erittäin kiitettävä lukukokemus.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Ainekirjoitus 2013: Mikä meitä yhdistää

Liinan luota lähtenyt ainekirjoitushaaste jatkuu, tällä kertaa sitä emännöi Leopardikuningatar. Ohjeistuksena oli otsikon lisäksi, että kaivataan tekstejä parisuhteesta. Toki saisi kirjoittaa jostain muustakin. Mutta päätin olla kuuliainen.

Mikä meitä yhdistää

Minulla on useampikin teoria hyvästä parisuhteesta, esitän osan niistä alla.


Sisaruksellinen sijainti

Uskon, että ihmisen käytökseen saattaa vaikuttaa hyvin voimakkaasti se, missä kohtaa sisarusparvea on sijainnut lapsuudessaan. Tai ainakin, jos on ottanut roolinsa vakavasti. Tai no, ainakin minun henkilökohtaisessa parisuhteessani tämä on selkeästi nähtävillä. Minä olen isosisko ja nautin siitä, että saan antaa toisen mennä ensin, saan antaa toiselle vähän enemmän, säästän puolet suklaapatukastani. Puoliso on pikkuveli, joka on tottunut saamaan aina vähän enemmän ja parhaat palat ja odottaa pientä hemmottelua. Noin periaatteessa olemme hyvinkin tasavertaiset, mutta jos on kaksi erikokoista kakunpalaa, on itsestään selvää, että puoliso saa isomman. Koska me molemmat olemme tottuneet siihen. Jos molemmat olisivat isosisaruksia, jatkuvasti jäisi vähän ruokaa, kun molemmat jättäisivät toiselle loput. Tai sitten olisi pikkusisarusten välinen kilpailu parhaista paloista. Se voisi hiertää parisuhdetta.

Realistinen puolisokäsitys

Minulla ainakin on tapana joskus ostaa vaatteita fiktiiviselle minälle, joka on ihan erilainen kuin minä oikeasti. Ne vaatteet jäävät käyttämättä. Vähän samalla tavalla ihmisillä voi olla epärealistinen käsitys itsestä ja puolisosta. Ja sitten elämä on jatkuvaa pettymystä, kun toinen haluaakin maata sohvalla sen sijaan, että kehittelisi spontaaneja yllätyksiä. Parisuhteen kannalta olisi hyvä nähdä ihminen sellaisena kuin hän oikeasti on, koska toinen ihminen ei kovin todennäköisesti tule muuttumaan eri ihmiseksi, ainakaan ilman vakavaa aivovauriota, eikä silloinkaan todennäköisesti sellaiseksi kuin toinen toivoi. Nähdäkseni kannattaa hankkia sellainen ihminen rinnalleen, jonka voi hyväksyä sittenkin kun hän on aivan rupsahtanut ja dementoituneena toistelee vain yhtä vitsiä. Jos vitsi on hyvä, sen jaksanee paremmin.

Yhteinen joukkue

Tämä on ehkä hieman kliseistä, mutta yksi tärkeimmistä yhdistävistä tekijöistä on se, että olemme menossa maailmassa samaan suuntaan ja tuemme toisissamme oikeita asioita. Kannustamme toisiamme hippeydessä, joka saattaisi molemmilla laantua helpostikin, jos toinen veisi eri suuntaan. Sen sijaan jaamme maailman parantamisen. Parisuhteemme alussa minulla oli joskus tapana julkisesti pilkata puolisoa, koska se nyt vain on tapana siellä mistä minä olen kotoisin. Puoliso oli tästä ihmeissään ja vaati, että olemme samassa joukkueessa emmekä toisiamme vastaan. Hitaasti mutta varmasti olen oppinut, ettei oikeastaan ole hauskaa naureskella toisen kustannuksella edes hyväntahtoisesti. Ja toisaalta puoliso on myös oppinut ottamaan vastaan hienoista pilkkaa. Koska aina voi vähän pilkata. Minuakin. Varsinkin minua. Ja sitten nauraa yhdessä, samassa joukkueessa. Koska nauru on voimavara, niin kuin pitäisi parisuhteenkin olla.

Hyvän näkeminen toisessa

Olen tavannut paljon ihmisiä, mutta edelleen kaikista maailman ihmisistä vietän mieluiten aikaa puolison kanssa. Kun hän ei ole paikalla, ajattelen aina, että voi kun tämä hauska olisi vielä hauskempaa jos hän olisi täällä. Pidän hänestä ihan mahdottomasti, hän on hauskinta, viisainta ja kivintä katsella. Sen lisäksi hän tekee minusta hyvän. Ja se on ehkäpä tärkeintä. Koska minusta parisuhteen tarkoitus on tukea ihmistä olemaan parempi itsensä. En tiedä kuinka hyvin onnistun siinä, mutta sen tiedän, että minä olen noin 180% parempi minä puolison johdosta. Hän työntää minua eteen päin, usuttaa ottamaan riskejä, tekemään töitä. Hän näkee kaikessa aina hyvää, silloin kun itse olen niin syvällä kuopassa, etten edes näe reunaa. Joskus olin parisuhteessa, jossa poikaystävä oli sitä mieltä kirjoittamisestani, että kannattaako sitä nyt nolata itsensä, joka toki sai aikaan reaktion, että perkele minähän teen just niin kuin haluan, mutta kieltämättä tehokkaampaa sekä kirjoittamisen että parisuhteen kannalta on puolison metodi, että olen hänestä maailman paras ja tähän kirjoittamiseen satsataan nyt kaikki. Toivon vain, että pystyisin antamaan takaisin edes puolet siitä hyvästä, jonka itse saan.

Nyyh. Olen nyt itsekin aivan liikuttunut kauniista sanoistani. Lempi, mikä ihana asia.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Ikävä

Olen ollut lapsesta saakka kova ikävöimään ja kiintymään. Ensimmäiset kaksikymmentä vuotta ikävöin kotiin. Lähdin aina reippaasti yökylään, mutta sitten tuli niin kova ikävä, että yö oli ihan hirveää vääntelehtimistä. Usein tulin fyysisesti sairaaksi, aloin oksentaa ja kuume nousi. Sitten pääsi kotiin. Se oli tosi ahdistavaa, koska olisin halunnut olla iloinen yökyläilijä.

Joskus teininä alkoi helpottaa. Mutta silti kotoa muuttaminen oli tosi vaikeaa. Vuoden omillani asuttuani muutin ystäväni kanssa kämppikseksi ja se oli ihanaa aikaa. Silloin ikävöin siihen kotiin. Kun olin jouluna kotikotona kaipasin ihanaan kämppiskämppäämme mekkaloimaan. Ja sen jälkeen olen ikävöinyt milloin minnekin.

Viime vuodet tietenkin puolison luo. Onneksi meille oli heti alkuun molemmille selviö, että meidän parisuhteessamme ollaan yhdessä. Toinen ei saa lähteä pois. Se oli sääntö, jonka rikkomiseen tarvittaisiin aika mojovat perusteet. Siksi emme ole olleet varmaankaan kertaakaan yli viikkoa erossa sen jälkeen, kun onnistuimme pääsemään samaan kaupunkiin asumaan. Kaukosuhdeaika oli painajaismaista molemmille.

Ja nyt puoliso lähtee huomenna kahdeksaksi päiväksi Saksaan. Olen jo viikon verran tuijotellut puiden latvoja kyyneliä nieleskellen, että mitenköhän tästä selvitään, ikävästä. Kaikesta muusta selvitään tietenkin hienosti. Mutta se ikävä. Puoliso istuu tuolla parin metrin päässä eikä ole vielä lähelläkään lentokonetta, mutta minä meinaan jo pakahtua. Aina puhutaan, että ikävä on ihana tunne, se auttaa arvostamaan toista ja sitten on ihanaa kun taas kohdataan. Mutta jos ikävä on fyysisesti kouristava tunne, kyllä mieluummin on kokonaan ilman ikävää ja koko ajan yhdessä. Että tulethan pian ehjänä kotiin, sinä siellä keittiössä, joka et ole vielä edes minnekään ehtinyt mennä. Niisk.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Timanttiaukio

Mercè Rodoreda: Timanttiaukio
(La plaça del Diamant, 1962)
Suom. Jyrki Lappi-Seppälä
Otava, 1988

Tarina alkaa, kun nuori Natalia tapaa Timanttiaukiolla Quimetin, joka päättää, että he menevät naimisiin. Quimet on vähän omituinen, vaikuttaa epäluotettavalta. He kunnostavat itselleen asunnon, saavat lapsia ja alkavat kasvattaa kyyhkysiä. Elämä on köyhää ja varsin kyyhkysekästä, kun linnut valtaavat koko asunnon.

Sitten alkaa Espanjan sisällissota, jonne Quimet innolla rientää ja jättää Natalian pärjäämään kahden lapsen kanssa. Helppoa se ei ole. Melkoinen epätoivoisen köyhyyden kuvaus tässä. Natalia joutuu lähettämään poikansa lasten siirtolaan, jotta olisi varaa ruokkia tytär. Ruokaa ei ole silti, ja poika tulee takaisin kaljuna, arkana ja tikkujalkaisena. Natalia suunnittelee myrkyttävänsä ensin lapsensa ja itsensä, että kärsimys loppuisi, kun ei ole enää mitään myytävää.

Ei tarina siihen lopu, mutta en viitsi spoilata enempää, jos joku vaikka päättää tarttua tähän. Tämä on varmaan genressään erinomainen kirja. Tiedättehän sen genren, espanjankielisen kirjallisuuden, jossa on pääosassa kärsivä ja suoraselkäinen nainen, josta olen aiemminkin valittanut. Ylipäätään en kauheasti välitä kirjoista, joissa pääosassa on kärsimys. Nyt te pyörittelette siellä silmiänne, että mitä varten sitten koko ajan luet sellaisia kirjoja, urpo. No siksi, että tämä on lukupiirikirja. Ei voinut jättää kesken. Enkä kyllä oikeastaan halunnutkaan, tämä oli kaikista valituksistani huolimatta ihan vaikuttava lukukokemus, ja luin ihan mieluusti loppuun saakka. Ja toki tässä kuvattiin varsin ansiokkaasti ihmisen kärsimystä siviilinä sodassa ja selviytymistä sen jälkeen, tai selviytymistä ja selviytymistä, mutta silti, pidän enemmän tarinoista joissa henkilöt ovat aktiivisia toimijoita, eivätkä vain raahaudu vastoinkäymisestä toiseen. No, nyt olin ilkeä, kyllä Nataliakin toimii. Monessa kohtauksessa toimii. Ja eipä kai se entivanhaisina aikoina ollut niin helppoa. Jos mies sanoo, että nyt mennään naimisiin niin kai sitä sitten mentiin, huolimatta siitä, että jo kauas on nähtävissä, että jätkä on sutki. En minä tiedä. Minusta Natalia nyt vain ei ollut kovin fiksu jo ihan kirjan alusta saakka, kun otti Quimetin. Jo siinä hän menetti myötätuntoni.

Mutta karmaisevaa oli lasten kohtelu tässäkin kirjassa. Kun ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin jättää pieni lapsi kauhusta mykistyneenä siirtolaan. Tai jättää ihan taaperoikäiset muksut keskenään kotiin kun on pakko mennä töihin. Hui kauhea. Tuska ja ahdistus olivat läsnä lukiessa. Myötätuntoni olikin koko kirjan ajan Natalian sijaan hänen lapsissaan. Ihmispolot.

Käsittääkseni tämä on katalonialaisen kirjallisuuden (vai katalaanikirjallisuuden vai miten se sanotaan) merkkiteos, joten jos tykkää tämänhenkisestä niin tässäpä oiva tärppi. Sepustukseni on vähän sekava, kun periaatteessa näen tämän kirjan ansiot, mutta tämä nyt vain ei ole minun juttuni. Että kiitos ja anteeksi.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Hirmuisimmat lukukokemukseni tähän saakka

James Joyce: Odysseus

Aloitin Odysseusta jo opiskeluaikana. Olin silloin kovin kiinnostunut Pentti Saarikosken suomennoksista, kun naureskelimme juoruille Penan hassuista puuhista ja pidän kovasti hänen tavastaan käyttää kieltä. Mutta ei se riittänyt motivaatioksi tämän kirjan kanssa. Sitten tapasin puolison, jonka lempikirja Odysseus on. Hän on lukenut sen useaan kertaan suomeksi ja englanniksi, enkä tietenkään halunnut olla huonompi. Lisäksi olin/olen niin rakastunut, että halusin ymmärtää tuota henkilöä oikein vaivalla ja viimeisen päälle. Niinpä ryhdyin Odysseukseen. Olimme varanneet matkan Dubliniin juuri Bloomsdayn tienoille, 16. kesäkuuta, kirjan tapahtumapäivä, jota juhlitaan Dublinissa esimerkiksi lukemalla kirjaa ääneen maratonlukuna eri kielillä. Kun sitten istuin yleisössä kuuntelemassa, olin lukenut kirjasta ehkä puolet. Kävin kiertokävelyllä tapahtumapaikoilla ja olin innoissani. Puoliso osti Odysseus-mukin Joyce-museosta. Kotona kahlasin kirjan loppuun. Kyllähän se oli ehdottomasti yksi raskaimmista lukukokemuksista, koska aina kun pääsi kieleen ja juttuun mukaan, se muuttui. Mutta samalla yksi antoisimmista. Kirjaan kannattanee suhtautua niin, että kaikkea ei edes kannata yrittää tajuta. Sen voi välillä antaa vain soljua pään läpi. Voin kyllä suositella kaikille. Sekä Odysseusta, että Bloomsdayta.

Jonathan Littell: Hyväntahtoiset

Pyysin Hyväntahtoiset joskus joululahjaksi kuultuani sen monitahoisesta erinomaisuudesta, ja aihekin kiinnosti kovasti. Kirjahan kertoo siitä, miten sellainen ihminen, joka periaatteessa on vastaan natsiaatetta, saattoi silti osallistua siihen kaikkeen. Jostain syystä olen kovin kiinnostunut natseista, varmaankin koska se kaikki on niin käsittämätöntä, enkä voi ymmärtää miten näin on voinut tapahtua. Ja kuitenkin kauheasti haluaisin ymmärtää ihmistä. Enkä silti voi. Mutta en lakkaa yrittämästä. Edes luettuani Hyväntahtoiset, joka oli ehkäpä kaikkein ahdistavia, inhottavin, hankalin ja kauhein lukukokemukseni koskaan. Luin kirjaa monta kuukautta, koska se oli niin raskas. Littell onnistui käsittämättömän hyvin kuvaamaan joukkomurhia, ruumiiden hävitystä ja muuta tehden kaikesta paitsi hirmuista, niin äärettömän hirmuista, myös arkipäiväistä. Lukeminen ei ollut sillä tavalla kauheaa, että sivut kääntyisivät itsestään, vaan ikävää, vastenmielistä ja jopa tylsää. Kauheaa, että joku saattaa saada minut eläytymään nasiupseerien ongelmiin ruumiskasojen kanssa. Siinä sitä yhdessä ihmeteltiin, että miten ihmeessä niistä pääsee eroon ja uutta tulee jonossa. En ole ihan varma suosittelisinko tätä kirjaa varsinaisesti kenellekään, mutta kiistatta se on erittäin upea teos.

Homeros: Odysseia

Jostain syystä opiskeluaikanani minua vainosi mielikuva, jossa olen juuri valmistumaisillani, kun professori huutaa perääni: "Niin muuten Siina, olethan lukenut Odysseian?" Tämän motivoimana kahlasin läpi eepoksen. Luin tunnollisesti jokaisen rivin ja aina luvun päätyttyä kirjan lopusta tiivistelmän, että mitä juuri lukemillani riveillä oli tapahtunut. Ei kiinnostanut, en tajunnut. Seikkailtiin, lopussa oli massiivinen joukkoteurastus. Kuulemma Iliaassa on pelkkää teurastusta, joten sen jätän suosiolla muille. Jos olisin ollut vähemmän anaalinen, olisin voinut lukea tarinan muuten kuin daktyylisena heksametrinä, jolloin olisin ehkä saanut kirjasta jonkinlaista lukunautintoakin, mutta ehei, minähän kärsin, perkele. Oli todennäköisesti elämäni ensimmäinen ja viimeinen eeppinen runoelma runomitassa, mutta tulipahan koettua.

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Kuinka teräs karaistui kuului venäläisen kirjallisuuden kurssin lukulistaan. Kurssilla kerrottiin, että tämä kirja kuului neuvostolasten pakollisiin lukemisiin jo hyvin nuorena, koska kirja kertoo esimerkillisestä neuvostotyöläisestä. Tämähän on kiinnostavaa, ajattelin. Mutta voi herra mun jestukseni mikä kirja. Aivan käsittämätöntä marttyyrisekoilua. Kirja on omaelämänkerrallinen, muistaakseni Ostrovski saneli sen sairaalassa, koska ei voinut enää itse kirjoittaa sokeuduttuaan. Ja sinne saakka hän pukersi töitä, rakensi rautatietä järjettömissä olosuhteissa, jatkoi vaan, paiskoi ja paiskoi, huolimatta siitä, että terveys prakasi. Niinpä hän kuoli 32-vuotiaana, sokeana ja halvaantuneena. Sellainen oli hyvä neuvostotyöläinen. 32-vuotiaana loppuunkulutettu. Nykypäivän downshiftailumaailmassa tämä esimerkillinen ihminen näyttäytyy aika hämmentävänä. Ja lisäksi kirja oli tylsä. Säälin monien muiden syiden ohella neuvostolapsia, jotka joutuivat kokemaan teräksen karaistumisen.

torstai 12. syyskuuta 2013

Hyviä juttuja

Tässä olisi taas ihan kielen päällä turskahtamassa ulos sellainen ilon päivä -postaus, mutta kun tein vastaavan jo ihan juuri, niin kerrotaanpas nyt vain muutama aika kiva juttu viime päiviltä.

Odottelin eilen lapsen kanssa hetken ystävää Kampissa ja tapani mukaan menin lorvehtimaan Suomalaiseen kirjakauppaan. Siinä ovella muistin, että ai niin, meikähän on itsekin juuri julkaissut kirjan, oliskohan se täällä. Ja olihan se! Siellä vallan kunnianarvoisassa seurassa pönötti yksi kappale, aivan Tóibínin Colmin ja Karoliina Timosen välissä ja Jari Tervokin siinä istuskeli ihan välittömässä läheisyydessä. Alkoi naurattaa, otin valokuvan ja hipsin omituisesti myherrellen ulos kaupasta. Onneksi lapsi on vielä niin pieni, tuossa oli suuri potentiaali olla sellainen legendaarinen "mutsi sä oot niiiiiin nolo mä kuolen" -hetki.


Ja tänään ilmestyi jo ensimmäinen blogiarvio kirjasta. Nähdäkseni se on melko asianmukainen. Tirsk. Sitten kun ehkä tulee nihkeämpiä arvioita, palaan aina lukemaan tuon, ja ajattelen, että Taika Dahlbom, siinä vasta asiallinen kirjallisuuden asiantuntija.

Juu ei vaan. Mutta on tämä omituista. Tunteet kirjan suhteen menevät ihan siksakkia ja yritän kauheasti pitää kiinni näistä hetkistä kun on hyvät fiilikset. Sitten kun joku sanoo puoli sanaa väärin, olen ihan maassa kaksi päivää. Mutta tämän päivän minä leijuin.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Ei-jauhelihakeitto

Ettei blogi vain kävisi liian yksitoikkoiseksi ja ennalta-arvattavaksi ajattelin kertoa, että tein tänään ihan älyttömän hyvää ruokaa. Yllätyin itsekin. Se oli käytännössä melkein kuin jauhelihakeittoa, mutta se ei ollut jauhelihakeittoa. Lapsi suhtautui hyvin varautuneesti hänelle tarjottuun ruokaan ja katseli sitä ihan, että mitäs helvettiä se tämä nyt taas on, mutta maistettuaan huusi äärimmäisen hämmästyneesti: "Nam!"

Niin. Että mitäs siihen sanotte. Ette varmaankaan mitään. Kerron kumminkin miten tein tämän ihmeellisen sapuskan.

Ei-jauhelihakeitto

Perunoita
Bataattia
Palsternakkaa
Sipulia
Valkosipulia
Vettä
Paseerattua tomaattia
Kasvisliemikuutioita
Quorn-rouhetta pussillinen
Purkillinen papusekoitusta (ei ollut tarkoitus laittaa, mutta lapsi halusi väkisin ja kyllä ne ihan hyviä olivat, milloinpa eivät olisi, pavut nam)
Chilijauhetta
Paprikajauhetta
Kuivattua timjamia paljon
Tuoretta persiljaa

Sitten vaan pilputaan kaikki kasvikset, laitetaan kattilaan, huomataan kattila liian pieneksi, vaihdetaan kattila suurempaan, lorotetaan vettä päälle niin että kasvikset melkein peittyvät. Vesi jotenkin lisääntyy kuumetessaan. Jännä juttu. Tai kai se on ihan alkeisfysiikkaa, mutta on se minusta silti jotenkin vähän jännää, sanokaa mitä sanotte. Ja kasvisliemikuutiot sinne sekaan, jos tykkää sellaisia käyttää, itse tykkään, koska mikäs sen maistuvampaa kuin hyvä natriumglutamaatti. Tosin nämä olivat sellaisia luomukuutioita, joissa ei ole lisättyä natriumglutamaattia, joten ilmeisesti niissä on vain jotenkin alkuperäistä sellaista. Kuitenkin. Niin niin sitten kun ovat siinä tovin porisseet, voit lisätä paseeratun tomaatin ja mausteet. Kun kasvikset ovat melkein kypsiä lisää quorn. Se on tiedättekö ihan kuin jauhelihaa! Jos on sellainen kasvissyöjä, ettei tykkää lihamaisista jutuista niin sitten quorn-rouhe on varmaan ällöä, mutta minä en ole. Päinvastoin, kaipaan lihaa usein ja pidän siitä teoriassa kovasti, minä en vain syö sitä. Ja sitten ne pavutkin voi sinne lisätä. Maistele, tarvitaanko suolaa, ei tarvittu meillä, hämmästy ihmeellisen hyvästä mausta, myhäile ja onnittele itseäsi. Silppua persilja ja nakkaa tyylikkäästi päälle. Kylläpä on hyvä päivällinen siinä, oijoi. Syö ja unohda ottaa valokuva blogiin. Ajattele, että jos jotakuta kiinnostaa ja jaksaa lukea tänne asti, hän varmaankin osaa myös kuvitella mielessään jauhelihakeiton. Koska siltä se hyvin pitkälti näytti.

Tässä bloggauksessa ei ollut nyt kyllä mitään järkeä. Kahvinkeittimeni saapui tänään, ehkä huomenna saan taas tasoitettua kofeiinin määrän veressä ja sitten, jotain, no, tuskin se tulee vaikuttamaan mihinkään, kunhan kuvittelen.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Take This Waltz

Sarah Polley: Take This Waltz, 2011.

Olin etukäteen varma, että rakastan tätä elokuvaa. Ihan niin syviin tunteisiin ei päästy, mutta oli tämä kuitenkin keskimääräistä voimakkaampia mielihyvän tunteita herättävä kuvakertomus.

Elokuva kertoo vähän alle kolmikymppisestä Margotista (Michelle Williams), joka työreissulla tapaa ihastuttavan taiteilijan ja riksakuskin Danielin (Luke Kirby). No eihän siinä mittään, mutta kun Margot on jo onnellisesti naimisissa Loun (Seth Rogen) kanssa. Helppohan Daniel olisi unohtaa, mutta kun hän sattuu asustamaan vastapäisessä talossa.

Tämähän oli sellainen kertomus, että kaikilla näillä pitkitettyä nuoruutta elävillä ihmisillä on liikaa aikaa lorvehtia pitkin katuja huhuilemassa ja hassuttelemassa. Tekisitte hipit töitä, tekisi mieli huutaa, mutta eihän siitä saa näin herttaisia elokuvia. Joten annetaan Margotin, Danielin ja Loun haahuilla. Ja toisaalta, ei minusta oikeasti ihmisten pitäisi tehdä enemmän töitä, vaikka se jättääkin vähemmän aikaa turhanpäiväiselle itsereflektiolle ja kuvitelmille ruohon vihreydestä erinäisten aitojen sisä- ja ulkopuolella.

Koska siitähän tässä on kysymys. Margot on onnellinen Loun kanssa, kaikki on hyvin. Mutta voisiko hän olla vielä onnellisempi Danielin kanssa? Jos ei olekaan, sitten Lou on menetetty. Kauhea tilanne. Nähdäkseni elokuvan sanoma oli, tai ainakin sen minä halusin siinä nähdä, että ei se vaihtamalla parane, jos lähtökohtaisesti kaikki on hyvin. Kaikki ihmissuhteet arkistuvat, eikä siinä ole mitään pahaa, jos arki on hyvä. Arki on se missä ihminen elää, toivottavasti onnellisena. Juhla on se, missä käydään kylässä. Ja siksi se on niin kivaa, silloin kun juhlan aika on.

Ja lisättäköön vielä, että siksihän tämä enimmäkseen oli todella hieno elokuva, että Michelle Williams ja Seth Rogen ovat niin ihania. Ihania ihania ihania! IHANIA!!! Ai niin, ja Sarah Polleykin on ihana, siis tämän elokuvan ohjaaja. IHANA!!! Elokuvassa oli suhteellisen paljon alastomia naisvartaloita, mutta ne oli esitetty niin luonnollisina ja arkisina, että ihan sydän värisi ilosta, kun niin harvoin nykyään elokuvassa näkee noin mutkatonta suhtautumista. Enkä usko, että se on ihan täysin riippumatonta siitä, että elokuvalla oli nainen ohjaajana, vaikka haluaisinkin uskotella itselleni, että kyllä pitäisi olla.

Ja vielä ekstrabonushuomio, että ilahduin kovasti myös siitä, että koko elokuvan ajan Margotin tukka oli ihan omituinen lirtti ja silti Margot on sievä ja ihastuttava. Ehkä meillä muillakin omituisilla lirttitukilla on siis toivoa!

perjantai 6. syyskuuta 2013

Minun kolmikieliset kaksoseni

Wolfram Eilenberger: Minun kolmikieliset kaksoseni
Suom. Anne Mäkelä
Siltala, 2013

Nätisti lakattu peukku.
Muistelen pitäneeni Eilenbergerin esikoisteoksesta Minun suomalainen vaimoni. Luin sen sinä kesänä kun olin raskaana. Eilenberger on saksalainen filosofi, joka on rakastunut ja mennyt naimisiin suomalaisen naisen kanssa. Ensimmäinen kirja ihmetteli suomalaisten ja saksalaisten eroja, jotka olivat monin osin hauskoja, tosin Suomi esitettiin siinä vähän itselleni vieraana, vanhoillisena maaseutuna. Jossain voi toki olla sellainenkin Suomi, mutta minä en sitä tunnistanut. Kuitenkin muistelen viihtyneeni hyvin kirjan kanssa. Eilenbergerin vaimo, ainakin tämä kirjassa esitetty fiktiivisehkö vaimo, on kaksimetrinen koripalloilija, jolla on hyvin suoraviivaisia ajatuksia kaikesta.

Siksi varasinkin tämän toisen kirjan heti kun siihen sain katsekontaktin. Ja kyllä minä nytkin viihdyin. Wolfram ja hänen suomalainen vaimonsa ovat saaneet kaksostytöt ja muuttaneet Amerikkaan ja Kanadaan. Tämä oli kirjan ongelma, se hyppi Berliinin, Suomen, Kanadan ja Amerikan väliä, enkä yhtään pysynyt kärryillä siitä, oltiinko milloin Amerikassa ja milloin Kanadassa. Suomen ja Berliinin pystyin jotenkin hallitsemaan vielä. Kirja koostuu pienistä jutuista, joissa ajaudutaan hieman tajunnanvirtamaisesti sinne sun tänne, mikä on kovin hauskaa, joskin välillä meinasi keskittyminen herpaantua kun en ihan pysynyt herra Eilenbergerin kärryillä. Joka tapauksessa, kirja käsittelee perheen yrityksiä sopeutua Pohjois-Amerikkaan ja erilaisia tapoja kasvattaa lapsia.

Silti luen varmaan Eilenbergerin seuraavankin teoksen, jos se käsittelee hänen ihastuttavaa rouvaansa. Rouva on kansalaistottelematon antaessaan lastensa kävellä kouluun Amerikassa. Rouva ei anna Wolframin ostaa autoa ilman, että mietitään yön yli. Rouva on paha suustaan eikä anna periksi. Hän tilaa lastensa pillimehut Euroopasta. Rouva ei lue sähköpostiaan, koska hän ei ymmärrä mitä hyötyä siitä roskasta olisi, eikä hänellä ole aikaa kaiken maailman kotkotuksiin. En aina ymmärrä Wolfram Eilenbergerin kirjojen suomalaista vaimoa, mutta ihailen hänen järkähtämättömyyttään kovasti.

torstai 5. syyskuuta 2013

Kahvinkeittimettömyyteen itseni sysättyäni

Olen jo kauan haaveillut uudesta kahvinkeittimestä. Aiemman äitini osti minulle kun muutin pois kotoa, eli jotakuinkin kolmetoista vuotta sitten, ja se oli muistaakseni joku Siwan ykkösbonustarjous. Se oli valkoinen, joka on täysin käsittämätön väri kahvinkeittimelle, koska kukaan normaali ihminen ei onnistu pitämään sitä valkoisena. Tai ehkä joku pystyy, mutta silloin hän ei ole kyllä kahvi-ihminen vaan siivousihminen. Lienee jo selvää kumpi minä olen.

Mutta tämä valkoinen kahvinkeitin on ollut ulkomuodostaan huolimatta erinomainen. Se on keittänyt mainiot kaffenplöröt aamusta toiseen. Harmillisesti satuin näkemään jossain maailman sievimmän pikkukeittimen ja aloin perustella uutta hankintaa erilaisin tekosyin. Koska tekosyitähän ne ovat, kun entinen keitin on vanhuudestan ja rumuudestaan huolimatta aivan toimiva.

Ajattelin, että pienemmällä keittimellä voin keittää vähemmän kahvia, eikä joka aamu mene hukkaan isoa lorausta. Ajattelin, että vanhan keittimen putkistossa varmaan elää jo jotain, mitähän siellä nyt voisi elää, kolumbialaisia kahvipöpöjä. Ajattelin, että jumankauta kyllä minä saan aikuisena ihmisenä kerran kolmessatoista vuodessa hankkia kodinkoneen ihan vain itseäni varten.

Näillä mennään.
No sitten toissapäivänä postiluukusta tupsahti lappunen, jossa kerrottiin jonkun minkälie järjestön keräävän tarpeetonta tavaraa. Voitte viedä ne rappuun ja he hakevat ne pois. Mikä onni! Autottomilla ihmisillä pakkaa kertymään kaikenlaista. Menin oitis nettiin, vertailin ja ostaa pösäytin ihastuttavan keltaisen kahvinkeittimen ja siihen päälle vielä oranssin leivänpaahtimen samaa sarjaa. Kun oli kerta ilmainen kotiinkuljetus ja kahdenkymmenen prosentin alennus ja no niin. Ei me oltais kyllä oikeasti tarvittu uutta leivänpaahdinta.

Ja tänään kannoin pestyn kahvinkeittimen ja puhdistetun leivänpaahtimen rappuun. Toivottavasti he saavat hyvän kodin siellä jossain. Nyt tässä vaan sitä mietin, että kun uusi kahvinkeitin toimitetaan vasta mahdollisesti ensi viikolla ja leivänpaahdin joskus loppukuusta, niin miten hitossa tässä nyt selvitään hermoromahduksetta ja mitä lapsi mahtaa syödä aamulla, kun hän on tottunut syömään aamupalaksi "peipää ja juuttua päälle!"

tiistai 3. syyskuuta 2013

Tämä päivä oli hieno päivä

Tänään sattui valtavasti kivaa. Esimerkiksi:

Herätys

Lapsi on alkanut herättää minut niin, että istuu vieressäni ja kun herään, hän huutaa "Putu!", mäjäyttää pusun, huutaa "Toine putu päälle!" ja toinen pusu läjähtää. Eipä siinä kovin kiukkuisena voi herätä sitten.

Perhekahvila

En osaa oikein itsekään selittää, miksi rakastan perhekahvilaa palavasti. Olin eilen ihan devastated (en oikein tykkää englannin viljelystä, paitsi tästä sanasta, koska aina kun sanon puolisolle, että "sitten mä olin ihan devastated", hän alkaa nauraa, ja nauru on hyvä) kun näytti, että lapsella on paha nuha, eikä päästä perhekahvilaan. Mutta hän parani ja pääsimme! Siellähän siis juodaan kahvia, syödään leipää ja tänään älyttömän hyvää mudcakea, lapset temmeltävät, jutellaan katkonaisesti muiden vanhempien kanssa ja sitten mennään kotiin. Mikään tässä ei oikeastaan selitä, miksi olen jo viikonloppuna ihan fiiliksissä, että tiistaina on perhekahvila. Mutta minä vain olen. Perhekahvilan mysteeri.

Yllätys lounaalla

Perhekahvilan jälkeen istuin kotona syömässä, kun ovikello soi. Minulla oli suu täynnä kananmunavoileipää, housut olivat missä lienivät, mutta menin silti avaamaan. Paitaani saattoi onneksi luonnehtia mekoksi. Oven takana seisoi lähettimies laatikon kanssa ja halusi kuittauksen. Jotain puolison juttuja, ajattelin, kunnes näin laatikon päällä oman nimeni. En kai minä näin isoa laatikollista vaatteita lapselle tilannut, ajattelin kauhistuneena, enkä kai varsinkaan kotiinkuljetuksella herranen aika, kunnes tajusin, että tekijänkappaleethan ne siinä.


(ilmeisesti esikoiskirjan tekijänkappaleet herättävät yhteneviä reaktioita, sillä Marissa Mehrin blogissa on lähes identtinen valokuva hänen kirjastaan)

Olin kuvitellut niiden tulevan ehkä viikon päästä ja lisäksi olin kuvitellut, että ne tulisivat kustantamoon, josta raijaisin niitä lastenrattaissa pitkin Helsinkiä. Mutta siinä ne olivat. Menin johonkin sekavaan tilaan, otin niistä valokuvan, postasin sen facebookiin ja sitten olenkin ilahtunut jokaisesta tykkäyksestä koko loppupäivän. Minä nimittäin tykkään tästä vaiheesta kovasti ja on kiva, että moni muukin tuntuu tykkäävän. Sitten pläräilin kirjaani ja kirjoitin muutaman typerän omistuskirjoituksen. Lapsikin kirjoitti yhden. Siitä tuli hieno!

Potta-jooga-sekoilu

Lähdin pyörällä hakemaan facebook-kirppikseltä ostamaani pottaa, joka toivottavasti on mieluisampi kuin nykyinen, johon lapsi kieltäytyy istumasta. Oli kivaa pyöräillä ja saada homma hoidettua. Tulin kotiin, vaihdoin joogapöksyt päälle, tulin pihalle ja aloin selittää naapureille jotain, kun tulin ajatelleeksi, että saatoin keksiä ihan itse, että jooga alkaa 18.45. Tarkistin. Se alkoi 18.30. Kello oli silloin 18.29. Juoksin. Lujaa. Onneksi sali on kahden talon päässä, enkä myöhästynyt pahastikaan, mutta kylläpä venyin hyvin kun olin ihan hiessä pottapyöräilystä ja juoksusta. Oli ihan superkiva jooga.

Ja nyt istun tässä myhistelemässä. Olispa useammin näin kivoja päiviä!

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Ainekirjoitus 2013: Minusta tulee isona

Liinalasta lähti ainekirjoitushaaste. Tämä on ihanaa, koska olin se luokan ärsyttävin tyttö, joka poukkoili pulpetissaan käsi pystyssä kaikki äikäntunnit hihkuen "Kirjoitetaan aine! Kirjoitetaan aine!" ja sai muut kiristelemään hampaitaan ja uhkailemaan. Onneksi olin muuten suht pidetty, olisin saattanut olla omituisine intohimoineni helppo kohde kiusalle. Aion suhtautua tähän haasteeseen kuten suhtauduin koulussakin aineisiin: rennosti ja vapautuneesti. Kirjoitin jo silloin käytännössä aina asian vierestä.

Haasteen logon taiteili taitava Täti-ihminen

Minusta tulee isona

Alle kouluikäisenä ihailin suunnattomasti Alkon myyjiä. Siinä kaupassa oli jotain mystistä, sinne ei mielellään otettu lapsia mukaan, mutta sitten kun sinne pääsi, siellä oli kovin jännittävää. Sedät ja tädit seisoivat tiskin takana ja heidän selkänsä takana oli rivistö värikkäitä ja kauniita pulloja. Aikuiset jonottivat ja myyjät pitivät valtaa ja antoivat mitä pyydettiin. Ostokset pakattiin Alkon muovipussiin, johon ei saanut pakata tarhakamppeita, koska se oli noloa. Siskoni pakkasi kerran ja äiti meinasi kuolla häpeästä kun tarhassa ilmeni mitä oli tapahtunut. Minäkin halusin olla salaperäinen vallanpitäjä tiskin takana. Lapsuuteni ei ollut lasinen, mutta kai siihen Alkoon liittyi jotain vähän noloa vaikka sieltä olisi hakenut vain kerran kuussa viinipullon. En tiedä. Enää en kauheasti halua Alkon myyjäksi, ne ovat nykyään kuin mitä tahansa kauppoja ja olen ymmärtänyt, että ongelma-asiakkaita saattaa olla enemmän kuin kirjastossa.

Yhdeksänvuotiaana päätin, että minusta tulee kirjailija. Jo varhain ymmärsin, etten tule sillä elämään, joten suunnittelin jatkuvasti siihen rinnalle muita töitä. Yksi pitkäaikaisimmista suunnitelmistani oli olla muskelirekan kuljettaja, joka ajaa toisella kädellä rekkaa ja toisella kädellä kirjoittaa. Olin nähnyt elokuvan, jossa Kris Kristofferson näytteli rekkakuskia, jonka nimi oli Kumiankka, ja olin hyvin vaikuttunut. En enää muista miksi. Jossain vaiheessa tajusin, että rekkakuskin työ voisi olla pidemmän päälle vähän tylsää ja aloin haaveilla muista jutuista.

Jossain vaiheessa halusin kovasti olla poliisi, kunnes äitini löysi minut tutkimasta poliisikoulun pääsyvaatimuksia. "Poliisit ovat pitkiä ja tyhmiä, etkä sinä ole kumpikaan", hän sanoi ja murskasi unelmani. Olipa hän ennakkoluuloinen, näin myöhemmin ajateltuna, olen kyllä nähnyt monen pituisia poliiseja. Lisäksi sanottakoon, etten olisi silloinkaan läpäissyt poliisikoulun kuntotestejä. Enkä varmaan olisi muutenkaan ollut kovin hyvä poliisi. Olen ehkä liian kansalaistottelemattomuuteen taipuvainen.

Oikeastaan suunnitelmani on aina ollut olla kirjailija ja siihen jotain päälle. Ja sitä jotain on niin paljon, ettei ole oikein koskaan täsmentynyt mitä se olisi. Jos saisin ihan itse valita, haluaisin vähän minimipalkkaa enemmän rahaa ja voisin kuluttaa viikon esimerkiksi niin, että yhden päivän tekisin jotain käsilläni jossain taiteilijayhteisössä, kaksi päivää kirjoittaisin jossain ihanassa työhuoneessa keskustassa ja kaksi päivää voisin olla nykyisessä palkkatyössäni. Se olisi parasta.

Nyt olen 34 vuotias, enkä edelleenkään tiedä mikä minusta tulee isona. Olen käynyt koulua lähemmäs kaksikymmentä vuotta ja tehnyt erinäisiä töitä, kuten yösiivonnut ja ollut kirjankorjaajana, mutta edelleenkään minulla ei ole ammattia. Osaan kaikenlaista ja opin koko ajan lisää. Oikeastaan ainoat asiat joita en halua ovat yötyö, ulkotyö tai minkään satuttaminen. On niin paljon kaikkea, mitä haluaisi oppia ja tehdä. Mutta toisaalta hyvä on juuri näinkin, kirjastotätinä ja aloittelevana kirjailijana. Saan paljon iloa molemmista. Tärkeintä, että olen onnellinen ja saan kirjoittaa.