keskiviikko 7. elokuuta 2013

Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
(Is, 2012)
Suom. Leena Vallisaari
Teos & Schildts & Söderströms

Luin Jään, koska oli pakko. Lukupiirini kesälukemiset olivat Jää ja/tai Kun kyyhkyset katosivat, ja kun on pakko lukea, niin voin kertoa että varsinkaan lomalla ei huvita. Päädyin vaihtoehtoon tai, ja luin pelkän Jään. Luen kyllä Oksasenkin varmasti joskus, kun ei ole pakko.

Ensimmäiset yli 200 sivua huokailin kärsimättömästi. Harmittelin, ettei tätä kirjaa ollut mahdollista lukea silloin, kun minulla oli herkkyyskausi tämmöiselle kirjallisuudelle. Sellaiselle, missä rauhallisesti elellään ja puuhastellaan. Ajattelin muutamaankin otteeseen lukiessani sitä ihanaa aikaa lapsuudessa, kun luin Pieni talo preerialla -kirjoja ahmien, ja pidin erityisesti pitkistä kuvauksista esimerkiksi lattian hionnasta kirveellä tai kurpitsan säilönnästä. Luulen, että nuorempi minä olisi rakastanut Jäätä. Oletan, että tulee vielä aika, jolloin tulavaisuuden minäkin lämpiää hidastempoisuudelle, mutta tämänhetkinen minä on liian kärsimätön.

Jää kertoo nuorista pastori ja pastorska Kummelista, jotka saapuvat innoissaan ja iloa pursuillen Luodoille, ulkosaaristoon, niin kauas Ahvenanmaan taakse, etteivät mahdu edes kartalle. Sota on loppunut, on pula ruuasta mutta ihmiset ovat toiveikkaita ja valmiita tekemään paljon työtä. Luotojen seurakunta on pastori Kummelille maanpäällinen taivas.

Pidin kovasti pastorista, mutta frouva pastorskasta en niinkään. Ymmärrän, että lastenkasvatus oli 40-luvulla aika lailla erilaista kuin nykypäivänä, mutta silti karmi selkäpiitä kuinka rouva kohteli jälkikasvuaan. Teki välillä mieli jättää kirja kesken, kun rouva taas huusi, että "Hyi Sanna! Hyi Lillus!"

Kuitenkaan en voi sanoa Jäästä pahaa sanaa. Sehän on kerrassaan ihana kirja. Sitä paitsi kävi niin, että päästyäni jotakuinkin viimeiseen kolmannekseen saakka, päätin taas uurastaa muutaman sivun ennen nukahtamista, ja sitten, mitä ihmettä, kirja ottikin sellaisen käänteen, että vääntelehdin kyynelehtien sängyssä, enkä sen jälkeen olisi halunnut laskea kirjaa käsistäni. Suljin lopulta kirjan tippa linssissä. Kyllähän se vain niin on, että ilman alun hidasta arkikuvausta eipä olisi loppu miltään tuntunut. Että hieno kirja. Suosittelen. Itselleni suosittelen uusintalukua sitten kun olen taas muuttunut seesteiseksi ihmiseksi, ja sitten taidan lukea Marsipaanisotilaankin, joka käsittääkseni kertoo Kummelin perheen aiemmista vaiheista sota-aikana.

10 kommenttia:

  1. Minä en ole Jäätä vielä lukenut. Kuvauksestasi päätellrn luulen, että tykkään siitä kyllä. Luen paljon nimenomaan sellaista tavallisten ihmisten arkielämän kuvausta, mieluiten kotimaasta ja vähän kauempaa menneille vuosille sijoittuvaa. Mutta tuon Oksasen teoksen kuuntelin alkukesästä äänikirjana ja samalla tein monenlaisia käsitöitä. Se oli ainakin siinä muodossa ihan mielenkiintoinen. Äänikirjat ovat kivoja silloin, kun olen yksin ja haluan touhuilla samaan aikaan jotain ja silti kuunnella!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitäisi itsekin perehtyä äänikirjoihin. Varmaan mun puhelimella niitä voisi kuunnella, mutta en ole jostain syystä saanut aikaiseksi ottaa selvää, että miten.

      Poista
  2. Mikähän siinä onkin, että muuten sitä lukee vaikka maitopurkkia jos ei parempaa ole ja kehittelee innovatiivisia tapoja lukea suihkussa, mutta sitten kun on pakko niin jo loppuu into ja muistaa yhtäkkiä, että on jo vuosia aikonut aloittaa lacrosse-harrastuksen ja makrameetyöt.

    (En oikeastaan tiedä, mitä ovat lacrosse ja makramee, tulkoon se nyt sanottua.)

    Ehkä tämä pitäisi minunkin lukea, vaikka Ahvenanmaan takana ei ole minusta ihan tarpeeksi kaukana kartalta vielä - lienee turha toivoa, että tässä olisi ollut yllätyslohikäärme?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin justiinsa! Varsinkin kun tämäkin oli oikeasti tosi hyvä kirja, ja silti potkin vastaan kuin viimeistä päivää. Ihan pöljä juttu.

      En ole ihan varma onko tämä kirja sun juttu, enkä lupaa lohikäärmettä, mutta kyllä siinä itse asiassa oli mukana aika voimakaskin yliluonnollinen sivujuonne. Ettei silleen ihan puhdasta realismia, mun mielestä.

      Poista
  3. Minä rakastin Jäätä alusta asti, enkä kokenut sitä alkuakaan verkkaiseksi. Minusta siinä oli sellaista hiljaista mutta hillitöntä voimaa. :) Loppu taas tuntui jotenkin niin todellisella tavalla traagiselta, etten oikein osannut edes itkeä, vaikka muuten itken aika helposti lukiessani. Tuijotin vain tyhjyyteen pala kurkussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kun musta tuntuu, että juuri noin minäkin olisin tämän kokenut, ellen olisi suhtautunut lukemiseen niin vastahankaisesti. Siksi luulenkin, että luen tämän uudestaan joskus myöhemmin. Että saisin tehdä kirjalle oikeutta.

      Poista
  4. Pastorska on suorittaja niin kuin monet muutkin naiset. Pastorska on kontrollifriikki, joka haluaa päteä kaikessa mitä eteen tulee. Pastorska haluaa, että häntä ihaillaan hänen kykyjensä -- ei kauneuden tai henkevyyden vuoksi. Pastorska on nainen, joka elää miehensä kautta. Olisi mielenkiintoista tietää mitä hänelle tapahtui hänen muutettuaa pois Luodoilta -- menikö kenties sittenkin uudelleen naimisiin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Ehkä eniten pastorskassa häiritsi se tunteiden piilottaminen ja sama vaatimus muille. Keskenään olkoon mitä on, mutta jatkuvan kontrollin vaatiminen lapsilta oli aika hurjaa.

      Mutta kyllä minuakin jäi kiinnostamaan, miten tarina jatkuu.

      Poista
  5. Jää on kirja, jonka luettuani olen todella onnellinen, etten tiennyt siitä mitään ennen lukemista (eikä tätäkään kommenttia kannata lukea jos kirja on lukematta!) Esimerkiksi Rönsyn linkkaamassa Suomen kuvalehden jutussa kerrottiin kirjan omakohtaisuudesta kirjailijalle ja samalla paljastettiin kirjan yllätyslohikäärme. Minkä tietäminen etukäteen veisi mielestäni aika paljon pois. Mutta koska en tiennyt odottaa sitä, minäkin vähän tuskailin kirjan kanssa, että eikö tässä nyt tosiaan tapahdu mitään.

    Lopulta kirosin itseäni ja toivoin, että kirjassa ei olisi tapahtunut mitään. Hyvin voimakas lukukokemus! Vieläkin vähän sydämestä puristaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla oli onneksi sama, en tiennyt kirjasta juuri mitään. Jos olisin tiennyt niin olisipa harmittanut. Ja samaa mieltä siitäkin, että toivon, että mitään ei olisi kuitenkaan tapahtunut. Ne arkieläjät onnistuivat muuttumaan hyvin rakkaiksi. Taitavasti tehty kirja, kertakaikkiaan.

      Poista