perjantai 30. elokuuta 2013

Kesämököttäjä kiistää syksyn

Olen tänä kesänä kiinnittänyt huomiota siihen, että Suomessa tuntuu olevan muodikasta voivotella kesän loppumista jo silloin, kun se on melko epätodennäköistä. Jo heinäkuun puolivälissä alkoi kuulua päivittäin horinaa, että kylläpä tuntuu syksyiseltä ja niin se päivä lyhenee ja ensi yöksi on luvattu hallaa. Minä heiluttelin varpaitani ja kiristelin hampaitani. Heinäkuussa ei tunnu syksyiseltä, piste. Silloin tuntuu keskikesäiseltä. Elokuussakaan ei tunnu syksyiseltä. Silloin tuntuu loppukesäiseltä. Silloin kuuluu asiaan, että on iltaisin pimeää ja kääriydytään villatakkiin, mutta ei se ole syksy.


Minusta Ronjalla ja Birkillä oli oikea asenne kesään. Koska he tiesivät, että sitten käy Karhuluolassa hullusti kun talvi tulee, he kielsivät koko homman. Onpas meillä sateinen kesä, he sanovat. Onpas meillä kylmä kesä. Niin sitten niin. Kesällä on kesä, oli se kylmä tai lämmin. Se ei ole syksy.

Sunnuntaina voi alkaa höpöttää syksystä minunkin puolestani. Sitten on syyskuu. Nyt on elokuu, loppukiri ja sandaalit saatana.

torstai 29. elokuuta 2013

Rakkaudesta, unelmista ja kaloista

Salmon Fishing in the Yemen
Lasse Hallström, 2011

Ihan varmaksi en osaa sanoa, mikä sai minut lainaamaan tämän elokuvan. Hieman epäilen Ewan McGregoria, joka on toki hurmaava, tai Emily Bluntia, joka on vielä hurmaavampi, tai ehkä jopa Lasse Hallströmiä, joka on tehnyt Gilbert Grapen ja muitakin ihan lämminhenkisiä perhe-elokuvia. Silti, kun tiesin mistä tämä kertoo, olinhan lukenut takakannen, eivät nuo nähdäkseni ole riittäviä syitä.

Elokuva kertoo sellaisesta hullutuksesta, että kun Afganistanin sota on Englannille kauhean huonoa peeärrää, niin jotain on tehtävä, tietenkin. No ministerirouva keksii, että nyt sitten joku sellainen hyvä uutinen jostain sieltä päin. Eräs raharikas sheikki haluaa kalastaa lohta aavikolla, joten tehdäänpä niin, että homma hoituu. Kalatutkija (McGregor) yrittää sanoa, että ei tule onnistumaan, mutta kyllä raha kääntää pään. 50 miljoonaa pöksähtää noin vain tilille ja Kiinan parhaat patoinsinöörit. Sheikki osoittautuu sympaattiseksi perhokalastajaksi, joka haluaa vain itsekseen kalastella, ei rahastaa lohipadollaan.

Tämänhän voisi nähdä sellaisena elokuvana, että kyllä kaikki onnistuu kun uskoo tarpeeksi ja tekee kovasti töitä. Vähän niin kuin Dubai. Että kaikki on mahdollista. MUTTA KUN SE ON VÄÄRIN EIKÄ SIINÄ OLE MITÄÄN JÄRKEÄ!!! Anteeksi että huudan. En vain tajua, miten jonkun mielestä voi olla ok tehdä kaikkea ihan päätöntä muiden kustannuksella, vain siksi, että jotkut hyväosaiset haluavat tehdä aavikolla niitä asioita, joita voisi tehdä muualla huomattavasti vähemmällä vaivalla, luontoa raiskaamatta, vesivaroja kuluttamatta ja orjatyötä käyttämättä. Miksi ei tämäkin typerä fiktiivinen sheikki voinut matkustaa perhoinensa sinne, missä lohet ovat valmiina? Ei, koska minäminäminä haluan omilla maillani kalastaa niin. En kestä.

Tämä oli ongelmani tämän elokuvan suhteen, enkä onnistunut pääsemään ongelmani yli missään vaiheessa. Aloin myös hieman inhota McGregoria, Bluntia ja Hallströmiä, kun osallistuivat tämän typerän elokuvan tekemiseen. Pitänee katsoa uudestaan Gilbert Grape ja se ihastuttava dokumenttisarja, jossa McGregor moottoripyöräilee kaverinsa kanssa oikein sympaattisesti. Emily Bluntin pitää nyt vain yrittää tehdä jotain tosi paikkaavaa pian, muu ei auta.

IMDB
Rotten Tomatoes

tiistai 27. elokuuta 2013

Kansalliskirja

Turkka Hautala: Kansalliskirja
Gummerus, 2012.

Sain kipinän Kansalliskirjaan aikuisten kirjavinkkauksesta. Tiedättehän kirjavinkkauksen? Joku on lukenut tosi hyvän kirjan ja kertoo siitä muille niin ärsyttävän kiinnostavasti, että on pakko lukea kirja. Meidän kirjastossa kävi kirjavinkkaaja ja innostuin monesta kirjasta, joista osan olin onneksi jo lukenut, ja osaa vielä mietin, kuten uutta Irvingiä, joka kuulemma on parempi kuin monet Irvingin uudemmat. Ja tämän Kansalliskirjan kotiutin heti. Koska se kuulosti hauskalta ja oli ohut.

Kansalliskirja nähdäkseni pyrkii luotaamaan suomalaisuutta. Se tekee sen pienillä, noin aukeaman kokoisilla jutuilla. Osa on aivan käsittämättömän hauskoja, osa on surullisia, osa on ahdistavia, osa valoisia. Niin kuin me suomalaisetkin. Kuten olen jo aiemmin todennut useaan otteeseen, en ole novelli-ihmisiä, mutta näistä kyllä tykkäsin. Osa valahti läpi jättämättä jälkiä, mutta joitakin luetutin puolisollakin, että saimme nauraa yhdessä ja osaa jäin miettimään. Itse pidin eniten kirjan hauskoista tarinoista, olenhan vähän hassuttelun perään aina, mutta veikkaisin, että kirjasta löytyy jokaiselle jotain. Ja jos ei löydy, niin eipä siinä kuitenkaan pitkälti elämää tullut haaskattua, kun kirjassa on vain vähän päälle sata sivua.

Pidin kovasti esimerkiksi tarinasta Kiinalainen naapuri, joka alkaa näin: "Kiinalaisen muuttaessa naapuriin on tehtävä selvä: se on saatava känniin." Ja näinhän se on, ainakin tämän tarinan todellisuudessa.

Hautala kirjoittaa todella hyvin, pistelee monenlaista murretta ja puhekieltä aivan suvereenisti. Ihanaa lukea noin sujuvaa kieltä. Esimerkkinä esitän alun tarinasta Hiukset kun tiikerikakku: "Marika huus jo kohdussa. Sen äiti, semmonen Koskelon Tette, kuunteli sitä vaimeaa mölyä ja ihmetteli että mitä mittään, onko talon putkistoissa kiipelissä joku pieni." Niin. Aika laittamatonta. Ihailen.

Suosittelen erityisesti ihmisille, jotka pitävät Petri Tammisesta. Kuten sinä, K. Ja sinä J. Tiedätte kyllä ketä olette. Ehkäpä olettekin jo lukeneet Hautalaa. Mutta sitten kyllä suutun, koska ette ole kertoneet minulle. Aion jatkaa Hautalan parissa mahdollisimman pian, vissiin se Salo on sitten seuraavana ohjelmassa.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Onnen koukkuja

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja
(La liste des mes envies, 2012)
Suom. Leena Leinonen
WSOY, 2013.

Minulla on näemmä meneillään joku pienten kirjojen kausi. Tämäkin oli hyvin lyhyt ja nopealukuinen, kuten oli Tähdenpeittokin, ja niin on myös nyt luvussa oleva kirja, josta ehkä lisää sitten kun saan sen luettua, tai sitten ei, saa nähdä. Kylläpä teitä nyt jännittää, mikä se mahtaa olla. No hyvä on, se on Turkka Hautalan Kansalliskirja. En erityisemmin tykkää arvoituksellisuudesta, en blogeissa, facebook-statuksissa enkä kirjallisuudessa.

Onnen koukut yllätti. Suhtauduin siihen vähän nihkeästi, kun olin lukenut aika ristiriitaisia arvioita ja lisäksi sitä verrattiin Siilin eleganssiin, joka oli tavallaan ihan kiva kirja, mutta juuri sillä tavalla ranskalainen, josta en tykkää. En tykkää siitä Anna Gavaldan tuotannossa, en Siilin eleganssissa, enkä oikein missään lukemassani ranskalaisessa. Siksi olikin kivaa, että tämä ei ollut sellainen. Ei ollut teennäistä keveyttä ja höpsöyttä, oli ihan aitoa. Ei tämä mikään tulevaisuuden klassikko ole, mutta oikein kiva pikku välipala.

Onnen koukut kertoo Jocelynestä, jolla on pieni käsityökauppa ja sattumalta hänen miehensä nimi on Jocelyn, ja heillä on kaksi elävää ja yksi kuollut lapsi. Kirja kuvaa Jocelynen elämää ennen ja jälkeen lottovoiton. Haluaako hän muuttaa elämänsä täysin? Miten kaikki muuttuu, kun viimeinkin Jocelynin kanssa on alkanut mennä hyvin. Onko raha sen kaiken arvoista? Mitä rahalla edes saa, jos jo ennestään on kaikkea?

Mielestäni kirja vastaa kysymyksiin ihan hyvin. Siksi en itsekään lottoa, etten halua mitään miljoonia. Haluan täsmälleen sen verran rahaa, että voin elää niin kuin nyt elän. Isot rahat vain pilaisivat kaiken mitä nyt on. Niin kuin Onnen koukuissa.

lauantai 24. elokuuta 2013

Pikkustanin kuolema

Nythän oli niin, että melko pian kirjan viimeisen version valmistumisen jälkeen uljas ja uskollinen sotaratsuni Taisto laittoi välit poikki. Hän esti pääsyni internetiin ja päätti olla aivan yhteydettömässä tilassa, mököttää keskenään. Taisto on ollut kerrassaan mainio tietokone, se on kestänyt jo kohta, mitähän sanoisin, kahdeksan vuotta, mikä lienee läppärille aivan huomattava suoritus.

Taisto ja Pikkustan sylikkäin
Olin ihan surkeana, että voi ei, minä niin pidän Taistosta. Hän on ollut luotettava ja erittäin hyvä, sen lisäksi, että hänen näppäimistönsä on ensiluokkainen. Siihen saakka kunnes nuorin perheenjäsen otti asiakseen irrottaa osan näppäimistä ja imeskellä niitä, jonka jälkeen välilyönti toimi hieman jännittävästi, mutta toimi kuitenkin.

Puoliso oli sitä mieltä, että voisin ottaa hänen perintöminiläppärinsä Pikkustanin käyttöön. Itse olin sitä mieltä, että en varmasti ota, ota itse, se on ihan pieni eikä sillä voi kirjoittaa. Pakon edessä testasin kuitenkin Pikkustania ja sehän olikin ihan kiva vempele. Noin blogin kirjoittamiseen ja yleiseen interwebbaukseen.

Kunnes tänään olin siirtämässä Pikkustania keittiöstä työhuoneeseen ja pudotin sen lattialle. Ja se oli Pikkustanin loppu se. Nyt puoliso teeskentelee ettei ole vihainen, vaikka varmasti on, ja minä omatoimisesti yhdistin tämän Taiston johdolla internetiin, että pääsisin tänne kertomaan, että OLEN HIRVEÄN PAHOILLANI, ETTÄ TAPOIN KILTIN PIKKUSTANIN, JOKA OLI IHAN HYVÄ JA PIENI TIETOKONE, EIKÄ TEHNYT PAHAA KELLEKÄÄN.

Nyt joudun sitten ilmeisesti ostamaan ihan itse uuden koneen, mutta se on niin vaivalloista ja kallista. Tässä taloudessa on tälläkin hetkellä kolme muutakin toimivaa konetta, mutta kaksi niistä on puolison työkoneita, joihin minulla ei varmasti ole enää mitään asiaa, ottaen huomioon mitä tein juuri Pikkustanille, ja kolmas on ikivanha pöytäkone, joka pölyyntyy nurkassa ja odottaa kyytiä teuraalle, enkä todellakaan aio koskea siihen.

Että tiedoksenne, jos vaikenen enemmän kuin normaalisti, se johtuu siitä, että Taisto toimii vain silloin tällöin ollessaan kiinni hengityskoneessa ja Pikkustan kuoli traagisesti.

perjantai 23. elokuuta 2013

Tähdenpeitto

Sarri Nironen: Tähdenpeitto
WSOY, 2012.

Juuri tällaista kirjaa minä tarvitsin Kiltin tytön jälkeen! Tähdenpeitto on hyvin pieni ja ihastuttava kirja. Se on helppolukuinen, mutta hyvin taitava, nopealukuinen, muttei helposti ohitettava.

Tähdenpeitto kertoo kahdesta helsinkiläisestä abiturientista, Riinasta ja Joonasta. He elävät samassa kaupungissa, tekevät samoja asioita, juovat kahvia, tupakoivat, lukevat ja eivät lue kirjoituksiin. He kohtaavat, melkein kohtaavat, mutta menevät toistensa ohi. He ovat samassa kertomuksessa, mutta kahdessa erillisessä.

Sarri Nironen kirjoittaa aivan ihailtavasti. Kevyesti, vaivattomasti. Tulin monista kohdista ihan tekstin tasolla kauhean iloiseksi. Kuten vaikka tästä:

"Eelis katoaa ovelta, mutta sanoo sitä ennen laittavansa valot pois päältä. Sitten Eelis laittaa valot pois päältä."

Tähdenpeitto tavoittaa ihanasti nuoruuden, enkä haluaisi kuulostaa tädiltä, mutta minusta Nironen on kauhean nuori, onhan hän minua kymmenen vuotta nuorempi. En silti ole niin dementoitunut, ettenkö muistaisi millaista se oli. Kaikki tuo. Ja siksi Tähdenpeittoa oli ihana lukea. Jotenkin kirjaa aloittaessani muistelin Harri Sirolan Abiturienttia, sitä ahdistusta, joka siitä kumpusi, muistaakseni, en muista sitä kovin tarkkaan, koska taisin lukea sen silloin kun olin abi, josta on nyt jo tovi, suorastaan viisitoista vuotta, mutta kumminkin, sitten kuvittelin, että tämäkin kirja olisi sellainen kuin Abiturientti, mutta eihän tämä ollutkaan yhtään. Vaan yhtä aikaa syvä ja matala, kevyt ja painava, niin kuin nuoruus.

tiistai 20. elokuuta 2013

Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
(Gone Girl, 2012)
Suom. Terhi Kuusisto
WSOY, 2013

Kiltti tyttö on saanut osakseen hirmuisen suitsutuksen, joten olihan minunkin uteliaana ihmisenä se toki luettava. Luettuani kursorisesti joutamia blogi- ja lehtijuttuja kirjasta, niitä on ilmestynyt aika liuta, olin siinä käsityksessä, että kirja on vähän kuin Sinä päivänä kohtaisi Jumalat juhlivat öisin. Kaikissa lukemissani jutuissa pyrittiin pitämään kirjan juoni salassa, mutta vaikka olen aika luottavainen, olen silti taitava lukemaan rivien välistä, ja näin ollen kirja ei oikeastaan onnistunut yllättämään missään vaiheessa.

No. Sanotaan nyt suoraan. Minä en pitänyt tästä kirjasta. En yhtään pitänyt. Tuskin kukaan on pitänyt päähenkilöistä, se lienee tarkoituskin, koska he ovat molemmat todella kamalia, mutta en pitänyt kirjassa oikein mistään puolesta. Ehkä, jos en olisi jo rivien välistä selvittänyt kirjan käänteitä, olisin voinut saada jotain tyydytystä juonesta, mutta nyt sekin jäi saamatta.

Niille jotka eivät tiedä, Kiltti tyttö kertoo Nick ja Amy Dunnesta. He ovat olleet menestyjiä New Yorkissa, kunnes molemmat menettivät työnsä ja päätyvät Missouriin, Nickin kotiseudulle. Sitten parin viidentenä hääpäivänä Amy katoaa. Minne Amy joutui? Siinäpä sitä olisikin selvittämistä, jos yhtään kiinnostaisi mitä noille inhottaville ihmisille tapahtuu.

Miksi minä en pitänyt tästä? Olen miettinyt sitä kovasti tässä, kun näemmä kirja on aiheuttanut niin suurta iloa niin monelle lukijalle. Ensinnäkään en pitänyt kirjan maailmankuvasta. En halua uskoa, että maailma on tuollainen, enkä että ihmiset ovat tuollaisia. Jotenkin kirja oli kirjoitettu niin syväluotaavan inhottavaksi, että aivan pahaa teki. Toiseksikin, kirjan kieli ei vedonnut minuun. En tiedä oliko kyse suomennoksesta, koska välillä korvissa kajahteli englanti aika roimasti. Tästä en tietenkään voi sanoa mitään, kun en ole nähnyt alkukielistä versiota. Kolmanneksi, en oikein osannut nähdä paljon hehkutettua rakennetta ja tarinaakaan kovin ihmeellisinä. Ehkä, koska olin etukäteen arvannut, mistä on kyse. Ja se on toki harmi, eikä kirjan vika. Mutta tämä onkin subjektiivinen kertomus yhden ihmisen lukukokemuksesta, joten näin nyt vain oli. Lisäksi vielä kirja oli välillä tylsä. Se olisi tuskin ainakaan kärsinyt, jos olisi tiivistetty satakunta sivua. Ja vielä bonuksena, minusta tarinassa oli aukkoja. En pätkääkään usko, etteikö monessa kohtaa olisi jäänyt kiiinni yksi jos toinenkin valhe, jos tämä olisi ollut vähääkään realistinen.

Kovasti arvostamani henkilö pitää lempikirjanaan Gillian Flynnin Sharp Objectsia, ja olen luvannut sen lukea, mutta tällä hetkellä ei kyllä tee yhtään mieli enää sukeltaa Flynnin maailmaan. Koska kyllä kirja siinä onnistui hyvin. Luomaan niin inhottavan maailman, etten halua olla sen kanssa missään tekemisissä.

Jos haluatte lukea kirjasta myönteisen arvion, se ei ole vaikeaa. Kirjoitatte vain googleen Kiltti tyttö ja avaatte lähes minkä tahansa linkin. Ja hyvä niin. On hyvä, että on erilaisia makuja ja kaikille meille ihania kirjoja.

maanantai 19. elokuuta 2013

Grabbers

Jon Wright, 2012.

"Kato, mä toin tämmösen elokuvan! Tässä on niinku merihirviöitä ja sit ainoa mitä ne ei siedä on alkoholi, joten kaikkien irlantilaisen kylän asukkaiden pitää lukittua pubiin ja olla kännissä!" selitin innoissani puolisolle. "Tämän on oltava paras elokuva ikinä! Tämän on oltava uusi Shaun of the Dead!"

Näillä odotuksilla ei voi kuin epäonnistua. Sehän on selvä. Edelleen minusta Grabbersin idea on hieno, mikäs sen parempaa kuin merihirviöt ja kaikki henkilöhahmot kännissä, mutta ei se nyt sitten kuitenkaan oikein ottanut tulta alleen. Merihirviötä odoteltiin koko elämä ja ei siitä humalassa olostakaan saatu oikein tehoja irti. Oli kyllä hauskaa, kun takakireä naispuolinen garda joi elämänsä ensimmäiset perslärvit ja rrrakasti kaikkia ja hieno pikkurouva tilasi ihanaa shandya, mutta siinäpä se sitten olikin. Harmillista.

Lisäksi tässä nyt aloin pohtia, että eikö koko kylässä ollut yhtään lasta? Vai jätettiinkö ne yksin kotiin? Koska hehän eivät oikein voineet olla humalassa. Tai se ei olisi ainakaan ollut hauskaa. Joten aukko juonessa havaittu. Jäin myös kaipaamaan ihanan Russell Toveyn näyttelemää tutkijaa, joka oli mielestäni elokuvan paras hahmo, ehkä osittain koska hänellä on maailman ihastuttavimmat korvat, mutta leffassa hänet unohdettiin heti hänen lennähdettyään ilmaan. Ehkä hän palaa jatko-osassa, jota lopussa pedattiin. Toivottavasti siinä näemme taas nuo ihanat korvat ja vähän parempaa huumoria.

En nyt osaa muuta sanoa. Puhelimeni on edelleen korjattavana ja alan vieraantua elämästä ja todellisuudesta. Tämä on elämäni pisin vuorokausi, se on kestänyt jo viisi päivää. Huomenna saan ilmeisesti puhelimen ja sen myötä yhden ulottuvuuden takaisin elämääni.

IMDB
Rotten Tomatoes

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Terveisiä hermoromahduksen partaalta

Tässä on ollut nyt vähän kaikenlaista.

1.Puhelin

Maanantaina pudotin puhelimen sohvalta jotain toheltaessani ja näyttö meni pirstaleiksi. Se oli ennestään halki ja toimi edelleen pirstouduttuaankin, mutta päätin silti vääntäytyä esittelemään sitä Soneralle. Jos vaikka onnistuisin räpsyttelemään silmiä ja homma menisi takuuseen. "Tämä ei mene takuuseen", sanoi myyjä. Paska, ajattelin. Olin katsonut netistä, että uusi näyttö maksaa jotakuinkin kolmekymmentäneljätuhatta euroa, enkä aikonut maksaa moista summaa. "Mutta jos tämä on alle vuoden vanha, saat uuden näytön kahdeksalla kympillä, jos viet puhelimen itse korjaukseen", jatkoi myyjä. Perun paskan, ajattelin. Loistavaa! Ja niin etsin eilen raivohulluna takuukuittia ja kirosin itseäni, etten koskaan tajua pitää tavaroitani missään järjestyksessä. Pidän ne tallessa, visusti tallessa, mutta en järjestyksessä. Mutta uusi näyttö on tulossa! "Meillä on nyt vähän ruuhkaa, joten korjaus saattaa kestää vähän pidempään", sanoi korjausliikkeen mies. "Okei", huokasin. "Se saattaa kestää jopa kaksikymmentäneljä tuntia", jatkoi mies. "Okei!" hihkaisin, sillä olin muutenkin varautunut odottamaan viikon ja huonossa tapauksessa kaksi kuukautta. Joten oli ihan loistavaa, että tuhosin puhelimeni juuri nyt, kun sain uuden näytön huomattavalla halvennuksella, kun kahden viikon kuluttua puhelimeni olisi ollut yli vuoden, ja olisin joutunut ottamaan kiinnityksen asuntoon. Salaa puolisolta. Ja sitten siitä olisi tullut kaikenlaisia luottamusjuttuja. Joten hyvä että meni näin.

2. Kässäri

Kukkia Birgitallen (vitsi musta on hauskaa taivuttaa tuota nimeä!) taittovedokset ovat olleet syynissäni ja herättäneet ristiriitaisia tunteita. Esimerkiksi seuraavia tunteita:
Ilo: se näyttää ihan hitsin kivalta!
Ylpeys: se kuulostaakin ihan hitsin kivalta, välillä olen jopa oikein taputellut itseäni selkään.
Häpeä: mutta entä jos olenkin aivan harhainen ja joudun ikuiseen häpeään.
Välinpitämättömyys: vaikka eihän tätä kukaan edes koskaan tule lukemaan, joten mitäpä tuosta.
Hermoromahdus: aika ei riitä! en ehdi! itkettää ja naurattaa ja hävettää! laitan paniikkisen tekstiviestin puolisolle, koska tavallaan kaikki on hänen vikansa, en oikein tiedä miten, mutta varmasti jotenkin. sitten laitan perään toisen viestin, jossa kerron syöneeni vähän ja häpeän edellistä viestiä.

3. Kiltti tyttö

Luen Gillian Flynnin Kilttiä tyttöä ja se vaikuttaa mielialaan todella voimakkaasti. Olen aika alkuvaiheessa, mutta näin viime yönä jo painajaista, jossa olin yhtä aikaa sekä Nick ja Amy, päähenkilöt, ja molemmilta puuttui osa päästä ja he raahautuivat sinne tänne pitkin maata syytellen toisiaan. Se ei ollut kiva uni. Toivon, että kirja loppuisi pian. En ole varma pidänkö siitä, varsinkaan niin paljon, että haluaisin nähdä enempää moisia unia.

Että sellaista tänne. Nyt aion katsoa science fiction -elokuvan.

lauantai 10. elokuuta 2013

Koskemattomat

Olivier NakacheEric Toledano
Intouchables (2011)

Luettuani Koskemattomien takakannen kurtistin kulmiani. Pyörätuolipotilas ja nuori lorvehtija kohtaavat. Kuulostaa huolestuttavasti eräältä syksyllä ilmestyvältä esikoisromaanilta. Nieleskelin hieman. Eilen puoliso lähti humputtelemaan ja työnsin Koskemattomat pleikkariin ja valmistauduin kokemaan suurta häpeää ja epäonnistumista.

Niinhän se on maailmassa, että harvoin saa olla ideoineen yksin. Jossain muualla joku keksii saman idean. Tai elää sen, kuten nyt tässä tapauksessa, koska Koskemattomat perustuu tositapahtumiin. Ja vaikka lähtötilanteet tässä elokuvassa ja tulevassa romaanissani ovat samankaltaiset, ei niistä kovin paljon muuta yhteistä löydä. Tai ainakaan minä en löytänyt. Onneksi. Ja lisäksi, Koskemattomat oli oikein hyvä elokuva, pidin siitä kovasti. Olen kyllä muutenkin vähän tämmöisten ranskalaisten kevyehköjen draamojen perään, joten se nyt ei hämmästytä.

Ihailemani Petri Tamminen kirjoitti jossain kirjassaan siitä karmeasta tunteesta, kun on keksinyt jonkun aivan originellin ja mainion idean, kuten vaikkapa että olisi mies, joka ihailee ruotsalaisuutta, ja sitten alkaa innoissaan toteuttaa ideaansa, kunnes yhtäkkiä jostain pöksähtää joku Miika Nousiainen, joka onkin kirjoittanut juuri samasta ideasta aivan erinomaisen kirjan. Ja muistaakseni Tammisen lopputulema oli, että vaikka Petri Tamminen ja Miika Nousiainen kirjoittaisivat samasta aiheesta samaan aikaan, ovat lopputulokset silti niin kaukana toisistaan, ettei sillä lopulta ole mitään väliä. (Tai sitten Tammisen lopputulema oli jotain ihan muuta, mutta näin haluan sen muistaa, lukekaa itse se kirja ja todetkaa mitä Tamminen sanoi, ja ei, en edelleenkään muista missä kirjassa näin sanottiin, joten teidän lienee pakko lukea koko Tammisen tuotanto, mikä on oikeastaan teille vain hyväksi, koska Petri Tamminen on aivan käsittämättömän hyvä ja ihana.)

Mutta silti se pelottaa. Että joku ehtii ensin, joku parempi, joku taitavampi, joku, kuka vaan. Ja sitten itse leimautuu kopioijaksi, vaikka kirjaa on kirjoitettu vuodesta 2008. Kovasti se pelottaa. Onneksi kohta on syyskuu ja niiltä osin voi huokaista.

IMDB
Rotten Tomatoes

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
(Is, 2012)
Suom. Leena Vallisaari
Teos & Schildts & Söderströms

Luin Jään, koska oli pakko. Lukupiirini kesälukemiset olivat Jää ja/tai Kun kyyhkyset katosivat, ja kun on pakko lukea, niin voin kertoa että varsinkaan lomalla ei huvita. Päädyin vaihtoehtoon tai, ja luin pelkän Jään. Luen kyllä Oksasenkin varmasti joskus, kun ei ole pakko.

Ensimmäiset yli 200 sivua huokailin kärsimättömästi. Harmittelin, ettei tätä kirjaa ollut mahdollista lukea silloin, kun minulla oli herkkyyskausi tämmöiselle kirjallisuudelle. Sellaiselle, missä rauhallisesti elellään ja puuhastellaan. Ajattelin muutamaankin otteeseen lukiessani sitä ihanaa aikaa lapsuudessa, kun luin Pieni talo preerialla -kirjoja ahmien, ja pidin erityisesti pitkistä kuvauksista esimerkiksi lattian hionnasta kirveellä tai kurpitsan säilönnästä. Luulen, että nuorempi minä olisi rakastanut Jäätä. Oletan, että tulee vielä aika, jolloin tulavaisuuden minäkin lämpiää hidastempoisuudelle, mutta tämänhetkinen minä on liian kärsimätön.

Jää kertoo nuorista pastori ja pastorska Kummelista, jotka saapuvat innoissaan ja iloa pursuillen Luodoille, ulkosaaristoon, niin kauas Ahvenanmaan taakse, etteivät mahdu edes kartalle. Sota on loppunut, on pula ruuasta mutta ihmiset ovat toiveikkaita ja valmiita tekemään paljon työtä. Luotojen seurakunta on pastori Kummelille maanpäällinen taivas.

Pidin kovasti pastorista, mutta frouva pastorskasta en niinkään. Ymmärrän, että lastenkasvatus oli 40-luvulla aika lailla erilaista kuin nykypäivänä, mutta silti karmi selkäpiitä kuinka rouva kohteli jälkikasvuaan. Teki välillä mieli jättää kirja kesken, kun rouva taas huusi, että "Hyi Sanna! Hyi Lillus!"

Kuitenkaan en voi sanoa Jäästä pahaa sanaa. Sehän on kerrassaan ihana kirja. Sitä paitsi kävi niin, että päästyäni jotakuinkin viimeiseen kolmannekseen saakka, päätin taas uurastaa muutaman sivun ennen nukahtamista, ja sitten, mitä ihmettä, kirja ottikin sellaisen käänteen, että vääntelehdin kyynelehtien sängyssä, enkä sen jälkeen olisi halunnut laskea kirjaa käsistäni. Suljin lopulta kirjan tippa linssissä. Kyllähän se vain niin on, että ilman alun hidasta arkikuvausta eipä olisi loppu miltään tuntunut. Että hieno kirja. Suosittelen. Itselleni suosittelen uusintalukua sitten kun olen taas muuttunut seesteiseksi ihmiseksi, ja sitten taidan lukea Marsipaanisotilaankin, joka käsittääkseni kertoo Kummelin perheen aiemmista vaiheista sota-aikana.

perjantai 2. elokuuta 2013

Haluan hattuni takaisin

Jon Klassen: Haluan hattuni takaisin, 2013.
(I Want My Hat Back, 2011)
Suom. Pirjo Harainen
WSOY

Ootko sä nähnyt tään kirjan hienon ja lystikkään? Joo. Olen faindannut tautologiaa siitä saakka kun tulin töistä, joten aivotoimintani on nyt tätä luokkaa. Suonette anteeksi. Halusin kuitenkin tulla täysin pyyteettä mainostamaan HETI tätä upeaa kuvakirjaa.

Kesällä alkoi leikkipuistossa kuulua useammastakin suusta juttua aivan hullusta lastenkirjasta.
"Se on niiiin paras, ostin sen heti kaikille kummilapsillekin!"
"Se on ihan sairas, siinä on lopussa verilöyly!"
Jaahans, verilöyly, tämäpä täytyykin metskata, ajattelin mielissäni. Sitten Hesarikin arvosteli moraalittomaksi. Innostuin lisää.

Silloin kun minulla ei vielä ollut lasta, kuvittelin olevani sellainen äiti, joka lukee lapselleen kaikkea aivan anarkistista ja hullua. Nyttemmin on käynyt ilmi, etten olekaan ihan niin suuri anarkisti kuin kuvittelin ja pyrin lukemaan lapselle hankkimani kirjat itse etukäteen ennen kuin esittelen ne kohteelle. Tässä tapauksessa innostuin kovasti, mutta olin melko varma, etten näytä kirjaa lapselle.

Voi! Olin väärässä! Tämä on ihana ihana ihana kirja!

JUONIPALJASTUSVAROITUS!!! JUONIPALJASTUSVAROITUS!!!

Koska mielestäni lyhkäisen kuvakirjan voi aika huoletta spoilata, aion nyt kertoa mistä kirjassa on kyse. Karhu on hukannut rakkaan hattunsa. Hän kulkee kyselemässä muilta eläimiltä, ovatko he kenties nähneet hänen hattuaan. Kukaan ei ole. Varsinkaan jänis. Eipä. Se rutjake valehtelee niin että tekstikin muuttuu punaiseksi. Lopulta karhu tajuaa kenellä hattu on. Ja hän saa hattunsa takaisin.



Kirjan lopun voi ymmärtää monella tapaa. Karhu saa hattunsa takaisin. Mutta mitä tapahtui jänölle? Karhu ei ole nähnyt missään mitään jäniksiä, eikä hän tosiaankaan söisi jäniksiä, joten lakkaa kyselemästä. Koska uskon hyvyyteen ihmisissä, maailmassa ja varsinkin piirretyissä karhuissa, uskon myös, että karhu ei syönyt jänistä. Todistan väitteeni sillä, että kun jänö valehteli, muuttui teksti punaiseksi. Kun karhu sanoo, ettei syönyt jänistä, on teksti mustaa. Täten uskon karhua.

JUONIPALJASTUKSET PÄÄTTYNEVÄT TÄHÄN. EHKÄ.



Lapsikin piti kirjasta kovasti. Kuvat ovat ihastuttavia, juro karhu on aivan sympaattinen henkilö. Tekstikin on loistavan toteavaa. Lainasin tämän töistä, mutta aion ostaa oitis itselleni. Tai lapselleni siis. Krhm.

torstai 1. elokuuta 2013

Rakkautta ilmassa

Kärpänen istahtaa Siinan kahvikupin reunalle.
Siina puhaltaa pontevasti aikeenaan karkottaa tuo kumma pärkäle, mutta puhallus onkin liian ponteva.
Kärpänen suistuu kahvikuppiin.
Hitsi, Siina ajattelee katsellessaan kahvissa räpiköivää kärpästä.
Hukkuukohan se? Siina ajattelee ja yrittää jatkaa töitään.
Perhana, ei saa hukkua, Siina ajattelee ja auttaa lusikalla kärpäsen pois kahvista.
Kärpänen kuivattelee Siinan kääretorttulautasen reunalla ja ihastelee pelastajaansa useilla silmillään.
Rakastan sinua, sinä ihminen! kärpänen ajattelee. En enää ikinä jätä sinua! Pörrään aina naamasi ympärillä, sinä ihana pelastajani! Pörrään pörrään pörrään ja törmään poskeesi ja istun korvallasi ja pörrään pörrään pörrään!