sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Ei kysyvä tieltä eksy vai miten se oli

Sain Täti-ihmiseltä haasteen, jonka idea käsittääkseni oli vastata kymmeneen todella hyvään kysymykseen ja sitten keksiä omat kymmenen ja lähettää ne matkaan. Tykkään kysymyksistä! Tai siis niihin vastaamisesta!




1. Oletko yksinäinen tänään?
En. Aika harvoin olen. Tykkään olla yksin, olisin mielelläni sitä huomattavasti enemmän kuin nykyinen tilanne sallii, mutta silloinkaan harvoin koen itseni yksinäiseksi.

2. Kuinka syvää on rakkautesi? 
Kyllä se syvää on. Syvää kuin joku tosi syvä paikka, mutta ei mikään Mariaanien hauta, vaan joku omaperäinen syvä paikka. Ja olen myös tosi hyvä rakastumaan. Rakastun lähes kaikkiin hyviin tyyppeihin välittömästi. Silleen platonisesti niinku.


3. Kuka päästi koirat ulos?
No en kyllä tiedä, mutta epäilen jotain nuorisolaisia, ainakin meidän leikkipuistossa ne rutjakkeet jatkuvasti jättävät portin auki niin että taaperot melkein pääsevät livahtamaan kun äiti näpertää puhelintaan.


4. Mistä tunnet sä ystävän?
Yleensä vahvalla intuitiolla. Tunnen ystävän melko helposti, mulle kynnys sanoa ihmistä ystäväksi on aika matala.


5. Onko tämä tosielämää vai onko tämä fantasiaa?
Nyt ollaan ytimessä. Tavallaan toivon, että vähän molempia.


6. Olemmeko ihmisiä vai olemmeko tanssija?
Minusta tämä oli oikeastaan parempi silleen niin kuin luulin sen pitkään menevän, että olemmeko ihmisiä vai olemmeko syöpä. Siinä olisi vähän enemmän mietittävää. Mutta tähän kysymykseen vastaisin, että ehkä ei voi sanoa mitään yksiselitteistä. Itseäni pidän ihmisenä, mutta puolisosta olisi kyllä varmaan sanottava, että tanssija se on.


7. Kuka haluaa elää ikuisesti? 
Ilmeisesti aika moni, kun katselee esim. Paris Match tai Hola! -lehtiä töissä. On pelottavan jäykkää kuminaamaa siellä. Niitä lehtiä siis todella vain katselen, koska en ymmärrä riittävästi kieltä. Hola!sta en tiedä edes kenestä puhutaan, kun he siellä kääntävät kuninkaallisten nimet espanjaksi.


8. Miten voimme nukkua kun sänkymme ovat tulessa?
No siinäpä sitä ollaankin. Voi että. Vähän heikosti, luulen ma. Tai lopullisesti, lienee toinen vaihtoehto.


9. Miksi minä en voi olla sinä?
Tätä minä pienenä kovasti mietin. Olisin halunnut mieluiten olla poika, mutta jos se ei olisi mahdollista, kuten jossain vaiheessa alkoi näyttää, ettei ole, niin sitten toiseksi mieluiten prinsessa nimeltä Susanna.


10. Oletko koskaan nähnyt sadetta aurinkoisena päivänä?
Juu kyllä. Viimeksi toissapäivänä kun olin Lintsin omituisessa sääkuplassa. Kyllä, kävin viime viikolla kaksi kertaa Lintsillä. Olen ihan hullu. Mutta toinen kerta oli parempi kuin eka!


No sitten pitäisi keksiä kymmenen uutta kysymystä. Voi hitsi. Tämä on paljon vaikeampaa. Yritän kuitenkin.

1. Jos et saisi olla sen niminen kuin olet, minkä niminen haluaisit olla ja miksi?
2. Mikä lastenlaulu tulee ekana mieleen?
3. Näetkö jotain toistuvaa unta ja millainen se on?
4. Missä yleensä bloggaat noin sijainnillisesti?
5. Oletko nähnyt punkin?
6. Mitä ruokaa aiot tehdä seuraavaksi?
7. Minkälaista apokalypsia uumoilet saapuvaksi ja oletko varautunut siihen jotenkin?
8. Mitä tv-sarjoja seuraat ja miksi?
9. Mitäpä oot tännään hommannu?
10. Oletko sellainen ihminen, joka tajuaa lähteä ajoissa kotiin, ja jos olet, kerrotko miten se tapahtuu?

Haastan takaisin Täti-ihmisen (tästä voi selvästi muodostua sellainen luuppi, että on ikuisessa kysymyskierteessä kun kerran hommaan ryhtyy), Liinan ja lopulta oikeastaan ihan kaikki, jotka haluavat vastata kysymyksiin. Koska itse haluaisin, olivat ne miten tyhmiä tahansa. Kuten tässä tapauksessa ovat, aika tyhmiä. Vastatkaa oi vastatkaa! Ja jos vastaat, niin kerrothan mullekin niin tajuan heti käydä lukemassa.

Peeäs: Kuvat ovat osioita ystäväni ihastuttavasta seinäkankaasta, kun nyt kumminkin siellä mietitte. Ettekö mietikin? Kyllä vähän mietitte sisimmässänne. Enää ei tarvitse, nyt tiedätte.

Peepeeäs: Puoliso juuri totesi, ettei otsikko ole edes totta. Kyllä eksyy kysyväkin, jos kysyy väärältä tyypiltä tai joltain huijarilta. Kannattaa ehkä mieluummin hankkia puhelin, jossa on gps, eikä puhua millekään vieraille, jotka voivat johtaa harhaan.

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Hirvi!

Rikoin tänään periaatettani ja menin eläintarhaan. Nähdäkseni ei ole oikein lukita eläimiä häkkiin eikä varsinkaan ole oikein mennä niitä pällistelemään. Silti sinne menin. En voi selittää tekoani. Hyi minua! Paitsi että viimeksi kun kävimme tällä porukalla, eli siskoni ja lankoni kanssa, meillä oli ihan mieletön reissu, nähtiin kaikki eläimet tosi iloisesti hymyilemässä ja näyttämässä peukkua heti lasin takana ja oli ihana päivä.

Gundit. Tai marsut, kuten meillä ruukataan sanua.


Tämä reissu ei mennyt ihan niin hyvin. Olimme tuplanneet seurueemme jäsenmäärän, mukana oli myös lapseni ja kaksi serkkua.

Ensinnäkin, eläintietämykseni on näemmä melkein yhtä hyvä kuin ystäväni K:n maantieto. Referenssinä kerrottakoon, että hän kirjoitti maantiedon kokeessa Tanskan paikalle Australia. Ihan vakavissaan. Lukiossa. Korjaa toki jos liioittelen. Minä sen sijaan esitin tänään esimerkiksi nämä repliikit:

Siina: Katso lapseni, hirvi!
Lankoni: Se on kyllä poro.

Siina: Katsokaa! Jotain pienoishirviä!
Siskoni ja lankoni eivät vaivaudu edes vastaamaan.

Siina: Katsokaa! Tuo on varmasti hirvi!
Lankoni: Se on wapiti.

Siina: SHAKAALI!
Siskoni: Siinä lukee varaani (tai jotain vastaavaa, ei se oikeasti ollut varaani vaan joku sorkkaeläin, mahdollisesti hirvi).

Alkoi epäilyttävästi vaikuttaa siltä, että tuntemani eläimet ovat pienoishirvi, keskikokoishirvi ja hirvi, mutta yksikään niistä ei valitettavasti kuulu Korkeasaaren eläinkokoelmaan. Ja mainittakoon, että guuglasin äsken sen wapitin, ja se on kuulkaa hirvieläin! Että ei se niin kauas mennyt.

Päätin myös, etten lähde enää ikinä yksin lapsen kanssa minnekään, ennen kuin hän joko istuu rauhallisesti tai tottelee mitä hänelle puhutaan. Koko reissu meni siihen, että painin lapsen kanssa ihan fyysisesti, koska minusta hänen olisi joko pitänyt istua rattaissa tai pitää äitiä kädestä. Lapseni mielestä hänen olisi pitänyt juosta päättömästi siksakkia suoraan mereen tai vaihtoehtoisesti hän olisi halunnut sukeltaa pää edellä sylistäni karhulinnaan tai ahman aitaukseen. "Tonne mennee!" hän sinnikkäästi hoki, ja jossain vaiheessa se alkoi itsestänikin tuntua hyvältä ajatukselta, no ei nyt sentään, ihana lapsi se on, varsinkin nyt kun nukkuu rauhallisesti omassa sängyssään.

Helvetinpedot ovat kiivenneet puuhun vaanimaan.

Ainoa hetki, jolloin lapsi halusi istua sylissäni, oli kahvilassa, koska siellä mitä pelottavin helvetinpeto nappasi lapsen maahan heittämän kasvispiirakan. Riikinkukko. Lapseni ja hänen serkkunsa kirkuivat seisten tuoleilla, koska riikinkukko yritti tulla syömään heidän eväänsä. Jotenkin en ihan löytänyt logiikkaa siinä, että karhulinnaan on ihan ok syöksyä pää edellä, mutta riikinkukko on pelottavinta maailmassa. Mutta eipä minun kaikkea tarvitse tajutakaan.

Parasta lapsestani oli kala jossain akvaariossa. "Kala!" hän hoki haltioituneena uudestaan ja uudestaan. Tämän valossa aion jatkossa viedä lapseni Kluuvin Hanko Sushiin, sielläkin on akvaario ja paljon paremmat eväät. Ja siirryn taas periaatteitteni vaalijaksi enkä mene enää eläintarhoihin. Lupaan! Ainakaan moneen vuoteen en mene!

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Huomioita Lintsistä

Olen viime päivinä katsonut kaksikin elokuvaa, joista toinen oli erinomainen ja toinen ihan hyvä, mutta kummastakaan ei ole oikein mitään sanottavaa. Tai no, erinomainen Beasts of the Southern Wild oli vähän ahdistava, kun lasta kohdeltiin kaltoin, ja hyvähkössä Argossa Ben Assflackilla oli parta, mutta siinä kaikki.

Paljon sanottavaa ei ole Lintsistäkään, mutta silti sinne piti tehdä vuotuinen reissu. Ajattelin, että nyt kun lapsi on vielä niin pieni, että pärjätään hyvin ilmaislaitteilla, niin nythän sinne nimenomaan kannattaa mennä. Ja voidaan samalla syödä siellä, niin ei tarvitse kotona kokata.

Noh.

- Lintsillä on aina ihan hirveä helle. Aurinko räköttää täydellä voimalla suoraan pään päältä, oli Lintsin ulkopuolisessa maailmassa sitten millainen ilma tai auringon asema tahansa. Asvaltti moninkertaistaa auringon ja joka suunnasta hohkaa hurja kuumuus.

- Lintsillä on aina liikaa ihmisiä, jotka tötöilevät kymmenine lapsineen, kärryineen, makkaraperunoineen, pehmiksineen ympäriinsä. Ehkä he kaikki ovat tulleet jostain taajaman perukasta, jossa ei ole muodostunut käsitystä ruuhkassa liikkumisesta. Mutta ihan mahdotonta on. Tekisi mieli nousta penkille, puhaltaa pilliin ja kovasanaisesti ohjata liikennettä. Saisin välittömän porttarin, koska kovat sanani eivät ehkä sopisi lapsiyleisölle. Ehkä vika onkin minussa, joka sovin erinomaisesti Japaniin, sillä siellä edetään järjestelmällisesti yhtenevässä rytmissä, eikä kukaan tötöile.

- Ilmaislaitteiden hankaluus yksi vuotta ja yhdeksän kuukautta vanhalle ihmiselle. Suurin osa laitteista, joihin lapsi olisi halunnut, olivat sellaisia, joihin vanhempi ei saanut tulla mukaan. Ja yksi vuotta ja yhdeksän kuukautta vanhana ihminen ei ole nähdäkseni valmis matkustamaan yksin autokarusellissa eikä millään muksupuksujunalla, vaikka ihminen itse olisi sitä mieĺtä että kyllä on.

- Kasvisruuan vähäisyys. Toisaalta on onni, että suurin osa ihmisistä tuntui haluavan einehtiä kananugetteja, jolloin saimme istua hyvin väljästi Kattilan Lihapullabaarissa, jossa nimestään huolimatta tarjoillaan aivan hyviä kasvispyöryköitä. Ja ihan todella hyviä ranskiksia. Varsinkin, jos ne upottaa erinomaiseen kermaviili-aurajuustokastikkeeseen. Omnomnom. Lapsi söi muusia, pyöryköitä ja maitoa ja huusi NAMNAM.

- Prinsessavessa. Aluksi olin vähän, että mitä helvettiä, kun astuin rimpsuilla koristeltuun vessaan, mutta olihan se sitten aika hauska. Yritin puolisolta kysellä, oliko miehille prinssivessa ja miten se ilmeni, mutta hän ei ollut huomannut mitään erikoista.

No juu. Mutta ihan kiva reissuhan se oli. Lyhyempi kuin ajattelin, johtuen helteestä, jonoista ja mahdollisten laitteitten vähäisyydestä, mutta lapsi tykkäsi ja äiti ja isä saivat mahat täyteen.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Mul on ryhmä takanani

Kirjoittaminen on loppujen lopuksi aika yksinäistä hommaa. Sitä istuu yksin koneensa ääressä ja keksii päästään juttuja. Siinä tulee helposti vähän höpsöksi. Siksi on hirveän tärkeää ryhmäytyä.

Ryhmäläiset esiintyvät inkognito. Laseissa omppumehua
ja kokista. Emme olleet tänään kovin alkoholipitoisia.

Minä löysin oman rakkaan ryhmäni Kriittisestä korkeakoulusta. Ensin opiskelimme kaksi vuotta samassa luokassa, jonka jälkeen noin kymmenen meistä jatkoi vielä kolmannen vuoden Mikko Rimmisen opastuksella. Silloin käytiin tarkemmin läpi käsikirjoituksia ja hiottiin niitä päätökseen. Sen vuoden aikana omakin esikoiseni tuli siihen kuntoon, että uskaltauduin lähettämään sen kustantamoihin. Kun viimeisetkin pisarat oli tiristetty Kriittisestä, päätimme, että ehkä me voimme kokoontua ilman opettajaakin. Tai no, Mikko kyllä kutsuttiin mukaan, mutta eipä häntä ole sittemmin näkynyt, vaikka kaivattu on. Mikko on ihana! Ja niin olemme kokoontuneet keskenämme. Meitä on edellen kymmenisen kappaletta ja kokoonnumme melko säännöllisesti.

Ryhmäni on paras, koska se on niin monipuolinen. Kaikki tekevät ihan omaa juttuaan ja tekstiinsä saa äärimmäisiä näkökulmia. Runoilijat lukevat romaaneja hyvin jännittävästi, olen huomannut. Ja se on parasta! Lisäksi olemme jo sen verran läheisiä ja kouliintuneita ottamaan vastaan palautetta, että kokoontumiset eivät ole mitään keskinäistä hymistelyä ja selkääntaputtelua, vaan voi luottaa, että saan varmasti kuulla jos joku mättää.

Tänään kokoonnuimme suunnilleen puolikkaan ryhmän voimalla Coronan terassille. Tänään ei käyty läpi tekstiä vaan pelkästään juoruttiin ja höpötettiin. Oli ihanaa, jäi hyvä mieli. Sen lisäksi, että ryhmäni on paras ryhmänä, se koostuu ihan mielettömistä tyypeistä ja olen todella onnekas, että olen onnistunut muilimaan itseni tämmöiseen porukkaan. Mikä määrä iloa ja valoa!

Lisäksi on mainittava, että ryhmämme on hyvin taitava. Jos haluat tutustua muiden ryhmäläisteni tuotantoon, tässä jo julkaisseet:

Pilvi Pääkkönen: Saako lähettää terveisiä?
Jenni Linturi: Isänmaan tähden
Raija-Liisa Viirret: Toinen avain
Satu Lahtonen: Moi! (Satu on päässyt jo tavuihin asti, seuraavaksi toivon, että saamme lukea hänen runojaan kansien välistä. Satu on lempirunoilijani Pilvi Pääkkösen ohella.)

Syksyllä ilmestyy sitten meiksupeiksun esikoinen ja Jennin toinen. Paljon jännää tiedossa meidän ryhmälle siis!

Joten ilmainen vinkki kaikille kirjoittajille: Hankkiudu ryhmään! Se on parasta mitä voit kirjoittamisellesi tehdä. Sen lisäksi, että saa palautetta, saa myös paljon tietoa muusta sälästä, mitä kirjoittamisen ympärillä hilluu. Vertaistuki on tärkeää. Kutsuisin kaikki meidän ryhmään, mutta se on valitettavasti täynnä.

PS: Tiiätkö mistä tuo otsikko on? Jos tiiät, saat pusun poskelle. Itse en muista, eikä google kerro, vaikka muistan sanoitusta aika pitkälle molempiin suuntiin tuon lauseen ympäriltä.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Siina kesäsuorittaa!

Olen siirtynyt loman aktiiviseen vaiheeseen, jossa pyritään suoriutumaan kaikista vuoden aikana kertyneistä suuritöisistä askareista. Olen suorittanut jo lähes kolme etappia.

1. Kesätapahtuma (suoritus hieman kesken)

The Tall Ships Races, jota eiliseen asti kuvittelin jonkinlaiseksi purjehtijoiden kesäkokoukseksi, jonne ei kaivata ulkopuolisia, eikä kyllä kiinnostaisikaan, anteeksi vain kaikki purjehtijat. Ajattelin, että siellä ne iloisesti hurraavat laiturilla valkoisissa neuleissaan, prässihousuissaan ja purjehduskengissään kun Mårten ja Svante purjehtivat jollain optimistijollahenkisellä jonkun poijun ympäri. Oikein hauskaa, mutta ei oikein mun juttu. Sitten luin Pihin naisen, Periaatteen naisen ja Kukkavarpaan raportit tapahtumasta ja ymmärsin, että kyseessähän onkin lastenfestari ja purjeveneetkään eivät ole mitään pikkupaatteja vaan osa muistuttaa enemmänkin Black Pearlia, which is nice. Niinpä raahasin tänään väkisin koko perheen kuurosateessa Hietalahden rantaan pällistelemään. Nähtiin pari laivaa, puoliso sai metrilakua, kastuttiin. Ihan kiva. "Nyt kun on nämä hiton laivat suoritettu voidaan huomenna mennä suoraan sinne Koffariin", totesin, kun juoksimme sateessa kohti metroa. Koska tänään ei ehditty sinne lastentapahtumaan kun alkoi sataa.

2. Lapsi omaan sänkyyn

Oikeastaan olin ajatellut, että lapsi saa olla perhesängyn keskimmäisenä niin kauan kuin häntä huvittaa, mutta kun mummin luona tuli puolivahingossa nukutettua lasta sängynaluslaatikossa oikein menestyksekkäästi, päätimme, että eipä siitä haittaakaan olisi, jos kannetaan se vuotta aiemmin roskalavalta dyykattu vedettävä sänky meidän sängyn viereen.

Olen enimmäkseen täällä omassa sängyssäni.

En tiedä onko muualla näin, mutta meidän kaupunginosassa tuodaan kevättalkoiden aikaan pihoille roskalavoja, jonne ihmiset voivat viedä tarpeetonta tavaraa. Meidän lavalla oli toisessa päässä käyttökelpoista tavaraa ja toisessa rojua. Sitten ihmiset huutelevat facebookissa, että hei nyt on siellä ja tuolla tyhjennetty lavalle ihan superkamaa tai nyt on tuolla ja siellä lavallinen hyviä polkupyöriä, ja sitten halukkaat menevät apajille. Kierrätystä! Ja viime kesänä löysin meidän pihalta oivan, kokopuisen, valkoisen sängyn, jonka edellinen nukkuja kertoi kasvaneensa siitä ulos ja toi vielä sängynaluslaatikonkin. Olipa hyvä diili. Ja siellä se on ollut kellarissa odottelemassa, että raaskin luopua unikaveristani. Olin ajatellut maalata sängyn, mutta sitten tulin siihen tulokseen, että paskat, hieno on tuommoisena klommoisena. Ja siellä se lapsi nytkin nukkua tuhottaa oikein iloisena uudesta hienosta sängystään. Voitto!

3. Vaatteiden tuunaus

Aloitin tämän projektin jo ennen reissua. Valitsin kasan kulahtaneita, tomaattikastiketahraisia tai muuten oudonvärisiä vaatteita ja päätin testata Dylonin värinappeja.


Lähtökohta: kaksi valkoista toppia, yksi valkoinen tylsä paita, en oikein osaa käyttää valkoista, en tiedä miksi (no okei, myönnän, ehkä minulle tulee pieni assosiaatio niihin Svanteen ja Mårteniin, vaikkei heissä mitään vikaa ole, minä nyt en vain ole purjehdushenkinen ihminen), ja yksi omituisen harmaa tunika, josta tykkään mutta väri on aika ihmeellinen.


Kaksi Dylonin käsivärjäyspussia ja käsittämätön määrä sekoitusta, kumihanskoja, hikeä ja vaivannäköä myöhemmin. Vasemmalla näette iloisen auringonkukankeltaisen ja oikealla nähtävissä pirteä tropical green. My ass! Tein mitä ilmeisimmin jotain perustavanlaatuisesti päin helvettiä, koska lopputulos oli aivan kauhea. Olenko kertonut, että inhokkivärini ovat vaaleakeltainen ja vaaleanvihreä? Puoliso ja naapurinrouva kyllä vähän ihmettelivät tropical greeniä jo pussivaiheessa, mutta olin varma, että siitä tulee sellainen upea sademetsän vihreä. Tässä vaiheessa jouduin jättämään projektin hautumaan, koska juna lähti seuraavana aamuna. Nämä rätit ja lumput jäivät kotiin odottamaan.


Päätin etten luovuta. Sen sijaan luovuin keltaisesta ja vihreästä ja ostin pesukonesävyt gold fish orange ja navy blue, koska värit alkoivat tulla kalliiksi, eikä ollut enää varaa hölmöillä. Minä rakastan sinistä ja puoliso oranssia, joten joku olisi melko todennäköisesti tyytyväinen joka tapauksessa. Ja kuusi pesukonehyrspytystä myöhemmin minulla on viimeinkin käyttistä vaatetta! Voitto! Tässä vaiheessa lisäsin panoksia ja nakkasin oranssiin koneeseen myös kaksi kauppakassia ja siniseen lapsen kulahtaneet yöhousut, harsoja ja kaksi vanhaa keittiöpyyhettä. Huippua tuli. Värit ovat niin ihania, että nyt tekisi mieli värjätä ihan kaikki. Kaikki! Mitään harmaata enää, kaikki vaan värikylpyyn! Tosin jos värjään kaiken oranssiksi, saatan saada tuolla ostarilla vähän oudon leiman. Että tuolla se oranssi hullu taas liehuu. Ehkä pitää ensi kerralla ottaa kumminkin paketti sitä tropical greeniä, pesukoneversiona. Tiedä miten tymäkkä siitä tulisi. Sitä olisi varmasti helppo yhdistää tuohon oranssiin. Ehkä jos vaikka farkkutakin ja ja ja...

Ja siinä kaikki täältä kesäprojektilasta. Huomenna ehkä suoritetaan The Tall Ships Racesin toinen etappi. Tai sitten lötkötetään kotona. Tavallaan veikkaan jälkimmäistä.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

The Perks of Being a Wallflower

Stephen Chbosky, 2012

No niin, viimeinkin sain kirjastosta jo talvella ystävän suositteleman The Perks of Being a Wallflower, eli suomeksi Elämäni seinäruusuna. Juuri tämänhän ehdin jo hädissäni lukea kirjanakin, kun ei suositeltua elokuvaa ruvennut näkymään kirjaston listoilla. Kaikkea se teettää!

Kun elokuva loppui, puoliso oli vaikuttunut, mutta minä hieman pettynyt. Tässä kävi taas se, miten yleensä käy, kun lukee ensin kirjan ja sitten vasta katsoo elokuvan. Sitä pettyy. Elokuvasta jää väistämättä pois jotain, ei välttämättä edes mitään olennaista, mutta aina jotain, ja sitten tuntuu, että kirjassa oli enemmän. Siksi siis, jos haluaa parhaat puolet sekä leffasta että kirjasta, teen usein niin päin, että katson ensin elokuvan ja pidän siitä, sitten pidän tauon ja aktiivisesti unohdan elokuvan, ja sitten luen kirjan ja pidän siitä. Tämä järjestys on niille haastavampi, joille on tosi tärkeää, ettei tiedä mitä lopussa tapahtuu. Minulle sen kanssa ei ole niin justiinsa.

Toinen esimerkki tästä on High Fidelity. Puolison mielestä se on aivan loistava elokuva, minusta se on melko typerä elokuva, mutta aivan loistava kirja. Puoliso ei suostu lukemaan kirjaa, koska ei halua pilata itseltään leffaa. En voi antaa anteeksi, että tarina siirrettiin Amerikkaan. Enkä John Cusackia. Itse asiassa en voi antaa anteeksi John Cusackia koskaan missään elokuvassa. Minä en pidä hänestä. Näyttelijänä. Ihmisenä hän voi olla vaikka kuinka kiva, mutta siitä minä en tiedä mitään. Palaan asiaan jos tutustumme, mitä pidän melko epätodennäköisenä.

Voinee kuitenkin sanoa, että kyseessä on erinomainen elokuva. Ei edes haitannut, että kahta pääosaa näyttelivät Poikani Kevin ja Hermione. Itse asiassa Kevin, tarkoitan Ezra, oli oikein hyväkin roolissaan Patrickina. Myös pääosapoika oli mainio. Niin että jos ette ole ehtineet lukea Elämääni seinäruusuna, voin onnitella teitä, saatte nauttia erinomaisesta elokuvasta. Jos olette lukeneet, voitte silti nauttia melko paljon.

IMDB
Rotten Tomatoes

AI NIIN! Meinasin unohtaa hehkuttaa, että tämän elokuvan on siis ohjannut sama ihminen, joka on kirjoittanut kirjan ja käsikirjoittanut elokuvan! Mikä tyyppi! Tulen ihan hirveän onnelliseksi kun muut ihmiset onnistuvat olemaan renessanssi-ihmisiä!

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Leipää ja taltutettu kaaos

Tein tänään leipää. Tai oikeastaan leipämäistä kakkua. Löysin sen Ikomista. Ohje on Eeva Kolun Voisilmäpelistä, mutta haluan linkata Ikomin, koska löydettyäni tämän ihanan blogin muutama kuukausi sitten tajusin, että istuin sen pitäjän vieressä bussissa matkalla työpaikan virkistyspäivään, ja Inari oli ihana! Ja Ikomi on myös!

Ja leipäkin oli ihana. Helppo ja ruokaisa. Koska aion tehdä sitä jatkossa noin joka toinen päivä, minun lienee satsattava metalliseen leipävuokaan, sillä jatkossa haluan ettei leipäni leviä ihan miten sattuu. Ihmemötkäle!

Tein tällä viikolla toisenkin jutun, jonka voin aasinsillalla yhdistää tähän samaan postaukseen, koska löysin leipäohjeen blogista ja tämäkin asia koskee blogeja. Tosin on oletettavaa, ettei tämä kiinnosta kedist, mutta ei se midist, kerron silti. Kuten joskus aiemmin kerroin, seuraan noin kahtasataa blogia. Sitten meni google reader alta ja feedlyn kanssa koko homma hulahti sekunnissa ihan kaaokseksi. En osannut tehdä mitään, joten nostin kädet ylös ja kävin kauhuissani välillä kurkkaamassa, miten postauksia valuu ohi, enkä saa niihin mitään kontrollia.

Sitten avasin suuni aiheesta puolison läsnäollessa, jolloin hän huomautti, että voin laittaa blogit eri kategorioihin, jolloin minun ei oikeastaan tarvitse hermostua, vaikka osa jää lukematta, kun lempijutut ovat omassa laatikossaan helposti löydettävissä. Nerokasta! NEROKASTA! Nyt blogit on jaoteltu kolmeen kategoriaan ja lisäksi lempiblogeihin, johon on kerätty superlempparini muista kategorioista. Lisäksi poistin noin viitisenkymmentä blogia, joista osa oli lopettanut ja osaa en jaksanut enää lukea. Aikaa siivoukseen meni puolisen tuntia. Kylläpä helpotti! Enää en vihaa feedlyäkään ihan niin paljon kuin muutama kuukausi sitten. On myönnettävä, että sillä on puolensa.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Kesäretki Fiskarsiin

Olen kuullut, että jotkut ihmiset pitävät tämmöisistä
mitäänsanomattomista maisemakuvista.
Ystäväni K pyysi tapaamaan häntä Fiskarsiin, jonne hän saapui Turusta, koska siellä on antiikkimessut, siis Fiskarsissa, ei Turussa, tai saattaa sielläkin olla, mutta niistä ei ollut nyt puhe. Antiikkimessuille hän ei kylläkään aikonut mennä, mutta syy se on tekosyykin. Ooh, Fiskarsissa on ihanaa! huokasin ja lupauduin heti.

Tänä aamuna pakkasin repun ja nakkasin lapsen rattaisiin ja ajoin bussilla, metrolla, hissillä, junalla ja tapasin ystävän Karjaalla. Sitten matkustettiin vielä hissillä ja bussilla. Ja sitten oltiin perillä! Oi ihana Fiskars! Oli älyttömän kuuma päivä, ihmisiä ihan hulluna kun oli tosiaan ne antiikkimessut. Näin hienot peltimukit, joista olisin voinut maksaa 20€ mutta myyjä olisi halunnut 120. Sitten näin ihanan mekon, josta myyjä halusi 95€. Ajattelin, että hitto, tässä on tilaisuuteni aloittaa eettisempi shoppailu, tuote oli kotimaista tekoa ja myyjän itsensä suunnittelema, ja lisäksi tosi nätti. Siihen nähden mekko ei mielestäni ollut oikeastaan edes kallis. Voin käyttää sitä ihan kaikkialla! Heti kun opin taas käyttämään mekkoja! Siihen asti laitan farkut alle. Tai uudet käsinmaalatut leggingsini, jotka ostin Fiskarsin torilta. Tosi hauskat! Hauskuus on mielestäni pukeutumisessa erittäin aliarvostettua.

Itse olen tykännyt aina enemmän kuvista, joissa
on ihmisiä. Tässä on ihmisen lapsi ja paras ystävä.
Mutta makuasioita, ainoita asioita joista
kannattaa kiistellä.
Sitten päätinkin ruveta säästämään ja sen sijaan, että olisin ostanut paikan päällä tehtyä raparperijätskiä viidellä eurolla, päätin säästä 1,5€ ja ostin Valiojäätelöä, joka on vieläpä vaivalla ja hartaudella boikotoimani Nestlén tuotelma. Maistoin ystävän mummalta raparperijätskiä ja voin kertoa, että olipa ehkä typerin säästämäni 1,5€ se. Jos menette Fiskarsiin, älkää säästäkö jätskissä. Tai no, ehkä siitä voisi tehdä ihan yleispätevän neuvon: Koskaan missään olosuhteissa älä säästä jätskissä!

Sitä paitsi, jos olette kasvissyöjiä säästätte todennäköisesti silti, sillä Fiskarsin kasvisruokavaihtoehdot ovat sanoisinko että käsittämättömän huonot. Lopulta menimme Siwaan ja ostin savulohikolmioleivän ja vegetaristiystäväni suolapähkinöitä. Onneksi olin lapselle sentään tajunnut pakata evästä mukaan, mutta kyllä iltapuuro maistui aika hyvin. Tässä istunkin juuri nauttimassa päivän ensimmäistä lämmintä ateriaani. Ja jos olette tulossa kommentoimaan, että siinähän on ihan keskellä Fiskarsia se loistavasta ruuastaan ja halvoista hinnoistaan tunnettu kasvisravintola, niin voitte jättää kommentoimatta, ei ole mitään sellaista, ei varmasti ole, vaikka pitäisi kyllä olla.

Toinen pieni purnauksen kohde voisi olla, että miksi ihmeessä viimeinen bussi Fiskarsista Karjaalle saapuu perille juuri samaan aikaan kun juna sekä Helsinkiin että Turkuun lähtee? Ehkä en tajua logistiikasta, olenhan vain pieni humanisti, mutta olisiko tosiaan kauhea vaiva laittaa bussi saapumaan niin, että ihmiset ehtivät junaan? Siinä sitä sitten kökötettiin Karjaan aseman rappusilla ja odoteltiin tunti junaa. Ja toisaalta mikäpä siinä odotellessa. Ihana, aurinkoinen päivä! Ihana ystävä! Ihana, reipas reissulapsi!

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Brooklyn

Colm Tóibín: Brooklyn, 2011
(Brooklyn, 2009)
Suom. Kaijamari Sivill
Tammi

Puoleen väliin saakka pidin Brooklyniä hieman liian hidastempoisena lomalukemisena. Tavallaan pidin siitä kovasti koko ajan, mutta Tóibínin tapa kirjoittaa on niin rauhallinen, että meinasin tylsistyä. Samalla kuitenkin tajusin, että tämä rauhallinen tapa on erinomainen. En osaa oikein selittää. Yritän silti. Tóibín kirjoittaa kauhean lämpöisästi, rauhallisesti ja mässäilemättä hyvin pienen ja varmaankin tavanomaisen tarinan, mutta onnistuu juuri siinä tavanomaisuudessaan olemaan erittäin koskettava.

Brooklyn kertoo irlantilaisesta Eilisistä (kauheasti tekisi mieli kirjoittaa Eiliksestä, mutta kyllä se on Eilisistä, ei nyt viitsi hassutella näin vakavasta asiasta), joka lähtee siirtolaiseksi Amerikkaan, Brooklyniin. Tóibín kuvailee 50-luvun elämää hyvin lämpimästi. Eilisin asiat olivat hyvin Irlannissa ja hyvin ne ovat Brooklynissakin, mitä nyt vähän koti-ikävä vaivaa. Oli ihana lukea kuvaus Irlannista, jossa kukaan ei oikeastaan ole kännissä, kukaan ei ole erityisen köyhä ja kaikki on aika ihastuttavaa. Ja samat sanat siirtolaisuudesta. Eilisin asiat sujuvat hyvin. Hänen rakastumistaan kuvataan niin ihanasti, että itsekin olen hieman rakastunut Tonyyn, jonka ainoa vika oli, että hän olisi voinut olla viitisen senttiä pidempi.

Tarinassa on toki käänne, mutta sekin on aika herttainen ja periaatteessa Eilisille olisi todennäköisesti käynyt hyvin valitsi hän miten päin vain. Tämmöinen on jotenkin kovin poikkeuksellista minusta. Kävi kuitenkin niin, että puolen välin jälkeen humahdin kirjan maailmaan koko painollani, ja kirjan viimeiset sata sivua kouristelin junassa, että EI EILIS EI, EI NOIN ja yritin mankua, että puoliso hengaisi leikkivaunussa ja minä saisin lukea, ja hengasihan hän, ystävällinen kun on.

Tosin se ei ehkä ollut hyvä ratkaisu. Jotenkin samaistuin kai alitajuisesti Eilisin meininkiin, kahteen maailmaan, Irlantiin ja Brooklyniin, Helsinkiin ja Ouluun, ja sitten olin kotiinpalatessa aivan riekaleina, itketti ja kiukutti, eikä se johtunut siitä, että minun kotini olisi huono, vaan siitä, että Eilisin tarina oli onnistunut uimaan liian syvälle minuun. Nyt pitää lopettaa itkeskely ja antaa Eilisin jatkaa omien valintojensa parissa ja minä jatkan omieni. Koska näin on erittäin hyvä, meille molemmille. Joka tapauksessa, hieno kirja.

 

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Humputtelujuttu

Puistolan cavat

Pation parkkipaikka

Vastuullisen ihmisen juomat

Never Grow Oldin vessan ovi sisäpuolelta
Olin eilen puolison kanssa ulkona syömässä ja humputtelemassa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2011. Oli vallan hauskaa, etten sanoisi. Käytiin ensin hienosti syömässä, juotiin kuohuvaa ja otettiin oikein alku- ja jälkiruuatkin. Suosittelen lämpimästi Puistolaa Oulussa, oli tosi hyvä palvelu ja hyvä ruoka. Fenkolirisotto varsinkin maistui mulle.

Jännittävä oli huomata, miten vaikea paikka oli jättää lapsi illaksi. Siis minulle. Kaikilla muilla oli ollut oikein hauskaa, lapsi oli ollut ihan mielissään, eikä ollut kertaakaan maininnut äitiä tai itiä. Oli laittanut tutin suuhun, kääntänyt selän ja nukahtanut, ja nukkui tyytyväisenä aamuun asti. Minä sen sijaan pyörittelin mielessäni kauhuskenariota, jossa lapsi kirkuu hysteerisenä kun saavumme ja saa elinikäisen trauman, kun hänen itsekkäät vanhempansa yrittivät livahtaa kahdestaan syömään. Taidan luulla itsestäni hieman liikoja.

Siitä suunnattiin patiolle torinrantaan, mikä olikin aika jännittävä matka sisimpääni. Ehkä valitsimme väärän pation, mutta huomasin, että minusta on tullut snobi. En olisi millään halunnut mennä ihmisten sekaan, seisoin ihan kummissani tuijottamassa listaa, jolta voin valita joko olvin oluen tai fizzin siiderin, enkä oikeastaan halunnut kumpaakaan. Sitten istuin sen olvini kanssa siinä ja katselin haikeasti Seurahuoneen terassille, ja mietin, että minusta on mitä ilmeisimmin tullut vanha, koska olisin paljon mieluummin siellä. No, se oli arvokas oppimiskokemus, jonka pelasti ensin mummilta tullut tekstiviesti, että lapsi on mennyt erittäin rauhallisesti nukkumaan, ja se, että kaveri tuli ja vei meidät Never Grow Oldiin, jonne olisi tietenkin pitänyt heti tajuta oma-aloitteisesti mennä, mutta jotenkin ajateltiin, että ollaan nyt turisteja, ja sitä paitsi Letkunpuistokin on myllätty ylösalaisin, joten NGO:sta on varmaan rumat maisemat, mutta ei sieltä ollut, ihan nättiä oli, ja sitä paitsi, mitä väliä, kunhan on hyvä meininki eikä kukaan karju korvanjuuressa tai laula karaokeassa suomihittejä.

Ja sitten oli hetken sellaista kuin ennen vanhaan. Hyviä juttuja, yllättäviä tuttuja. Istuttiin vain siinä ja oli kevyttä ja hauskaa. Sellaista on nykyään harvoin. Mutta sitten kello tuli puoli kaksitoista ja oli lähdettävä päästämään mummi nukkumaan. Ihan hyvä niin. Quit while you're ahead, kuten puoliso totesi. Ihana ilta. Uudestaan ehkä jo vuonna 2015!

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Jari Oulusa

Oon Oulusa. Oulu on ihana ja rakas paikka, täällä ajellessa tulee koko ajan mieleen, että miksi hitossa minä en asu täällä. Tänään ihmettelin asiaa ääneen kun kaahasimme jotain mitälie tietä henkilöautolla, johon puoliso totesi, että siksi, ettei hän halua. Ja niin kai se onkin. Enkä minäkään oikeastaan, mutta jos en saisi asua siellä missä asun, haluaisin asua Oulusa. Täällä on niin iiiiihhanaa. Varmaan monille opiskelukaupunki on ihan erityinen. Joka paikasta tulee mieleen, että tuosta me K:n kanssa pyöräiltiin miten sattuu kun oltiin juotu piknikillä viinipullo ja vasta kotona tajuttiin, ettei siinä ollut juurikaan alkoholia, mutta tunnelma ennen kaikkea, ja tuossa me K:n kanssa istuttiin ja juotiin kaljaa, tuolla me naurettiin kun oltiin menossa kaljalle. Oi. Mitä hataria muistoja.

Nallikarisa.
No ei mulla oikeastaan muuta. Olen lähinnä syönyt, katsonut kun lapsi touhottaa ympäriinsä, syönyt, juonut kahvia, saunonut, syönyt, nukkunut, syönyt, juonut kahvia ja syönyt.

Ja käynyt saunassa seuraavan keskustelun:
Puoliso: Minä ja Jari, mikä pari, kesän lapset käsikkäin. Ei mikään oo niin ihanaa kuin katsella Litmasen Jaria.
Minä: Miten se menee oikeesti?
Puoliso: Miten niin?
Minä: Että miten se menee, minä ja?
Puoliso: Jari.
Minä: Ei. Kun minä ja?
Puoliso: Jari.
Minä: Ei! Kun miten se menee oikeesti!
Puoliso: Miten niin? Jari!
Minä: Eiku siinä on jotain että minä ja kesä tai minä ja valo tai jotain.
Puoliso: Jari?

Että kiitos vaan Kulman pojat. Guuglasin vastauksen. Se ei ole Jari.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Orvokki Leukaluun urakirja

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja
WSOY, 2013

Aloitimme lomamatkan täydessä junan leikkivaunussa ja jotenkin tuntui väärältä ottaa siinä hälinässä kirjaa edes laukusta esiin. Sen sijaan latasin kirjastosta puhelimeen Orvokki Leukaluun urakirjan. Siinäpä oiva valinta e-kirjaksi. Ehdin lukea koko kirjan pienissä pätkissä matkan aikana, kirja oli kuin tehty tuollaiseen sykäyksittäin onnistuvaan lukemiseen. Huomaan, etten jaksa keskittyä kovin syvällisiin asioihin e-kirjaa lukiessa, joten minun kannattaa ladata lähinnä tämmöistä hieman kevyempää ja pätkittyä lukemista.

Olen Miina Supinen -fani, minusta Liha tottelee kuria on erinomainen teos, ja tämäkin oli oikein hauska. Tosin epäilen, että tämä toimisi paremmin juuri kuunnelmana, jollaiseksi tekstit on käsittääkseni alun perin kirjoitettu. Saatoin välillä kuulla Miitta Sorvalin äänen korvissani, vaikken ole yhtään Orvokki Leukaluu -kuunnelmaa kuullutkaan. Epäilen, että ne ovat mainioita, ainakin kuvitelmissani ovat.

Orvokki Leukaluu on ammatinvalintapsykologi, jonka neuvot ovat sanoisinko että jännittäviä. Eivät ehkä sellaisia, joita asiakas tuli hakemaan. Mutta sellaisiahan parhaat neuvot ovatkin. Mitä sitä kysymään jos itsekin tietää vastauksen.

Päätän lähetyksen nälkämaasta tähän ja keskityn taas korpeimme kuiskintaan, jylhien järvien loiskintaan.