maanantai 17. kesäkuuta 2013

Taidekoti Kirpilä

Kirpilän arkiolohuone
Helsingissä on kauheasti kaikkia paikkoja, joihin ei ikinä tajua mennä. Sunnuntaina kävin yhdessä semmoisessa. Lääkäri Juhani Kirpilä (1931-1988) asusti Pohjoisella Hesperiankadulla ja keräsi mahtavan ylimmän kerroksen huoneistonsa pullolleen taidetta. Hän lahjoitti kotinsa ja kokoelmansa Suomen Kulttuurirahastolle ja nyt meillä kaikilla on mahdollisuus istuskella Kirpilän juhla- ja arkiolohuoneissa ja silmätä Gallen-Kalleloita, Schjerfbeckejä, Enckelleitä, Edelfeltejä, Simbergejä ja Thesleffejä, muun muassa, ja kuvitella, että näin voi joku asua.

Siina taidevalokuvaa
Taidekoti oli kerrassaan ilahduttava kokemus. Alaovella soitettiin ovikelloa ja eteisessä otettiin kengät pois. Kodikkuutta henkivä työntekijä otti vastaan ovella ja opasti oikeaan käyttäytymiseen, eli, että kaikilla huonekaluilla saa vapaasti istuskella. Ja istuskelinkin. Olimme isäni kanssa pitkään ainoat vierailijat ja saimme fiilistellä rauhassa koko kokoelman läpi. Taidekoti on aika rajoitetusti auki, vain keskiviikkoisin kello 14-18 ja sunnuntaisin 12-16, joten tarkkana kannattaa olla kellon ja kalenterin kanssa, ennen kuin lähtee tutustumaan Kirpilän pytinkiin.

Juhanin töhkis
Oikeastaan hauskinta oli ajatella, että siinä asunnossa taulujen ja kalusteiden keskellä oikeasti asui joku ihminen joskus. Se tuntui vähän surulliseltakin. En toki tiedä Kirpilän elämästä mitään, mutta ajatus, että yksin asuvalla ihmisellä on 340 neliötä ja 500 taideteosta tuntui aika surkealta. Nyt kuitenkin luin taidekodin nettisivuilta, että Kirpilä asuikin pytingissään elämänkumppaninsa kanssa, ja yhtäkkiä ajattelenkin koko paikkaa huomattavasti valoisammin. Siellä he yhdessä ihastelivat Suomen taiteen kultakautta, ripottelivat tuhkaa röökeistään juhlaolkkarin nojatuolien tuhkakuppeihin ja silmäsivät yli Helsingin. Voi kai sitä hullumminkin ihminen elää.

PS: Juhani Kirpilänkin rahapuu on lörtsähtänyt ruukun ulkopuolelle! Ehkäpä vika ei olekaan minussa, vaan taiteen ystävien rahapuut vain tykkäävät olla tuolleen vähän rennommin.

PPS: Ai niin, Taidekoti Kirpilä on muuten ilmainen nähtävyys. Arvostan.

3 kommenttia:

  1. Tulin jotenkin kauhean hyvälle tuulelle kun ajattelin Kirpilää elämänkumppaninsa kanssa ripottelemassa tuhkaa. Itse mieluummin visioin heidät polttamassa piippua.

    ...mielikuvitukseni on inhottavalla tavalla valmiiksi kuvitettu, sillä seuraavaksi visiooni laukkasivat sininen villapaita ja kapteenin hattu. Eikä mielikuva kapteeni Haddockista ihailemassa Suomen taiteen kultakautta jotenkin vaan toimi. Nghgng.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älähän nyt, vielä enemmän ilahdun, kun nyt kuvittelen Kirpilän istumaan Haddockin kanssa juhlaolohuoneessaan. Tiedän miltä Kirpilä näyttää, voin hyvin kuvitella heidät sinne, hän oli hieman pullea ja iloisen näköinen ihminen ja varmasti tykkäsi kovasti Haddockin temperamentista.

      Poista
  2. Oi, mulla ei ollut hajuakaan mistään Juhani Kirpilästä ennen tätä. Mikä menetys ja mikä must-kohde, kun joku päivä jonnekin vielä menen ilman lasta. Piti ihan googletella Kirpilä, mikä herätti lisää kysymyksiä siitä, mikä tyyppi hää mahtoi ollakaan. Ja miksi sekä hän että isänsä kuolivat nuorina? Ja miksi Kirpilän isä suomensi nimensä kaikista kirjainyhdistelmistä juuri Kirpiläksi?

    Lisäksi mä vähän ärsyynnyin Taidekoti Kirpilän nettisivuilla olleesta lyhyestä elämäkerrasta. Siinä mainittiin Kirpilän pakinoihin liittyen, että hänen vuonna 1971 kirjoittamansa juttu isien läsnäolosta synnytyksissä sai aikaan palautetulvan. Ja sitten ei kerrota, mitä Kirpilä pakinassaan kirjoitti! Pitääkö mun nyt kaivaa esiin marraskuun 1971 Kauneus ja Terveys -lehdet, jotta saan rauhan. Tai soittaa Taidekoti Kirpilään. Kaikkea sitä!

    Mut kiva, että Kirpilällä oli elämänkumppani, kun ei ollut vaimoa tai koiraa tai kissaa. Ei tarvitse surra. Paitsi tietty sitä, että hän oli sukunsa viimeinen. Se on aina surullista, vaikkei sillä tavallaan olekaan mitään väliä.

    /Heta

    VastaaPoista