perjantai 28. kesäkuuta 2013

10 hyvää ja 10 vähemmän hyvää


Sain Jennijeeltä kesähaasteen, kiitos kovasti, se ilahdutti, ja haasteen ohjeistus oli seuraava: "Haastetun tulee listata kesän 10 plussaa ja 10 miinusta. Avaa vastauksia myös omin ajatuksin ja kuvin. Jaa haaste eteenpäin kolmelle blogille ja ilmoita haastamisesta ko. bloggaajalle."


+ Yleinen rentous kaikessa, ihmiset hymyilevät, ei ole kiire, voi olla vähän spontaanimpi kuin talvella, kun pieni sekoilu ei aiheuta välitöntä hypotermiaa koko seurueelle.
+ Kulkureittien monipuolistuminen, voi vähän oikaista nurtsin poikki, eikä haittaa vaikka eksyy, edelleenkään kukaan ei kuole hypotermiaan.
+ Jätski
+ Loma, ihanaa, varsinkin vielä tässä vaiheessa kun se on edessä.
+ Pyöräily, olin pari kesää pyöräilemättä ja nyt olen ihan hulluna syrkkelöintiin, viiletän lapsi tarakalla kuin tuulispää tuolla, no nyt vähän liioittelin, mutta etenen kumminkin vääjäämättömästi, melko varovasti urpossa kypärässäni, mutta silti.
+ Eväsretket, missä vain, milloin vain, eväät ovat parasta.
+ Uudet perunat + feta + voi, pääasiallinen ravintoni kesäisin, puoliso lisää silliä, itse en, katso miinuslista.
+ Kotiinpaluu lämpimänä kesäyönä, ihanaa, tosin en tiedä toteutuuko tämä tänä kesänä, mutta enivei.
+ Syöminen ulkona, ihan konkreettisesti pihalla, kaikki maistuu paremmalta.
+ Mansikat, nektariinit, muut kesäherkut, oijoijoi.

- Kesäaikataulut, mikään ei kulje, kaikki on hidasta.
- Palaminen, sattuu, tällä viikolla niska, ikinä en opi, onneksi sentään lapsen älyän suojata paremmin.
- Punkit, joskaan en ole koskaan nähnyt yhtään, mutta sitä suuremmalla syyllä, enitenhän sitä pelkää näkymättömiä. Pelkään hirveästi punkkeja ja hirvikärpäsiä, joista kumpaakaan en ole tietääkseni koskaan vielä tavannut. Mutta kovasti ovat yleistyneet kuulemma, varokaa varokaa!
- Kuumuus, hikisyys, nihkeys, aina, yötä päivää.
- Se kun kaikki muut on mökillä.
- Pukeutumisen hankaluus, aina on liikaa tai liian vähän, hiki tai palelee.
- En halua arvostella muiden pukeutumista, kukin on kaunis kuten on, mutta joskus mietin, että eikö olisi mukavampi itsellekin, jos käyttäisi sopivan kokoisia vaatteita? Kun näyttää epämukavalta, jos tursuaa joka puolelta. Tulee sellainen tunnelma, ettei ole mukava olla toisella siinä.
- Silli, jota maistan joka kesä, mutta edelleenkin se on ällöttävää.
- Grillaus, koska kasvissyöjille pallogrilli ei anna kovin suurta repertuaaria ja en oikein tykkää grillatuista kasviksista.
- Tofumakkara, edelliseen viitaten, what's up with that? En ole koskaan kuullut kenestäkään, joka pitäisi tofumakkarasta. Miksi se on sillä tavalla itämaisesti maustettu? Voisiko ainoa markettikasvismakkara olla ihan vaan makkaran makuinen? Onneksi on soijanakit, ne sentään maistuvat ihan vain nakilta.

Monille muille haastetuille kuulosti olevan vaikeaa keksiä kymmenen miinusta, mutta ei minulle, minä kun olen tunnettu kesämököttäjä. Tämä kesä kuitenkin tuntuu poikkeuksellisen kivalta, varsinkin kun tänään alkaa loma. Lomalomaloma! Ja huomenna reissuun. Tämä tarkoittaa, että saatan blogata kolme kertaa päivässä tai sitten kahden viikon kuluttua jotain pientä ja nihkeää. Ei voi yhtään tietää! Koska olen lomalla! Lomalomaloma!

Ai niin, se haastaminen. Haastan toki Liinan, koska Liina on mun homegirl, ja sitten haastan Ehtoisan emännän ja vielä Saaran, koska Saara vaikuttaa lyhyen blogituttavuuden perusteella ihanalta. Nih.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Laakso

Marie Hermanson: Laakso, 2012
(Himmelsdalen, 2011)
Suom. Jonna Joskitt-Pöyry
Like

Tartuin Laaksoon kirjaston palautushyllyllä, olin laittamassa sitä kärryyn ja viemässä hyllyyn, mutta ennen kuin sain tämän kädenojennuksen aikaiseksi ilahduin kannen iloisista väreistä ja ilmeisesti katsoin vain niitä, koska en tosiaan huomannut, että siinä tummemmassa osiossa lukee aika selvästi pölkkykirjaimin, että RIKOSROMAANI. Jotenkin onnistuin sivuuttamaan myös takakannen suurilla pölkyillä ilmoitetun: NAUTINNOLLISEN NEROKAS TRILLERI PAHUUDESTA. Näistähän tarkkaavainen yksilö olisi voinut päätellä, että kyseessä on rikosromaani ja trilleri. Mutta ei Siina. Siina ajatteli, että onpas värikäs kansi ja takakannen perusteella vaikuttaa kiinnostavalta tarinalta jostain klinikasta, että tämä on ehkä vähän kevyempi Taikavuori.

Puoleen väliin asti kirja olikin sellainen. Vähän tylsähkö. Mutta sitten Siinallekin valkeni, että perttileijaa, tämähän on sellainen niin sanottu dekkari. Ja voi hitto. Siina ei yhtään tykkää dekkareista. Ne ovat pelottavia. Koko ajan pelottaa kun lukee. Ei ollut kivaa. Eilen selvisi, että luen rikosromaania ja sittenpä ei ollutkaan hetken rauhaa, ennen kuin kirja oli luettu. Viimeksi lukemani dekkari taisi olla Christien Esirippu, joka oli niin pelottava, että päätin, etten lue enää lähivuosina dekkareita. Mutta Laakso huiputti minua! Mikä ovela, paatunut rikosromaani!

Mutta mitäpä tuosta. Hyvä että huiputti. Koska jos pitää lukea rikosromaani, niin hyvä sitten lukea oikein mainio yksilö. En ole hirveän perehtynyt genreen, muuten kuin hyllyttämällä sitä, mutta sanoisin, että tässä oli oiva kerrassaan trilleri. Pari kertaa vähän ärsytti, että eikö ne tajua, mutta enimmäkseen vain jännitti ihan hitosti.

Laakso kertoo Danielista, jolla on identtinen kaksoisveli Max. He ovat kasvaneet erillään, mutta nyt Max pyytää Danielia visiteeraamaan luonaan sveitsiläisellä klinikalla. Ja sitten Max ehdottaa Danielille vanhaa identtisten kaksosten temppua, ja siinäpä sitä sitten ollaankin. Aluksi juoni vaikutti vähän itsestäänselvältä, mutta eipä se ollutkaan yhtään. Koko ajan vedettiin mattoa jalkojen alta oikein kaksin käsin. Vähän enemmän olisin halunnut lukea Danielin ja Maxin lapsuudesta ja Maxista noin ylipäätään, mutta kaikkea ei voi saada. Ja ihan hyvä, ettei tämä ollut yhtään pidempi, muuten olisin kuollut tämän kanssa ennen aamunkoittoa.

PS: Niille, jotka lukevat dekkareita, tämä ei ehkä ole kovinkaan pelottava. Mutta minulle oli! Hui!

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

I've been shopping!

Tänään on ollut se päivä vuodesta, jolloin mielestäni kannattaa shoppailla. Ja niin minä tein. Ihan oikeasti, koskaan muulloin ei kannata. Aina muulloin se on ihan rektumista, juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina ei ole, vain aika läheltä rektumia, mutta ei ihan sieltä itsestään.

Vihaan shoppailua, ainakin seuraavista syistä:
- olen köyhä
- meillä on pieni asunto ja liikaa tavaraa
- nykyisetkään vaatteeni eivät mahdu kaappiin
- en tarvitse yhtään uutta tavaraa tahi vaatetta
- en osaa luopua vanhoista tavaroistani
- ylenpalttinen tavaran hamstraaminen on väärin, epäeettistä, väärin, kauheaa ja väärin

Joskus kumminkin on niin, että ihminen tarvitsee uusia vaatteita. Ja ne kannattaa hankkia silloin, kun shoppailu on lähes siedettävää. Eli sinä ainoana päivänä vuodesta, kun kaupoissa on ale, mutta kaikki muut asiakkaat lotkottavat mökeillään krapulassa. Paitsi minä. Minä en, minä pyöräilen itikseen shoppaamaan kuin mielipuoli.

Menin ostamaan teepaitoja ja ballerinoja. Ostin seuraavat asiat:
- skandaalit, superhienot, sydänsydän
- aurinkolasit, ihastuttavat, halvat, muodikkaan pyöreähköt ja sydänsydän
- leggingsit, kuulemma näyttävät kalsareilta ja tulen elämään ikuisessa häpeässä, kun muutaman vuoden päästä huomataan kuinka noloa oli, kun kaikki naiset kulkivat kalsareissaan, mutta silti, siihen saakka sydänsydän
- pillifarkut, ehkä vähän tiukat, mutta kuka sitä löysiä farkkuja haluaakaan, joten sydänsydän
- lapselle tuulitakki, oranssi, upea, sydänsydän

Joudun ehkä tekemään uuden reissun löytääkseni teepaitoja ja baltsut. Vaatteita on nykyään vähän vaikea ostaa, koska olen niin tottunut ostamaan halpoja rytkyjä, etten oikein tiedä mistä laadukkaita vaatteita ostetaan. Stockalla ja muissa aikuisten ihmisten kaupoissa kaikki vaatteet näyttävät jotenkin liian aikuisilta ja liian hienostuneilta minulle, jolla on aina jossain vaattessa reikä ja vähintään kaksi tahraa. Pelkään, että ostan laadukkaan vaatteen, mutta se karkaa luotani, koska olen niin holtiton pukeutuja. Täytyy vielä hioa laadukkaitten vaatteitten hankkimisen tekniikkaa, miten vangitsen ne luokseni ja olen heidän arvoisensa. Siihen saakka kuljen reikäisissä teeppareissa, skandaaleissa ja kalsareissa.

Niin, ja tiedättekö mistä tuo otsikko on? No se on täältä!

torstai 20. kesäkuuta 2013

Kuudennen kerroksen naiset

Philippe Le Guay, 2010
Les femmes du 6ème étage

Kuudennen kerroksen naiset odottelivat hyllyssä tovin, koska toistuvista aneluistani huolimatta puoliso ei suostunut katsomaan sitä kanssani. Syy penseyteen elokuvaa kohtaan ei selvinnyt koskaan, mutta eilen hän suvaitsi olla iltamenoissa ja päätinkin heti käyttää tilaisuutta hyväkseni tökäten levyn koneeseen. Ja läppärin syliin ja puhelimen käteen. Tästä asetelmasta voimme päätellä, että keskityin elokuvaan noin 33,3 prosenttisesti, joka ei ehkä ole tarpeeksi, että elokuvasta voisi sanoa mitään kovin lopullista.

Noh, mutta koska minä saan sanoa omassa blogissani mitä haluan, sanon tietenkin jotain. Kuudennen kerroksen naiset on hyväntuulinen elokuva 60-luvun Ranskasta. Herra ja rouva Joubert erottavat ranskalaisen piikansa ja palkkaavat tilalle espanjalaisen Marian. Espanjalaiset piiat ovat muodissa, koska he eivät pidä sunnuntaisin vapaata. Maria asuu Joubertien talon yläkerrassa yhdessä muiden espanjalaisnaisten kanssa ja yhtäkkiä varsinkin herra Joubert ajautuu toteamaan, että kuudennessa kerroksessa elämä onkin aika erilaista kuin omassa kodissa.

Tykkäsin kovasti elokuvan väreistä ja espanjalaisten naisten naurusta. He hälisivät, olivat koko ajan sydämellä mukana kaikessa ja nauroivat oikein mahan pohjasta. Minusta kaikkien ihmisten pitäisi nauraa sillä tavalla. En tiedä nauranko itsekään tarpeeksi usein, varmaan ainakin julkisesti hekottelen pinnallisesti ja varon, etten näytä liian hersyvältä, mutta kyllä se vain on parasta maailmassa, kun itse tai joku muu nauraa niin, että pullan murut lentelevät suusta ja pissa lirahtaa.

Ei tämä ehkä mitään klassikkoainesta ollut, mutta ihan hauska välipala. Ansaitsi kaikki 33,3% huomiostani.

IMDB
Rotten Tomatoes

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Yhdentoista ilon haaste


Sain Kukkavarpaalta hienon haasteen. Siihen kuului nimetä yksitoista ilon ja hyvänmielen aihetta. Haasteen muu ohjeistus oli hieman epäselvä, mutta kuulisin mielelläni Liinan, bleuen ja Täti-ihmisen yksitoista ilahduksen aihetta, vaikka tämä ehkä onkin heille ojennettu jo moneen otteeseen. Silti. Listoja ei ole koskaan liikaa!

1. Nukuin tänään yli kahden tunnin päikkärit.

2. Onnistuin tekemään oikein hyvää tofu-kesäkurpitsa-mössöä ruuaksi. Välillä samoista raaka-aineista tulee ihan pahaa. Ruuanlaitto on paitsi taidetta myös mysteeriö.

3. Vähästressinen kaupunkijuhannus.

4. Loman typistyminen, pois jäi autoreissu Lappiin, joka olisi ollut ihanaa, mutta on ihanaa myös jättää autoilematta.

5. Löysin internetin ostomyyntivaihtopalstalta ilmaiseksi Erlend Loen Naisen talloman, joka puuttui Loe-kokoelmastani. Kokoelma on rakas, mutten halua sijoittaa siihen juurikaan rahaa, siksi ilmais-Loet ovat ilahduttavia.

6. Lapsen jutut. Ne on vaan parhaita, varsinkin kun sanoja on vielä tosi vähän, ja silti voi sanoa niin paljon. Tänään on käyty noin kolmekymmentä kertaa seuraava keskustelu:
Lapsi: Äittee äittee äittee äittee!
Siina: No mitä?
Lapsi: En tiiä!

7. Haave tulevan loman mahdollisesta vapaaillasta yhdessä puolison kanssa. Ollaan oltu kahdestaan missään lapsen syntymän jälkeen kerran. Jouluostoksilla Oulun Stockalla. Oliko kivaa? No kyllä ei ollut.

8. Internet ja varsinkin blogit. Olen edelleen agenttilukija, joka salaa väijyy mutta kommentoi harvakseltaan. Seuraan yli kahtasataa blogia ja rakastan lähes jokaista.

9. Pikku Kakkosen perjantaijuontaja Jaakko. Hän on niin hauska! Jostain syystä pidän kovasti miespuolisista lastenohjelmien juontajista, katsoin joskus Buu-klubbenia ihan vain, koska siinä oli mukavan oloisia poikia. Tämä oli siis silloin, kun itseänikin saattoi luonnehtia tytöksi. Itse luonnehdin itseäni edelleen niin, mutta moni muu ehkä ei.

10. Solsidan. Onnistuin ignooraamaan tämän ensimmäisellä ja toisella kierroksella, mutta onneksi nyt ehdin hypätä kyytiin. Hauskinta.

11. Se jännä vapauden hetki, kun lukemattomat kirjat hyllystä viekoitellen vilkuittelevat, enkä yhtään tiedä mihin tartun seuraavaksi. Siinä ovat kaikki maailmat hetken mahdollisia.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Taidekoti Kirpilä

Kirpilän arkiolohuone
Helsingissä on kauheasti kaikkia paikkoja, joihin ei ikinä tajua mennä. Sunnuntaina kävin yhdessä semmoisessa. Lääkäri Juhani Kirpilä (1931-1988) asusti Pohjoisella Hesperiankadulla ja keräsi mahtavan ylimmän kerroksen huoneistonsa pullolleen taidetta. Hän lahjoitti kotinsa ja kokoelmansa Suomen Kulttuurirahastolle ja nyt meillä kaikilla on mahdollisuus istuskella Kirpilän juhla- ja arkiolohuoneissa ja silmätä Gallen-Kalleloita, Schjerfbeckejä, Enckelleitä, Edelfeltejä, Simbergejä ja Thesleffejä, muun muassa, ja kuvitella, että näin voi joku asua.

Siina taidevalokuvaa
Taidekoti oli kerrassaan ilahduttava kokemus. Alaovella soitettiin ovikelloa ja eteisessä otettiin kengät pois. Kodikkuutta henkivä työntekijä otti vastaan ovella ja opasti oikeaan käyttäytymiseen, eli, että kaikilla huonekaluilla saa vapaasti istuskella. Ja istuskelinkin. Olimme isäni kanssa pitkään ainoat vierailijat ja saimme fiilistellä rauhassa koko kokoelman läpi. Taidekoti on aika rajoitetusti auki, vain keskiviikkoisin kello 14-18 ja sunnuntaisin 12-16, joten tarkkana kannattaa olla kellon ja kalenterin kanssa, ennen kuin lähtee tutustumaan Kirpilän pytinkiin.

Juhanin töhkis
Oikeastaan hauskinta oli ajatella, että siinä asunnossa taulujen ja kalusteiden keskellä oikeasti asui joku ihminen joskus. Se tuntui vähän surulliseltakin. En toki tiedä Kirpilän elämästä mitään, mutta ajatus, että yksin asuvalla ihmisellä on 340 neliötä ja 500 taideteosta tuntui aika surkealta. Nyt kuitenkin luin taidekodin nettisivuilta, että Kirpilä asuikin pytingissään elämänkumppaninsa kanssa, ja yhtäkkiä ajattelenkin koko paikkaa huomattavasti valoisammin. Siellä he yhdessä ihastelivat Suomen taiteen kultakautta, ripottelivat tuhkaa röökeistään juhlaolkkarin nojatuolien tuhkakuppeihin ja silmäsivät yli Helsingin. Voi kai sitä hullumminkin ihminen elää.

PS: Juhani Kirpilänkin rahapuu on lörtsähtänyt ruukun ulkopuolelle! Ehkäpä vika ei olekaan minussa, vaan taiteen ystävien rahapuut vain tykkäävät olla tuolleen vähän rennommin.

PPS: Ai niin, Taidekoti Kirpilä on muuten ilmainen nähtävyys. Arvostan.

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Perjantai kuvina

Jennijee keksi tämmöisen hauskan idean, että otetaan kuva tunnissa ja sitten mäjäytetään ne blogiin. Ainakin bleue, Täti-ihminen, Saara ja Valeäiti ovat ottaneet mallia, mahdollisesti moni muukin, ei ole vain osunut silmään. Vähän myöhässä, mutta täältä tullaan. On ollut kivaa katsella muiden räpsyjä, ja oli myös hauska ottaa itse kuvia. Kuva se on luokattoman huonokin kuva. En ottanut kuvaa tasatunnein, vaan vähän sinne päin.

Tässä siis meitsin sateinen peruspertsiperkkunen. Muuten aika tavallinen päivä, paitsi että normaalisti en syö noin paljon kakkua. Tai no, ainakaan en ota siitä todisteeksi valokuvia.

6.11: Aappa.

7.13: Työmatkan kävelytaipale.

7.36: Työmatkan lukuosuus.

8.42: Poistetaanko rikkinäinen Ibsen? No ei raaski.

10.32: Sarjisten siirto-operaatio.

11.28: Lounaan tekivät äidit, Paavo kertoi ilouutisen.

11.57: Kakku numero yksi.

13.14: Sarjishylly siisti ja nätti, oijoi.

13.56: Hyllytin levyt.

15.04: Kakut numero kaksi ja kolme.

15.30: Jaettu Nirvana.

16.12: Hertsikan metriksen asvaltti.

17.09: Taustalla mm. potta, lautasella
palaneita kasvispyöryköitä ja tuo
valkoinen, epäilyttävä mötkäle on fetaa,
superhyvää uusien pottujen kanssa.

18.12: Perhemöyrelmä.

18.49: Piilosta.

20.27: Peggy Olsonin Heinz-presentaatio

21.08: Soffalla raajat ristissä.

22.21: Näkymä mieleni pohjalle.

22.33: Iltaluvut.


keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Salaisuuksia ja paljastuksia

Eipä vähän poltteleva otsikko! Nyt saan varmasti paljon lukijoita, kaikki rakastavat salaisuuksia. Ja Raymondia.

(no niin, tuo oli niin huono vitsi, että kaikki varmastikin lopettivat lukemisen tähän)

Teille kahdelle jäljelle jääneelle kuiskaan, että kirjoittaessani viimeksi pitkän projektin yhden etapin päätöksestä, viittasin juttuun, josta on pitänyt kirjoittaa täällä jo kauan, mutten ole oikein osannut. Minulta ilmestyy syyskuussa esikoisromaani, jota olen työstänyt vuosikausia, mutta nyt toki ilmestymisen lähestyessä yhä tiiviimmin. Se on yhtä aikaa ihaninta, hirmuisinta ja pelottavinta, mitä minulle on koskaan tapahtunut, ellei toki lapsen syntymää lasketa. Ja se on myös suurin unelmani, enkä edelleenkään oikein uskalla uskoa, että kirja todella ilmestyy. Mutta niin ne vain väittävät. Bleue paljastikin jo tuolla kommenttikentässä laskeneensa 1+1, mutta ihmettelen kyllä edelleen miten hän asian selvitti, onhan nimimerkkini kuitenkin aika nerokas.

Ja osittain siihen liittyen, osittain ihan muuten vain, ehkä joku on jo huomannutkin, että blogin osoitteeksi on muuttunut siina.fi. Varasin sen, kun nyt kerran oli vapaana. Ilmeisesti se ei vaikuta mitenkään mihinkään, eli jos olet tilannut blogin blogspot-osoitteesta, se tulee edelleenkin perille, käsittääkseni. Ulkonäkökin vähän muuttuu, kun puoliso on sitä huviksensa vääntänyt tässä pari iltaa. Munsta aika hieno! Sisältö toivottavasti kuitenkin pysyy yhtä laadukkaana, sivistyneenä ja ihastuttavana kuin ennenkin.

Että hei vain sitten, rakas semianonymiteetti, olit kiva kaveri, ehkä nähdään vielä! Sitten kun tulee oikeita salaisuuksia, joita ei kehtaa sanoa omalla nimellä.

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Aurinkotervehdys

Tänään oli hyvä päivä. Sain eilen valmiiksi pitkän projektin yhden etapin ja se tarkoittaa, että vapaa-aikani lisääntyi humpsauksessa nollasta useaan tuntiin. Nyt on ihmeellisen vapaa ja samalla hieman pelokas olo. Etteikö tarvitsekaan juosta kotiin päikkäreiksi? Ettäkö voinkin istua tässä sohvalla ilman tunnontuskia siitä, että oikeastaan pitäisikin olla tuolla työhuoneessa vääntämässä? Ai että voin hillua ulkona vaikka koko päivän? Kuulostaa vähän epäuskottavalta minusta. Mutta näin se vain taitaa olla kuulkaa.

Olin tänään brunssilla rakkaan äitiporukkani kanssa. Se oli ihanaa! Kukaan ei roikkunut nilkassa, join kaksi lasia skumppaa ja kaksi kuppia kahvia, juttelin mukavia, tosin enimmäkseen lapsista, mutta mitäpä tuosta, nehän ovat lempiaiheeni tällä erää, söin sairaan hyvää ruokaa ja kaiken päälle ajoin onnistuneesti pyörällä molempiin suuntiin. Siellä oli myös Liina, joka kirjoittikin perhevalmennusryhmäämme sivuten jo. Koska ryhmämme on huippu! Olen siitä niiiin iloinen.

Sitten siis hyrspäytin kitkalla (kuten meillä päin polkupyörää ruukataan sanoa) kotiin ja tajusin, ettei huvita tehdä ruokaa, joten keräsin perheen kasaan ja kävelimme hakemaan sushia ja puistoon syömään. Sekin oli ihanaa! Oli kivaa, että lapsi tykkäsi sushista, tänään hän sai eka kertaa nigiriä. Ja oli vielä kivempaa möyrytä yhdessä pitkin nurmikkoa koko perheenä, sillä viime aikoina olemme möyrynneet eri kokoonpanoilla pienemmissä ryhmissä, eikä se ole yhtään niin kivaa. Sushiravintolan työntekijät pitivät lastamme varmasti hyvin japanilaiseen kulttuuriin perehtyneenä, koska hän huuteli koko vierailun ajan "kabuki kabukii". Kulttuurikodin jälkeläinen, what can one say.

Ja sitten aurikoisen päivän kruunasi kaksi jaksoa Solsidania ja jätski. Aiai. Kertakaikkiaan, hyvä päivä.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Tähtiin kirjoitettu virhe

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
(The Fault in Our Stars, 2012)
Suom. Helene Bützow
WSOY, 2013

Tähtiin kirjoitettu virhe on Hazel Gracen ja Augustus Watersin rakkaustarina. Muuten aika tavallinen, ihana teiniromanssi, paitsi että Hazel Gracella on parantumaton kilpirauhassyöpä ja etäpesäkkeitä keuhkoissa ja Augustuksella on ollut pikkuruinen luusyöpä, jonka johdosta hänen toinen jalkansa on amputoitu. Siinä sitä sitten ollaan.

Kirja on erinomaisen hieno kuvaus sairaudesta ja siihen suhtautumisesta. En väitä tietäväni mitään siitä, millaista on olla syöpää sairastava nuori, mutta olen nähnyt yhden syöpäkuoleman läheltä, eikä se ollut erityisen kaunis tapa lähteä. Siksi olisinkin ehkä vältellyt aihetta, jos olisin sen ajoissa hoksannut. Toisin kuin Augustus Waters, en koe tarvetta palata aiheeseen ennen kuin on pakko, toivottavasti ei ole koskaan. Mutta onneksi kirja harhautti luokseen.

Joka tapauksessa. Samalla kun kirja on raikas ja realistinen, se on kaunis ja surullinen. Ensirakkaus on suloista, vaikka toisella olisikin litratolkulla syöpävettä keuhkoissa ja happipullo kainalossa, ja toinen oksentaisi välillä kaiken päälleen. Ja lisäksi kirja on paikoitellen todella hauska. Vertaistukiryhmä kokoontuu kirkon osassa, jonka nimi on Jeesuksen kirjaimellinen sydän ja syöpänuoret heittävät aika raadollista läppää sairauksistaan. Oli virkistävää lukea kuolevien nuorten suusta, että ei tässä mihinkään taivaaseen todennäköisesti olla menossa, mutta ei se haittaa, kaikki on ihan ok silti. Oma näkemykseni kuoleman jälkeisestä jääköön kertomatta, mutta on silti kiva, jos välillä näihin asioihin suhtaudutaan muutenkin kuin lässyttämällä. Kuolema on kauheaa, ja se on kauheaa varsinkin niille, jotka jäävät eloon.

Hieman minun oli kyllä vaikea ymmärtää Augustus Watersia, joka on siis parantunut luusyövästään ja häneltä on kerran jo kuollut tyttöystävä aivosyöpään. Jos minä olisin tuollaisessa tilanteessa, en voi kuvitella haluavani edelleen ympäröidä itseni syöpäpotilaila. Haluaisin melko varmasti tehdä ihan mitä tahansa muuta, kuin käydä vertaistukiryhmässä. Mutta edelleen, en ole ollut koskaan syöpää sairastava nuori, joten ehkä en vain tajua. Ja sitten vielä sellainen juttu, että kirja oli välillä hieman nuorisokirjamainen, mutta se varmaan johtuu siitä, että kyseessä on nuorisokirja, jolloin sitä ei siitä voine moittia.

Tykkäsin myös kovasti kirjan alussa tekijän muistutuksesta: "Romaanit ja niiden lukijat eivät hyödy siitä, että tekstistä yritetään etsiä mahdollisia tosiasioita. Yritykset loukkaavat käsitystämme siitä, että kuvitelluilla tarinoilla on merkitystä - ja se on yksi ihmisen keskeisistä olettamuksista." Hear hear!

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

The horror the horror the muffins

Suuren muffinssisodan
eloonjääneet todistajat
Tänään katsoin jääkaappiin ja huomasin, että iso purkillinen turkkilaista jukrua sulkee päivämääränsä 5.6. No, eipä huolta, siihenhän on monta viikkoa, ajattelin, katsoin kalenteriin, ja päätin sittenkin hieman huolestua. Sekä omasta aikakäsityksestäni että jukrusta. Guuglasin oitis mitä siitä voisi tehdä. Siis jukrusta, ei aikakäsityksestä, joka olisi kyllä myös hyödyllisempää kastikkeena kuin nykykäytössä, mutta se ei taida olla valitettavasti mahdollista.

Päätin tehdä tsatsikia ja jotain leipomusta. Ensimmäisenä tuli vastaan tämä ohje, jota noudatin soveltaen. Uskon, että ruuanlaitto on taidetta, mutta leivonta kemiaa, mutta silti menen aina vähän sähläämään. Näistä muffareista tuli kuitenkin yllättävän hyviä ihan älyttömän pienellä vaivalla, sen lisäksi että niissä on kaurahiutaleita, eli ne ovat myös terveellisiä.

Minun ohjeeni oli seuraava:

1 muna
1 dl ruokosokeria
1/2 dl kaurahiutaleita
2 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria
loraus öljyä, ehkä puolisen desiä
2 dl turkkilaista jukrua
marjoja, tässä tapauksessa kaupan pakastemustikoita

"Kiitos äiti, tosi ihania
muffinsseja, siksi runttasin ne
maitomukiini ja heitin mukin
lattialle. No piti nähdä mitä
tapahtuu! Aika jännää
tapahtuikin, koko lattia oli
ihan mössössä!"
Lämmitä uuni kahteensataan. Vatkaa muna ja sokeri vaahdoksi, jostain syystä vatkautui tosi nopeasti, en tiedä onko aika nopeutunut sitten nuoruuden vatkausaikojen, vai vatkautuuko ruokosokeri nopeammin. Kumminkin. No, sitten sekoita kuivat aineet keskenään. Tähän voi valjastaa myös lapsen apuun. Hän maistelee siinä vähän jauhoja ja näyttää varsin herttaiselta pikku kummitukselta. Yhdistä kaikki, sekoita tasaiseksi, ihastele kuohkeaa konsistenssia.

Jaa taikina muffinssivuokiin, jotka itse laitoin muffinssipellin kuppeihin. Taikinani riitti yhdeksään muffinssiin, jollain vähemmän ronskilla taikinan annostelijalla saattaa tulla kaksikintoista. Tee keskelle kuoppa ja kaada kuoppaan marjoja. Yritä estää lasta syömästä marjoja jo tässä vaiheessa, epäonnistu, kaada lisää marjoja.

Paista siellä kahdessasadassa asteessa n. 15 minuuttia.

Jälkiviisastelut: Tiedän, etteivät hapanmaitotuotteet pilaannu sillä sekunnilla kun parasta ennen -päiväys umpeutuu, mutta jotenkin tuli nyt vaan sellainen fiilis, että haluan siitä eroon välittömästi. Se vaikutti pahaenteiseltä jugurtilta, jos tiedätte mitä tarkoitan.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Hameisiin pukeutumisen vaikeudesta

Se fiktiivinen minä, jonka kuvittelen erilaisiin tilanteisiin, kuten kirmaamaan niitylle, keskustelemaan sivistyneesti viisaita tai makailemaan lueskellen kallioille, pukeutuu aina mekkoihin tai hameisiin. Reaalimaailman minä on pukeutunut hameeseen viimeksi vuonna 2010. Tänään ajattelin, kuten erään itseäni tunnetumman älykön on väitetty sanoneen, että ole se muutos jonka haluat maailmassa nähdä, ja päätin ottaa askelen lähemmäs fiktiivistä minää. Sitten tarvitaankin enää paksut, vaaleat hiukset, ruskettuneet, hoikat raajat ja pisamia, ja olen perillä.

Pukeuduin hameeseen viimeksi kesällä ennen kuin tulin raskaaksi. Tai sen jälkeenkin juhlissa, mutta en huvikseni. Kuvittelin, että raskaana käyttäisin koko ajan söpöjä mekkoja ja leggareita, mutta olinkin koko kesän 2011 niin turvonnut, etten voinut kuvitellakaan paljastavani nilkkojani kenellekään. Raahustin siis hellekesän farkuissa. Viime kesänä olin jotenkin muuten vain niin, no, en edes tiedä mitä olin, ehkä kiireinen sitten, koska en ainakaan ollut turvonnut enkä muutenkaan erityisen tyytymätön itseeni, mutta jotenkin en vain tullut kaivaneeksi hameita esiin. Taas raahustin farkuissa. Tällä kertaa liian isoissa farkuissa, koska laihduin kovasti.

Tänään kuitenkin avasin vaatekaapin ja pukeuduin aamupäiväksi mekkoon. Se menikin ihan hyvin, koska hilluin koko päivän yksinäni läppärin ääressä. Iltapäivällä vaihdoin päälle hameen ja arvoin kaksi tuntia, voinko lähteä siinä ulos. Ylitettävät esteet olivat seuraavat:

1.  Mahdollisesti kuviteltu paksujalkaisuus. Tiedän, etten ole erityisen iso, mutta silti kuvittelen aina, että jalkani ovat massiivisen paksut ja lepattavat tuulessa. Siksi vilkuilen itseäni taukoamatta kaikista heijastavista pinnoista, että näytänkö paksujalkaiselta vai en. En ole vieläkään saanut varmuutta asiaan, vaikka tänäänkin olen peilannut ihan perkeleesti mennen tullen palatessa.

2. Melko todennäköinen isojalkaisuus. Hameessa jalat ovat näkyvillä, enkä pidä omistani. Pidän korkkareita kidutusvälineinä, mutta niissä jalat näyttäisivät paremmilta. Haluaisin kuitenkin olla sellainen huoleton sandaalityttö, joka pystyy pyrähtämään juoksuun tarvittaessa. No, nyt olen huolestunut släbärityttö, joka piilottelee jalkojaan.

3. Siveä istumisasento ja sen muistaminen. Koska olen ollut niin kauan housuissa ja tottunut rötköttämään miten sattuu, epäilen koko ajan unohtavani millä hetkellä hyvänsä siveelliset istumatavat, ja olen koko ajan hermostunut. Lisäksi feministinä olen sitä mieltä, että minun pitäisi saada istua ihan niin kuin haluan, joka tavallaan tekee mielessäni hameista naisen alistamisen välineen. Kuten korkkaritkin mielestäni vähän ovat. Feministinä oleminen on joskus kauhean vaikeaa!

4. Epäily selän ja jalkojen välisen sektorin näkymisestä. "Kato, jos mä oon tälleen niin mun perse näkyy", sanoin ja kurotuin linkkuun kaksin kerroin. "Totta. Mutta miksi ihmeessä sinä olisit noin?" kysyi puoliso. En osannut vastata.

5. Jalkojen valkoisuus. Eräs rakas ystäväni moittii aina alkukesästä ihmisten valkoisia jalkoja, ja koska minulle on suotu pigmenttiä hyvin niukalti, omani ovat loistavan valkoiset läpi kesän. Näin ollen kuvittelen kaikkien paheksuvan valkoisia jalkojani. Tämän voisi toki hoitaa esim. itseruskettavalla, joka on niin monimutkaista etten tule sellaiseen hienouteen ikinä yltämään, tahi leggareilla, jotka ovat kuitenkin jotenkin vähän, en osaa sanoa mitä, mutta jotain sellaista jota fiktiivinen minäni ei käyttäisi. Varmaankin, koska hänellä on ne pitkät, ruskettuneet sääret.

Kaikista näistä esteistä huolimatta vedin hameen päälleni, kekkuloin peilin edessä ja päätin lähteä ihan housutta keskustaan asti. Kunnes juuri ennen lähtöä kiskoin leggingsit hameen alle. Kyllä se tästä. Käsittääkseni kukaan ei nähnyt takamustani, kukaan ei sokaistunut jalkojeni valkeudesta, kukaan ei moittinut jalkojeni paksuutta tai suuruutta ja itsekin selvisin melko pienillä itsetuntovaurioilla. Paitsi että palatessani metrossa oli penkille unohtunut kassi ja sain kauhean pelkotilan, että sen täytyy olla pommi, ja hyppäsin pois metrosta ja tämän johdosta myöhästyin bussista. Tämä ei liity hameeseeni, ehkä, mutta halusinpa kertoa kuitenkin.