lauantai 11. toukokuuta 2013

Kohta 18

Maarit Lalli, 2012.

Eilen oli paha olo ja Kohta 18 olisi pitänyt palauttaa jo ajat sitten kirjastoon, joten päätin viimeisillä voimillani katsoa töräyttää sen. Elokuvien katsominenhan on tosi raskasta, koska meillä on paitsi veivillä toimiva uuni niin myös telkkari ja playstation. Puoliso päätti, että hän istuu mieluummin parvekkeella interwebbaamassa kuin osallistuu katsomisurakkaan, joten väänsin veiviä yksin.

Ja onneksi väänsin. Puoleen väliin olin varma, että tämä on paras koskaan näkemäni kotimainen elokuva. Loppuun asti katsottuani sanoisin, että ei nyt sentään, mutta alkupuolen vuoksi antaa anteeksi mielestäni vähän heikomman lopunkin.

Kohta 18 kertoo poikaporukasta, jotka ovat otsikon mukaisesti kohta 18. Leffa koostuu episodeista, jokaisella pojalla on oma ja sitten vielä lopussa yksi, jossa kaikki ovat yhdessä, ja episodien välissä pojat tekevät kaikkea hauskaa, mitä nyt pojat puuhailevat tuon ikäisenä, eli lähinnä juovat kaljaa hienoissa maisemissa. Alun kolme tarinaa olivat oikeasti tosi koskettavia. Ensimmäinen, jossa Karri opetteli äitinsä kanssa ajamaan autoa, oli aika hauskakin. Hirveä raivarihan siinä tulee kun on nälkä nuorella ihmisellä. Toisen episodin pääosapoika oli ihana hahmo. Juuri tuollaisia olisin halunnut poikien olevan kun olin itse nuori, mutta kuvittelin, ettei se ole mahdollista. Ehkei se olekaan, Petekin on fiktiivinen. Kolmas episodi oli minusta koskettavin. Andrén äiti ei ole ihan mukana messissä ja isoveli joutuu huolehtimaan pikkuveljestään. Ei nyt ihan Submarino-kamaa, mutta ei tuonkaan vertaa tarvitsisi lapsen joutua kantamaan.

Pikkuvähän ärsytti, että pojat hengasivat tosi hienostoalueella Helsingissä. Tai en tiedä mikä siinä ärsytti, kai yksinhuoltajaäitikin voi asua vuokralla siellä päin, ei kai se ole mahdotonta. Ja toisaalta ihan kiva näkökulma, että kyllä eiralaispojilla on ongelmia siinä missä itähelsinkiläispojillakin. Ja nättiä maisemaahan siellä päin on, noin elokuvamielessä.

Nykyään on silleen erilaista kuin ennen, että tämmöisissä tarinoissa samaistun usein vanhempaan. Vielä pari vuotta sitten samaistuin aina nuorisolaisiin, koska ei ollut kokemusta vanhemmuudesta. Tässä elokuvassa nuoret oli esitetty melkein alusta loppuun niin ihmisinä, että huomasin taas olevani heidän puolellaan. Kaikki pojat olivat samaan aikaan ihan käsittämättömän ärsyttäviä että ihania. Aluksi mietin, että voi ei, tuommoistako se elämä tulee olemaan kuudentoista vuoden kuluttua, mutta loppua kohti alkoi hymyilyttää, koska nuoret pojat olivat aika ihania siitä vitun hokemisesta ja kaljankittaamisesta huolimatta. Iloisia ja surullisia, huolettomia ja ylihuolehtivia.

Tajusin myös millainen vanhempi minusta tulee. Voi lapsiparkaani. Hänen teini-ikänsä tulee olemaan helvetillistä, kun joka raivokohtauksen aikana vieressä seisoo kärsivällinen vanhempi, joka rauhallisesti kertoo, että sinun aivosi ovat vielä kehittymättömät ja olet murrosiän taantumassa, kyllä aika korjaa, nyt vain pyritään yhdessä siihen ettei tehdä mitään korjaamatonta kulta, eikö niin, mennäänpä nyt keittämään vähän reilun kaupan kaakaota ja tehdään vaikka pannari. Voi jestus kirstus mä sanon.

2 kommenttia:

  1. Susta tulee paras teini-ikäisen vanhempi!

    Sinänsä kyllä kiva, että teidän interweb ei ole kampikäyttöinen. Olisi ikävää, jos et jaksaisi blogata, koska on kampikäsi.

    VastaaPoista
  2. Vähän mietittyäni tajusin, että tuo edellä kuvattu kärsivällinen vanhempi en olekaan minä vaan lapsen isä. Minähän toki istun murrosikäisen lapsen vieressä kirkumassa vähintään yhtä pahassa regressiossa. Mutta onneksi ehdin työstää tätä mielikuvaa vielä kymmenisen vuotta, ehkä hermoni pitenevät siihen mennessä.

    VastaaPoista