torstai 16. toukokuuta 2013

Ivan Denisovitšin päivä

Aleksandr Solženitsyn: Ivan Denisovitšin päivä, 1963
(Один день Ивана Денисовича, 1962)
Tammi
Suom. Markku Lahtela

Oikeastaan Ivan Denisovitšin päivä -teoksen suomennos sisältää kolme tarinaa, mutta minäpä luin vain nimitarinan. Olen lukenut kirjan joskus kymmenen vuotta sitten opiskeluaikoina, jolloin ehkä luin muutkin jutut, mutta ne eivät ole jättäneet mitään muistikuvaa. Sen sijaan itse Ivan Denisovitšin päivän muistin oikein hyvin, joten sikäli olin vähän tyhmä kun luin uudestaan sen, enkä niitä tarinoita joita en muista. Tosin lukupiirini mukaan ne olivat hölmöjä juttuja, joten ehkä parempi niin.

Ivan Denisovitšin päivä sen sijaan ei ole hölmö juttu. Se kertoo Ivan Denisovitš Suhovista, joka on viettänyt jo kahdeksan vuotta venäläisellä vankileirillä jossain kaukana kotoa. Aamulla herätään, yritetään saada mahdollisimman paljon ruokaa, mikä joka tapauksessa on liian vähän, lähdetään töihin, muurataan kulttuurikeskusta järjettömässä pakkasessa, lähdetään takaisin leiriin, taas yritetään saada mahdollisimman paljon ruokaa, ei koskaan riittävästi kuitenkaan, ja sitten mennään nukkumaan. Töihin ei leirillä tarvitse mennä jos pakkasta on yli 41 astetta, muuten mennään aina. Vaatteet ovat mitä lie riepuja, aina on nälkä ja kylmä.

Kuulostaapa käsittämättömän ankealta, mutta Ivan Denisovitšin päivä on upea kuvaus siitä, miten ihminen voi omalla asenteellaan vaikuttaa onnellisuuteensa. Vaikka minun mittapuuni mukaan Suhovin päivä on kauhea, aivan hirvittävä suorastaan, on Suhov itse sitä mieltä, että päivä oli lähes onnellinen satojen samanmoisten ketjussa. Suhov onnistui päivän mittaan useaan otteeseen saamaan enemmän kuin oman annoksensa ruokaa, hän osti tupakkaa ja rivakasti sujunut muuraustyökin tuotti iloa.

En nyt tarkoita, että iloitkaamme näkkileivästämme kun Afrikan lapsilla ei ole sitäkään vähää, mutta kovasti Suhovin asenne sai ajattelemaan myönteisesti myös omaa elämäänsä. Että eipä tässä oikeastaan ole yhtään mitään valittamista. Niinpä olen muutaman viime päivän kulkenut tuolla ympäriinsä hymyillen kuin riemuidiootti ja pysähtynyt haistelemaan kukkia. Myönteinen energia tarttuu, vaikka se olisi peräisin 40-luvun venäläiseltä työleiriltä.

Ja tuo ruusu, te ehkä ihmettelette. Oliko Ivan Denisovitšin päivän kannessa ruusu? No ei tokikaan, sen kannessa on piikkilankaa, mutta unohdin kirjan töihin, enkä täten saa sen kannesta kuvaa, joten saatte sen sijaan ihastellaksenne kuvan lukupiiriltäni saamastani ruususta. Hän on hyvin hempeä ja tulee kuolemaan varsin nuorena, koska minulla ei ole tarjota hänelle kuin varjoisa parveke. Olen menninkäinen, joka nappasi päivänsäteen viimeisen. Pimeys vie hengen sulta, niin et hetkeäkään elää saa! Hahahaa! *diabolista menninkäisnaurua*

6 kommenttia:

  1. Lukupiirin täti :)! Olet siis näemmä onnistunut hyvin tehtävässäsi. Kirja kyllä kuulosti erikoiselta. Minulla kytii pieni into lukea taas Dostojevskiä, olenkohan Idiootti? No lainasin kasa kaikkea muuta, nähtäväksi jää mitä saan luettua. Se Ladaromaanikin olisi nyt lainassa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Dostojevski on kyllä aina hyvä! Tosin en ole lukenut kuin Idiootin ja Rikoksen rangaistumisen, mutta enköhän tässä iän karttuessa vielä hänen tuotelmiinsa tartu useampaan kertaan.

      Mäkin aina lainaan ison kasan ja jätän lopulta suurimman osan lukematta. Ei sitä voi selailemalla tietää haluaako jonkun oikeasti lukea. Tai minä en voi, monet muut varmasti voivat.

      Poista
  2. Vankileiristä tulee mieleen Herta Müllerin Hengityskeinu, joka oli hyvin hämmentävä ja lannistava kirja, koska siinä vankileirillä ei ollut yhtään onnellista, ja kirja oli kasattu ja kirjoitettu niin kummallisesti, että en tainnut oikeastaan tajuta paljoakaan.

    Myönteinen energia ja menninkäisnauru ovat hyviä bonuksia lukemisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä taidan jättää vankileirit nyt vähäksi aikaa, mutta pitää ottaa tuo Müller käsittelyyn sitten kun aihe alkaa taas kiinnostaa. Mun lukupiiri luki aiemmin keväällä Dostojevskin Muistelmia kuolleesta talosta (itse olin silloin Tallinnassa enkä lukenut kirjaa), ja olivat sitä mieltä, että nyt ei enää vankileirejä heille, kiitos. Olivat myös sitä mieltä, että venäläisillä vankileireillä ei ollut näiden kahden kirjan perusteella sadassa vuodessa tapahtunut juurikaan kehitystä ja epäilivät, että sama meininki siellä on edelleen. En tiedä. Toivottavasti ei.

      Poista
  3. Minusta kyllä suhteellisuudentaju tekee hyvää useimmille. Siis että näkkäriä, kaikilla ei mene näinkään hyvin. (Erityisesti tämä on pätenyt kohdassa, jossa alkaa huolehtia, saako lapsi varmasti suositellun kalsiumannoksensa joka päivä, vai ehkä vain 90% suositellusta. Ja mitähän siitä sitten seuraa.)

    Myönteinen energia on juurikin hyvästä :) Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Juuri näin. Kauhean stressin voi kehittää myös d-vitskusta ja hampaitten pesusta. Tästä kirjasta voi löytää kannustusta tähän ruoka-asiaankin, sillä itse kirjailija Solzenitsyn oli kahdeksan vuotta työleirillä, mitä ilmeisimmin äärimmäisen huonolla ravinnolla, sen jälkeen kirjoitti niin tujakan tuotannon, että voitti Nobelin ja sitten elää posotti 89 vuotiaaksi. Eikä varmasti saanut riittävästi kalsiumia. Tämä ei tietenkään tarkoita, että pitäisi antaa otteen herpaantua kalsium- ja d-vitsku-asioissa, mutta ihan vain, että ei se ole aina niin justiinsa.

      Poista