perjantai 31. toukokuuta 2013

Siiviläpää

Olen muuten myös aika lahjakas taiteilija.
Käsi ei ole minun vaan taiteenihailijan.
Viime päivät on tuntunut, että joku on vaihtanut pääni tilalle siivilän. Eilen lainasin kirjastosta elokuvan Welcome to the Dollhouse, koska se näytti hauskalta ja lyhyeltä. Kotona ilmeni, että olemme katsoneet sen vastikään, ja puoliso referoi juonen. Se kertoo kuulemma kannen epämiellyttävästä tytöstä ja sen sisko tanssii balettia ja kannen tyttö on ilkeä. No niin. En ole kyllä nähnyt sellaista elokuvaa, mutta haluaisin nähdä, juoni kuulostaa hyvältä.

Sitten tänään tajusin, etten muista miten viime viikolla katsomani Hämis-leffa loppuu. Ei mitään muistikuvaa. Puoliso referoi senkin, onneksi, ja nyt on hämärä muistikuva asiasta. Juoni kuulosti taas hyvältä.

Lisäksi olen hävittänyt ainakin 60% mustista tankkitopeistani. Jos jotakin minulla on, niin mustia, pitkiä tankkitoppeja. Paitsi ettei ole enää. Kaksi vain on ja toisen helmassa on reikä. Olen ehkä hukannut myös mustan hupparini. Tämä on siksi harmillista, että en ikinä hukkaa mitään, ja nyt olen yhtäkkiä muka hukannut puolet garderobistani. Mustat topit ovat niin käteviä, kun ne voi laittaa kaikkien paitojen alle, eikä näy farkkujen reiät. Ja musta huppari nyt vain on yleishyvä aina.

Tosin on mahdollista, että toppini ovat ajautuneet puolison joogatoppien sekaan. Ne kun ovat käytännössä täysin samanlaisia kuin minun pyhätoppini. Kauhean kätevää, että olemme puolison kanssa muuten samankokoisia, paitsi että hän on pitkä ja harteikas ja minä en. Minä olen normaalivartaloinen, hän on tuulennussima vinkuheinä. Tämä ei ollut rumasti sanottu, vaan kirjallinen viittaus Häräntappoaseeseen. Josta tuli mieleen, että olin lukiossa Unkarinkerhossa, kun en kerran jaksanut mennä ruotsintunnille ja juuri silloin keskusradiosta tuli kuulutus, että Unkarinkerho kokoontuu luokassa XXX. Menin sinne, siellä oli kivaa, sain pinnattua monta muutakin tuntia ja pääsin ilmaiseksi Unkariin. Ja Unkarissa, tarkemmin sanottuna Nyíregyházassa, seisoi ryhmämme jäsen huppelissa kadulla ja selitti unkarilaisille tytöille hyvin seikkaperäisesti, että tuulennussima vinkuheinä tarkoittaa whistling hay fucked by a wind. Muistan tämän erittäin selkeästi, koska siinä ei ollut mitään järkeä.

Mutta en muista minne olen laittanut sen hupparin ja mitä tapahtui viime viikolla.

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Yksi lapsi hyvä lapsi

Ystävyyslaatikko
Meidän perhe on yksilapsinen ja sellaisena se tulee pysymään, jos se meistä on kiinni. Ja miksipä ei olisi. Ennen raskautta ja lapsen syntymää olin se ärsyttävä ja epäkohtelias tyyppi, joka hymyili tietäväisesti ilmoituksille ainoasta lapsesta, ja totesi, että kyllä se mieli vielä muuttuu. Anteeksi vain kaikille, joita olen ärsyttänyt ihan syystä.

En nyt mene enempää syihin, mutta ihan itsekäs päätös tämä on. Olemme aika varmoja, että elämämme tulee olemaan helpompaa ja hauskempaa, kun mennään tällä porukalla. Ei sillä, etteikö toinenkin lapsi olisi todennäköisesti yhtä hauska ja mahtava tyyppi kuin tämä ensimmäinen, mutta luulen, etten itse olisi yhtään hauska äiti, jos joutuisin olemaan uudestaan raskaana, synnyttämään ja hoitamaan yhtä aikaa kahden lapsen tauottomia tarpeita. Arvostan ihan mahdottomasti ihmisiä, jotka nauttivat monista lapsistaan, metelistä, mekkaloinnista, sotkusta ja sekamelskasta, ja varsinkin arvostan niitä, jotka onnistuvat hoitamaan koko lapsiperhehässäkän tyynenä ja selväjärkisenä. Minäkin nautin lapsimylläkästä hetkittäin, tuossa pihalla päivittäin jopa, mutta en halua sitä kotiini. Ja onneksi meillä on sellainen yhteiskunta, että voin valita. Ja olen ylipäätään onnekas, että olen saanut tämän yhden ihanan, kauniin, hassun lapsen.

Mikko-Pekka Heikkinen kirjoitti Hesarissa yksilapsisuudesta ja siihen liittyvistä ennakkoluuloista nähdäkseni hyvin selväjärkisesti, kiitos vain Liina kun vinkkasit. Usein ihmiset ovat huolissaan, että ainoa lapsi jää yksin ja kasvaa itsekkääksi. En usko kumpaankaan. Ei sisarus tarkoita, että hänen kanssaan välttämättä haluaisi olla tekemisissä. Itse kyllä pidän hirveästi omastani ja hänestä on paljon iloa nykyään, mutta lapsuusmuistoni hänestä ovat aika tappeluntäyteisiä. Anteeksi vain kaikki arvet ja tappouhkaukset, olin silloin tosissani, nyt olen leppynyt. Oman lapseni osalta olen asian ajatellut niin, että koska hänellä ei ole sisaruksia, hän toivottavasti kasvaa niin mukavaksi ihmiseksi, että ihmiset haluavat olla hänen kanssaan muutenkin kuin siksi, että vanhemmat ovat yhteiset. Ja ehkä hän oppii arvostamaan ja luomaan vahvoja ystävyyssuhteita. Lisäksi lapsellamme on monta älyttömän ihanaa serkkua.

Viime päivinä on muutenkin tuntunut, että ei tässä nyt ihan mitään mulkeroa kasvateta. Eilen perhekahvilassa lapseni lähti käsi kädessä naapurin samanikäisen S:n kanssa leikkimään, sydän meinasi murtua. Illalla lähdin omiin menoihini, ja naapurin T seisoi pihalla ja karjui lapseni nimeä niin kovaan ääneen, että kuulin sen vielä talon takanakin. Tänään naapurin V halasi lastani kun piti lähteä päikkäreille ja naapurin R toi lapselleni kukkasia ja kuulemma yölläkin unissaan höpöttää lapsestani. Näillä perusteilla uskoisin, että lapseni on hyvällä tiellä matkalla hurmaavaksi ystäväksi. Onhan hän jo kohta vuoden ja kahdeksan kuukautta.

maanantai 27. toukokuuta 2013

The Amazing Spider-Man

Marc Webb, 2012

Hihi, Webb, hihi, Webb ohjasi Spidermanin, hihi. No niin, vakavoidutaanpa. Hirveän vaikeahan tähän elokuvaan oli lähtökohtaisesti suhtautua. Miksi pitää tehdä uusintaversio Spider-Manin alusta, kun se vasta kymmenen vuotta sitten tehtiin jo oikein hyvin? Miksei voi tehdä jotain ihan uutta elokuvaa, jos on kerran ylimääräistä fyffeliä? No tietenkin siksi, että tietää voivansa tehdä homman paremmin. Aika härskiä, mutta totta. Tai siksi, että nimi on Webb. Se olisi kyllä vähän lapsellinen syy.

Nyt saan ehkä kimppuuni jotkut Spider-Man-puristit, en tiedä, mutta minusta tämä oli paras Spider-Man-elokuva, jonka minä olen nähnyt. Andrew Garfield oli ihan älyttömän hyvä Hämis. Garfieldin Hämis oli rajumpi, traumatisoidumpi, katu-uskottavampi kuin Tobey Maguiren söpönaama. Hän skeittaa, pelaa kännykällä odotellessaan verkossaan. Ja lisäksi Garfieldkin on tosi söpö. Ei edes haitannut, että hän kolmikymppisenä näytteli teiniä, koska hän näyttää tosi nuorelta. En oikein tiedä miksi edes epäilin Garfieldiä, hän on ollut loistava kaikissa rooleissa joissa olen hänet nähnyt. Tai ehkä juuri siksi epäilin, että olin kategorisoinut hänet vakavaksi draamanäyttelijäksi, ja sitten hän teki yhtäkkiä tämmöisen uudelleenlämmittelyn. Mutta hyvä että teki, rohkea teko.

Emma Stone on aina hyvä kaikessa, paitsi tässä hänen hahmollaan oli vähän ruma tukka ja vaatteet, ja roolikin oli vähän litteä, ja Rhys Ifans on lähes ihanin näyttelijä jonka tiedän, vaikka hänestä tuleekin aina mieleen rooli Notting Hillissä, joka lienee jonkun mielestä huono juttu, mutta minusta ei ole.

Parannus oli myös Hämiksen syntytarina. Se radioaktiivisen hämpyn purema on nykypäivänä vähän epäuskottava, tämän leffan geenimuunnellut hämähäkit olivat paljon parempia. Hieno supersankarielokuva kaikenkaikkiaan, en jää ikävöimään Tobeyta ja Kirsteniä, jatkakaa vain tällä porukalla, kiitos.

IMDB
Rotten Tomatoes

lauantai 25. toukokuuta 2013

Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi, 2011
(The Sense of an Ending, 2011)
Suom. Kersti Juva
WSOY

Istuin bussissa lukemassa tätä kirjaa ajatellen samalla, että kylläpä puoliso pitäisi tästä. Mutta puoliso on viime aikoina lukenut kovin vähän kaunoa ja lisäksi, jos olisin mennyt esittelemään suomennosta, hän olisi korkeintaan vilkaissut ja todennut, että joo, ihan kiva, mutta hän haluaa lukea sen alkukielellä. Sitten pääsin töihin ja satuin vilkaisemaan eteisen kirjankierrätyshyllyä. The Sense of an Ending! Mikä yhteensattuma!

Syöksyin töistä kotiin - no, syöksyin on hieman liioittelua, syöksyin ensin kahville, sitten ystävien kanssa syömään, sitten siiderille, ja kotiinpalatessani koko muu perhe oli jo nukkumassa, joten katselin hetken yksin Euroviisuja ja kihisin innosta, teki mieli herättää puoliso ja kertoa tästä ihmeellisestä yhteensattumasta, joka saisi hänen lukuharrastuksensa taas kukoistamaan.

Sitten aamulla, kun lopulta olimme molemmat hereillä, selitin innoissani tarinani ja annoin suuren yllätyslahjani. Puoliso oli toki iloinen, että olin häntä ajatellut, mutta ei saman tien syöksynyt Barnesin kanssa sohvalle. Olin hieman pettynyt, mutta ehkäpä puoliso innostuu tästä myöhemmin, kun on oikea aika.

Toivoisin kuitenkin että pian innostuisi, koska haluaisin jutella tästä hänen kanssaan. Kuin jokin päättyisi kertoo muistoista, muistamisesta, siitä kuinka emme koskaan voi muistaa oikein. Muistamme mitä haluamme. Ja kuinka vääristynyttä kaikki mennyt on. Kirja oli omaan makuuni lähes täydellinen: se oli lyhyt, siinä oli kaunis kansi - first things first - siinä oli syvä teema, mutta samalla äärimmäisen nokkela ja taitavasti rakennettu juoni. Hoksasin juonen arvoitukset juuri sekuntia ennen kuin ne paljastuivat, joka sai minut pitämään itseäni fiksuna, mutta pitämään myös kirjasta koko ajan enemmän. Tarina oli kovin englantilainen, mistä pidän kovasti. Oikeastaan en voi keksiä miten tämä kirja olisi voinut olla oikeampi juuri minulle. Ehkä loppupuolella oli jotain pientä vaikeasti määriteltävää löysää tai jotain, jonka huomasi ehkä vain koska ensimmäinen puolisko oli aivan briljantti, mutta kaikenkaikkiaan minä rakastin tätä kirjaa. Jäi semmoinen olo, että haluaisin lukea tämän heti uudestaan, englanniksi, koska haluaisin tietää onko kirja erilainen alkukielellä. Nykyään harvoin voin kuvitella lukevani kirjoja uudestaan, joten tämä on mitä suurin kehu.

Puolisoni, jonka komeudesta ja viisaudesta ei liene enää kenelläkään epäilystä, on nimenomaan oikea keskustelukumppani näissä asioissa. Luulen, että saisin tosi paljon enemmän irti tästä, jos saisin keskustella tästä hänen kanssaan. Niin että voitko nyt ystävällisesti lukea tämän kirjan, kun kumminkin luet tämän tekstin! Se on hyllyssä!

torstai 23. toukokuuta 2013

Kastemadon kuolema

Tulin tänään lapsen kanssa kaupasta kun minua kohtasi julma näky. Joku oli murskannut asvalttiin kastemadon peräpään, tai mahdollisesti etupään, en tiedä miten kastemato toimii, mutta joka tapauksessa se toinen pää viuhtoi kuolemanhädässä ympäriinsä, ja jos kastemadot osaisivat huutaa, olisi pihamme täyttänyt kuolonhuuto. Lapsi viuhtoi kumppareissaan ja sadetakissaan pitkin nurmikkoa, minä yritin hymyillä hänelle iloisesti samalla kun liiskasin omalla kumpparillani matoraukkaa. Se jatkoi heilumista vielä yhden murskauksen jälkeen, jouduin liiskaamaan sen kahteen kertaan.

Lähtiessäni nurtsin poikki lasta kohti näin penkin vieressä kyhjöttämässä märän linnun, joka ei lähtenyt lentoon vaikka kävelin vahingossa parinkymmenen sentin päästä. Ehdin jo saada hengenahdistuksen, koska en millään voisi tappaa lintuakin vaikka se kuinka kituisi. En vain voisi. Tuli mieleen se Renny Harlin -elokuva, jossa Geena Davisin roolihahmo onkin muistinsa menettänyt hurjimus ja vääntää peuralta niskat nurin. Mutta minä en ole hurjimus enkä edes armomurhaaja, en yhtään ole. Päätin keskenäni kysymättä linnulta, että se nyt vain chillaili siinä, mahdollisesti hautoi muniaan tai odotteli kavereitaan fiilistelemään kastematosesonkia, eikä todellakaan kaivannut eutanasiaa.

Olin hyvin liikuttuneessa tilassa tämän jälkeen. Ei edes lohduttanut, että näimme oravan ja monta lintua, jotka söivät tämän murskautuneen kastemadon veljiä ja ystäviä. Selostin itku kurkussa lapselle, miten sadepäivä on kiva kun madot tulevat maan pinnalle ja linnut saavat ruokaa, vaikkei se oikeastaan ole yhtään kivaa, vaan kauheaa, kuolemaa ja murhaa. On kai se myönnettävä, että kasvissyöntini suurin motiivi on vakava bambismi. En kestä luontoa, en yhtään kestä.

Meinasin ottaa kuvan liiskatusta kastemadosta, mutta sitten tulin sentään hetkeksi järkiini.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Lymelife

Derick Martini, 2008.

Tämän elokuvan aikana heräsi ajatuksia kahdesta asiasta:

1. Culkinit
Tuntuukohan Macaylay Culkinista pahalta, kun hänen piti olla se perheen lapsitähti ja tulevaisuuden toivo, ja nyt hän onkin (epäluotettavista lähteistä saatujen) tietojeni mukaan heroinisti ja hunningolla ja hänen pikkuveljensä tekevät aikuisenakin hienoja elokuvia. Tässä elokuvassa pikkuveljiä oli oikein kaksi kappaletta, Rory pääosassa ja Kieran vähän pienemmässä. Säälittää Macaylay-parka. Tosin mistäs minä mitään tiedän heidän elämästään, saattavathan he kaikki olla hyvinkin onnellisia tai onnettomia huolimatta siitä mimmoisia elokuvia tekevät tai ovat tekemättä. Kai sitä heroiiniakin voi käyttää silleen fiksusti. Tähän nimeän lähteeksi Heroiinipäiväkirjan, jonka kirjoittaja Nikki Sixx ei kylläkään pystynyt, siis käyttämään fiksusti, mutta hän oli kovin kateellinen Tommy Leelle, joka Sixxin mukaan pystyi käyttämään ilman ongelmia. Tosin se oli Sixxin näkemys, jota ei voine pitää kovin luotettavana, hän kun tuskin oli itse kovin selvin päin tarkkaillessaan Leen päihdekäyttäytymistä. Että lienee parempi pysyä erossa heroiinista. Ja muistakin huumeista. Mutta Heroiinipäiväkirja on todella hyvä, se kannattaa lukea!

2. Baldwinit.
Aina kun näkee yhdenkin Baldwinin, kuten tässä elokuvassa Alecin, ei voi olla ajattelematta sitä kummallista baldwiniutta, joka leimaa kaikkien Baldwinien ulkonäköä. Urban Dictionaryn mukaan baldwin tarkoittaa komeaa miestä, ja viitataan Cluelessin repliikkiin, jossa Cher kuvailee Joshia "kind of a baldwiniksi", mutta minä käsitän baldwiniuden kyllä vähän eri tavalla. Kaikki Baldwinit ovat ehkä komeita, mutta enemmän he kyllä näyttävät vähän hönöiltä ja siltä, että nukahtavat heti kun silmä välttää. Pidän Baldwineista, etenkin Stephenistä, hän näyttää eniten siltä, että on juuri nukahtamaisillaan, joka on aika söpöä. Vai eikö muka ole. Kyllä se on.

Ja itse elokuva. No se on ihan hyvä. Vähän samoja teemoja kuin Jäämyrskyssä, mutta ei niin vaikuttava. Pienempi, sanoisin.

IMDB
Rotten tomatoes

lauantai 18. toukokuuta 2013

Elokuvankertoja

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja, 2012.
La contadora de películas
Suom. Terttu Virta
Siltala

Tässäpä ihanan pikkuruinen ja löyhästi taitettu kirja, ajattelin törmätessäni tähän kirjastossa, eli töissä. Kansikin näyttää niin ilomieliseltä, että voi hitsinpimpulat, tämän on oltava oikein kevyt ja mieltäylentävä luettava. Kuinka hyväiuskoinen olinkaan!

Elokuvankertoja on tarina pienestä, köyhästä chileläiskylästä jossain pampalla, joka elää salpietarikaivoksesta. Tarinan päähenkilö on tyttö, josta kasvaa kylän rakastettu elokuvankertoja. Perheen äiti on lähtenyt ties minne hutsuilemaan, isä juopottelee pyörätuolissa, eikä heillä ole varaa lähettää elokuviin kuin yksi perheenjäsen kerrallaan. Sitten tämä yksi onnekas tulee kotiin ja kertoo elokuvan muille, jolloin kaikki saavat kokea elokuvan. Tyttö on kertojana niin hyvä, että saa mennä joka kerta, ja lopulta naapuritkin alkavat jonottaa häntä kuuntelemaan.

Siinäpä sydämellinen aihe! Mutta sitten kaikki alkaakin mennä jyrkkää ja pomppuista alamäkeä, kaikki on niin traagista että melkein henki salpautuu lukiessa, että miten voikin mennä noin huonosti. Kirjan loputtua istuin pala kurkussa ja puistelin päätäni. Onneksi tämä sentään oli niin pieni ja vähäeleisesti kerrottu tarina, etten päässyt kovin pahasti eläytymään perheen tragediaan.

Tuntuu, että aika usein eteläamerikkalaisissa kirjoissa on tämmöinen meininki, että pääosassa on suoraselkäinen naisihminen, jonka päälle koko maailma kaatuu ja hän vain seisoo eikä valita. En nyt yhtäkkiä keksi muita esimerkkejä, tai keksin, mutta kun guuglasin sitä, niin näyttää, että olen ihan itse keksinyt koko kirjan, koska ei sen nimistä kirjaa näytä olevan olemassakaan. Joten enpä mainitse sitä kirjaa sitten. Mutta silti minusta tuntuu, että näin on. Sitä sen sijaan en tiedä miksi näin on, koska ainakaan minä en nauti tämmöisistä toisten vastoinkäymisiin perustuvista tarinoista juurikaan. Ehkä jotkut nauttivat. Jotkut vahingoniloiset sadistit.

torstai 16. toukokuuta 2013

Ivan Denisovitšin päivä

Aleksandr Solženitsyn: Ivan Denisovitšin päivä, 1963
(Один день Ивана Денисовича, 1962)
Tammi
Suom. Markku Lahtela

Oikeastaan Ivan Denisovitšin päivä -teoksen suomennos sisältää kolme tarinaa, mutta minäpä luin vain nimitarinan. Olen lukenut kirjan joskus kymmenen vuotta sitten opiskeluaikoina, jolloin ehkä luin muutkin jutut, mutta ne eivät ole jättäneet mitään muistikuvaa. Sen sijaan itse Ivan Denisovitšin päivän muistin oikein hyvin, joten sikäli olin vähän tyhmä kun luin uudestaan sen, enkä niitä tarinoita joita en muista. Tosin lukupiirini mukaan ne olivat hölmöjä juttuja, joten ehkä parempi niin.

Ivan Denisovitšin päivä sen sijaan ei ole hölmö juttu. Se kertoo Ivan Denisovitš Suhovista, joka on viettänyt jo kahdeksan vuotta venäläisellä vankileirillä jossain kaukana kotoa. Aamulla herätään, yritetään saada mahdollisimman paljon ruokaa, mikä joka tapauksessa on liian vähän, lähdetään töihin, muurataan kulttuurikeskusta järjettömässä pakkasessa, lähdetään takaisin leiriin, taas yritetään saada mahdollisimman paljon ruokaa, ei koskaan riittävästi kuitenkaan, ja sitten mennään nukkumaan. Töihin ei leirillä tarvitse mennä jos pakkasta on yli 41 astetta, muuten mennään aina. Vaatteet ovat mitä lie riepuja, aina on nälkä ja kylmä.

Kuulostaapa käsittämättömän ankealta, mutta Ivan Denisovitšin päivä on upea kuvaus siitä, miten ihminen voi omalla asenteellaan vaikuttaa onnellisuuteensa. Vaikka minun mittapuuni mukaan Suhovin päivä on kauhea, aivan hirvittävä suorastaan, on Suhov itse sitä mieltä, että päivä oli lähes onnellinen satojen samanmoisten ketjussa. Suhov onnistui päivän mittaan useaan otteeseen saamaan enemmän kuin oman annoksensa ruokaa, hän osti tupakkaa ja rivakasti sujunut muuraustyökin tuotti iloa.

En nyt tarkoita, että iloitkaamme näkkileivästämme kun Afrikan lapsilla ei ole sitäkään vähää, mutta kovasti Suhovin asenne sai ajattelemaan myönteisesti myös omaa elämäänsä. Että eipä tässä oikeastaan ole yhtään mitään valittamista. Niinpä olen muutaman viime päivän kulkenut tuolla ympäriinsä hymyillen kuin riemuidiootti ja pysähtynyt haistelemaan kukkia. Myönteinen energia tarttuu, vaikka se olisi peräisin 40-luvun venäläiseltä työleiriltä.

Ja tuo ruusu, te ehkä ihmettelette. Oliko Ivan Denisovitšin päivän kannessa ruusu? No ei tokikaan, sen kannessa on piikkilankaa, mutta unohdin kirjan töihin, enkä täten saa sen kannesta kuvaa, joten saatte sen sijaan ihastellaksenne kuvan lukupiiriltäni saamastani ruususta. Hän on hyvin hempeä ja tulee kuolemaan varsin nuorena, koska minulla ei ole tarjota hänelle kuin varjoisa parveke. Olen menninkäinen, joka nappasi päivänsäteen viimeisen. Pimeys vie hengen sulta, niin et hetkeäkään elää saa! Hahahaa! *diabolista menninkäisnaurua*

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Äitienpäivästä

Sormet äidin silmiin!
Tänään oli toinen äitienpäiväni äitinä. Enpä oikein tiedä onko minulla asiasta sen kummemmin mitään sanottavaa, mutta ei minulla ole juuri mistään muustakaan, eikä se ole estänyt kirjoittamasta ennenkään, joten annetaan mennä.

Kun lapsi syntyi, piti ryhtyä kehittämään perinteitä tämmöisiin juhlapäiviin kuin äitienpäivä ja isänpäivä. Olemme kehittäneet nähdäkseni kahdessa vuodessa kolme perinnettä:
1. Ollaan yhdessä ja tehdään niitä juttuja, mitä äiti tai isä haluaa
2. Syödään kakkua, tai mitä tahansa vastaavaa äiti tai isä haluaa
3. Ei osteta lahjoja, koska vuoden varrella on muutenkin liikaa päiviä, joihin kuuluu lahjonta. Tosin olemme päättäneet jo lähes kaikkien niidenkin kohdalla, että ei hankita lahjoja. Joo joo, lahjoja voi tehdä itsekin tai antaa aineettomia lahjoja, mutta lahjojen ongelma on meidän perheessä enemmänkin se, että niiden suunnittelemiseen, ostamiseen, tekemiseen ja vääntämiseen kuluu aikaa. Ja kun kerran emme kumpikaan tarvitse mitään, on lahjojen hankkiminen yksinkertaisesti turhaa ajankäyttöä. Tosin heti ensimmäisenä isänpäivänä retkahdin ja ostin puolisolle John Ajvide Lindqvistin kirjan Kultatukka, tähtönen (koska halusin lukea sen itse). Sitä paitsi en oikein ymmärrä, miksi puolison pitäisi hankkia minulle lahja äitienpäivänä. Enhän minä hänen äitinsä ole. Jos lapsi joskus suvaitsee haluta minulle jonkun askarruksen tuoda, sen otan tietysti mitä suurimmalla ilolla vastaan.*

Niinpä tänään on sitten tehty sitä mitä minä haluan. Eli minä olen nukkunut, minä olen lukenut kirjaa sängyssä ja juonut kahvia. Kävimme brunssilla ja sain siellä ison lautasellisen kakkua. Kokosimme lastenistuinen pyörään ja istutimme pöyristyneen lapsen siihen. Köytimme hänet istuimeen, länttäsimme kypärän päähän ja lähdin polkemaan. "Onko kivaa?" huutelin, mutta en saanut vastausta. Välillä kuulosti, kuin joku olisi nauranut takanani, mutta kotipihassa selkäni takaa löytyi varsin kauhistuneen näköinen pieni henkilö. Huomenna uudestaan, eiköhän se siitä. Ja sitten ollaan vaan oltu. Kohta ajattelin katsoa elokuvan ja syödä karkkia. Aika hyvä juhlapäivä minusta.

* Tajusin juuri, että sainhan minä tänään puolisolta lahjan! Mikä kauhea valehtelija minä olen! Perinne on rikottu jo kahtena kertana neljästä! Huomasin hänen kaapissaan käyttämättömät, rikkinäiset farkut ja pyysin ne itselleni. Olen miettinyt, että olisi kiva saada kesäksi kuluneet boyfriend-jeansit, mutta kyllä käy tämmöiset husband-jeansitkin, varsinkin kun ei tarvinnut ostaa mitään.

lauantai 11. toukokuuta 2013

Kohta 18

Maarit Lalli, 2012.

Eilen oli paha olo ja Kohta 18 olisi pitänyt palauttaa jo ajat sitten kirjastoon, joten päätin viimeisillä voimillani katsoa töräyttää sen. Elokuvien katsominenhan on tosi raskasta, koska meillä on paitsi veivillä toimiva uuni niin myös telkkari ja playstation. Puoliso päätti, että hän istuu mieluummin parvekkeella interwebbaamassa kuin osallistuu katsomisurakkaan, joten väänsin veiviä yksin.

Ja onneksi väänsin. Puoleen väliin olin varma, että tämä on paras koskaan näkemäni kotimainen elokuva. Loppuun asti katsottuani sanoisin, että ei nyt sentään, mutta alkupuolen vuoksi antaa anteeksi mielestäni vähän heikomman lopunkin.

Kohta 18 kertoo poikaporukasta, jotka ovat otsikon mukaisesti kohta 18. Leffa koostuu episodeista, jokaisella pojalla on oma ja sitten vielä lopussa yksi, jossa kaikki ovat yhdessä, ja episodien välissä pojat tekevät kaikkea hauskaa, mitä nyt pojat puuhailevat tuon ikäisenä, eli lähinnä juovat kaljaa hienoissa maisemissa. Alun kolme tarinaa olivat oikeasti tosi koskettavia. Ensimmäinen, jossa Karri opetteli äitinsä kanssa ajamaan autoa, oli aika hauskakin. Hirveä raivarihan siinä tulee kun on nälkä nuorella ihmisellä. Toisen episodin pääosapoika oli ihana hahmo. Juuri tuollaisia olisin halunnut poikien olevan kun olin itse nuori, mutta kuvittelin, ettei se ole mahdollista. Ehkei se olekaan, Petekin on fiktiivinen. Kolmas episodi oli minusta koskettavin. Andrén äiti ei ole ihan mukana messissä ja isoveli joutuu huolehtimaan pikkuveljestään. Ei nyt ihan Submarino-kamaa, mutta ei tuonkaan vertaa tarvitsisi lapsen joutua kantamaan.

Pikkuvähän ärsytti, että pojat hengasivat tosi hienostoalueella Helsingissä. Tai en tiedä mikä siinä ärsytti, kai yksinhuoltajaäitikin voi asua vuokralla siellä päin, ei kai se ole mahdotonta. Ja toisaalta ihan kiva näkökulma, että kyllä eiralaispojilla on ongelmia siinä missä itähelsinkiläispojillakin. Ja nättiä maisemaahan siellä päin on, noin elokuvamielessä.

Nykyään on silleen erilaista kuin ennen, että tämmöisissä tarinoissa samaistun usein vanhempaan. Vielä pari vuotta sitten samaistuin aina nuorisolaisiin, koska ei ollut kokemusta vanhemmuudesta. Tässä elokuvassa nuoret oli esitetty melkein alusta loppuun niin ihmisinä, että huomasin taas olevani heidän puolellaan. Kaikki pojat olivat samaan aikaan ihan käsittämättömän ärsyttäviä että ihania. Aluksi mietin, että voi ei, tuommoistako se elämä tulee olemaan kuudentoista vuoden kuluttua, mutta loppua kohti alkoi hymyilyttää, koska nuoret pojat olivat aika ihania siitä vitun hokemisesta ja kaljankittaamisesta huolimatta. Iloisia ja surullisia, huolettomia ja ylihuolehtivia.

Tajusin myös millainen vanhempi minusta tulee. Voi lapsiparkaani. Hänen teini-ikänsä tulee olemaan helvetillistä, kun joka raivokohtauksen aikana vieressä seisoo kärsivällinen vanhempi, joka rauhallisesti kertoo, että sinun aivosi ovat vielä kehittymättömät ja olet murrosiän taantumassa, kyllä aika korjaa, nyt vain pyritään yhdessä siihen ettei tehdä mitään korjaamatonta kulta, eikö niin, mennäänpä nyt keittämään vähän reilun kaupan kaakaota ja tehdään vaikka pannari. Voi jestus kirstus mä sanon.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Synkkää tilitystä

Olen ajatellut, että tämä olisi sellainen iloinen blogi, mutta koska nyt on niin hektistä ja uuvuttavaa ja kaikin puolin raskasta, niin ei minulla ole tänne mitään sanottavaa, jos en saa vähän ruikuttaa. Listaan siis kahden viimeisen päivän suurimmat vastoinkäymiset.

1. Unohdin eilen avaimet sisään kun lähdin lapsen kanssa hiekkikselle (aka hiekkalaatikolle, tiedoksi niille, jotka eivät hengaa hiekkisskenessä). Hetken jo kuvittelin unohtaneeni puhelimenkin, mutta onneksi se löytyi vällykerrosteni uumenista. Eikä sitä edes tarvittu, kun siinä kaapujani kaivellessani käveli talkkarimme ohi.

2. Unohdin tänään uudestaan avaimet sisään. Joillekin tämä voi olla arkipäivää, mutta minulle ei. Tai siis nyt tuntuu olevan, mutta ennen ei ole ollut. Olen onnistunut elämään eiliseen asti unohtamatta koskaan avaimia. Älytöntä. Tällä kertaa talkkari pyyhälsi paikalle suurella kauhakuormaajalla alle viidessä minuutissa, mikä herätti lapsessani suurta riemua. Ei lyhyt odotusaika vaan kauhakuormaaja. Se olikin kyllä hieno. Talkkari mutisi rapuissa jotain muistisairauksista.

3. Teen huomenna banoffeeta, jota varten pitää keittää tölkillistä kondensoitua maitoa kolme tuntia, jotta se muuttuu toffeeksi. Se on ihan pöljän hyvää, mutta hankalaa, koska tölkin etiketin liima jankkiutuu kiehuessaan kattilaan. Yritin pestä liimaa ja poistaa sitä kynsilakanpoistoaineella, mutta ei onnistunut. Sitten otin läheisen ystäväni herra Guuglen avuksi. Hän neuvoi keittämään purkin minigrip-pussin sisällä. "Onpa fiksua!" ajattelin, työnsin purkin minigrip-pussiin ja koko höskän kattilaan. Hetken mietin, että eikö tosiaan muovi sula kattilassa. Vähän samanlainen ajatus kävi mielessäni silloin, kun laitoin uuden Sarpanevan uunipadan uuniin puisine kahvoineen, että eikö tosiaan puu pala uunissa. Muistisäännöksi itselleni: Seuraavan kerran kun epäilet, että palaako tai sulaako joku, niin perkele kyllä sulaa ja palaa, lopeta välittömästi! Että nyt on kattilassa paitsi reunoilla liimamänkki niin myös pohjassa palanut muovipussi. Ammun kaikki. Toffeen on parempi olla enemmän kuin parasta.

(Tästä tuli mieleen se kerta, kun ajelimme autolla nuoruuden poikaystävän kanssa ja ehdotin, että pitäiskö mennä ostamaan Essolta hodarit. Silloin 90-luvulla tuo oli ihan normaalia, sekä ajella päättömästi autolla, että ostaa Essolta hodareita. Poikaystävä totesi, että olis tosi kiva, mutta eihän ne myy enää kahdeksan jälkeen hodareita. Mietin varmaan tunnin ääneen, että kyllä minä vielä sen ymmärrän, ettei alkoholia myydä yhdeksän jälkeen, mutta että hodareita! Lopulta poikaystävä tyrskähti, että niin, ja puoli yhdeksältä ei saa enää ketsuppiakaan. Hän oli kyllä aika tyhmä ja ilkeä poikaystävä. Minun mielestäni oli.)

Tässä oikein suuri kuva kattilasta, jossa keittyy säilykepurkki ja jäämiä minigrip-pussista. Ei kannata laittaa muovipussia kattilaan, lapset, se sulaa, kuten varmaan tiedättekin, te ja kaikki muut ihmiset, joilla on edes aavistus aivotoiminnasta.
4. Juuri äsken huomasin puhelimeni näytön haljenneen. Alan hieman kyseenalaistaa periaatettani, että teknologia ei ole pyhää ja kyllä pitää saada lapsenkin leikkiä puhelimella. Tosin epäilen, että näytön kohtaloksi koitui joko se, kun se eilen putosi taskustani asvaltille tai se, kun tänään pudotin sen kaksi kertaa lattialle. Että ehkä voisin tarkistaa periaatteeni niin, että lapsi saa leikkiä puhelimella, mutta vähän voisi harkita kannattaako minun antaa koskea siihen.

Että semmoista tänne. En voi edes katsoa telkkaria enää, erehdyin äsken istahtamaan sohvalle ja näin Juhani Tammisen. Tuo vaatejuttu on melkein yhtä hauska kuin huumoriteepaita, jossa lukee "pieru on perseestä", mutta vain melkein, koska huumoriteepaidan väite on sentään edes totta.

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Cosmopolis

David Cronenberg, 2012.

Pitkästä aikaa oikein draama. Olipa mukavaa vaihtelua. Olin jostain saanut päähäni, että Cosmopolis on saanut tosi hyvät arviot, mutta nyt kun katselin vähän, niin eihän se olekaan. Sellaista ihan ok:ta vaan. Mutta minä kyllä pidin tästä elokuvasta tosi paljon. En tiedä johtuiko se siitä, että olin etukäteen päättänyt, että se on hyvä, vai siitä, että kun katsoi pitkästä aikaa vakavan elokuvan, niin sitä on ihan vaikuttunut heti.

Olin suorastaan hämmästynyt, kun n. 1/3 elokuvaa katsottuamme puoliso huokasi, että tämä on varmaan saanut Rotten Tomatoesissa kaksikymmentä prosenttia. Minä olin, että MITÄ, eikö tämä sinusta ole HYVÄ? Puoliso vilkaisi sen näköisenä, että sinustako on, ja mutisi jotain Pattinsonin paskuudesta näyttelijänä.

Mennäänpä siis heti tapaukseen Pattinson. Minulle Robert Pattinson on aina Cedric Diggory, eikä mikään kimalteleva vampyyri, vaikka minusta hän oli ihan ok siinäkin litteässä roolissa. Enemmän minua niissä Twilighteissa ärsyttää se huuliaan mutristeleva ja kulmakarvojaan pörhistelevä tyttö. Ja vieläkin enemmän minua ärsyttää, että leimataan ihminen yhden nuoruuden virheen takia. Vaikka Pattinson onkin monille ikuisesti Edward, minä annan hänelle anteeksi ja uuden mahdollisuuden, niin armollinen ihminen minä olen. Ja minusta Pattinson oli Cosmopoliksessa oikein hyvä. Erinomainenkin jopa.

Cosmopolis perustuu Don DeLillon kirjaan, joka on käsittääkseni mainio, ja harmittaa, etten lukenut sitä ennen kuin katsoin leffan. Joskus käy niin. Elokuva kertoo Eric Packerista, nuoresta miljardööristä, joka matkustaa supervarustellulla limusiinillaan kaupungin halki. Hän on päättänyt mennä parturiin, vaikka turvamies huomauttaakin, että kaupunki on kaaoksessa presidentin vierailun vuoksi. Limusiinissa käy vaikka minkälaista tyyppiä hoitamassa kaikenmoisia asioita Packerin kanssa. Hiljalleen Packer murenee. Elokuva on hintsusti scifihtävä, mutta oikeastaan sijoittuminen lähitulevaisuuteen ei tuo tarinaan juuri mitään muuta kuin pientä vieraannutusta. Ehkä kirja/elokuva kestää paremmin aikaa, jos se ei sijoitu mihinkään tiettyyn vuoteen, joka on pian mennyt. Varsinkin tämmöinen tarina, joka kertoo kapitalismista ja ihmisen yksinäisyydestä ja itsekkyydestä. Rahalla voi ostaa kokonaisen Rothko Chapelin, jossa voi sitten yksin nauttia taiteesta, koska se on minun, vain minun.

Että en tiedä. Käsitykseni tämän elokuvan erinomaisuudesta voi olla harhaa. Tämä oli joko aivan älyttömän hyvä elokuva tai sitten ihan ok elokuva, mutta minusta ei kyllä voi sanoa, että tämä olisi huono elokuva.

IMDB
Rotten Tomatoes

perjantai 3. toukokuuta 2013

Bernie

Richard Linklater, 2011.

En pysty palauttamaan mieleen, miksi halusin oikein varata tämän elokuvan kirjastosta. Siis nähdä niin paljon vaivaa. Ei tämä niin huono ollut, olen nähnyt paljon paljon huonompiakin elokuvia, mutta nyt kun katson tuota kantta, niin en kyllä tiedä mikä minuun meni. Ehkä tämä sitten edustaa sitä tämän perheen stereotyyppistä elokuvaa niin mainiosti: lyhyt ja komedia. Ja onhan siinä Jack Black, joka on nähdäkseni yleensä hyvin hauska mies. Suorastaan pidän hänestä kovasti. Ja lisäksi siinä on Matthew McConaughey, jonka jotkut ehkä muistavat siitä, ettei hän onnistu koskaan pitämään ruskettunutta vatsanseutuaan verhottuna, mutta itse muistan hänet toki aivan muista seikoista. Ja sitä paitsi, tässä hän näytteli tiukkapipoista lakimiestä, ja oli oikein hyväkin siinä, ja koko ajan varsin puettu.

Bernie kertoo Berniestä (what! no!), joka on pienen teksasilaiskaupungin pidetyin mies. Kaikki rakastavat Bernietä ihan mahdottomasti. Bernie työskentelee hautaustoimistossa ja huolehtii varsinkin leskirouvista oikein sydämellä. Sitten hän ystävystyy kaupungin ilkeimmän rouvan kanssa, joka sattuu olemaan myös törkyisen rikas. Ja lopulta Bernienkin pinna katkeaa.

Hauskinta Berniessä oli Jack Blackin ohella se, että se perustuu tositapahtumiin. Aluksi ärsytti, kun puoli leffaa oli Bernien tunteneiden ihmisten haastatteluja, mutta lopuksi, kun tajusi, että ne olivat ihan oikeita ihmisiä jotka rakastivat ihan oikeaa Bernietä, niin sehän olikin oikeastaan oikein kiva juttu.

Suosittelisinko tätä? No jos Bernie tulee telkkarista eikä ole muutakaan tekemistä niin miksipä ei. On sitä huonompiakin leffoja katsottu. Moneenkin kertaan. Ette voi uskoa kuinka monta kertaa olen katsonut esimerkiksi Tappajahai kolmosen, ensimmäisen Poliisiopiston ja Katupeilin takana. Niin monta kertaa, etten osaa sanoa niiden hyvyydestä mitään. Bernietä en ehkä halua nähdä toista kertaa kumminkaan. Ja jos haluatte nähdä hyvän Jack Black -elokuvan, katsokaa Be Kind Rewind.

IMDB
Rotten Tomatoes