perjantai 12. huhtikuuta 2013

Vapauttakaa karhut!

Haluan tehdä heti selväksi, että rakastan John Irvingiä. Tai en oikeastaan häntä niinkään, vaan hänen kirjojaan. Ja hänen kirjoihinsa minulla on äärimmäisen voimakas viha-rakkaus-suhde. Joitakin rakastan niin paljon, että olen lukenut ne 5-7 kertaa, kuten Kaikki isäni hotellit ja Oman elämänsä sankari. Toisia vihaan, ihan vain siksi, että rakastettu kirjailijani kehtaa kirjoittaa parhaiden kirjojensa lisäksi täysin keskinkertaisia ja huonoja kirjoja ja houkutella minut lukemaan ne. Kaikki. Tuhannet sivut. Näitä ovat esimerkiksi hänen koko 2000-luvun tuotantonsa. Olen siis fanityttö, joka yrittää ymmärtää lempikirjailijansa epätasaista tuotantoa.

Olen 12-vuotiaasta asti ihmetellyt, miksi Irvingin esikoisteosta ei ole suomennettu. Silloin siis luin ensimmäistä kertaa Kaikki isäni hotellit, jota on tosiaankaan suosittele muille sen ikäisille, ei ole lasten kirja ollenkaan, mutta minä olin sen jälkeen aivan myyty. Mutta enää en ihmettele esikoisen suomentamattomuutta. Sitä ei suomennettu, koska se ei ole erityisen hyvä. Ymmärrän kyllä, että se oli syytä suomentaa lopulta, koska Suomessa elää hyvin elinvoimainen Irvingin fanilauma, ja he ostavat kaiken, missä lukee kannessa John Irving. Itsekin kuulun heihin. Tosin nyt, juuri eilen lopetettuani Vapauttakaa karhut!, epäilen, että ihan uusin Irving taitaa jäädä ostamatta. Ja lukematta. Ellen anna hänelle anteeksi, kuten olen tähän asti tehnyt jokaisen huonomman kirjan jälkeen. Päätin jo edellisen, Viimeinen yö Twisted Riverillä, jälkeen, etten enää tuhlaa roposiani Irvingiin, mutta niin vain kiikutin Vapauttakaa karhut! kassalle. Nyt vähän harmittaisi, ellei kirjassa olisi ihan tosi hieno kansi, joten se näyttää kyllä kivalta kirjahyllyssä, joka on toki myös tärkeä juttu, eikä sitä pidä vähätellä.

Vapauttakaa karhut! kertoo kahdesta nuoresta miehestä, Siggysta ja Graffista, 60-luvun Itävallassa. He ostavat moottoripyörän ja lähtevät huristelemaan seikkailuihin. Ja kaikkea hullua heille sattuukin, ihan kaheleita juttuja. Mutta sitten he joutuvat pulaan ja suureen, absurdiin onnettomuuteen. Tähän väliin kirjailija on suvainnut sijoittaa aivan älyttömän pitkän osan, joka on puoliksi kertomus Siggyn vanhempien historiasta toisessa maailmansodassa ja puoliksi tarinaa Siggyn reissusta Wienin eläintarhaan. Eläintarhareissu on ihan kiinnostava, mutta sotakuvaus on puuuuuduuuuttavaaa. Ei kiinnosta ei kiinnosta laalaalaa! aivot huutavat ja jouduin pakottamaan itseni kahlaamaan osan läpi. Sitten päästään taas moottoripyörän päälle ja lähdetään takaisin Wieniin ja eläintarhaan, joka onkin kirjan parasta antia. Mutta silti, ei se riitä.

Kirja on kirjoitettu tosi hankalasti. En oikein osaa selittää, mikä siinä oli vaikeaa, mutta jotenkin sen lukeminen vain tökkii ja pahasti. Kun nyt ajattelen tarinaa, niin sehän on oikein kiva. Harmittaa, ettei nuori John osannut vielä kirjoittaa sitä auki lukijalle, niin kuin myöhemmin oppi tekemään. Jopa niin hyvin oppi, että hänen uusin tuotantonsa on ihan käsittämättömän jaarittelevaa. No, mutta, haluan kuitenkin painottaa, että mielestäni John Irving on nero! Nero! Mutta hänen tuotantonsa on hyvin epätasainen, enkä suosittele hänen heikoinpia teoksiaan kenellekään. Mutta parhaimpia suosittelen! KAIKILLE SUOSITTELEN!!!

7 kommenttia:

  1. Pitäisikö tästä tulkita, että John Irving oli hetken aikaa nero? Joskus 80-luvulla, tai ehkä 20-luvulla, en tiedä hänen elämänsä kaaresta kauheasti?

    Nyt en tiedä, uskallanko lukea sitä Ystäväni Owen Meanya. Kun en tiedä, kumpaan se kuuluu. Ja tässä on nyt turha kenenkään tulla kertomaan, että Ystäväni Owen Meany on oikeasti Ernest Hemingwayn kirja, minä olen varma siitä, että se on Irvingiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, näinkin sen voi tulkita, että tuotannon huippu oli 80-luvulla, mutta en halua vielä heittää kirvestä kaivoon, etteikö hänen neroutensa vielä sieltä pulpahtaisi esiin.

      Hypistelin äsken hänen uusintaan ja olin heti jo antamassa anteeksi. Mutta pysyn ehkä tiukkana vielä, uusin on ihan sairaan paksu, nimittäin. Kuten hänen kaikki ylipitkät viimeaikaiset teoksensa.

      Ystäväni Owen Meany lukeutuu käsittääkseni hänen tuotantonsa huippuihin, en vain itse ole lukenut sitä. Perustelen tätä sillä, että Irvingillä itselläänkin on hyllyssä yksi lukematon Dickens, jota hän siis fanaa, ihan vain, koska olisi surullista, jos kaikki lempikirjailijan kirjat olisi luettu. Dickensin tuotanto kun tuskin enää täydentyy. Ja näyttää valitettavasti vähän siltä, ettei Irvingin hyvien kirjojenkaan määrä ole lisääntymään päin.

      Poista
    2. Kyllä Owen Meany ehdottomasti kuuluu niihin jotka luetaan, Liina! Mutta mun täytyy myöntää että itse olen jo aikaa sitten päästänyt irti Irwing-sedästä. Kerro Siina toki jos nerous joskus palaa!

      Poista
    3. Ehkä minäkin sitten luen sen Owen Meanyn joskus pois kuleksimasta. Tuo uusin voi siirtyä sen paikalle lukemattomaksi Irvingiksi. Joten voi olla, etten ihan heti palaa raportoimaan palanneesta neroudesta, mutta jos sellaista havaitsen niin kerron kyllä heti!

      Poista
  2. Minä en ole lukenut yhtäkään Irvingin kirjaa, en yhtään. Hyllystä löytyy Kaikki isäni hotellit ja nyt kun häntä, tai kirjoja, kehut, laski kynnykseni kirjan mahdolliseen lukemiseen.
    Samalla ilmoitan, että sait meille aikaan myös Tarantinoleffaputken. Ajattele miten paljon yhdellä blogilla voi vaikuttaa :D!
    Hyvää vkoloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui, kauheat paineet tuli nyt. Voihan olla, että Irving ei olekaan kaikkien makuun. Kun Kaikissa isäni hotelleissakin joukkoraiskataan, sukurutsataan ja vaikka mitä. Mutta munsta se on silti iiihhana kirja!

      Hyvää viikonloppua sinnekin!

      Poista
    2. Ja Reservioir dogsissa tanssitaan samalla kun nirhataan korva irti! Ja minä huokaan, vitsi tämä on hyvä elokuva!

      Poista