sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Jeff, who lives at home

Jay Duplass, Mark Duplass, 2011.

Tässä taloudessa on näköjään muodostunut stereotyyppinen elokuvamalli, jota noudatetaan täsmällisesti. Elokuvan on oltava on kevyehkö ja sen on kestettävä ehdottomasti alle tuntineljäkymmentäviisiminuuttia. Pidempiin ei yksinkertaisesti juuri nyt ole aikaa, pitää ehtiä nukkumaan. Se on vähän harmi, mutta ehkäpä tämä pikkulapsiaika ei kestä ikuisesti ja voimme ottaa kiinni pitkät elokuvat. Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa, ja jos huonot puolet on tätä luokkaa, niin eipä paljon kannata valittaa. Enkä valitakaan, kunhan tässä selittelen, että normaalielämässä katsomme myös pitkiä draamoja ja niinku silleen kyllähännätiiät.

No joo. Mutta Jeff, who lives at home ei ollut kyllä mikään kompromissielokuva noin muuten. Se on itse asiassa todella hyvä elokuva. Kerrassan raikas ja poikkeuksellinen. Tarina on pieni, mutta enpä olisi arvannut juonenkäänteitä millään. Jeff (Jason Segel) on kolmekymppinen ja asuu äitinsä kanssa. Isä on kuollut ja Jeffin veli (Ed Helms) on ärsyttävä mulkero. Jeff polttelee pilveä ja uskoo kohtaloon ja merkkeihin. Nämä merkit johdattavatkin tarinaa. Tarinan toinen linja kulkee toimistossa, jossa äiti (Susan Sarandon) on töissä. Sekin tarina on hieno.

Eipä mulla muuta tänään, on vähän plunssa eikä aivotoiminta ole oikein parhaassa terässä.

IMDB
Rotten tomatoes

2 kommenttia:

  1. Terveisiä alkukotisi kaupungista. Olen säästellyt postauksiasi koko viikonlopun ja tullut siihen tulokseen, että minulla on sittenkin taito siirtää mielihyvää edemmäs tarvittaessa, hetken jo epäilin.

    Ei mulla muuta. Paitsi, että sun postaukset tuo iloa ja valoa ihmisen elämään.

    VastaaPoista
  2. Kiitos terveisistä. Nyt vähän harmittaa, etten jaksanut viikonloppuna kirjoittaa mitään pidempää tai ilahduttavampaa, jos näistä kerran iloa on.

    VastaaPoista