tiistai 30. huhtikuuta 2013

Viherpeukalo seikkailee jälleen

Kuten olen jo useampaan otteeseen todennut, en ole viherpeukaloinen henkilö. Jauhopeukaloinen välillä, keskikämmenpeukaloinen joskus, mutta viherpeukaloinen en vaan ole. Siksi on ihmeellistä, että olen saanut jugurttipurkkiviljelmäni viheriöimään. Ja vielä kummallisempaa on, että viime sunnuntaina sain ehkä liiasta kofeiinista johtuvan psykoosin ja vaihdoin kaikkiin (eli kahteen) viherkasveihin mullat! Tiedän, mullat olisi pitänyt vaihtaa jo kuukausia sitten, mutta minä nyt olen vähän tämmöinen näissä asioissa. Olkaa nyt hiljaa ja iloisia, että edes nyt.

Viimeksi vaihdoin mullat neljä vuotta sitten. Silloin kävi niin, että vein ne kaikki (silloin niitä oli muistaakseni ainakin kolme) silloiselle parvekkeelle, hain multapussin ja aloin touhukkaana hommiin. Vaihdoin mullat kahteen huonokuntoiseen palmuvehkaan ja lopuksi kiskoin rahapuun ruukustaan. Karistelin vanhat mullat juurista parhaani mukaan ja tajusin, että multa ei riitä. Juoksin hädissäni Alepaan, kuulin koko matkan korvissani rahapuun kiljumisen ilman multaa parvekkeen lattialla. Alepassa ei ollut multaa. Sen sijaan ostin todennäköisesti kaljaa ja unohdin rahapuun parvekkeelle seuraavaan päivään, kun silloin aikana ennen lasta oli kaikkea semmoista, mitä niitä nyt oli, baarissakäymistä ja muuta, en muista mitä, siitä on niin kauan.

No, mutta sitten kun lopulta sain rahapuuraukan takaisin multaan, se lurpsahti ruukun reunan yli, eikä koskaan toipunut ennalleen. Se ei kuitenkaan kuollut, vaan jatkoi kasvamistaan omituisella mutkalla ruukun ulkopuolella. Mielestäni rahapuuni ansaitsisi sankaruusmitalin. Edelleen se posottaa, vaikka minä teen kaikkeni sen tuhoamiseksi. Sain rahapuun lahjaksi siskoltani joskus kymmenen vuotta sitten ja olemme siitä saakka taistelleet yhdessä elämästä ja kuolemasta. Siis minä ja rahapuu. Siskoni ja minä emme taistele, käsittääkseni.

Jäljelläolevan palmuvehkan (tai zamioculcaksen, kuten itse häntä rennonletkeästi kutsun) sain lahjaksi äidiltäni myös lähemmäs kymmenen vuotta sitten. Hän sanoi, että se on kasvi, jota edes minä en onnistu tappamaan. No, yhden olen jo ansiokkaasti tappanut, mutta tämä se vain jatkaa kitumistaan ikkunalaudalla. Se oli joskus varsin tuuhea ja komea, mutta oksa kerrallaan se on harventunut. Nyt siinä on kolme harottavaa oksaa jäljellä. Yleensä mullanvaihdon yhteydessä kasvi vaihdetaan isompaan ruukkuun, mutta minä vaihdan pienempään. Huoh.

Näin iloisissa tunnelmissa toivotan hauskaa vappua ja jään odottamaan huonekasviensuojeluyhdistyksen saapumista. Tunnustan kaiken. Minä se olin. Mutta puollustuksekseni sanottakoon kuitenkin, että yhtään huonekasvia en ole ostanut itse, vaan kaikki on toimitettu käsiini lahjana.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Ekojeesus tervehtää teitä!

Tämä postaus sisältää pelkästään joidenkin ärsyttävänä pitämää ekojeesustelua, joten kannattaa lopettaa lukeminen heti, jos ei kestä kuunnella. Sinisen keskitien bleue aloitti haasteen pienistä arjen ekoteoista. Minut haastoi mukaan Täti-ihminen ja näemmä ainakin Liina on myös kirjoittanut jo aiheesta. Epäilen, että tämä haaste lähtee liitämään nopeasti, joten vastaan äkkiä, ennen kuin kaikki vinkit on jaettu. Koska Täti-ihmisen lista oli jo melko huomattava.

Olen niin ekologinen, että viljelen ruokanikin itse ikkunalaudallani. No ei, mutta iloitkaamme, yrttini itävät!
Tässä perheessä molemmilla aikuisilla on kenties hieman keskivertoa aktiivisempi ekologinen omatunto ja nämä asiat vaikuttavat lähes kaikkiin valintoihimme. Hippi on aina toiselle hippi, minkäs teet. Mietin äsken tuossa ääneen tätä haastetta ja puolisoni, jonka viisauden ja oikeamielisyyden kanssa kilpailee vain hänen komeutensa, otti heti innostuneena osaa monologiini ja saimmekin aikaan muutaman mielestäni ihan akkurantin pointin.

Ensinnäkin, ekoilussa kannattaa miettiä, mitä haluaa. Haluaako vähentää hiilidioksidipäästöjä vai haluaako suojella lähialueita. Koska olen suurten eleiden ystävä, pyrin ennen muuta pelastamaan maailman. Näin ollen valitsen kaupassa luomua ennen kotimaista, jos on pakko valita jompi kumpi. En myöskään pysty ostamaan Nestlén tuotetta, vaikka se olisi tehty kotimaassa, ostan mieluummin vastaavan ulkomailla tehdyn tuotteen. Mutta se nyt ei liity varsinaisesti ekologisuuteen enää.

Mutta mitä pieni ihminen oikeasti voi tehdä maailman pelastamiseksi? Meidän käsityksemme mukaan isoimmat jutut ovat nämä:

1. Älä lennä kauas. Yksi lento vuodessa Aasiaan vastaa yhtä kolmasosaa keskivertojässin koko vuoden kasvihuonekaasupäästöistä. Yksinkertaistetusti, jos yrität ekologisella kasvissyönnillä kompensoida lentomatkailua, saat olla kymmenen vuotta lihattomalla ja juustottomalla kuurilla korvataksesi yhden reissun Thaimaahan.

2. Autottomuus. Thaimaan reissu vastaa hiilidioksidipäästöiltään vuoden autoilua. Varsinkin lapsiperheenä autottomuus vaatii paljon, mutta se on iso juttu, jos haluaa olla ekologinen. Itselläni ei ole ikinä omaa autoa ollut, joten siitä ei ole koskaan tarvinnut luopua. Saavutetuista eduista on vaikea luopua. Tällä hetkellä koen, että autosta olisi lähes pelkästään haittaa meidän arjessamme, mutta olemmekin tarkoituksella järjestäneet asiamme ja asuinpaikkamme niin, että autoa ei tarvita. Eihän täällä ole edes parkkipaikkoja.

3. Laadukkaiden tavaroiden hankkiminen. Ylipäätään kannattaa tietysti välttää turhan krääsän ostamista, mutta kaikissa hankinnoissa järkevintä mitä voi tehdä, on kuluttaa hetki aikaa, vertailla ja sen jälkeen hankkia kestävin ja laadukkain kapine. Se ei yleensä ole halvin, mutta usein laadukas tavara maksaa itsensä takaisin kun sitä ei tarvitse uusia heti kun takuu raukeaa, tai vaihtoehtoisesti sen voi korjata jos se menee rikki. Ostimme aika vasta uuden pesukoneen ja maksoimme itsemme kipeäksi, koska halusimme sellaisen, jonka voi korjata. Vain yksi merkki tekee sellaisia koneita. Mutta oletan, että kun ei tarvitse ostaa uutta konetta 5-7 vuoden välein, niin tämä kone tulee kuitenkin lopulta halvemmaksi.

4. Asuminen. Ekologisesti ajatellen kannattaa asua pienessä asunnossa, kerrostalossa, lähellä palveluja ja julkisen liikenteen tavoitettavissa.

5. Lihan syönnin välttäminen. Ei tarvitse olla täydellinen, vähentäminenkin on ekoteko. Meillä syödään semivegetaarisesti. Kysyttäessä tosin väitän, että olen kasvissyöjä, koska en halua joutua tilanteeseen, jossa lautasellani on esim. tonnikalaa tai joku muu uhanalainen eläinparka. Ostamme kalaa WWF:n kalaoppaan mukaan, jossa on aika kätevästi kerrottu mitä voi ja mitä ei voi syödä, jotta meillä olisi tulevaisuudessakin merenherkkuja.

6. Ladattavat paristot. Pieni juttu, mutta säästää rahaa, luontoa ja energiaa. Suosittelen kaikille. Ollaan viimein saatu käsittääkseni kaikki asunnon paristot vaihdettua ladattaviin.

7. Linux. Tämä ei ole oma vinkkini vaan puolison, yllätyittekö? Linuxin asentaminen voi pidentää laitteitten käyttöikää huomattavasti. Jos ostat laadukkaan tietokoneen, myös laatua arvostavat linux-nörtit ovat ostaneet sen, ja ne samat nörtit internetissä huolehtivat siitä, että koneesi pysyy käyttökelpoisena hamaan ikuisuuteen. Tämän voin allekirjoittaa, sillä tämä sormieni alla sijaitseva läppäri on kohta kahdeksan vuotta vanha. Lisäksi se superbonuksena vapauttaa ihmisen suuryritysten orjuudesta. Eläköön avoimuus!

On tietenkin totta, mitä Liina sanoi postauksessaan, että yksi ihminen ei maailmaa pelasta. Mutta yhdessä me pystymme ihan mihin vain. En halua, että kun maailma tuhoutuu, niin istun sohvalla tyytyväisenä itseeni, että pitihän se arvata, onpa hyvä etten tehnyt mitään, vaan haluan olla iloinen, että edes yritin.* Eikä kenenkään tarvitse olla täydellinen, pienilläkin teoilla on merkitystä. Jos ei muulle, niin ainakin sinulle itsellesi. Ja jos olette oikeasti huolissanne ja haluatte tehdä jotain, kannattaa ottaa yhteyttä päättäjiin ja vaatia toimenpiteitä. Vasta perustettiin esimerkiksi yhdistys Ilmastovanhemmat, jotka haluavat tehdä konkreettisia asioita pelastaakseen maailman lapsillemme. Meitsi sydän ilmastovanhemmat ja muut ihmiset, jotka tekevät parhaansa.

Ja ainahan voisi tehdä itsekin enemmän. Olen ajatellut, että voisin ruveta tarkkailemaan juustonsyöntiäni. Juttelin erään ihastuttavan äidin kanssa, joka kertoi, että heillä on käytössä juustokiintiö, jonka voi suhteuttaa omaan juustonkulutukseensa sopivaksi. Juustohan on aika järjetöntä ruokaa, jos perustelee ilmastoasioilla kasvissyöntiään. Ei juusto ole juuri sen ekologisempaa kuin liha, nimittäin. Ja olen myös päättänyt alkaa kiinnittää huomiota vaatteitten ekologisuuteen ja yleiseen eettisyyteen.

Tulipas paasaus. Ensi kerralla taas jotain vähän kevyempää. Ehkä. Ai niin, ja haastan Ehtoisan emännän, koska uskon hänellä olevan vielä jotain lisättävää.

* Edit. En siis missään nimessä tarkoita, että Liina istuisi maailmanlopun tullen itsetyytyväisenä sohvalla, koska niin ei ole, ettei nyt kukaan näin luule, että tarkoitin, tai että olisi.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Äitikortti

Anu Silfverberg: Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä
Teos, 2012

Näköjään luen kirjoja teemarykelmissä. Tätä ennen olivat vuorossa nuorten poikien hömpöttelyt, nyt on feministinen, osittain omaelämänkerrallinen nais- ja äitiyskirjallisuus. No, tämä rykelmä loppuu nyt tähän, mutta hyvä rykelmä silti.

Äitikortti on herättänyt tunteita blogimaailmassa ja ilmeisesti ylipäätään äitimaailmassa. Se herätti itsessänikin tunteita ennen kuin luin sen. Siksi haluankin heti alkuun sanoa, että mielestäni kirjaa on mainostettu hieman väärin. Näkemästäni haastattelusta sain käsityksen, että Silfverberg haukkuu tai vastustaa esim. itseni kaltaisia äitejä, jotka käyttävät lapsellaan kestovaippoja ja kanniskelevat mukuloitaan ympäriinsä erilaisissa kantovempeleissä. Näin ei kuitenkaan ole. Silfverberg ei sinänsä vastusta kenenkään äitiyttä, vaippavalintoja, kantoliinoja, -reppuja, perhesänkyjä tai pinnasänkyjä, vaan hän on mielestäni ehdottomasti ihmisen, äidin, isän ja lapsen puolella ja perustelee kaikki väitteensä hyvin tiukasti. Äitikortti on tiukkaa, tasa-arvoista faktaa äitiydestä ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä.

No niin. Ja sitten mainittakoon vielä se juttu, että olen ehdoton Anu Silfverberg -fani. Siksi olikin kauhean vaikea uskoa, että Silfverberg olisi kirjoittanut kirjan, jossa hän pilkkaa minua. Onneksi hän ei ollutkaan kirjoittanut. Mikä helpotus! Ihailtavia ihmisiä on loppujen lopuksi kauhean vaikea löytää!

Mietin, kirjoitanko ylipäätään mitään koko kirjasta. Internetin äitimaailma tuntuu niin hurjalta paikalta, että olen vähän niin kuin päättänyt, etten omista äitiysasioistani paljon täällä avaa suutani, koska muuten voi ihan yllättäen saada hirmuisen hyökkäyksen ihan jostain koillislounaasta. Itselleni niin ei ole käynyt, mutta olen todistanut moista. Virtuaalinen kotiäiti on hirmuinen peto, mutta live-action-tilanteessa kaikki tapaamani ovat olleet ihastuttavia ja erimielisyyskin on vain rikkautta. Se on jännä se.

Oikeastaan päätin kirjoittaa kirjasta lähinnä sanoakseni yhden asian. Olen ollut kauhean väärässä puolitoista vuotta ja haluan pyytää anteeksi kaikilta baby björn -kantorepussa lastaan kanniskelevilta. Olen ihan vakavissani kuvitellut luettuani luotettavista internetlähteistä, että baby björn -reppu kiduttaa lasta. Luettuani Äitikortin sain perspektiiviä asiaan ja ymmärsin, että ilmeisesti baby björn -repun valinneet eivät olekaan sadisteja vaan aivan tavallisia vanhempia ja heidän lapsensa eivät kidu vaan oppivat kävelemään siinä missä muutkin. Perusteet baby björn -reppujen vaarallisuudesta on joku keksinyt omasta päästään ja juttu on levinnyt ihan liian pitkälle ja minäkin uskoin sen mukisematta, olinpa pöljä. Huoh. Kylläpä helpotti.

Ainoa asia mikä Äitikortissa harmitti on, ettei sitä ollut olemassa silloin kun odotin vauvaa. Äitikortti olisi pelastanut minut monesta turhasta sekoilusta. Minusta kaikkien tulevien äitien pitäisi lukea tämä kirja, koska nämä asiat hyvä tietää, vaikkei olisikaan samaa mieltä.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Naisena olemisen taito

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito, 2012.
(How To Be a Woman, 2011)
Schildts & Söderström
Suom. Sari Luhtanen

Ensin pieni subjektiivinen tuokio. Täällä tehdään kuolemaa. Minulla ja lapsella on perinteinen räkätauti, puolisolla erittäin tappava mahatauti. Eilen olin varma, että jompi kumpi meistä lapsen kanssa hukkuu räkään hetkellä millä hyvänsä ja puoliso se vain makasi sängyssä vinkumassa ja minä sain yksin tehdä kaiken. Kaiken! Vaihtaa vaipat, kantaa sairasta lasta, keittää kaalikeittoa kuudelle keskikokoiselle lestadiolaisperheelle (tosin olisimme kyllä ihan hyvin voineet lämmittää jotain pakastimesta, joten voin vain syyttää itseäni, että meitä uhkaa nyt rään lisäksi hukkuminen kaalikeittoon), kantaa puolisolle kaupasta jaffaa ja kerätä itseni täyteen marttyyrivihaa. Koska kun MINÄ olin viimeksi mahataudissa MINÄ en saanut maata vaan MINÄ pakkasin koko perheen omaisuuden matkalaukkuun, lapsen reppuun ja matkustin YKSIN junalla halki Suomen. Koska MINÄ olen niin erinomainen. No, tänään olen tullut järkiini ja ymmärtänyt, että puoliso oli oikeasti ihan poikkeuksellisen sairas ja MINÄ sen sijaan olen YKSIN ärsyttävä marttyyri.

Sitten kirjaan. Tässä marttyyritunnelmassa oli lohdullista lukea 2000-luvun feministiopusta. Olen muuten ihan pohjattoman rakastunut Caitlin Moraniin. Olen guuglaillut hänen kuviaan ja hän on paitsi ihana kirjoittaja myös uusi poseerausesikuvani. Jos joskus joudun julkisuuteen, aion pyrkiä yhtä ihastuttavaan guuglen kuvahakutulokseen kuin hän.

No ei vielä päästykään itse kirjaan. Päästäänköhän nyt? Kun tässä niistää koko ajan niin ei oikein ajatus pysy kasassa. Anteeksi. Kauheasti räkää tässä postauksessa, mutta voin kertoa, että mikään ei voi kuvata eilistä rään määrää perheessämme, muihin eritteisiin en edes mene. Niin siitä kirjasta. No, sehän oli aivan ihana. Törkeän hauska, ihanan suora ja avoin, ajatuksiakin herättävä, vaikka toki jo valmiiksi feministinä tiedostin suurimman osan kirjan annista, mutta uskoisin, että maailmassa riittää naisia, joille ei ole itsestään selvää, että alushousuihin on tarkoitus mahtua koko takapuoli. Ja heidän kannattaa lukea tämä kirja. Jos kohta kaikkien muidenkin. Koska tämä on ihan älyttömän hyvä kirja. Anteeksi, menen taas niistämään.

Ja vielä tähän juhlallinen loppukaneetti: Maailma ei ole valmis, feminismillä on vielä paljon tekemistä, mutta minun sieluni iloitsee, että maailmassa on tuollaisia naisia kuin Caitlin Moran.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Jeff, who lives at home

Jay Duplass, Mark Duplass, 2011.

Tässä taloudessa on näköjään muodostunut stereotyyppinen elokuvamalli, jota noudatetaan täsmällisesti. Elokuvan on oltava on kevyehkö ja sen on kestettävä ehdottomasti alle tuntineljäkymmentäviisiminuuttia. Pidempiin ei yksinkertaisesti juuri nyt ole aikaa, pitää ehtiä nukkumaan. Se on vähän harmi, mutta ehkäpä tämä pikkulapsiaika ei kestä ikuisesti ja voimme ottaa kiinni pitkät elokuvat. Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa, ja jos huonot puolet on tätä luokkaa, niin eipä paljon kannata valittaa. Enkä valitakaan, kunhan tässä selittelen, että normaalielämässä katsomme myös pitkiä draamoja ja niinku silleen kyllähännätiiät.

No joo. Mutta Jeff, who lives at home ei ollut kyllä mikään kompromissielokuva noin muuten. Se on itse asiassa todella hyvä elokuva. Kerrassan raikas ja poikkeuksellinen. Tarina on pieni, mutta enpä olisi arvannut juonenkäänteitä millään. Jeff (Jason Segel) on kolmekymppinen ja asuu äitinsä kanssa. Isä on kuollut ja Jeffin veli (Ed Helms) on ärsyttävä mulkero. Jeff polttelee pilveä ja uskoo kohtaloon ja merkkeihin. Nämä merkit johdattavatkin tarinaa. Tarinan toinen linja kulkee toimistossa, jossa äiti (Susan Sarandon) on töissä. Sekin tarina on hieno.

Eipä mulla muuta tänään, on vähän plunssa eikä aivotoiminta ole oikein parhaassa terässä.

IMDB
Rotten tomatoes

torstai 18. huhtikuuta 2013

Eagle vs. Shark

Taika Waititi, 2007.

Halusin katsoa elokuvan Eagle vs. Shark seuraavista syistä:

1) Pääosassa on Jemaine Clement, joka on siis Flight of the Conchordsin toinen tyyppi, ja minusta Flight of the Conchords on lähes parasta mitä telkkarin huumoriosastolta on tullut vuosikymmeneen. Voitte halutessanne ottaa sanan "lähes" pois, lisäsin sen lauseeseen varulta, koska voihan olla, että keksin myöhemmin jotain hauskempaa, mutta epäilen kyllä vahvasti että mitään parempaa voisi olla.

2) Elokuva näyttää kannen perusteella hupsulta, pieneltä independent-leffalta, jotka ovat yleensä minun makuuni, koska niiden huumori on vinksottavampaa, ihmiset oudompia ja kaikin puolin muutenkin elämä maistuu enemmän.

Eagle vs. Shark oli itse asiassa parempi kuin odotin. Ihan hauska, nauroin välillä ääneen, ja tosi outo, huusin välillä ääneen "mitä helvettiä" ja "onko nuo kaikki kehitysvammaisia". Pidän kovasti oudoista, pienistä elokuvista, joissa saa epäillä henkilöhahmoja kehitysvammaisiksi.

Elokuva kertoo omituisesta Lilystä, joka ihastuu vielä omituisempaan Jarrodiin. Yhdessä he lähtevät matkalle, koska Jarrodin pitää lähteä lapsuuden kotiinsa hakkaamaan eräs samoalainen koulukiusaaja. Ja siinäpä se juoni hyvin pitkälti olikin. Parasta elokuvassa olivat Jarrodin järjestämät juhlat, joissa kaikkien piti pukeutua eläimeksi ja pelataan videopeliä ja huippuohjelmanumerona on Jarrodin kaveri, joka omistaa kypärän, ja sitten kaikki saavat heitellä häntä kengillä. Mitkä juhlat!

IMDB
Rotten tomatoes

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Siina, joka harhoissaan kuvittelee itselleen vihrepeukalon

Vuonna 2011 Siina on raskaana ja juuri muuttanut uuteen kotiin. Hän on puolisonsa kanssa Ikeassa hankkimassa kaikenlaista tarpeenmukaista, kuten erilaisia muovisia törppöjä. Siellä hänen raskaushuuruinen katseensa kohtaa vihreän pakkauksen, jossa on kolmea erilaista yrttiä, niille pahvimukit ja multakökkäreet. Kuinka kätevää, Siina ajattelee. Voin istuttaa nämä ja ihailla niitä uudella parvekkeellani siemaillessani aamukahvia ihana vauva sylissäni ja maustaa niillä kaikki upeat ruokani, jotka rakkaudella valmistan ihastuttavalle perheelleni uudessa keittiössämme!

Talvella 2013 Siina tapaa Liinan metroasemalla, ja Liina ei malta odottaa, että saa kertoa Siinalle uutisen. K-kauppaan on tullut ihan mielettömiä jugurtteja, ne on sellaisissa savipurkeissa ja maksavat ihan hulluna, mutta ovat joka pennin väärtejä. Aivanko totta! innostuu Siina, joka pitää ruuasta. Hän ostaakin heti ensitilassa kolme purkkia sairaan kallista jugurttia laventelinsinisissä savipurkeissa ja nautiskelee ne huumassa. Täydellistä! Mutta sitten häntä alkaa vähän mietityttää. Hän ei jaksa ottaa selvää ovatko savipurkit oikeastaan sen haitallisempia ympäristölle kuin muovipurkit, tuskin itse asiassa ovat, mutta tuntuu silti tyhmältä maksaa melkein kolminkertainen hinta kauniista purkista. Lisäksi pitäisi ottaa selvää minne savipurkit kuuluu kierrättää. Vaikka jugurtti toki onkin aivan erinomaista, alkavat purkit ahdistaa. Siina päättää, että hän saa ostaa ihanaa savipurkkijugurttia heti kun keksii, mihin käyttää savipurkit hyödyllisesti.

Keväällä 2013 Siina muistelee ostaneensa jotain mitälie siemeniä joskus muinoin ja ilahtuu löytäessään ne pölyisen silitysraudan takaa siivouskaapin perukoilta, koska siemeniä on juuri kolmea sortimenttia, kuten on kolme myös tyhjiä savikupposia. Innoissaan hän päättää kylvää yrtit savipurkkeihin.

Tähän väliin mainittakoon, että Siina tulee perheestä, jossa on viherpeukalo hyvin syvällä mullassa. Hänen äitinsä tapasi kasvattaa huonekasvinsa niin suuriksi, että ne lopulta piti lahjoittaa julkisten tilojen auloihin. Valitettavasti tämä peukalo ei siirtynyt seuraavalle sukupolvelle ja Siina tappaa kaiken vihertävän läheltään.

Siina lorottaa vettä multakökkäreille, jotka turpoavat enemmän kuin olisi voinut olettaa, ja istuttaa siemenet pakkauksen ohjeen mukaan. Multaa hän saa kulumaan yhden kolmasosan annetusta määrästä. On siis oletettavissa, että yrtit ovat liian pienissä purkeissa ja kuolevat vähintään siihen, elleivät sitä ennen huku ylikasteluun tai kuivu unohdettuina ikkunalaudalle. Silti Siina harhaisesti kuvittelee kesällä ihastelevansa yrttejä uudella parvekkeellaan.

Koska häntä odottaa kesällä uusi parveke. Ei, hän ei ole muuttamassa. Toivottavasti ei enää koskaan ole muuttamassa, jos niikseen tulee. Vaan hänen komean ja viisaan puolisonsa isä tulee lähiaikoina korottamaan parvekkeen lattian ja viimeinkin he saavat ihanan kesähuoneen, jossa voi lueskella ja loikoilla ja ihastella pihaa, eikä vain kipristellä varpaitaan kylmällä betonilla ja tuijottaa synkkänä ylikorkeaa kaidetta. Mutta Siina palannee siihen projektiin ehkä tuonnempana.

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Vapauttakaa karhut!

Haluan tehdä heti selväksi, että rakastan John Irvingiä. Tai en oikeastaan häntä niinkään, vaan hänen kirjojaan. Ja hänen kirjoihinsa minulla on äärimmäisen voimakas viha-rakkaus-suhde. Joitakin rakastan niin paljon, että olen lukenut ne 5-7 kertaa, kuten Kaikki isäni hotellit ja Oman elämänsä sankari. Toisia vihaan, ihan vain siksi, että rakastettu kirjailijani kehtaa kirjoittaa parhaiden kirjojensa lisäksi täysin keskinkertaisia ja huonoja kirjoja ja houkutella minut lukemaan ne. Kaikki. Tuhannet sivut. Näitä ovat esimerkiksi hänen koko 2000-luvun tuotantonsa. Olen siis fanityttö, joka yrittää ymmärtää lempikirjailijansa epätasaista tuotantoa.

Olen 12-vuotiaasta asti ihmetellyt, miksi Irvingin esikoisteosta ei ole suomennettu. Silloin siis luin ensimmäistä kertaa Kaikki isäni hotellit, jota on tosiaankaan suosittele muille sen ikäisille, ei ole lasten kirja ollenkaan, mutta minä olin sen jälkeen aivan myyty. Mutta enää en ihmettele esikoisen suomentamattomuutta. Sitä ei suomennettu, koska se ei ole erityisen hyvä. Ymmärrän kyllä, että se oli syytä suomentaa lopulta, koska Suomessa elää hyvin elinvoimainen Irvingin fanilauma, ja he ostavat kaiken, missä lukee kannessa John Irving. Itsekin kuulun heihin. Tosin nyt, juuri eilen lopetettuani Vapauttakaa karhut!, epäilen, että ihan uusin Irving taitaa jäädä ostamatta. Ja lukematta. Ellen anna hänelle anteeksi, kuten olen tähän asti tehnyt jokaisen huonomman kirjan jälkeen. Päätin jo edellisen, Viimeinen yö Twisted Riverillä, jälkeen, etten enää tuhlaa roposiani Irvingiin, mutta niin vain kiikutin Vapauttakaa karhut! kassalle. Nyt vähän harmittaisi, ellei kirjassa olisi ihan tosi hieno kansi, joten se näyttää kyllä kivalta kirjahyllyssä, joka on toki myös tärkeä juttu, eikä sitä pidä vähätellä.

Vapauttakaa karhut! kertoo kahdesta nuoresta miehestä, Siggysta ja Graffista, 60-luvun Itävallassa. He ostavat moottoripyörän ja lähtevät huristelemaan seikkailuihin. Ja kaikkea hullua heille sattuukin, ihan kaheleita juttuja. Mutta sitten he joutuvat pulaan ja suureen, absurdiin onnettomuuteen. Tähän väliin kirjailija on suvainnut sijoittaa aivan älyttömän pitkän osan, joka on puoliksi kertomus Siggyn vanhempien historiasta toisessa maailmansodassa ja puoliksi tarinaa Siggyn reissusta Wienin eläintarhaan. Eläintarhareissu on ihan kiinnostava, mutta sotakuvaus on puuuuuduuuuttavaaa. Ei kiinnosta ei kiinnosta laalaalaa! aivot huutavat ja jouduin pakottamaan itseni kahlaamaan osan läpi. Sitten päästään taas moottoripyörän päälle ja lähdetään takaisin Wieniin ja eläintarhaan, joka onkin kirjan parasta antia. Mutta silti, ei se riitä.

Kirja on kirjoitettu tosi hankalasti. En oikein osaa selittää, mikä siinä oli vaikeaa, mutta jotenkin sen lukeminen vain tökkii ja pahasti. Kun nyt ajattelen tarinaa, niin sehän on oikein kiva. Harmittaa, ettei nuori John osannut vielä kirjoittaa sitä auki lukijalle, niin kuin myöhemmin oppi tekemään. Jopa niin hyvin oppi, että hänen uusin tuotantonsa on ihan käsittämättömän jaarittelevaa. No, mutta, haluan kuitenkin painottaa, että mielestäni John Irving on nero! Nero! Mutta hänen tuotantonsa on hyvin epätasainen, enkä suosittele hänen heikoinpia teoksiaan kenellekään. Mutta parhaimpia suosittelen! KAIKILLE SUOSITTELEN!!!

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Haastetta ja tunnustusta! Minulle!

Olen ilokseni saanut haasteen ja tunnustuksen! Hahaa! Ensin Liina haastoi kertomaan viisi omituista tapaa. Se osoittautuikin vaikeaksi, koska pidän itseäni aika normaalina, kuten oletettavasti suurin osa maailman ihmisistä. Tai tuskin kukaan puuhailee mitään vain ollakseen outo, ainakaan enää tämän ikäisenä. No mutta, keksin kuitenkin viisi tapaa, olivat ne muiden mielestä outoja tai eivät.

1. Olen maailman ärsyttävin leivän voitelija. Tästä ovat kärsineet kanssa-asujani kautta aikojen. En ymmärrä, miksi kukaan haluaisi syödä voileivän, jossa ei ole päällysteitä tasapuolisesti joka neliömillimetrillä, kauhea pettymys joka kolmannella puraisulla, epätasaisia makuelämyksiä. Saatan siis kuluttaa huomattavia määriä aikaa voin tasaiseen jakautumiseen leivälle. Voitelu on hankalaa esim. kovin epätasaisella leivällä, kuten jälkiuunileivällä, jota yleensä syömme. Armas siskoni aikoinaan meinasi saada hermoromahduksen kanssani, rakas kämppikseni puisteli päätään, puolisoni väittää, että tapani on herttainen, mutta näen hänenkin päänsä heiluvan epäuskoisesti hänen odottaessaan voiteluveistä. Odottaessaan. Ja odottaessaan. Kunnes leipä on täydellinen. Ja sitten on vielä toinen leipä voitelematta. Jonka jälkeen palaan vielä hieman viimeistelemään ensimmäistä.

2. En silitä vaatteita kuin äärimmäisen pakon edessä. Sen sijaan jätän ne myttyyn tuolille tai tuolin lähistölle. Kaikki vaatteeni ovat siis materiaalista riippuen eriasteisissa rytyissä, mutta kuvittelen sen olevan viehättävän boheemia. Tykkään kyllä silittämisestä, siitä tulee ihana tuoksu, mutta mitä ilmeisimmin en tykkää siitä tarpeeksi.

3. Käytän harvoin hanskoja, nykyään kylläkin enemmän kuin ennen, kun seisoskelen sattuneista syistä nykyisin ulkona enemmän kuin ennen. Minulla on hyvä ääreisverenkierto, tai sitten olen vaihtolämpöinen ihmislohikäärme, kumpi vain, mutta sormeni ja varpaani palelevat harvoin. Asuessani ystäväni K:n kanssa kävimme aina ulos lähtiessämme seuraavan keskustelun:
K: Missä sun hanskat on?
Minä: Laukussa.
K: Ei ne siellä lämmitä.
Ja tästä tuli kotoisa olo. Vieläkin K silloin tällöin muistuttaa tekstarilla laittamaan kunnolla vaatetta päälle. Vaan kun en mää palele! Pipoa käytän pelkästään siksi, että se on tyylikkäin mahdollinen vaatekappale, en siksi, että pääni palelisi.

4. Pidän kynää kädessä väärin. Äitini piti samalla tavalla väärin. Siitä tulee painaumat keskisormeen ja nimettömään kun kirjoitan pitkään.

5. Pidän myös haarukkaa ja veistä väärin käsissä, usein myös väärissä käsissä. Tykkään myös syödessä pitää toista polvea koukussa rintaa vasten ja toista jalkaa koukussa tuolilla. Ja yleensä aina luen syödessäni. Olen miettinyt, pitääkö minun luopua näistä tavoista nyt kun on tuo lapsi ja kaikkea, vai oltaisiinko me vain sellainen perhe, jossa saa pitää jalkoja tuolilla ja lukea syödessään. Kun lähtökohtaisesti minusta lukeminen pöydässä on ihan sivistävää, vaikka yleensä kai sitä ei pidetä kovin hienostuneena, jos ei polvia pöydälläkään. Mutta en tiedä olenko valmis luopumaan tavoistani. (Siskoni syö kuitenkin ihan sivistyneesti ja oikein, joten oletan, ettei vika ole omassa kotikasvatuksessani, joka olikin varsin rakastava ja hyvä, ettei kukaan nyt pääse kuvittelemaan, että nämä oudot tapani johtuisivat jostain huonoista kotioloista lapsuudessa.)

Lisäksi sain Pihiltä naiselta hienon tunnustuksen! Olen otettu! Säännöissä sanotaan, että pitäisi keksiä 11 uutta kysymystä ja haastaa ihmisiä, mutta olen pahoillani, nyt ei riitä aivokapasiteetti keksimään kiinnostavia kysymyksiä, enkä ilman kysymyksiä kehtaa haastaakaan, koska sehän olisi vähän tyhjän kanssa. Vastaan kuitenkin Pihin naisen kysymyksiin, itsekeskeinen kun olen.


Liebster Award-tunnustuksen säännöt:
1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.
- Kiitos paljon!
2. Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.
- Katso alla.
3. Keksi 11 kysymystä.
- Katso (teko)syy yllä.
4. Jaa tunnustus 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa.
- Katso (teko)syyn jatkoselittelyt yllä.


1. Onko sinulla kirjallisuusgenreä, jota et lue (esim. novellit, sarjakuva, runous, dekkarit, romantiikka, historialliset romaanit, scifi jne.)?
- Ei oikeastaan, mutta luen aika vähän runoja ja dekkareita, enkä erityisemmin välitä ihan hc-avaruusscifistä, vaikka scifistä muuten tykkäänkin kovasti. Ai niin, ja erä- ja sotakirjallisuus ei myöskään ole mun juttu yhtään.
2. Huonoin lukemasi kirja?
- Apua. Jätän huonot kirjat lukematta. Mutta tulee mieleen joku koulussa pakkoluettu Koljonvirran sissit. Se ei varmaankaan ollut huono, mutta olin sille aivan väärä lukija.
3. Oletko lukenut kirjaa, jota sinun tekee mieli hehkuttaa? Jos, niin mikä?
- Olen, montakin. Nyt viimeiset kaksi lukemaani esimerkiksi: Ladaromaani ja Elämäni seinäruusuna. Älyttömän hyviä!
4. Luetko ennemmin ohuen kirjan vai ns. järkäleen?
- Tällä hetkellä ohuen, mutta suurin osa lempikirjoistani on kuitenkin järkäleitä.
5. Harrastatko jotakin muuta lukemisen ja bloggaamisen lisäksi?
- Joogaa, elokuvia ja telkkaria (harrastan niitä tavoitteellisesti, tähän en siis laske sitä, kun lötkähdän sohvalle ja katselen aivot narikassa Top Chefiä), kirjoittamista.
6. Tykkäätkö lukea tietokirjoja vai pysytteletkö kaunokirjallisuudessa?
- Pysyn enimmäkseen kaunossa, mutta joskus harvoin poikkean ladulta, yleensä en kovin vapaaehtoisesti, myönnettäköön.
7. Onko laukussasi aina mukana kirja vai luetko yleensä vain kotona?
- On aina kirja laukussa.
8. Oletko lukenut koko ikäsi vai aloittanut aktiivisen lukuharrastuksen vasta aikuisiällä?
- Olen lukenut lapsesta asti paljon.
9. Paras kuuntelemasi äänikirja?
- En ole vielä päässyt äänikirjojen maailmaan mukaan. Olen oikeastaan kuunnellut vain yhden, työharjoittelussa kirjastossa lukion jälkeen. Sinuhen radioteatteriesityksessä oli yhdessä kasetissa kahdestakymmenestäneljästä joku vika, joten jonkun piti kuunnella koko höskä, että vika löydettiin. Vika oli muistaakseni tyyliin toiseksi viimeisessä, mutta kuuntelin Sinuhen loppuun kuitenkin, eihän sitä kesken voinut jättää. Kyseessähän ei ole varsinainen äänikirja, mutta se on ainoa edes läheltä liippaava kokemukseni. Ja hyvä kokemus toki, hieno esitys, voin suositella. Luin kirjankin aika pian sen jälkeen.
10. Kirja, joka on saanut sinut nauramaan?
- Monet. Ensimmäisenä tulee mieleen Miika Nousiaisen tuotanto.
11. Minkä kirjan aiot lukea seuraavaksi?
- John Irvingin Vapauttakaa karhut! Tai siis luen sitä nyt. Sen jälkeen en tiedä, valitsen aina fiiliksellä, jota on vaikea ennustaa.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Ladaromaani + Elämäni seinäruusuna


Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani, 2012
(Tschick, 2010)
Suom. Heli Naski
Atena

Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna, 2010
(The Perks of Being a Wallflower, 1999)
Suom. Jussi Korhonen
Basam Books


Hauska yhteensattuma tässä. Luin ensin Ladaromaanin ja sen jälkeen Elämäni seinäruusuna, ja totesin, että ne ovat hyvin samanoloisia kapistuksia. Molemmat kertovat nuorista pojista, joilla on hyvin hankalaa. Molemmissa luetaan Sieppari ruispellossa ja selvästi ollaan manttelia perimässä, joka on toki aina hyvä asia kirjassa, mielestäni, koska Sieppari ruispellossa on yksi ehdottomista ikuisuussuosikeistani.

Ladaromaani kertoo 14-vuotiaasta berliiniläisestä Maikista, joka on seinäruusu. Hän kokee tietenkin olevansa universumin keskipiste, kuten kaikki sen ikäisenä, mutta oikeasti kukaan ei huomaa häntä. Hänen on kiinteistöbisnes-iskänsä pettää hänen alkoholistiäitiään, ja kun äiti lähtee taas katkolle ja isä tytsynsä kanssa minne lie, jää Maik yksin uima-altaan reunalle. Mutta onneksi paikalle porhaltaa luokan venäläinen ongelmaoppilas varastetulla Ladalla ja pojat lähtevät seikkailulle. Hieno seikkailu se onkin. Kirja on kirjoitettu hauskasti, kovasti Salingerin tyyliin. "Se katsoi meitä, ja tehtyään hyväksemme oikeasti kaiken mahdollisen se sanoi: 'Te näytätte perunoilta.' Ja sitten se lähti. Pyöritti pyöröovea ja oli poissa."

Luin kirjan, koska hyvä ystäväni K suositteli. Hänellä on hyvä maku. Koska se on lähes identtinen kuin omani. Tosi kätevää!

Elämäni seinäruusuna kertoo 15-vuotiaasta Charliesta. Hänkin on seinäruusu, jonka perheellä on ongelmia, hänen tätinsä on kuollut vastikään. Ja ongelmia on varsinkin Charliella itsellään. Hän tutustuu itseään pari vuotta vanhempiin Patrickiin ja Samiin, jotka ovat sisaruspuolet, ja heistä tulee ystäviä. Charlie pääsee mukaan ystäväporukkaan, he puuhailevat kaikenlaista mitä nyt semifiksut teinit puuhailevat Amerikassa, tai näin kuvittelen populäärikulttuurin perusteella, en ole koskaan ollut semifiksu teini enkä käynyt Amerikassa (olin aika urpo teini). Kirja on kirjeromaani, joka on aina hauskaa ja vie tietysti ajatukset nuoreen Wertheriin. Paljon tulee tästäkin mieleen Salinger, mutta hyvällä tavalla. Charlie on ihana ja koska kirja sijoittuu vuosiin 1991-1992, jolloin itse olin 12-13, samaistuin kovasti.

Luin kirjan, koska ystäväni suositteli tähän perustuvaa elokuvaa, joka on kai aika uusi. Sitä ei ollut kirjastossa eikä Netflixissä, ja minähän en elokuvia lähde isolla rahalla mistään vuokraamosta hakemaan, eikä meillä varasteta edes internetistä, joten jouduin lukemaan kirjan, huoh. Tästä tuli mieleen, että opiskeluaikoina baarissa minua tuli iskemään eräs poika, joka kuuli, että opiskelen kirjallisuutta ja kertoi oikein ylpeänä, että hän ei koskaan lue kirjoja, koska hän katsoo ne mieluummin elokuvina. Sitten meillä ei ollutkaan mielestäni enää mitään puhuttavaa. Poika ei ymmärtänyt miksi. Tyhmä poika.

Jos haluatte lukea vain yhden kirjan nuorista seinäruusuista, suosittelen Elämääni seinäruusuna. Se on omaperäisempi ja syvempi. Mutta jos haluatte lukea hauskan kirjan, lukekaa Ladaromaani. Sekin on tosi hyvä.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Pääsiäisestä

Kaikki ovat toki jo aivan ääriään myöten pullollaan pääsiäistä, kun onhan sitä tässä jo juhlittu päivätolkulla, mutta kun nyt olen räpsinyt niitä pääsiäisaiheisia kuvia puhelimen täyteen, niin pitäähän ne tänne laittaa, sitten niin.

Tässä virpomavitsa. Se, joka sointuu keittiöön, mutta ei tähän olohuoneen keltaiseen seinään. Siitä ei ole juuri muuta sanottavaa.

Muuten pääsiäisestä voin sanoa, että se on ollut kerta kaikkiaan ihan paras. Ollaan vaan kökötetty täällä kotona, ei tehty mitään kovin vastenmielistä, ellei pientä verilöylyä lasketa, eikä viitsitä laskea, eihän, siihen liittyi pieni varvas ja ovi, mutta laastarilla se korjaantui.

Tänä pääsiäisenä olen esim:
- joogannut, piti joogata 2-3 kertaa, mutta en ehtinyt kuin kerran, kun tänään epähuomiossa nukahdin
- lukenut, vähemmän kuin aioin, mutta aika paljon silti
- katsonut House of Cardsia, joka on törkeen hyvä
- käynyt leffassa
- tehnyt mudcaken ja syönyt sitä neljä päivää
- tehnyt isotöisiä ruokia, kuten taginea ja kaalilaatikkoa
- ulkoillut, aika vähän, mutta kuitenkin
- käynyt ravintolassa syömässä, itiksessä, mutta kuitenkin
- höpötellyt perheen kanssa
- siivonnut lapsen vaatekaapin
- yrittänyt estää puolisoa siivoamasta lapsen lelulaatikkoa ("minusta tuota kirahvia voidaan tarvita vielä... niillä helistimillä voi kyllä soitella isompikin lapsi... parempi jos menen tuonne makuuhuoneeseen ja sinä hoidat tämän kauheuden")
- ostanut hienon lattiatyynyn facebook-kirppikseltä

Tässä pääsiäisohrat hieman edustavammin. Ne kerrassaan villiintyivät ja retkottavat nyt tuolla peittäen puolet keittiön ikkunasta. Voiko ne muuten syödä? Jos ei voi, niin niiden nimi ei pitäisi olla ohra, koska ohra on ruokaa. Saatan kohta testata vähän leivän päällä, ja jos en palaa kertomaan niin tiedätte, että ohraa ei pidä syömän. 

Ainoa ongelma onnistuneissa lomissa on, että aloin jo eilen surra sen loppumista. Näin käy aina, se kertoo loman hyvyydestä. Kerran olimme viikon Saariselällä mökillä ja viimeiset kaksi päivää itkin hysteerisenä, etten halua lähteä kotiin. Tähän saattoi liittyä raskauden viimeinen kolmannes ja se, että olimme ottaneet lomakatsomiseksi Kohtauksia eräästä avioliitosta, jota en ehkä voi suositella kenellekään iloiseksi lomakatsomiseksi. Oli loistava, mutta ei kovin mieltäylentävä.

No se siitä pääsiäisestä. Huomenna arki taas. "Jee". No ei vais, arki on hyvä. Arki on ystävä. Eikä se arki nyt rehellisyyden nimissä ihan hirveästi eroa tästä lomailusta, ja hyvä niin.