torstai 28. maaliskuuta 2013

Taskunovellit

Toim. Vilja-Tuulia Huotarinen
Karisto, 2013.

Kiinnitin huomioni Taskunovelleihin kirjaston uutuushyllyssä, koska se oli niin pikkuruinen. Juuri nyt kaipaan pikkuista luettavaa. Selailin kirjaa, ja huomasin, että oikeastaan tekisi mieli lukea useampikin novelli, vaikka suhteeni novelleihin onkin aika penseä. Olen laveamman ilmaisun ystävä. Lisäksi novelleissa ja runoissa on vähän semmoinen juttu, että niitä lukiessa pitää ajatella ihan eri tavalla kuin romaania lukiessa. Ne ovat usein vähän kuin arvoituksia, joita pitää sitten ratkoa ja pähkäillä. Itse aika harvoin haluan ajatella lukiessani, haluan vain posottaa menemään ja huokailla tyytyväisenä.

Taskunovellien kirjo oli aika moninainen. Ainoa yhdistävä tekijä tuntui olevan lyhyys, mikä olikin kiva juttu, koska kirja eteni vauhdilla ja koin saavani jotain aikaan. Olen vältellyt lukuhommia viime aikoina ja syytän tästä Marja-Liisa Vartiota. Mutta eiköhän se tästä, olen ladannut itseni kiinnostavilla lainakirjoilla joita aion paukuttaa koko pääsiäisen, sen minkä ehdin kaikelta muulta suunnittelemaltani aktiviteetiltä. Eksyin asiasta. Palaan asiaan. Suurin osa novelleista ei jättänyt suurtakaan muistijälkeä, mutta tämä lienee makuasia. Novellit olivat niin laidasta laitaan, että varmasti jokaiselle löytyy suosikki ja halukkaille myös inhokki. Kirjoittajat ovat nimekkäitä, Riku Korhosesta Tuomas Kyröön.

Ensimmäinen suosikkini oli Tiina Raevaaran Puutarhurin tyttäret. Pidän Raevaaran tuotannosta muutenkin ja novelli oli ihanan kummallinen, vähän pelottavakin. Se kertoi sisaruksista, joista toinen onnistui pakenemaan ruusuilta.

Toinen suosikkini oli Laura Lindstedtin novelli Slam Book, eli kertomus siitä kuinka sinun isäsi nussi hänen äitiänsä. Se kertoi nuorista tytöistä, julmuudesta, koulussa kiertävästä slämäristä. Kaikki henkilöt esiintyivät symboleilla, joita aikoinaan käytettiin kun kirjoitettiin slämyihin. Tykkäsin itse nuorena slämäreistä ihan hulluna, vähän samoista syistä kuin nyt tykkään tästä blogista tai facebookista. Kivaa novellissa oli myös se, että tunnistin paikannimistä tapahtumapaikaksi kaupungin, jossa itse kasvoin aikuiseksi. Tiesin millainen oli Huparin vessakoppi, olen ollut siellä. Tiedän, missä olivat Tulikettu ja Valjuksen terassi. Tämmöinen tunnistaminen on minusta ihanaa. Jostain syystä Helsingin tunnistamisesta ei saa samanlaisia fiiliksiä.

Kovasti ilahdutti myös Eino Santasen novellin nimi Nyt ulos ja tapaamaan ihmisiä, Pekka!, kunnes tajusin, ettei neljännessä sanassa olekaan toista peetä.

3 kommenttia:

  1. Olipa kiva teksti ja monta kohtaa mille nyökyttelin :). Yritän itse aika ajoin runoja ja novelleja mutta välillä se pysähtyminen on vaikeaa. Varsinkin jos stressitaso on korkea.
    Slämärit ja henkkarit, voi veljet! Hyvä ajatus tuo, että blogikiinnostus voi olla yhteydessä slämärikiinnostukseen, ehkä myös pöytälaatikkokirjoitus ja päiväkirjakiinnostus. Ihania likuhetkiä sinulle lomaan, minua kyllä jäi aidosti kiinnostamaan mitä kirjoja olit lainannut!

    VastaaPoista
  2. Kiitos :)

    Mulle slämäreissä ja henkkareissa oli ihanaa se kun sai höpöttää itsestään. Ja sitähän mä täälläkin teen, tosin saa täyttää kaikki sivut, eikä tarvitse huolehtia jääkö muille tilaa. Muilla on oman slämyt. Tai siis blogit.

    Luvussa on tällä hetkellä Ladaromaani, joka onkin aika hyvä, ja pinossa odottavat esimerkiksi Elämäni seinäruusuna, Vapauttakaa karhut!, Taisteluni II, Ready Player One ja Veren ääriin. Oletan, että tulen lukemaan näistä osan, mutta haluaisin kuvitella, että kaikki. Hamstraan aina kirjoja, jotka sitten jätän lukematta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin, tuohan sekin illusion, että on tehnyt jotain tähdellistä :). Aivan kuten se kirjan lukeminen loppuun. Toimettomana on vaikea olla!

      Poista