Siivouksen vastainen manifesti

Täti-ihminen kirjoitti perheensä kotitöiden jakautumisesta ja sai ajattelemaan oman perheyksikköni kotitöitä. Meillä ne on jaettu aika mielivaltaisesti mieltymysten mukaan: minä teen ja ostan ruuan, koska se on kivaa, puoliso imuroi, koska minusta se ei ole kivaa, minä siivoan vessan, koska puolisosta se ei ole kivaa, puoliso hoitaa kaikki elektroniikkajutut, vaikka osa perheestä ei pidäkään niitä kotitöinä, mutta hänestä se on kivaa.

Yritän suhtautua siivoukseen mahdollisimman rennosti. Välillä huomaan hinkkaavani maanisesti tiskipöytää, jolloin silmään n. viisitoista vuotta vaihtuvissa siivouskomeron ovissa tönöttänyttä korttia ja muistan, että on maailmassa tärkeämpiäkin asioita kuin kiiltävät pinnat keittiössä.

Nyt kortti on kiinni jääkaapin ovessa, johon olen keräillyt muitakin inspiroivia hahmoja. Heitä ohessa. Keräilen myös innostavia siivousaiheisia lausahduksia, tuollaisia kuin tuossa kortissa. Suosikkini on Muumimamman toteamus, joka meni jotakuinkin niin, että siivous on aatteena yliarvostettu.

Sittenhän on niitä, että "siisti koti on ankea asua" tai että "a clean house is a sign of a wasted life". Ihailen niitä ihmisiä, jotka hyvin vähällä vaivalla ja pienellä ylläpitosiivouksella pitävät kotinsa kuosissa, mutta minä nyt en vain ole sellainen ja yritän lausahduksista löytää tukea taloudenpidollisille taipumuksilleni. Ei meillä koskaan ole mitenkään törkyistä, koska emme sotke kovinkaan paljon. Istumme vain ja pölisemme ja keräämme erilaisia läjiä, kuten vaateläjiä, lehtiläjiä, eletroniikkaläjiä ja kirjaläjiä. Lapsen sotkuja keräilen päivän mittaan, eikä kaaos niiltä osin pääse kovin suureksi. Mutta kaikki muu kerääntyy ja sitten on hirveä homma kun viimein ruvetaan siivoushommiin.

Esimerkiksi tällä viikolla pesin peilin vaatekaapin ovesta. Siitä ei oikeastaan enää nähnyt kuvaansa, kun se oli niin klähmän peitossa. Minusta oli kovin herttaista seurata miten pienet kädenjäljet ja kuolatahrat nousivat yhä ylemmäs lapsen kasvaessa, vähän niin kuin pienet mittausjäljet ovenkarmissa. Nyt puolitoista vuotta kuolaklähmiä kerättyäni päätin, että jossain kulkee herttaisen ja törkyisen raja, ja meillä se kulkee nyt tässä, ja sitten pesin peilin. Vähän kaduttaa jo. Oli se kuitenkin aika söpö.

Onneksi lapsi kuitenkin vaikuttaa pudonneen aika kauas puusta. Hän riehuu rätti kädessä heti kun joku läikkyy, tulee päivittelemään lattialle pudonnutta ruokaa, "voe voe voe", hän hokee huolissaan, ja kokoaa kaikista mahdollisista tavaroista siistejä pinoja ja kantaa roskia roskiin, osaa jopa lajitella melko oikeaoppisesti, onhan hän jo puolitoista vuotta sentään. Että ehkäpä seuraava sukupolvi ottaa kohta hoitaakseen tämän siivoushomman.