Täti-ihminen kirjoitti perheensä kotitöiden jakautumisesta ja sai ajattelemaan oman perheyksikköni kotitöitä. Meillä ne on jaettu aika mielivaltaisesti mieltymysten mukaan: minä teen ja ostan ruuan, koska se on kivaa, puoliso imuroi, koska minusta se ei ole kivaa, minä siivoan vessan, koska puolisosta se ei ole kivaa, puoliso hoitaa kaikki elektroniikkajutut, vaikka osa perheestä ei pidäkään niitä kotitöinä, mutta hänestä se on kivaa.
Yritän suhtautua siivoukseen mahdollisimman rennosti. Välillä huomaan hinkkaavani maanisesti tiskipöytää, jolloin silmään n. viisitoista vuotta vaihtuvissa siivouskomeron ovissa tönöttänyttä korttia ja muistan, että on maailmassa tärkeämpiäkin asioita kuin kiiltävät pinnat keittiössä.
Nyt kortti on kiinni jääkaapin ovessa, johon olen keräillyt muitakin inspiroivia hahmoja. Heitä ohessa. Keräilen myös innostavia siivousaiheisia lausahduksia, tuollaisia kuin tuossa kortissa. Suosikkini on Muumimamman toteamus, joka meni jotakuinkin niin, että siivous on aatteena yliarvostettu.
Sittenhän on niitä, että "siisti koti on ankea asua" tai että "a clean house is a sign of a wasted life". Ihailen niitä ihmisiä, jotka hyvin vähällä vaivalla ja pienellä ylläpitosiivouksella pitävät kotinsa kuosissa, mutta minä nyt en vain ole sellainen ja yritän lausahduksista löytää tukea taloudenpidollisille taipumuksilleni. Ei meillä koskaan ole mitenkään törkyistä, koska emme sotke kovinkaan paljon. Istumme vain ja pölisemme ja keräämme erilaisia läjiä, kuten vaateläjiä, lehtiläjiä, eletroniikkaläjiä ja kirjaläjiä. Lapsen sotkuja keräilen päivän mittaan, eikä kaaos niiltä osin pääse kovin suureksi. Mutta kaikki muu kerääntyy ja sitten on hirveä homma kun viimein ruvetaan siivoushommiin.
Esimerkiksi tällä viikolla pesin peilin vaatekaapin ovesta. Siitä ei oikeastaan enää nähnyt kuvaansa, kun se oli niin klähmän peitossa. Minusta oli kovin herttaista seurata miten pienet kädenjäljet ja kuolatahrat nousivat yhä ylemmäs lapsen kasvaessa, vähän niin kuin pienet mittausjäljet ovenkarmissa. Nyt puolitoista vuotta kuolaklähmiä kerättyäni päätin, että jossain kulkee herttaisen ja törkyisen raja, ja meillä se kulkee nyt tässä, ja sitten pesin peilin. Vähän kaduttaa jo. Oli se kuitenkin aika söpö.
Onneksi lapsi kuitenkin vaikuttaa pudonneen aika kauas puusta. Hän
riehuu rätti kädessä heti kun joku läikkyy, tulee päivittelemään
lattialle pudonnutta ruokaa, "voe voe voe", hän hokee huolissaan, ja
kokoaa kaikista mahdollisista tavaroista siistejä pinoja ja kantaa roskia roskiin, osaa jopa lajitella melko oikeaoppisesti, onhan hän jo puolitoista vuotta sentään. Että ehkäpä
seuraava sukupolvi ottaa kohta hoitaakseen tämän siivoushomman.
Meillä ei lakata ihmettelemästä erästä kaksilapsista sukulaisperhettä, jossa kaikki on aina siistiä, vaikka sinne tekisi yllätyshyökkäyksen. Me mielestämme "siivotaan kokoajan" -se auttaa noin kymmeneksi minutiksi.
VastaaPoistaPohdin tänään seiniä katsellessa, että pitäisikö olla tiukempi: ruokaa saisi syödä vain syöttötuolissa...mutta kun sekin on meillä ruokatilassa, joka on olkkarissa. No peilit, ikkunat, seinät kaikki on pienissä suttusormien jäljisä.
Mut mitä sitten, jos tää kestää yhteensä kolme vuotta elämästä, niin hei, maalataan sit vaikka joku seinä uusiksi jos ei pesu auta.
-Siivouskannusteillasi on minusta terve pohja!
Mulla oli ehdoton linja, että ruoka syödään pöydän ääressä, enkä voinut ymmärtää, miten jotkut holtittomat ihmiset antavat lastensa vaeltaa voileipä kädessä pitkin poikin. Nykyään lapsi syö suurimman osan ateriasta syöttötuolissa, jonka jälkeen voi käydä nappaassa esim. pöydälle unohtuneen leivänpalan tai pyytää pari muroa tai pari rusinaa tai mitä nyt sattuu tulemaan mieleen, ja sitten kuljeskella ympäriinsä murustelemassa, enkä oikeastaan jaksa välittää, kunhan syö ja on kivaa.
PoistaJoten olen samaa mieltä. Seinät voi aina maalata ja lattiat pestä, sitten kolmen vuoden päästä.
Laitanpa tähän lempilastenlauluni lapsuudesta:
VastaaPoista"Pesurätti putosi limonadipulloon ja ämpärissä oli kolo.
Enhän minä jaksanut siivota, kun siitä tuli paha olo.
Muutenkin oli aikamoinen hoppu, kun paistoin paljon piparia,
sillä se oli minusta hauskinta, ja siihen se aika loppu!"
Tuota aina lauleskelen, kun siivoaminen jää ja siirryn "piparinpaistoon".
Terveisin kirjoittajaystäväsi Satu
Ihana laulu! Jos osaisin kirjoa, ompelisin tästä taulun! Kiitos Satu!
PoistaMinusta Jukka Parkkisen Karhumäki-kirjojen Amalia-tädin ajatus siitä, että siistinä karhuna hän siivoaa kerran vuodessa, tarvitsi tai ei, on mainio.
VastaaPoistaValitettavasti mieheni ei halua noudattaa sitä elämänohjeena.
Toisaalta hän sentään aina imuroi, koska on anaalinen imurointinatsi, eikä työni jälki kelpaa. Hmmm. Pitäisiköhän tämä kommentti jättää sittenkin anonyymina?
Hieno ajatus! Pitää kyllä tutustua noihin Karhumäkiin tässä.
PoistaVielä hienompi on kuvaus "anaalinen imurointinatsi". Aion alkaa käyttää sitä jatkossa joka päivä. En tiedä miten, mutta aion.
Aargh... Joku häiriö sattui kommenttia lähettäessä, toivottavasti ei tule nyt tuplana (saa poistaa jos tulee).
VastaaPoistaAamen :D Teidän työnjako siivouksen suhteen kuulostaa samanlaiselta kuin meillä. Kuopuksemme (5v) on innostunut lattialistojen pölyjen pyyhkimisestä ja minä olen sen ilomielin ulkoistanut hänelle ;) Ja nuo läjät, mistä niitä oikein riittää? Lisääntyvätkö ja kasvavatko ne itsekseen?
Muumimamman viisaus on erittäin käyttökelpoinen ja osuva ;)