maanantai 11. maaliskuuta 2013

Hänen olivat linnut

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut
Otava, 1967.

Ehdokas Vuoden blogikuvaksi
Luin tätä kirjaa kuukauden ja eilen sain sen viimeiset sivut kahlattua läpi. Yleensä kohtelen kirjoja melko suurella kunnioituksella (nyt Liina siellä vilkaisee hänelle lainaamaani kirjaa ja tuhahtaa, mutta se nimenomainen kirja on poikkeustapaus ja pyörinyt kassissa vuoden, joten sitä ei lasketa!), mutta tässä kävi nyt sellainen yliluonnollinen bussimatka, että ette kyllä ikinä usko, olin menossa töihin ja matkustin ihan normaalisti metrolla, jolloin kirja oli ehjä ja puhelin toimi ja sitten laitoin hetkeksi kirjan ja puhelimen laukkuun kaivaakseni ne taas bussissa esiin, jolloin huomaan, että kirjan selkä on irti ja puhelin ei käynnisty. Olin ihan, että what the fuck, where's the truth, ja ainoa keksimäni syy on, että minut abduktoitiin siinä metron ja bussin välimaastossa, todennäköisesti Ruoholahden metroaseman ulko-ovien lähistöllä, koska rullaportaissa luin vielä ja aika pian ulko-ovien jälkeen luin taas. Ihan järkyttävää, en tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Ja koska minulla on kirjakorjaajatausta, en tiedä miten selviän tuosta selättömästä kirjasta, onko lähdettävä omalla ajalla korjaamaan selkä vai onko vain hyväksyttävä, että näin tässä nyt kävi, onneksi ei huonommin. Puhelin lähti käyntiin kun irrotin akun, huh sentään.

Kirjasta itsestään voisin sanoa, että sillä on hieno nimi ja se kertoo erittäin ajankohtaisesta aiheesta, materialismista. Ruustinnalla on mieheltään peritty kokoelma täytettyjä lintuja ja palvelusihminen Alma, miehekäs nainen. Yhdessä he hyysäävät lintukokoelmaa ja ruustinnan omaisuutta ja muidenkin omaisuutta ja ihmiset käyvät riitelemästä monestakin eri perinnöstä ja pistävät välejä poikki hopealusikoiden ja taulujen takia, välillä raahataan isän kuolinsänkyä ladon taakse ja kaikkea hullutusta. En oikein pystynyt samaistumaan näiden ihmisten tavarainnostukseen, enkä myöskään siihen, että jos nuorehkona on tapahtunut jotain, niin sitten kulutetaan koko loppuelämä märehtimällä sitä hulluuden partaalla ja haaskataan koko loppuelämä. Taidanpa olla vähän liian suoraviivainen ja epämaterialistinen ihminen tälle kirjalle, luulen. Kyseessä on kuitenkin klassikko, joten epäilemättä vika on lukijassa tällä kertaa.

6 kommenttia:

  1. Ikinä en ole tällaisesta klassikosta kuullut. Oletko varma, ettei status johdu vain siitä, että vuonna 1967 on kirjoitettu ehkä kuusi kirjaa?

    Tosi kiusallinen se abduktio. Toivottavasti eivät ota tavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noku "teos on arvioitu yhdeksi maamme modernistisen proosan kestävistä klassikoista", ni sillä mä vaan aattelin. Mutta myös tuo ehdottamasi teoria kuulostaa järkevältä.

      Ja eikö todella olekin kiusallista. Kannattaa ehkä lukea läpi ovien niin eivät vie kirjoista selkiä, kuten oletettavasti jotkut hyvin viisaat tuttuni tekevätkin.

      Poista
  2. Moi Siina!

    Eksyin blogiisi Liinalasta, ja halusin vain lausua sanasen tuosta Linnuista. Olen lukenut sen joskus aikoja sitten, ja nyt herää mieleeni hämärä muistikuva, että kirja olisi ollut minusta järjettömän rasittava. Aina siihen saakka, kun tulin ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että Ruustinnalla olisi dementia ja siksi se oli niin omituinen.

    Voi olla, että tämä oli ihan ilmeinen asia kaikille muille kuin minulle, tai sitten kenties sekoitan muistikuvat ja kirjat ja Ruustinna ei todellakaan ollut dementikko. Mitä arvelet?

    Eräs tuttavani tekee muuten väitöskirjaa muun muassa ikkunamotiiveista Vartion tuotannossa, hmm, kiinnostavaa ja omituista!

    Venni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Venni,

      tosi kiva kun eksyit, toivottavasti tulet toistekin!

      En tajunnut ajatella ruustinnaa dementikkona, mutta nyt kun sanoit, niin kyllähän hän juuri sensuuntaisesti käyttäytyy. Ajattelin vain, että hän on jonkisortin hullu, kuten kirjassa usein häntä haukuttiin, mutta dementia lienee osuvampi diagnoosi. Hieno huomio, kiitos.

      Jännittävä aihe väitöskirjalla! Kaikkea sitä ihmiset hoksaavatkin tutkia!

      Poista
  3. Ja monestihan oman aikansa klassikot ovat nykysilmälle käsittämättömiä...Itse lannistuin Rouva Bovarylle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on. Yleensä vain olen tykännyt kovasti klassikoista, siksi olen vähän hämmentynyt etten kovastikaan pitänyt Vartiosta. Bovaryn Emmakin oli suuri suosikkini, voi sitä Emmaa. Mutta ehkä se on niinkin, että joskus on vain väärä lukija kirjalle ja vaikka kymmenen vuoden päästä jutun voi tajuta ihan eri tavalla. Esim. kun kaksitoistavuotiaana yritin lukea Sinuhea, niin keskenhän se jäi, kun mielestäni Sinuhe oli aivan käsittämätön idiootti. Myöhemmin pidin kirjasta kovastikin.

      Toki näin ei välttämättä ole sinun ja Rouva Bovaryn kanssa. Ja kyllä varmasti osa kirjoista ihan vain vanhenee. Tosin en nyt väitä, että Vartiolle olisi käynyt näin, tai ainakaan Rouva Boverylle.

      Poista