sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Django Unchained

Quentin Tarantino, 2012.

Viimein pääsiäislomalla sain aikaiseksi Django Unchainedin. Kuten jo aiemmin jossain sanoin, on huonokin Tarantino parempi kuin lähes mikään maailmassa, joten kylläpä viihdyin hyvin elokuvissa. Ei tämä ollut paras Tarantino, mutta ei huonoinkaan.

Elokuva sijoittuu Amerikkaan pari vuotta ennen sisällissotaa. Hammaslääkäri ja palkkionmetsästäjä King Schultz (Christoph Waltz) ostaa Djangon (Jamie Foxx), koska tämä voi tunnistaa pari Schultzille arvokasta tyyppiä. Sitten Schultz humaanina eurooppalaisena vapauttaa Djangon. Mutta Django haluaa löytää vaimonsa, ihanan Broomhildan, joka on myyty kauhean puuvillamoguli Candien (Leonardo DiCaprio) plantaasille, ja koska Schultz on romantikko ja saksalaisena ihastunut Brünnhilden ja Siegfriedin tarinaan, hän lähtee jeesaamaan Djangoa.

Koska tämä on Tarantinon elokuva, on tässä tietenkin ihan älyttömästi ammuskelua, väkivaltaa, nyrkkiä naamaan, verta, ammuskelua, koiria kuolee, hevosia kuolee, aivoja lentää, ammuskelua ja sitten vielä räjähdyksiä. Kunniattomissa paskiaisissa nauroin enemmän kuin ehkä ikinä elokuvissa ja on myönnettävä, että nytkin sain naurukohtauksen kesken pahimman ammuskelun. Olen ehdottomasti ja täysin väkivaltaa vastaan ja yleensä en suostu katsomaan leffoja, jotka tiedän väkivaltaiseksi, ihan periaatteesta ja myös, koska olen aika herkkä kaikenlaiselle mäiskinnälle. Jostain syystä Tarantino kuitenkin osaa tehdä väkivallan niin elokuvamaiseksi, ettei se ole realistista, vaan hauskaa. En osaa selittää miten, mutta niin se vain on. No, myönnän, parin kohtauksen ajan katselin viereistä penkkiä, toiseen liittyi kaksi miestä tappelemassa ja toiseen yksi mies ja monta koiraa. Ei pystynyt.

Näin aikuisiällä lempi-Tarantinoni ovat:
1. Kunniattomat paskiaiset
2. Pulp Fiction
3. Kill Bill

Neljänneksi voisi tulla Reservoir Dogs, joka oli lempparini vuosia, kunnes katsoin sen uudestaan ja tajusin, että se on nykyminulle liian väkivaltainen. Siksi neljäntenä on Django Unchained. Ja viidentenä Reservoir Dogs. Ja sitten Jackie Brown ja viimeisenä Death Proof, joka oli myös minulle liian väkivaltainen. En oikein kestä, kun naama irtoaa.

Lopuksi partojen kannatusyhdistyksen puheenjohtaja haluaisi huomauttaa, että tässä elokuvassa Jamie Foxxilla, Leonardo DiCapriolla ja Christoph Waltzilla on huomattavan komeat kokoparrat.

PS: En voi väittää räpsäisseeni tuota kuvaa puhelimellani. Otin sen internetistä. Ilman lupaa. Mutta vetoan fair use -pykälään. Ja olen pahoillanikin vielä kaupan päälle.

5 kommenttia:

  1. Tarantinon elokuvat ovat niin moniulotteisia, kaikkine klassikkoviittauksineen, ettei kaikkea voi tajuta. Ja musiikki, aina yhtä mahtavaa. Tarantino on kaikesta väkivaltaisuudestaan huolimatta myös minun lempparini. Hmm järjestys...
    1. Pulp fiction 2. Reservoir dogs 3. Jackie Brown 4. Kill Bill jne. Taisin vaan luetella katsomismäärän perusteella! Eli pidän kiinni veto-oikeudestani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä! Paitsi järjestyksestä, mutta siitä voinemme ollakin eri mieltä :)

      Poista
  2. Pakko tunnustaa, että mä en riemastunut Djangosta. Ensinnäkin mua jurppi se prinsessa-Brunhilde, joka ei voinut laittaa tikkua ristiin minkään eteen. Mitä mitä? Eikös Tarnatinolla ole ollut ihan kunnollisiakin naishahmoja? Toiseksi väkivalta oli munsta jotenkin tarkoituksetonta. Se talossa ammuskelu esimerkiksi. Kill Bill on jotenkin kauhealla tavalla tyylikäs veribaletti, mutta tämä nyt vaan oli tällainen. (Ja oli kolmaskin asia, se on se, että nämä kostofantasiat on minusta nyt vähän nähty.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ta-ran-ti-nol-la. Vetoan kellonaikaan.

      Poista
    2. Mä olen niin fanityttö, etten osaa kyseenalaistaa Tarantinoa, mutta myönnän, että kaikki nämä asiat käväisivät mielessä.

      Feministinä ajattelin, että villi länsi nyt oli miesten maailma ja vaikka Broomhilda nyt oli enimmäkseen haitolla, voin jotenkin hyväksyä sen, koska Tarantinolla on kuitenkin aiemmin ollut tosi upeita naishahmoja. En oikein itsekään osta selitystäni, kyllä Broomhilda olisi voinut olla aktiivisempi.

      Väkivalta oli häiritsevämpää kuin vaikka Kunniattomissa paskiaisissa, mutta minusta ihan oikeutetusti lähinnä niissä kohdissa, joissa kuvattiin orjien epäinhimillistä kohtelua, johon olisi ollut vaikea suhtautua viihtyen. Hauska väkivalta liittyi enemmän kostohommiin.

      Ja mitä kostofantasiaan tulee, niin kävi itselläkin mielessä, että josko Quentin otettais ensi kerralla joku muu aihe, mutta ehkä ei kannata odottaa liikoja. Fanina mulle käy kyllä mikä tahansa, kunhan et lopeta, Quentin, et koskaan saa lopettaa.

      Poista