sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Django Unchained

Quentin Tarantino, 2012.

Viimein pääsiäislomalla sain aikaiseksi Django Unchainedin. Kuten jo aiemmin jossain sanoin, on huonokin Tarantino parempi kuin lähes mikään maailmassa, joten kylläpä viihdyin hyvin elokuvissa. Ei tämä ollut paras Tarantino, mutta ei huonoinkaan.

Elokuva sijoittuu Amerikkaan pari vuotta ennen sisällissotaa. Hammaslääkäri ja palkkionmetsästäjä King Schultz (Christoph Waltz) ostaa Djangon (Jamie Foxx), koska tämä voi tunnistaa pari Schultzille arvokasta tyyppiä. Sitten Schultz humaanina eurooppalaisena vapauttaa Djangon. Mutta Django haluaa löytää vaimonsa, ihanan Broomhildan, joka on myyty kauhean puuvillamoguli Candien (Leonardo DiCaprio) plantaasille, ja koska Schultz on romantikko ja saksalaisena ihastunut Brünnhilden ja Siegfriedin tarinaan, hän lähtee jeesaamaan Djangoa.

Koska tämä on Tarantinon elokuva, on tässä tietenkin ihan älyttömästi ammuskelua, väkivaltaa, nyrkkiä naamaan, verta, ammuskelua, koiria kuolee, hevosia kuolee, aivoja lentää, ammuskelua ja sitten vielä räjähdyksiä. Kunniattomissa paskiaisissa nauroin enemmän kuin ehkä ikinä elokuvissa ja on myönnettävä, että nytkin sain naurukohtauksen kesken pahimman ammuskelun. Olen ehdottomasti ja täysin väkivaltaa vastaan ja yleensä en suostu katsomaan leffoja, jotka tiedän väkivaltaiseksi, ihan periaatteesta ja myös, koska olen aika herkkä kaikenlaiselle mäiskinnälle. Jostain syystä Tarantino kuitenkin osaa tehdä väkivallan niin elokuvamaiseksi, ettei se ole realistista, vaan hauskaa. En osaa selittää miten, mutta niin se vain on. No, myönnän, parin kohtauksen ajan katselin viereistä penkkiä, toiseen liittyi kaksi miestä tappelemassa ja toiseen yksi mies ja monta koiraa. Ei pystynyt.

Näin aikuisiällä lempi-Tarantinoni ovat:
1. Kunniattomat paskiaiset
2. Pulp Fiction
3. Kill Bill

Neljänneksi voisi tulla Reservoir Dogs, joka oli lempparini vuosia, kunnes katsoin sen uudestaan ja tajusin, että se on nykyminulle liian väkivaltainen. Siksi neljäntenä on Django Unchained. Ja viidentenä Reservoir Dogs. Ja sitten Jackie Brown ja viimeisenä Death Proof, joka oli myös minulle liian väkivaltainen. En oikein kestä, kun naama irtoaa.

Lopuksi partojen kannatusyhdistyksen puheenjohtaja haluaisi huomauttaa, että tässä elokuvassa Jamie Foxxilla, Leonardo DiCapriolla ja Christoph Waltzilla on huomattavan komeat kokoparrat.

PS: En voi väittää räpsäisseeni tuota kuvaa puhelimellani. Otin sen internetistä. Ilman lupaa. Mutta vetoan fair use -pykälään. Ja olen pahoillanikin vielä kaupan päälle.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Siivouksen vastainen manifesti

Täti-ihminen kirjoitti perheensä kotitöiden jakautumisesta ja sai ajattelemaan oman perheyksikköni kotitöitä. Meillä ne on jaettu aika mielivaltaisesti mieltymysten mukaan: minä teen ja ostan ruuan, koska se on kivaa, puoliso imuroi, koska minusta se ei ole kivaa, minä siivoan vessan, koska puolisosta se ei ole kivaa, puoliso hoitaa kaikki elektroniikkajutut, vaikka osa perheestä ei pidäkään niitä kotitöinä, mutta hänestä se on kivaa.


Yritän suhtautua siivoukseen mahdollisimman rennosti. Välillä huomaan hinkkaavani maanisesti tiskipöytää, jolloin silmään n. viisitoista vuotta vaihtuvissa siivouskomeron ovissa tönöttänyttä korttia ja muistan, että on maailmassa tärkeämpiäkin asioita kuin kiiltävät pinnat keittiössä.

Nyt kortti on kiinni jääkaapin ovessa, johon olen keräillyt muitakin inspiroivia hahmoja. Heitä ohessa. Keräilen myös innostavia siivousaiheisia lausahduksia, tuollaisia kuin tuossa kortissa. Suosikkini on Muumimamman toteamus, joka meni jotakuinkin niin, että siivous on aatteena yliarvostettu.

Sittenhän on niitä, että "siisti koti on ankea asua" tai että "a clean house is a sign of a wasted life". Ihailen niitä ihmisiä, jotka hyvin vähällä vaivalla ja pienellä ylläpitosiivouksella pitävät kotinsa kuosissa, mutta minä nyt en vain ole sellainen ja yritän lausahduksista löytää tukea taloudenpidollisille taipumuksilleni. Ei meillä koskaan ole mitenkään törkyistä, koska emme sotke kovinkaan paljon. Istumme vain ja pölisemme ja keräämme erilaisia läjiä, kuten vaateläjiä, lehtiläjiä, eletroniikkaläjiä ja kirjaläjiä. Lapsen sotkuja keräilen päivän mittaan, eikä kaaos niiltä osin pääse kovin suureksi. Mutta kaikki muu kerääntyy ja sitten on hirveä homma kun viimein ruvetaan siivoushommiin.

Esimerkiksi tällä viikolla pesin peilin vaatekaapin ovesta. Siitä ei oikeastaan enää nähnyt kuvaansa, kun se oli niin klähmän peitossa. Minusta oli kovin herttaista seurata miten pienet kädenjäljet ja kuolatahrat nousivat yhä ylemmäs lapsen kasvaessa, vähän niin kuin pienet mittausjäljet ovenkarmissa. Nyt puolitoista vuotta kuolaklähmiä kerättyäni päätin, että jossain kulkee herttaisen ja törkyisen raja, ja meillä se kulkee nyt tässä, ja sitten pesin peilin. Vähän kaduttaa jo. Oli se kuitenkin aika söpö.

Onneksi lapsi kuitenkin vaikuttaa pudonneen aika kauas puusta. Hän riehuu rätti kädessä heti kun joku läikkyy, tulee päivittelemään lattialle pudonnutta ruokaa, "voe voe voe", hän hokee huolissaan, ja kokoaa kaikista mahdollisista tavaroista siistejä pinoja ja kantaa roskia roskiin, osaa jopa lajitella melko oikeaoppisesti, onhan hän jo puolitoista vuotta sentään. Että ehkäpä seuraava sukupolvi ottaa kohta hoitaakseen tämän siivoushomman.

torstai 28. maaliskuuta 2013

Taskunovellit

Toim. Vilja-Tuulia Huotarinen
Karisto, 2013.

Kiinnitin huomioni Taskunovelleihin kirjaston uutuushyllyssä, koska se oli niin pikkuruinen. Juuri nyt kaipaan pikkuista luettavaa. Selailin kirjaa, ja huomasin, että oikeastaan tekisi mieli lukea useampikin novelli, vaikka suhteeni novelleihin onkin aika penseä. Olen laveamman ilmaisun ystävä. Lisäksi novelleissa ja runoissa on vähän semmoinen juttu, että niitä lukiessa pitää ajatella ihan eri tavalla kuin romaania lukiessa. Ne ovat usein vähän kuin arvoituksia, joita pitää sitten ratkoa ja pähkäillä. Itse aika harvoin haluan ajatella lukiessani, haluan vain posottaa menemään ja huokailla tyytyväisenä.

Taskunovellien kirjo oli aika moninainen. Ainoa yhdistävä tekijä tuntui olevan lyhyys, mikä olikin kiva juttu, koska kirja eteni vauhdilla ja koin saavani jotain aikaan. Olen vältellyt lukuhommia viime aikoina ja syytän tästä Marja-Liisa Vartiota. Mutta eiköhän se tästä, olen ladannut itseni kiinnostavilla lainakirjoilla joita aion paukuttaa koko pääsiäisen, sen minkä ehdin kaikelta muulta suunnittelemaltani aktiviteetiltä. Eksyin asiasta. Palaan asiaan. Suurin osa novelleista ei jättänyt suurtakaan muistijälkeä, mutta tämä lienee makuasia. Novellit olivat niin laidasta laitaan, että varmasti jokaiselle löytyy suosikki ja halukkaille myös inhokki. Kirjoittajat ovat nimekkäitä, Riku Korhosesta Tuomas Kyröön.

Ensimmäinen suosikkini oli Tiina Raevaaran Puutarhurin tyttäret. Pidän Raevaaran tuotannosta muutenkin ja novelli oli ihanan kummallinen, vähän pelottavakin. Se kertoi sisaruksista, joista toinen onnistui pakenemaan ruusuilta.

Toinen suosikkini oli Laura Lindstedtin novelli Slam Book, eli kertomus siitä kuinka sinun isäsi nussi hänen äitiänsä. Se kertoi nuorista tytöistä, julmuudesta, koulussa kiertävästä slämäristä. Kaikki henkilöt esiintyivät symboleilla, joita aikoinaan käytettiin kun kirjoitettiin slämyihin. Tykkäsin itse nuorena slämäreistä ihan hulluna, vähän samoista syistä kuin nyt tykkään tästä blogista tai facebookista. Kivaa novellissa oli myös se, että tunnistin paikannimistä tapahtumapaikaksi kaupungin, jossa itse kasvoin aikuiseksi. Tiesin millainen oli Huparin vessakoppi, olen ollut siellä. Tiedän, missä olivat Tulikettu ja Valjuksen terassi. Tämmöinen tunnistaminen on minusta ihanaa. Jostain syystä Helsingin tunnistamisesta ei saa samanlaisia fiiliksiä.

Kovasti ilahdutti myös Eino Santasen novellin nimi Nyt ulos ja tapaamaan ihmisiä, Pekka!, kunnes tajusin, ettei neljännessä sanassa olekaan toista peetä.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Timppa! Jee Timppa!

On soinut koko päivän päässä Timpan tunnusmusiikki. Pikkuinen Timppahan on siis Late Lampaan lampolasta päiväkotiin lähtenyt lammas, ihan huippu lastenohjelma. Ainoa ongelma on tuo tunnusmusiikki. En osaa suhtautua siihen aikuismaisesti vaan alan heti kikattaa. Kyllä Timpan kimppaan tulla kannattaa!

No niin, sitten asiaan. Tai ei tässä oikeastaan asia tuon kummemmaksi muutu, kunhan tulin jotain jaarittelemaan, ettei siellä nyt kukaan kerää odotuksia.

Liityin eilen Feedlyyn, koska Google Reader lopettaa. Tämä on monitahoisesti hankala asia, koska pidän kovasti Google Readerista, enkä haluaisi siirtyä yhtään minnekään. En nyt lähde Feedlyä sen kummemmin morkkaamaan, koska oletan kaikkien vihantunteitteni johtuvan vain lapsellisesta muutosvastarinnasta ja parin kuukauden päästä en vaihtaisi sitä mihinkään, mutta juuri nyt vähän ärsyttää. Otin asian puheeksi (koska voin, ja) koska huomasin, että Feedlyn feedissä näyttää ihan ankealta jos postauksessa ei ole kuvaa. Niinpä otan nyt asiakseni laittaa kaikkiin postauksiini itse puhelimellani räpsäyttämäni kuvan, että näytän kaikkien satojen Feedly-tilaajieni feedissä ihastuttavalta.

Tässä kuva pääsiäisohrastamme! Sen jälkeen kun muutin pois kotoa, josta on jo tovi, olen viettänyt yhden pääsiäisen omassa kodissani. Nytkin oli alun perin tarkoitus lähteä kiertämään koko sukulaisto, mutta sitten tajusimme, että emme yksinkertaisesti jaksa. Ja sitten minua puri joku kotitonttu ja olen nyt täällä äpöstänyt kaikenlaista pääsiäisrekvisiittaa, kuten tämän onnistuneen pääsiäisohraviljelmän. Lähi-Alepassa ei ollut rairuohoa, joten ostin ohraa. Olisi ehkä kannattanut käydä katsomassa muistakin kaupoista. No, myönnän, istutin ohraa pariin muuhunkin astiaan, joissa lopputulos on ollut hieman esteettisempi. Kuvasin niitäkin, mutta koska näitä kuvia täytyy nyt riittää kaikkiin postauksiin, niin en kai minä nyt kaikkia pääsiäiskuvia voi laittaa tähän samaan, eihän ole vielä pääsiäinenkään, hyvän tähden. Saatte ehkä nähdä myös kuvan itse askartelemastani virpomavitsasta, joka sointuu keittiön lamppuun ja verhoihin. Kuinka eleganttia. Tosin en tietenkään kuvannut vitsaa keittiössä, vaan olohuoneessa, johon se ei soinnu. Tämä tiedoksi siltä varalta, että sitten kun sen vitsan kuva tänne pälähtää, ettei kukaan kuvittele minua värisokeaksi.

Nyt kun on luvassa neljä lomapäivää, olen luonnollisesti tehnyt pitkälliset ja hartaat (onhan tämä suurin kirkollinen juhlamme, meille luterilaisille siis, jonka uskontokunnan ainoa edustaja olen tässä perheessä, ja tekin saatte olla mitä uskontokuntaa haluatte, enkö olekin suvaitsevainen) suunnitelmat jokaiselle päivälle. Olen suunnitellut joka päivälle kaksi ateriaa, joogausta, elokuvissa käyntiä, lauantaina ulkona syömistä kun kerta kaupat ovat auki, rentoa lukemista, ulkoilua, HBO:n asentamista ja katsomista tyhjiin. Olin ajatellut, että tilaisin pääsiäisen sapuskat hyvissä ajoin Prismasta kauppakassi-palvelusta kotiinkuljetuksella, mutta kun kirjauduin sinne, ilmeni, että kuljetus tulee tuosta lähi-Alepasta, jonne jaksaa kävellä yksivuotias lapsenikin, joten ehkäpä haen ruuat ihan omin jaloin.

Tämän päättömän vuodatuksen haluaisin lopettaa symmetrisesti, joten Timppa! Hei Timppa! Pieni lammas innokas on oppimaan!

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Kulman pojat

Teppo Airaksinen, 2011.

Tässä taas elokuva pienten lasten vanhemmille: tunti kaksikymmentäyksi minuuttia. Kyllä. Juuri oikea kesto elokuvalle, ei sekuntiakaan liikaa. On ahnehdintaa tehdä yli puolitoista tuntisia elokuvia, ei tässä ole aikaa tuntikausia katsella jonkun toisen näkemystä mistään asiasta.

Kulman pojat on ihan hauska pieni elokuva. Petri (Eero Ritala) kavereineen fanittaa pikkukaupungin jalkapalloseuraa Kulman palloa. Kaupungin toisen joukkueen, AC Unitedin, fanit ovat tietenkin vihollisia ja kaikkein suurin vihollinen on Unitedin tähti Tuukka Tiensuu (Jussi Vatanen). No sitten tulee tyttö, johon Petri rakastuu, ja jonka entinen poikkis on Tiensuu. Sitten on kaikkea sekaannusta ja hassuttelua siinä ja koko ajan hiki kaikilla.

Kulman pojissa oli tosi hyvät näyttelijät, erityisesti pidän Joonas Saartamosta, joka oli tässäkin mainio. Eikä tässä muitakaan huonoja ollut. Oli myös kiva katsoa kotimainen elokuva, jossa oli vähän muitakin näyttelijöitä kuin aina ne samat. Elokuvassa oli myös kiva lavastus. Jostain syystä usein kotimaisissa elokuvissa ihmisten kodit ovat ihan epäuskottavia, mutta tässä uskoin kaikki paikat mukisematta.

Parasta elokuvassa oli Kulman poikien laulu Jari Litmaselle. "Minä ja Jari, mikä pari, valon lapset käsikkäin". Kato ite. Videolla näyttää olevan myös Tommi Läntinen, joka ei ole elokuvassa, ettei joku nyt sen takia jätä katsomatta, joskin itselläni ei ole mitään Tommi Läntistä vastaan, hän on aivan herttainen ja näyttää videollakin niin iloiselta.

Henkilökohtainen ongelma elokuvan suhteen:

En ymmärrä jalkapalloa. Seurustelin pitkään jalkapalloilijan kanssa, josta seurasi se, etten voi käsittää jalkapalloa lajina, en voi käsittää siihen liittyvää male bondingia, en voi käsittää siihen liittyvää fanikulttuuria, enkä voi sietää palloja. Voin elää tämän asian kanssa, mutta tulee olemaan raskasta jos lapseni haluaa ryhtyä jalkapalloilemaan. Mutta se on sen ajan murhe. Joka tapauksessa, minun ja Kulman poikien välissä oli eriävä jalkapallokäsityksemme.

IMDB

torstai 21. maaliskuuta 2013

Chronicle

Josh Trank, 2012.

Olenhan jo tehnyt selväksi, että minä rakastan supersankarielokuvia! Toki on huonoja supersankarielokuvia, tosin ei tule äkkiä yhtään mieleen, mutta varmaan on, ja sitten on älyttömän hyviä supersankarielokuvia, joita tulee heti mieleen tosi monta. En tosiaan osaa perustella, miksi elokuva kuin elokuva muuttuu hyväksi jos päähenkilö osaa lentää tai muuttua näkymättömäksi, mutta niin se vain on, ei se minun vikani ole.

Chronicle on vähän erilainen supersankarielokuva. En tiedä, voiko termiä käyttää näin, mutta realistisempi. Kolme nuorta sälliä saa supervoimat möngittyään kuoppaan maan alle. He ovat telekineettisiä, osaavat lentää, heillä on ihmeelliset voimat. Mutta kuten eräässä toisessa supersankarielokuvassa todettiin, "with great power comes great responsibility" (muut saavat siteerata filosofeja, minä siteeraan Spiidermania). Pojat käsittelevät voimiaan eri tavoin ja hurjia tapahtuu.

Vaikka leffassa oli paljon epäuskottavuuksia, oli se silti aivan mainio. En oikein usko kenenkään oikeasti tunkevan yöllä maakuoppaan, joka jo lähtökohtaisesti vaikuttaa epäilyttävältä. Tähän voisi toki huomauttaa virgin suicidemaisesti, että mitä ilmeisimmin en ole koskaan ollut nuori poika. Mutta silti en usko. Lisäksi ärsyttää aina, että varhaiskeski-ikäiset näyttelevät teinejä. Olisi varmaan nuoriakin näyttelijöitä käytettävissä. Mattia näyttelevä Alex Russell on näemmä nyt 25 ja näyttää kyllä vähintään sen ikäiseltä, mutta saa anteeksi, koska oli muuten ihan hyvä. Myös Andrew'ta näyttelevä Dane DeHaan on 25, mutta näyttää nuoremmalta. Dane DeHaan oli muuten Terapiassa toisella kaudella se ihastuttava homopoika. Hieno näyttelijä.

Pidin leffan kuvaustavasta. Koko elokuvan kuvasivat muka pojat itse. Välillä he kaikki olivat kuvassa, koska oppivat leijuttamaan kameraa ilmassa. Muutama vuosi sitten tämä olisi ollut ihan typerä idea, mutta nykyään ilmeisesti teinit kuvaavat koko ajan kaikki puuhansa, eikä moinen kaiken tallentaminen enää tuntunut mitenkään teennäiseltä. Mukana oli myös videoblogia pitävä tyttö, jolloin saatiin kuvaa kahdella kameralla samasta tilanteesta. Silloin kun pojat eivät olleet itse kuvaamassa näytettiin valvontakamerakuvaa. Joku voisi pitää moista kikkailua vähän turhanpäiväisenä, mutta minusta se toimi.

Parasta leffassa kuitenkin olivat kolme poikaa, jotka suhtautuivat uusiin supervoimiinsa kuin kolme poikaa. He hihkuvat, hirnuvat, ovat ihan pölöjä ja vastuuttomia ja rellestävät juurikaan ajattelematta seurauksia. Jos supervoimat olisi saanut vanhempi herra, hän olisi varmasti käyttänyt voimiaan vähän harkitummin ja piilossa, eikä syöksynyt keskellä päivää taivaalle heittelemään jalkapalloa ja vielä kuvannut kaiken talteen. Ja olisiko se ollut hauska leffa. No ei olisi.

Olipas paljon juttua yhdestä pienestä leffasta. Joku voisi luulla, että yritän vältellä jotain velvollisuuksia, ja tottahan se on. Nyt internetti kiinni ja hommiin.

IMDB
Rotten Tomatoes

PS: Keksin yhden huonon supersankarielokuvan: The Avengers. Pidin Thorista, Captain Americasta, Iron Maneista ja Hulkeista, mutta The Avengers oli ihan antikliimaksi.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Nukketeatterissa

Olin tänään nukketeatterissa. En muista, että olisin ennen ollut. Lapsi ei ainakaan ole. Se olikin monin tavoin hyvin jännä kokemus.

Ensimmäinen jännä oli, että Puotilan ostari ei olekaan sama asia kuin Puhoksen ostari. Vähän ihmettelinkin, kun kaikkien muiden mielestä oli järkevää mennä metrolla Puotilaan eikä Itäkeskukseen. Onneksi emme uskoneet minua ja ehdimme ajoissa.

Toinen jännä oli teatterin katsomoon astuminen. Lapsen mielestä se oli niin jännä, että hän yritti paeta kaikin voimin kunnes valot sammuivat, jolloin hän hyytyi syliin ja tuijotti esitystä kättäni puristaen.

No itse esitys se vasta jännä olikin. Minusta jännintä oli, että esiintyjät olivat suurimman osan ajasta siinä lavalla juttelemassa, loruilemassa, soittamassa ja laulamassa, ja heistä kolme neljästä oli oikein salskean komeita nuoria miehiä. Yksi oli nainen, jos oikein tunnistin niin entinen euroviisuedustajamme, joten aivan pätevä oli, ja toki hyvin nätti ja ilo silmälle hänkin, mutta näin melko heterona esteetikkona olin iloinen kolmesta miehestä. Tämä esiintyjien läsnäolo lavalla tuli yllätyksenä, koska kuvittelin, että nukketeatterissa on semmoinen kangas, jonka takaa heiluu jotain käsinukkeja jotka hakkaavat toisiaan nuijalla päähän. Olenpas minä sitten vanhanaikainen ja kylläpä oli aikakin mennä nukketeatteriin näkemään miten se homma oikeasti hoidetaan. Olihan siellä lavalla siis toki monenlaisia käsinukkeja ja marionetteja, ja semmoinen aika perinteinen nukketeatterikin lopulta.

Esitys oli meille ehkä liiankin jännä, koska lapsi jaksoi puristaa kättäni puoli tuntia, mutta sitten lavalle tuli noita ja kissa ja yö ja lapselle katsomossa itku. Lähdimme pois. Missasimme viimeiset kymmenen minuuttia, mutta eiköhän puoli tuntia ole ihan riittävä onnistuminen puolitoistavuotiaan ensimmäiseksi nukketeatterikerraksi.

Odotellessamme seuruettamme ehdimme katsella teatterin muita tiloja. Molempiin odotustiloihin, tai mitä ne nyt ovat, lämpiöitä, oli rakennettu tosi hienoja asetelmia. Oli nukketeatterinukkeja erilaisissa vitriineissä ja monenlaisia pääsiäisaiheisia juttuja. Seinillä oli paljon hienoja kuvia nukketeatterisysteemeistä. Sisääntuloaulassa, tai mikä se nyt on, joku esilämpiö, huomaa kyllä että olen opiskellut teatteritutkimusta, voi herranjestas sentään miten tämä termistö onkaan hallussa, no kumminkin, niin siellä oli kaikenlaista katsottavaa, vanhoja puhelimia ja mitä kaikkea. Lapsi tykkäsi tosi paljon katsella asetelmia ja vitriinejä ja kaikki oli tehty todella lasta ajatellen. Ihana paikka.

Kaiken kaikkiaan todella myönteinen kokemus tämä Nukketeatteri Sampo. Ja mitä ilmeisimmin hyvin suosittu, liput pitää hommata ajoissa. Ehkä syksyllä uudestaan, josko sitten selvittäisiin loppuun asti. Tänään ollaan lapsen kanssa useaan otteeseen käyty läpi jännä esitys ja että alkoi pelottaa, ja että saa pelottaa, mutta että ei ollut mitään syytä. Ja aikoi kuulemma lähteä uudestaan. Tosin lapsi vastaa nykyään melkein kaikkeen hyvin painokkaasti "joo", paitsi jos kysyy onko hyvä ruokaa, jolloin hän vastaa "namnam", joten lähinnä voin toivoa, ettei hän kovin pahasti traumatisoitunut.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Selvitys tulevasta poissaolosta

On tässä 21 minuuttia ylimääräistä aikaa tänään, joten ajattelin blogata. En varmaankaan tule ehtimään tänne taas hetkeen, koska vietän viikonlopun T:n kaupunkilaisten kasvispatojen ääressä. En ole lähdössä T:n kaupunkiin, vaan rakas ystäväni tuo patansa tänne. Tykkään muuten älyttömästi esim. venäläisissä klassikoissa käytettävästä tavasta kertoa missä ollaan. "Hän ylitti P:n sillan ja jatkoi matkaansa R:n kadulle." Aion alkaa viljellä sitä välittömästi.

Huomenna aiomme vähän hurvitella. Jos satutte sijaitsemaan H:n kaupungin yössä, niin tunnistatte meidät helposti. Ystäväni on poikkeuksellisen upea ja kaunis henkilö, joka raahaa perässään lattiaa tuijottavaa vaaleaa tyyppiä, jolla on älyttömän hieno kampaus. Illanviettoperinteisiimme nimittäin kuuluu, että ystäväni laittaa hiukseni uskomattoman hienosti. Sitten hän raijaa minua ympäri baareja seurueesta toiseen ja tiukkaa kaikilta, että "eikö olekin kaunis, eikö olekin?", jolloin ihmiset hymyilevät kiusaantuneesti ja vastaavat, että "no joo" ja minä hymyilen lattialle vielä kiusaantuneemmin ja mutisen: "no mitä sä nyt minä nyt oon tämmönen paska mitä sitä tyhjää mennään nyt istumaan".

Myöhemmin huomaan valokuvista, että näytin tosiaan ihan kivalta hienossa kampauksessani. Luulin näyttäväni tyhmältä, koska peilissä jakaus on väärällä puolella, mutta valokuvissa väärällä puolella oleva jakaukseni ilmeisesti jotenkin tasaa epäsymmetrisyyttäni. Tai jotain. Tai sitten näytin ihan vaan kivalta ilman tekosyitä, kai sekin lienee mahdollista. Joskin epätodennäköistä.

No niin, vielä 14 minuuttia vapaa-aikaa ennen nukkumaanmenoa, tässähän voisi vielä vaikka leipoa jotain.

PS: Ootteko kattoneet Girlsiä? Vähänkö se on hyvä. Se Hannahin poikaystävä Adam on viemässä kovaa vauhtia ihanimpien fiktiivisten miesten kärkipaikkaa viikinkivampyyri Eric Northmanilta. Adam on iiiiihhana. Aikaa 12 minuuttia. Ehkä en leivo mitään kovin monimutkaista

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Hänen olivat linnut

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut
Otava, 1967.

Ehdokas Vuoden blogikuvaksi
Luin tätä kirjaa kuukauden ja eilen sain sen viimeiset sivut kahlattua läpi. Yleensä kohtelen kirjoja melko suurella kunnioituksella (nyt Liina siellä vilkaisee hänelle lainaamaani kirjaa ja tuhahtaa, mutta se nimenomainen kirja on poikkeustapaus ja pyörinyt kassissa vuoden, joten sitä ei lasketa!), mutta tässä kävi nyt sellainen yliluonnollinen bussimatka, että ette kyllä ikinä usko, olin menossa töihin ja matkustin ihan normaalisti metrolla, jolloin kirja oli ehjä ja puhelin toimi ja sitten laitoin hetkeksi kirjan ja puhelimen laukkuun kaivaakseni ne taas bussissa esiin, jolloin huomaan, että kirjan selkä on irti ja puhelin ei käynnisty. Olin ihan, että what the fuck, where's the truth, ja ainoa keksimäni syy on, että minut abduktoitiin siinä metron ja bussin välimaastossa, todennäköisesti Ruoholahden metroaseman ulko-ovien lähistöllä, koska rullaportaissa luin vielä ja aika pian ulko-ovien jälkeen luin taas. Ihan järkyttävää, en tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Ja koska minulla on kirjakorjaajatausta, en tiedä miten selviän tuosta selättömästä kirjasta, onko lähdettävä omalla ajalla korjaamaan selkä vai onko vain hyväksyttävä, että näin tässä nyt kävi, onneksi ei huonommin. Puhelin lähti käyntiin kun irrotin akun, huh sentään.

Kirjasta itsestään voisin sanoa, että sillä on hieno nimi ja se kertoo erittäin ajankohtaisesta aiheesta, materialismista. Ruustinnalla on mieheltään peritty kokoelma täytettyjä lintuja ja palvelusihminen Alma, miehekäs nainen. Yhdessä he hyysäävät lintukokoelmaa ja ruustinnan omaisuutta ja muidenkin omaisuutta ja ihmiset käyvät riitelemästä monestakin eri perinnöstä ja pistävät välejä poikki hopealusikoiden ja taulujen takia, välillä raahataan isän kuolinsänkyä ladon taakse ja kaikkea hullutusta. En oikein pystynyt samaistumaan näiden ihmisten tavarainnostukseen, enkä myöskään siihen, että jos nuorehkona on tapahtunut jotain, niin sitten kulutetaan koko loppuelämä märehtimällä sitä hulluuden partaalla ja haaskataan koko loppuelämä. Taidanpa olla vähän liian suoraviivainen ja epämaterialistinen ihminen tälle kirjalle, luulen. Kyseessä on kuitenkin klassikko, joten epäilemättä vika on lukijassa tällä kertaa.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Kärsittekö kiukuttelevasta rouvasta?

Herrat, onko riesananne aamuäreä ja kiukutteleva rouva? Ei hätää, seuraavilla ohjeilla saatte rouvanne taas hymyilemään ja ilahduttamaan talouttanne aurinkoisella olemuksellaan!

1) Kun lapsenne ponnahtaa pystyyn ennen kukonpieremää, kerätkää lapsi kainaloonne ja hiipikää hiljaa pois makuuhuoneesta. Antakaa rouvanne nukkua niin kauan kuin suvaitsee tarvita unta.

2) Kun rouvanne viimein mönkii esiin makuuhuoneesta, kannattaa seurata näitä repliikkejä:
Lausukaa aidon hämmästyneesti: "No ohhoh, oletpas laihtunut, sähän olet ihan tosi hoikka!"
Tähän rouvanne mutisee jotain, kuten: "No en ole kyllä laihtunut pätkääkään."
Jatkakaa edelleen: "No olethan ja sitä paitsi muutenkin olet ihan älyttömän kaunis."
Nyt rouvanne todennäköisesti jo hymyilee ja vääntelehtii kehujen kourissa ja alkaa pohtia ääneen, että ehkä hän tosiaan on laihtunut kun on viime aikoina jättänyt iltapalan väliin ja korvannut sen puolella litralla kermajäätelöä.

3) Antakaa rouvanne nauttia aamukahvinsa rauhassa. Kun rouvanne on ehtinyt litran kuppinsa puoleen väliin voitte tulla näyttämään hänelle hauskan videon Jennifer Lawrencesta Oscareissa, jolloin saatte yhteistä aihetta hihittelyyn.

Näillä ohjeilla saatte varmasti sunnuntainne iloisesti käyntiin ja rouvanne suhtautuu entistä myönteisemmin perhe-elämään, puolisoonsa ja lapseensa.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

"Terveys on elon sisko"

Tänään on naistenpäivä, joka herättää minussa joka vuosi sekavia tuntemuksia. Facebookissa kaikki toivottelevat hyvää sellaista ja herrat kantavat rouvillensa kukkasia ja joka vuosi sieluani hitusen pistää, koska minusta pitäisi hyödyntää kaikki mahdollisuudet juhlia ja syödä kakkua. Mutta tänä vuonna en aio edes tiedustella juhlinnan mahdollisuutta, koska taloudessamme asuva telaketjufeministi (joka en siis ole minä, vaikka feministi toki olenkin) heti uhkaavasti helistää ketjujaan ja lausuu opettavaisella äänellä: "Naistenpäivän tarkoitus ei ole tukea kukkakauppaa vaan kiinnittää huomiota epätasa-arvoon." Ja näin onkin. Mutta emmekö voisi kiinnittää huomiomme epätasa-arvoon samalla kun syömme kakkua? Minusta voisimme.

Mutta ei siitä sen enempää, hän huokasi kakutta ja katkerahkosti. Oikeastaan tulin kertomaan löytämästäni mainiosta opuksesta. Yrjö Karilaan Koululaisen muistikirja 1960-1961 löytyi kirjaston kierrätyskärrystä. Kirjassa on mitä mainioimpia ohjeita koululaiselle. Esimerkiksi Kaikkien koululaisten jokapäiväinen terveysohjelma alkaa sillä, että suojellakseen itseään vilustumiselta on karaistava itseään. "Joka aamu noustuani sängystä otan kylmät pyyhkeet." Kirjassa ei kerrota tarkemmin, mutta varmaankaan kyseessä ei ole kovin miellyttävä operaatio, jos sitä kutsutaan karaisuksi ja siihen kuuluu kylmiä pyyhkeitä. Muita ohjeita ovat esimerkiksi raikas ilma, hammashuolto, säännöllinen suolen tyhjennys, hyvä ryhti ja saunominen kerran viikossa.

Sivulla "Terveys on elon sisko" neuvotaan ravintoasioissa. "Jokapäiväiseksi ravinnoksi tarvitsemme erilaisia ruoka-aineita. Tässä kuvatuista ovat leipä, voi, perunat ja sokeri erityisesti voiman ja lämmön lähteitä, muut varsinaisia elimistömme rakennusaineita." Näin semivegeä ilahdutti erityisesti kuva, jossa kasviksia edustavat perunat ja herneet.

Meinasin kirjoittaa loppukaneetiksi, että onneksi en ole enää koululainen, koska eihän noin voi ihminen elää, mutta sitten tajusin, että aika lailla noinhan minä nytkin elän, jos rehellisiä ollaan. No, suolen tyhjennyksen säännöllisyyteen en mene, mutta kylmiä pyyhkeitä lukuunottamatta noudatan aika hyvin koululaisten terveysohjelmaa. Lisäksi ruokavalioni koostuu hyvin pitkälti leivästä, voista, maidosta ja potusta. Joten mikäpä minä olen Koululaisen muistikirjaa irvimään, ihan hyvinhän ihminen elää näitä ohjeita noudattaen edelleen.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Ei mitään sanottavaa ja härkäpapumuhennos

Ei ole oikeastaan mitään blogattavaa. En ole katsonut yhtään elokuvaa, en ole lukenut yhtään kirjaa loppuun, enkä muutenkaan ole tehnyt mitään mainitsemisen arvoista. Olen kahlannut varmaan kuukauden Marja-Liisa Vartion klassikkoteosta Hänen olivat linnut, joka on kirjapiirini seuraava kohde, mutta minä ja Marja-Liisa emme puhu oikein samaa kieltä. Kirjassa on 250 sivua mutta silti ne eivät lopu vaikka kuinka luen. Ongelma on se, että en tykkää tehdä mitään jos on pakko, ja tämä kirja olisi pakko lukea vaikkei huvittaisikaan, ja se vähän heijastuu asenteeseeni kirjaparkaa kohtaan.

Mitähän muuta tässä olisi joristavaa? No siitä voisi mainita, että tein eilen tosi hyvää ja kummallista ruokaa, kookosriisiä ja härkäpapumuhennosta. Luulin, että tämä yhdistelmä ei kyllä uppoa keneenkään, mutta lapsi söikin kolme lautasellista ja sanoi "nam nam". Koin itseni onnistujaksi. Lämmitin sitä äsken vielä ison satsin lounaaksi ja kyllä, nam nam se on edelleen. Olen vähän sellainen tuulellakäyvä kokki, että keksin yleensä ohjeet päästäni ja hyvin harvoin onnistun kahta kertaa tekemään samanlaista. Joskus tällä systeemillä voittaa, joskus ei, mutta kivaa on kokatessa.

Laitan tähän ohjeen, koska ystäväni K kysyi sitä tekstareitse, mutta voinet lukea sen täältäkin, etkö voikin? Ja älkää peljästykö, ei tästä ole tulossa ruokablogia, sellaiseen ei ole rahkeita, mutta tämä nyt on vähän tämmöinen muodoton rytöläjä tämä blogi, joten eiköhän tänne yksi härkäpapuhässäkkäkin mahdu sekaan.

Härkäpapumuhennos

- Pilputa sipulia, käy lukemassa lapselle kirja, pilputa paprikaa, yritä estää lasta heittämästä paprikoita pöydältä maahan ja epäonnistu kolme kertaa, pilputa porkkanat, anna lapselle pala porkkanaa, käy lukemassa lapselle kirja, pilputa valkosipuli, käy lukemassa lapselle kirja.
- Kuullota jossain kattila-astiassa öljyssä sipulia (ehkä 1,5 kappaletta), pari kynttä valkosipulia, puolikas paprika pieneksi pilputtuna, koska muuten lapsi närppii ne pois, hänellä on jotain syvästi henkilökohtaista paprikaa vastaan.
- Samaan syssyyn voit heitellä mausteita, laitoin chilijauhetta, savupaprikajauhetta ja garam masalaa, en tiedä miksi nämä, ja masalaa hulahti ehkä enemmän kuin oli tarkoitus, mutta ei se haitannut kyllä.
- Purkki säilyketomaatteja ja pieni Muttin purkki tomaattimurskaa, en ole merkkiuskollinen sinänsä, mutta Muttilla on semmoisia kivankokoisia pienempiä munaattitorskapurkkeja, joita hamstraan Prismasta kaappiin.
- Vähän ruokosokeria, kun sokeri kuulemma tekee jotain myönteistä tomaatille ja pidän myönteisistä asioista ruuassani.
- Kolikoiksi pilkottuja porkkanoita, olisko ollut jotain 5-6 pienehköä.
- Voi antaa porista ihan rauhassa hänen siinä.
- Jossain vaiheessa voi tyrkätä sekaan aiemmin keitetyt pavut, tahi purkkipavut, mitkä tahansa pavut käynevät, meillä oli aamulla keitettyjä härkäpapuja, en ole mikään kova pavunkeittäjä koska ne pitäisi muistaa liottaa enkä oikein osaa keittää niitä sopivan kypsäksi, joten yleensä meillä käytetään purkkipapuja, niin.
- Nakkasin mukaan myös purkillisen kokonaisia herkkusieniä, koska pidän purkkiherkkiksistä, oikeastaan paljon enemmän kuin tuoreista, olen silleen vähän epähieno.
- Ja suolaahan voi toki laittaa halutessaan, itsekin laitoin.
- On valmista kun on valmista, viimeistään sitten kun lisuke on kypsää.
- Kaikki ainekset voinee korvata jollain muulla ilman, että lopputulos kärsii.

EDIT: Jos kotonasi ei satu pyörimään joutilasta lasta, voit hyvin skipata ohjeesta lapsen ilman että lopputulos juurikaan muuttuu, paitsi että paprikasi eivät ehkä ole kovin pölyiset ja jäät ilman hyviä bakteereja.

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Myyjä, antimyyjä ja meijeriteknikko

Katsoin eilen Iholla-sarjaa. Sanni on juuri saanut unelmiensa työn vaatekaupan myyjänä ja tohkeili siitä, kuinka on niin hyvä myyjä. Että kuinka ihmisellä ei voi olla liikaa hiuspompuloita eikä pinnejä. En nyt lähde paatostamaan aiheesta turhanpäiväinen ostaminen ja mainostaminen, koska ensinnäkin olisin kohta itse aivan raivon partaalla ja toiseksikin haluaisin yrittää pitää tämän blogin kevyehkönä.

Mutta. Sannin innostus työstään oli kovin herttaista. Se on aina mukavaa, kun ihminen saa tehdä sitä mistä tykkää. Itse en haluaisi olla vaatekaupassa töissä, enkä kyllä missään muussakaan kaupassa. Sannia kuunnellessani tajusin, että olen ihan hirveän iloinen siitä, että saan tehdä asiakaspalvelua, mutta minun ei tarvitse koskaan myydä kenellekään mitään. Tykkään kauheasti ihmisten kanssa puuhailusta ja auttamisesta, mutta kuten jo aiemmin olen todennut, en tykkää rahasta. Täällä kukaan ei suutu, jos yritän auttaa asiakasta selviämään mahdollisimman pienillä myöhästymismaksuilla. Tai no, ehkä joku kirjaston talousjohtaja voisi olla eri mieltä, mutta itse koen, että kirjaston tarkoitus ei ole tehdä rahaa.

Lisäksi on ihan älyttömän hienoa, että maailmassa on niin erilaisia ihmisiä. Joskus opiskeluaikoina olin töissä siivoojana ja olin tosi innoissani omista kirjallisuudenopinnoistani. Lounaspöydässä ilmeni, että työtoveri oli päässyt opiskelemaan meijeritekniikkaa ja oli todella innostunut. "Anteeksi, mutta minä en voi ymmärtää miksi joku haluaa opiskella meijeritekniikkaa", sanoin. Muut katsoivat minua, kunnes pomoni tokaisi: "Siina, ei meistä kukaan voi ymmärtää miksi kukaan haluaa opiskella kirjallisuutta." Niinhän se on. Tosi hienoa, että minä saan tehdä sitä mistä tykkään ja Sanni saa myydä pinnejä ja pompuloita ja työtoveri on nyt jo varmaan onnellinen meijeriteknikko.