maanantai 18. helmikuuta 2013

Tallinna korkealta

Olimme viikonlopun Tallinnassa juhlimassa häitä. Oli varsin jännittävä reissu ja koska kaikki oli valmiiksi järjestetty, kaikki oli tosi erilaista kuin jos itse olisimme järjestäneet.

Lapsi tervehtii Tallinnaa
Jos olisin itse valinnut, olisin kävellyt satamasta hotellille. Olisin kantanut rinkkaa ja viittä muuta kassia ja puskenut edessäni kärryissä lasta, enkä olisi todennäköisesti edes tajunnut ajatella, että on joku muukin vaihtoehto. Mutta nyt seurasin iloista matkanjohtajaamme ovella odottavaan pikkubussiin ja köröttelimme suoraan hotellin oven eteen. Bussin jököttäessä liikennevaloissa oli pakko kommentoida, että kävellen olisin jo perillä, mutta salaa olin kyllä aika mielissäni.

Palanut naapuri
Jos olisin itse valinnut hotellin, olisimme olleet jossain pikku kopperossa tuijottamassa viereisen talon tiiliseinää ikkunoista. Sen sijaan asuimme kahdeksannessatoista kerroksessa isossa kulmahuoneessa, josta avautui mieletön näkymä yli vanhan kaupungin ja merelle. Olihan se aika epäluonnollista ja kertakaikkisen kammottavaa, mutta joten kuten onnistuimme silti nukkumaan moisessa yltäkylläisyydessä. Olen silleen vähän paradoksaalinen, etten haluaisi yhtään sijoittaa rahaa hotelliasumiseen ja ajattelen, että kyllähän sitä nyt yhden reissun nukkuu vaikka ladon lattialla, mutta samalla rrrrrakastan hienoja hotelleja ja etenkin hotelliaamiaisia. Joten kun joskus satun eksymään hienoon hotelliin niin kylläpä en voisi olla onnellisempi salaa sisimmässäni.

Romahtanut katto
Katselin aamulla ikkunasta hyristen onnesta ja ajattelin ääneen, että täällähän on jotenkin aika kiva atmosfääri ja täällähän vois vaikka asua joskus vähän aikaa. Siis Tallinnassa, ei hotellissa. "En kyllä suostu asumaan missään missä on tasavero!" ilmoitettiin taustalta. Että se haaveilusta.

Kotiinlähdön koittaessa muut ottivat taksin hotellilta, mutta meistä se tuntui niin monimutkaiselta, että päätimme kuitenkin kävellä satamaan. Olimme perillä suunnilleen yhtä aikaa taksittelijoiden kanssa. Sitten Katajanokalta viuhdoimme puolijuoksua metrolle kun emme jaksaneet jäädä jonottamaan ratikkaan. Siinä viuhtoessa ajattelin hetken, että ehkä asiat voisi tehdä helpomminkin, mutta me nyt vaan ollaan vähän tämmöisiä.

Kun aiemmin kirjoitin matkustamisesta, niin tämän matkaraportin myötä voinee ymmärtää paremmin, miksi perheemme ei pidä siitä. Siksi, että teemme siitä itse itsellemme ihan hiton hankalaa. Eli seuraavan kerran kun on pakko lähteä jonnekin, pyydän jotakuta toista järjestämään meille koko höskän ja ilmaannun itse vain paikalle. Paljon hauskempaa ja samalla seikkailullista, kun on kaikkia jännittäviä uusia juttuja, kuten näköala ja taksit.

4 kommenttia:

  1. Ihanaa, että olette jo viuhtoneet kotiin!

    Minäkin oikeastaan kävelen joka paikkaan nykyään. Tai tarkemmin sanottuna päätän, kävelenkö, intuitiivisella hiharavistuksella, jota voi kuvata seuraavasti:

    Mikäli...

    odotusaika*odotuskiukku + liikennöintiaika > kävelyyn kuluva aika

    ...kävelen aina. Odotuskiukku on paikallaanseisoskeluun liittyvä kerroin, riippuu päivästä. Hyvänä päivänä kolme, huonona kuusi miljoonaa.

    Mutta hoteilleihin kyllä nykyisin panostan, vihaan nimittäin kotoa poistumista niin paljon, että ankeassa hotellissa tuppaan vain itkeskelemään vessassa ja miettimään, voisinko lähteä etuajassa kotiin.

    VastaaPoista
  2. Kuulostaa jotenkin niin tutulta. Ihan viime aikoina vasta olen alkanut panostaa loman mukavuuteen. Kerran Pariisissa kantaessamme rattaita kuudenteen kerrokseen (hissi tietysti hotellissa rikki) kamalaan kokonaan punaisella sisustettuun hotellihuoneeseen, käväisi mielessä panostaa seuraavalla kerralla hotellin tasoon (toisaalta myös nauratti). Kun ikää tulee lisää, tulee selvästi mukavuudenhaluisemmaksi (toisaalta vähän tylsää, kyllähän reissussa pitää olla vähän kosketuksissa elämäänkin).

    VastaaPoista
  3. Liina: Hieno kaava! Mä kestän odottamista hyvin, odotan usein oikein mielellänikin jos olen yksin ja saan lukea. Mutta tungosta ja ruuhkaa siedän aika huonosti ja sitä, että olen pakotettu kuuntelemaan typerysten juttuja, kuten menomatkalla satamaan kävi. Ihmisten kannattaisi ymmärtää, että enimmäkseen kannattaa aina olla hiljaa ja puhua vain pakon edessä kotona perheenjäsenilleen.

    Pihi nainen: Tuo iän tuoma mukavuudenhalu pitää kyllä paikkansa hyvin täälläkin. En enää yhtään jaksa hotelleja, joissa pelottaa nukahtaa tai joihin ei ylipäätään halua mennä. Hurja tuo Pariisin kiipeäminen!

    VastaaPoista
  4. Tsih, minä olen ollut Pariisissa hotellihuoneessa, jossa vessan ovena oli verho. Kovin romantillista, varsinkin häämatkalla...

    VastaaPoista