keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Kahdeksan asiaa

Sain Liinalta haasteen, jonka tehtävänanto jäi hieman epäselväksi, mutta ilmeisesti tarkoitus oli kertoa itsestään kahdeksan totuutta. Mieluusti! (ilmeisesti pitäisi myös haastaa kahdeksan muuta, mutta teeskentelen etten muka ymmärtänyt sitä osuutta, koska se on niin vaikeaa minulle, sekä sisälukutaito että haastaminen, anteeksi)

1. Suhtaudun liian välinpitämättömästi tietoturvaan. Se johtuu siitä, etten ymmärrä, miksi joku tuntematon haluaisi minulle pahaa. En myöskään usko, että kukaan haluaisi varastaa lompakkoni, koska minähän olen niin kiva ja köyhä. Niinpä kuljeksin laukku auki ja lompakko puoliksi taskusta retkottaen ja kerron salasanani kaikille, jotka vähänkään näyttävät niistä kiinnostuneilta. Mutta taskuvarkaille tiedoksi (te kun varmasti kaikki luette tätä): olen siis ihan oikeasti tosi köyhä, joten ei nyt kannata suunnitella mitään väijytystä.

2. Luulin pitkään pienenä, että olen allerginen tavallisille karkeille ja saan siksi syödä vain xylitol-karkkeja. Pettymys siitä, etten olekaan erityinen lohduttui ihan kivasti karkeilla.

3. Näytän aina ihan karmealta valokuvissa. Se saattaa toki johtua siitä, että olen huomattavan ruma, mutta lähipiirini on saanut minut uskomaan etten ole, joten luulen sen johtuvan siitä, että olen niin epäsymmetrinen. Valokuvissa näytän tosi erilaiselta kuin peilissä. Siksi haluaisinkin aina esitellä itsestäni joko kuvia joissa puolet naamastani on jonkin peitossa tai joissa irvistän. Puolisoni yrittää estää varsikin irvistyskuvien leviämisen. Ja kuvien, joissa näytän keskisormea. Niitä on tosi paljon. Sitä en voi oikein selittää epäsymmetrisellä naamalla.

4. Ihastun kovasti sanoihin. Tällä hetkellä haluaisin käyttää koko ajan sanoja "olletikin" ja "semminkin" ja joudun pitelemään itseäni molemmin käsin, etten kirjoittaisi niitä joka lauseeseen, semminkin kun ne ovat niin käyttökelpoisia.

5. Haluaisin kovasti tatuoinnin, mutta pelkään, että harkitsen kauan ja otan jonkun, ja sitten ilmenee, että joka toisella on samanlainen, tai vielä pahempaa, joka toisella vääränlaisella on samanlainen, ja tatuoinnin myötä leimaudun johonkin urporetkueeseen ja elän ikuisessa häpeässä.

6. Inhoan rahaa. Haluaisin, että sitä on juuri sen verran, ettei sitä tarvitse ajatella, eikä yhtään enempää. Jos rahaa on liikaa, sitä pitäisi myös kuluttaa ja ajatella ja säätää. En koskaan tiedä tarkalleen paljonko minulla on rahaa, riittää että tiedän, että sitä on vähäsen. En silti ole mitenkään holtiton rahankäyttäjä, vaan oikeastaan aika hyvä siinä. En vain halua ajatella asiaa.

7. Olen tosi hyvä myöntämään, että olen väärässä, sitten kun sen huomaan. Riidellessä saatan kesken lauseen tajuta olleeni se urpo, ja käännän kelkan välittömästi. Puolison mielestä tämä on vähintäänkin häiritsevä piirre riitelykumppanissa. Kesken hyvän riidan ollaankin molemmat yhtäkkiä samalla puolella.

8. Haluaisin pukeutua värikkäämmin ja varsinkin mekkoihin, mutta pelkään, että hujahdan saman tien batiikkivärjättyihin kauhtanoihin ja alan näyttää keski-ikäiseltä kulttuurihörhöltä. Niinpä pitäydyn iänikuisissa farkuissa ja harmaan ja sinisen eri sävyjä todentavissa pitkissä paidoissa ja villatakeissa.

Siinä. Nyt voitte tunnistaa minut kadulla: olen se karmaisevan epäsymmetrinen hahmo, joka on pukeutunut harmaan eri sävyihin, jonka laukku retkottaa auki, jolla ei ole tatuointia ja jonka keskisormi sojottaa jatkuvasti pystyssä. Moikataan kun tavataan!

tiistai 26. helmikuuta 2013

Tukkaraportti

Seuraa raportti perheen hiustilanteesta, sillä se on ajautunut kriisiin. Tai siis minä olen ajautunut kriisiin suhteessa perheemme hiustilanteeseen, kaikki muut ovat mitä ilmeisimmin enemmän kuin tyytyväisiä. Ja syystä ovatkin, upeatukkaiset rutjakkeet.

Kävin tänään kampaajalla. Koko perheemme käy samalla kampaajalla, joten hän tuntee myös puolisoni frisyyrin. Ja näin kampaaja yhtäkkiä kommentoi: "Nythän (insert name here):lla on paljon pidempi tukka kuin sulla!" Hymyilin ulkoisesti mutta pöyristyin sisäisesti. Niin on! Onko tämä nyt laitaa! Puolison tukka on hiljalleen ottanut pituutta, niinhän niillä hiuksilla on tapana, kasvaa vaivihkaa selän takana. Tosin ei puolison tukka yltää vasta harteille, mutta selvää jeesusmaista fiilistä on nykyisin havaittavissa. Hieno tukka, ei siinä, mutta jotenkin koin asemani perheen naisellisena henkilönä uhatuksi.

Kun iltasella tapasimme kotimme eteisessä, kuten meillä on tapana, puoliso huomasi heti, että johtaa tukkakilpailussa. Koska tämähän on kilpailu.

Sitten kävimme analysoimaan kampaustani muuten. Tulimme siihen tulokseen, että perheeseen näemmä mahtuu vain yksi ihastuttava paksutukkainen blondi ja minut on viimekuukausina syrjäytetty. Lapsella on hurjasti ihanaa, vaaleaa tukkaa, se työntyy silmiin ja kihartuu niskasta ja on tosi suloinen. Samaan aikaan kun lapsen tukka on lisääntynyt, on minun tukkani suorittanut joukkopaon viemäriverkostoon. Tänään kampaajan peilissä näkyi pari roikkuvaa haiventa. Onneksi tiedän, että uutta tukkaa puskee ihan hulluna, mutta silti, minulla on paksutukkaisen vaalean ihmisen identiteetti, ja nyt olen ihan hukassa.

Lisäksi vaaleutenikin tulee nykyisin purkista. Lapsen myötä tukka on tummentunut ja epäilen, että jos nyt kasvattaisin oman värin, kukaan ei enää luonnehtisi minua vaaleaksi, kuten edellisellä kerralla kun olin omanvärinen. Siitä nyt ei ole edes kovin kauan, muutama vuosi. Tämäkin on minulle iso juttu, koska olen aika lailla sitä mieltä, että ihminen on kauneimmillaan melko lähellä omaa luonnollista väriään. Lähinnä siis koska oma värini on tähän saakka ollut aika jees. Mutta tämä tummahko maantie ei ole se mitä haluan edustaa. Tai ainakin se vaatii vielä henkistä työstämistä. Onneksi siihen saakka on hiusvärit keksitty.

Muutama vuosi sitten eräs kaverini tuumasi, että pääsisin tosi paljon helpommalla elämässä jos vain värjäisin tukan tummaksi, jolloin päätin, että näin en tule ikinä tekemään. Kuka täällä helpolla haluaa päästä. Nyt kuitenkin hieman mietin, että pitäiskö kumminkin lähteä vähän sinne päin. Olihan mulla vuosia punainenkin tukka. Ja ruskeakin se on ollut. Ja vihertävä. Ja lyhyt, pitkä, keskiväli, raidallinen, otsis, ei otsista, takaa pitkä, edestä pitkä, polkka, pitkä, polkka otsiksella, lyhyt, toispuoleinen otsis purkkaäktsidentin jälkeen. Joten eiköhän tästäkin selvitä. Tukan ominaisuus kun on se, että se kasvaa takaisin. Paitsi kaljuilla. Kaikki kunnia heille. (puolison mielestä kaljut naiset ovat parhaita, paitsi minä en kuulemma olisi, enkä tiedä mitä siitä pitäisi ajatella, joten en ajattele mitään)

PS: Tähän loppuun voisin vielä esittää paheksuntani lupauksista, että raskausaikana ilmestyneet korkkiruuvikiharat ovat tulleet jäädäkseen. Eivät tulleet. Pois menivät. Kaksi kampaajaa lupasi, että työtovereideni nimeämä järki ja tunteet -kampaus pysyy, mutta ei. Luonnontaipuisa ei-kihara ei-suora palasi.

PPS: Aika paljon voi turhamainen ihminen jaapattaa hiuksistaan. Hävettää vähän.

PPPS: Mutta hiukset ovat naisen kruunu! Ja hampaat hänen helmensä!

PPPPS: Mutta en käy enää hölöttämään hampaista, koska siitä ei tule loppua. Tässä kaikki.

perjantai 22. helmikuuta 2013

The Descendants

Alexander Payne, 2012.

The Descendants oli ihan ok elokuva, ei hyvä eikä kovin huonokaan, eikä se herätä mitään suurta purkausta mihinkään suuntaan, mutta monia pieniä ajatuksia kyllä.

Ensinnäkin. Yleensä syön iltapalaksi joka ilta jälkiuunileipää, jonka päällä on oivariinia, juustoa ja mahdollisesti punajuurisalaattia. Mutta eilen olinkin kerrassaan ulkona laatikosta ja tein paahtoleipää, jonka päällä oli punajuurisalaattia, salaattisekoitusta, fetaa ja paahdettua sipulia. Ohessa todisteeksi valokuva. Ahne bloggaaja ehti jo haukata leipää ennen kuin puhelimen kamera latautui. En nyt halua väittää, että tämä leipä olisi ollut jollain tavalla parempi kuin se mitä yleensä syön, mutta se oli aivan ok, vähän kuin The Descendants, joten sikäli eväs osui elokuvaan.

Toiseksi. George Clooney, joka on elokuvan pääosassa siis, on yleisesti sellainen mies, jota pidetään hyvin komeana. Tätä en kiistä, tosin itse pidän nuoremmista ja parrakkaammista miehistä. Mutta tämä johtaa ajatukset toiseen komeana pidettyyn mieheen, jonka tähdittämän elokuvan katsoin sivusilmällä pari iltaa sitten, nimittäin Brad Pittiin. Puoliso katsoi Moneyballin (jonka nimessä yhdistyy kaksi asiaa, joista en pidä, pallo ja raha, joten en halunnut katsoa elokuvaa, mutta se kertoi jostain amerikkalaisesta palloilulajista ja joukkueen toimarista, joka alkoi ostaa pelaajia jollain uudella logiikalla, ja sitten tietenkin voitettiin, niin kuin amerikkalaisissa urkkaelokuvissa käy, ja se on kai jotenkin tosi koskettavaa, en tajua miksi, en tajua urheilua, enkä aina amerikkalaisiakaan, joten hyvä etten katsonut elokuvaa, mutta mielipiteen muodostin asiasta silti). Kun kuitenkin toki vilkuilin hieman sivusilmällä Brad Pittiä, olin havaitsevinani, että hän ei ehkä vanhene kovin komeasti, kuten George Clooney tuntuu tekevän. Että ehkäpä Bradin komeudenpäivät alkavat olla ohi. Tosin hänkin on edelleen varsin uljas kun kasvattaa kokoparran, mutta Moneyballissa hän näytti rasittuneelta ja silmäpussiselta. Luulenpa kuitenkin, että tämä voi olla Bradin uralle vain hyväksi. Tuntuu, että parempia rooleja saa kun ei näytä enkelilta. Sitä paitsi olen aika varma, että Brad Pitt on tosi mukava. Hänen kanssaan olis kiva mennä kaljalle. Ja varmaan George Clooneynkin. Vähänkö olis kiva olla kaljalla sekä Brad Pittin että George Clooneyn kanssa. Olis varmaan ihan hullun hauska ilta se.

Kolmanneksi. Puoliso totesi kesken elokuvan, että George Clooney näyttelee tosi hienosti tuollaista havaijilaista ihmistä, kun eihän hän oikeasti ole ollenkaan sellainen. Kysyin innostuneena, että tunnetteko läheisestikin. Kuulemma tuntevat. Se on hyvä, koska sitten mahdollisuuteni päästä Georgen ja Bradin kanssa kaljalle kasvavat koko ajan.

Neljänneksi. The Descendants kertoo miehestä, jonka vaimo joutuu veneilyonnettomuuden myötä koomaan. Heillä on kaksi ongelmaista tytärtä ja miehellä meneillään iso maakauppa-afääri, joka vaikuttaa koko Havaijiin. Mies on jonkun muinaisen prinsessan perillinen ja serkkuineen omistaa suuren alueen maata, mutta lakimuutoksen myötä maa on käymässä ongelmalliseksi ja se pitäisi myydä. Jäin miettimään, että kun elokuvassa on kyse sekä miehen jälkeläisistä, tyttäristä, että miehen omasta jälkeläisyydestä, niin olisiko se nyt ollut kauhean huono ajatus suomentaa elokuvan nimi. Välillä tuntuu, että ujostellaan liikaa elokuvien nimien suomentamisessa tai sitten suomennetaan juuri ne, joita ei kannattaisi, tai suomennetaan ne vähintäänkin miten sattuu. En nyt kuvittele olevani mikään suomentaja, en todellakaan ole, ja ehkä tähän on hyvät syyt, mutta mietinpähän nyt kumminkin.

Eipä mulla oikeastaan muuta tämän asian tiimoilta.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Tallinna korkealta

Olimme viikonlopun Tallinnassa juhlimassa häitä. Oli varsin jännittävä reissu ja koska kaikki oli valmiiksi järjestetty, kaikki oli tosi erilaista kuin jos itse olisimme järjestäneet.

Lapsi tervehtii Tallinnaa
Jos olisin itse valinnut, olisin kävellyt satamasta hotellille. Olisin kantanut rinkkaa ja viittä muuta kassia ja puskenut edessäni kärryissä lasta, enkä olisi todennäköisesti edes tajunnut ajatella, että on joku muukin vaihtoehto. Mutta nyt seurasin iloista matkanjohtajaamme ovella odottavaan pikkubussiin ja köröttelimme suoraan hotellin oven eteen. Bussin jököttäessä liikennevaloissa oli pakko kommentoida, että kävellen olisin jo perillä, mutta salaa olin kyllä aika mielissäni.

Palanut naapuri
Jos olisin itse valinnut hotellin, olisimme olleet jossain pikku kopperossa tuijottamassa viereisen talon tiiliseinää ikkunoista. Sen sijaan asuimme kahdeksannessatoista kerroksessa isossa kulmahuoneessa, josta avautui mieletön näkymä yli vanhan kaupungin ja merelle. Olihan se aika epäluonnollista ja kertakaikkisen kammottavaa, mutta joten kuten onnistuimme silti nukkumaan moisessa yltäkylläisyydessä. Olen silleen vähän paradoksaalinen, etten haluaisi yhtään sijoittaa rahaa hotelliasumiseen ja ajattelen, että kyllähän sitä nyt yhden reissun nukkuu vaikka ladon lattialla, mutta samalla rrrrrakastan hienoja hotelleja ja etenkin hotelliaamiaisia. Joten kun joskus satun eksymään hienoon hotelliin niin kylläpä en voisi olla onnellisempi salaa sisimmässäni.

Romahtanut katto
Katselin aamulla ikkunasta hyristen onnesta ja ajattelin ääneen, että täällähän on jotenkin aika kiva atmosfääri ja täällähän vois vaikka asua joskus vähän aikaa. Siis Tallinnassa, ei hotellissa. "En kyllä suostu asumaan missään missä on tasavero!" ilmoitettiin taustalta. Että se haaveilusta.

Kotiinlähdön koittaessa muut ottivat taksin hotellilta, mutta meistä se tuntui niin monimutkaiselta, että päätimme kuitenkin kävellä satamaan. Olimme perillä suunnilleen yhtä aikaa taksittelijoiden kanssa. Sitten Katajanokalta viuhdoimme puolijuoksua metrolle kun emme jaksaneet jäädä jonottamaan ratikkaan. Siinä viuhtoessa ajattelin hetken, että ehkä asiat voisi tehdä helpomminkin, mutta me nyt vaan ollaan vähän tämmöisiä.

Kun aiemmin kirjoitin matkustamisesta, niin tämän matkaraportin myötä voinee ymmärtää paremmin, miksi perheemme ei pidä siitä. Siksi, että teemme siitä itse itsellemme ihan hiton hankalaa. Eli seuraavan kerran kun on pakko lähteä jonnekin, pyydän jotakuta toista järjestämään meille koko höskän ja ilmaannun itse vain paikalle. Paljon hauskempaa ja samalla seikkailullista, kun on kaikkia jännittäviä uusia juttuja, kuten näköala ja taksit.

torstai 14. helmikuuta 2013

Palikkatorneja kaikella ystävyydellä

Tänään on ystävänpäivä.

Olen toki sitä mieltä, että koko Valentine's Day on amerikkalaista hapatusta ja jokainen päivä on ystävänpäivä ja kaikkea muuta, mutta silti jotenkin harhaannun joka vuosi asiaa pohtimaan ja jollain tasolla viettämäänkin.

Tänään yritin esimerkiksi ottaa lapsesta ystävänpäivävalokuvaa facebookiin. Ajattelin ensin sellaista tosi söpöä, jossa lapsi virnistäen ojentaisi kameraa kohti virkattua sydäntä, jonka saimme postitse lapsen kummitädiltä näin ystävänpäivän kunniaksi. Lapsen kummitäti on erittäin ansioitunut kaikkien juhlapäivien muistamisessa, toisin kuin eräät. No, siitä kuvastahan ei tietenkään tullut mitään. Lapsi halusi leikkiä palikoilla ja niillä leikimme. Ja sitten hän halusi tulla kameran toiselle puolelle, joten istuimme sylikkäin ja katsoimme puhelimestani hänen kuviaan. Joten tässä kuva tilanteesta, jossa tuossa tyhjässä tilassa kuuluisi sijaita ihastuttava lapsi kädessään tuo ihastuttava maassa makaava sydän. Olen ihan itse rakentanut tuon tornin. Minusta siitä tuli aika hieno. Sitten se romahti, kuten asiaan kuuluu.

Sitten yritin saada lapseni pussaamaan leikkiapinaansa valokuvassa. No, eihän siitäkään mitään tullut. Lapsi ei halunnut pussailla ketään vaan lukea kirjoja ja niitä luimme. Eli ei söpöä ystävänpäivävalokuvaa lapsesta facebookiin tältä perheeltä. Sen sijaan tässä vielä toinen tänään rakentamani palikkatorni. Nykyisin pyrin lähinnä heikkoihin perustuksiin ja heiluvaan korkeuteen, jolloin lapsen kanssa yhdessä voimme haukkoa henkeä, että vieläkö pysyy pystyssä yhden palikan. Se on jännää ja olen siinä aika taitava. Joskus rakentaessani mietin, millaisen arkkitehdin maailma minussa menettikään ja ihan vain koska olin lukiossa niin laiska etten jaksanut ottaa pitkää matikkaa. Tämähän ei enää mitenkään liity ystävänpäivään, mutta mitäpä tuosta.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Joogakuulumisia

Olettekin varmaan jo miettineet, että mitenkähän sen yhden joogaharrastukselle kävi. No ette tietenkään ole, mutta kuvitellaan että olisitte, ja sitten tämä vastais, että ihan hyvinhän sille. Ei ihan niin kuin tämä suunnitteli, mutta ihan hyvin silti.

Yritin ihan vakavissani astangaa, mutta oli se vaan todettava, ettei se ollut minusta kivaa. Enkä minä kovin mielelläni tee vapaaehtoisesti mitään ei-kivaa kovin montaa kertaa. No mutta olin ostanut sen kymmenen kerran kortin. Päätin siis testata muita joogatunteja.

Ja sitten tulee tämmöisiä päiviä, kuten esimerkiksi tämä päivä, kun ihminen on sopinut treffit ja ajattelee lähtevänsä hyvissä ajoin, että ehtii pumpata lastenrattaitten renkaat, joka johtaa siihen, että ihminen kylpee hiessä, vaunujen yksi rengas on aivan tyhjä ja ihminen on pakotettu sullomaan vastentahtoisen yksivuotiaan manducaan, juoksemaan rimpuileva lapsi repussa bussipysäkille ja kantamaan koko reissun sekä lasta, hoitolaukkua, omaa käsiveskaansa (joka ei ole pienimmästä päästä koska ihminen tykkää kuljettaa mukanaan keskikokoista kirjastoa) ja kotiintullessa vielä ostoskassia.

Tämmöisten päivien jälkeen ihminen ei koe tarvitsevansa enää intialaista voimailulajia, tai ainakaan minä, ehkä jotkut muut ovat masokistisempia, en tiedä. Sen sijaan huomasin kaipaavani ihan kauheasti joogasalin lämpöön, bolsterin päälle, pitkään yin-venytykseen, jossa saa vain hämärässä retkottaa ja antaa ajatusten valua sinne tänne ja venymisen hoitaa itse itsensä, ilman että tarvitsee hyppiä minnekään suuntaan tai laskea hengityksiä.

Että löysin kyllä sisäisen joogini ja tällä erää se pitää hathasta ja yinistä. Oletan, että kovin montaa vuotta en enää kanna lasta tuntikausia päivässä, jolloin otan ehkä astangan uudelleen harkintaan, mutta nyt on näin ja näin on hyvä.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Carnage

Roman Polanski, 2011

Carnage on erinomainen elokuva pienten lasten vanhemmille. Se kestää vain jotakuinkin tunnin ja kaksikymmentä minuuttia. Nykyisin tosi moni hyvältä vaikuttava elokuva jää katsomatta, koska ne kestävät yli kaksi tuntia. Heti jos näyttää, että katsominen menee paljon yli kymmenen illalla, alkaa tuntua, että onkohan se sen väärti. Hyvin harvoin menen nukkumaan ennen puolta yötä, mutta jostain syystä tarvitsen sen parisen tuntia kaikenlaiseen hammashuoltoon, hötkyilyyn, höpöttelyyn, vötkyilyyn, internetin tyhjiinlukemiseen ja lopulta kirjan päälle nukahtamiseen.

Carnage on hyvä elokuva vanhemmille myös siksi, että se kertoo pienten lasten vanhemmista. Zachary Cowan mätkäyttää elokuvan alussa Ethan Longstreetiä oksalla naamaan, jonka johdosta Zacharyn vanhemmat menevät Ethanin vanhempien luokse selvittämään asiaa. Elokuvassa on kaksi äitiä ja kaksi isää, jotka ovat melko kamalia ihmisiä enimmäkseen, mutta jotka yrittävät pysyä sivistyneinä ja miellyttävinä toisiaan kohtaan. Cowanit ovat koko elokuvan ajan lähdössä pois Longstreetien luota, mutta jotenkin koko ajan palaavat takaisin olohuoneeseen.

Elokuva perustuu näytelmään, ja sen huomaa. Melkein koko ajan pysytään samassa huoneessa, mitä nyt välillä käydään vessassa puhdistautumassa oksennuksesta, ja alussa ja lopussa kuvataan poikia puistossa. Näytelmällisyys ei todellakaan haittaa, on välillä hauska katsoa jotain näin pienimuotoista, jossa kaikki perustuu loistaviin näyttelijöihin. Ja loistaviahan he ovat, Jodie Foster, John C. Reilly, Kate Winslet ja Christoph Waltz.

Zachary Cowania muuten esittää Roman Polanskin poika Elvis Polanski. Täytyy ihailla nimeä. Elvis Polanski. Ehkä hienoimmasta päästä nimiä, joita voi keksiä. Elvis Polanski. Ajatella. Toivottavasti Elvis jaksaa kantaa melkoisen nomen est omen -taakan pienillä harteillaan.

IMDB
Rotten Tomatoes

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Illallinen

Herman Koch: Illallinen
(Het diner, 2009)
Suom. Sanna van Leeuwen
Siltala, 2012

Siltalan nettisivut olivat remontissa, joten otin iloksenne ihan itse kuvan kirjan kannesta. Yleensähän siis pöllin ne kustantajilta, mikä on kai ihan ok, tämä kun on tavallaan mainostamista. Tai no, riippuu tietenkin mitä kirjoittaa. Vähän tollainen metabloggauskuva, kuva tämän bloggauksen kirjoittamisesta, tosi postmodernia, ooo kuinka taiteellinen hän onkaan, te huokaatte, älkää yrittäkö, kyllä huokaatte.

Mitähän tästä kirjasta nyt voisi sanoa, ilman että pilaa koko homman? Tämä on taas niitä kirjoja, joista ei pitäis lukea edes takakantta, kun siinäkin kerrotaan jo liikaa. Uskoisitteko ihan vaan jos sanon, että tämä on aivan poikkeuksellisen hyvä kirja ja se kannattaa lukea? Kannattaa uskoa. Tulette kokemaan ahdistusta ja kauhua ja lukemisen iloa. Sen voinee paljastaa, että se kertoo illallisesta. Mikä yllätys! Se tavallaan paljastu jo kannesta, jos osaa lukea. Tosin onhan niitäkin kirjoja, joiden nimi ei mitenkään liity kirjan sisältöön. Kuten vaikka Alexander Trocchin Nuori Adam. Ei se mistään nuoresta Adamista kerro. Koko ajan odottaa, että milloin tulee nuori Adam ja pelastaa tilanteen, mutta ei se koskaan tule. Ei koskaan. Luin kyllä jostain, että Adam viittaa ehkä Aatamiin, siis tähän ensimmäiseen ihmiseen (joidenkin lähteiden mukaan), mutta ei se minusta silti ole erityisen kuvaava nimi sille kirjalle. Mutta siis Nuori Adam on ihan hyvä kirja, ei sillä. Nimi vain ei ole kovin kuvaava, sitä halusin sanoa, en muuta.

Ja sittenhän voisi ehkä vähän vertailla tätä kirjaa muihin kirjoihin. Puoliväliin asti uskoin, että tämä on vähän samantyyppinen kirja kuin Lionel Shriverin Poikani Kevin. Sitten tajusin, että ei tämä olekaan. Sitten uskoin jonkin aikaa, että tämä on samanhenkinen kuin Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin. No, se on ehkä vähän lähempänä, mutta ei sekään ihan sisarusteos ole. Nyt kun kirja on luettu, vertaisin sitä ehkä Sebastian Faulksin Englebyyn. Jos piditte Illallisesta, saatatte pitää myös Englebystä. Minä ainakin pidin

lauantai 2. helmikuuta 2013

Oskari ja tutti

Barbro Lindgren: Oskari ja tutti (Max napp)
Kuvitus: Eva Eriksson.
Suomennus: Maare Koivunen
Tammi, 1994

Kirjoitin eilen pitkän tekstin, joka käsitteli äärioikeistoa ja Aku Louhimiehen Vuosaari-elokuvaa. Sitten luin sen, ja tajusin, että enhän minä tätä voi julkaista. Kylläpä teitä nyt varmasti harmittaa.

Sen sijaan esittelen tänään lainaamani lasten kuvakirjan Oskari ja tutti. Minusta se näytti hyvin herttaiselta, eikö näytäkin? Kyllä se näyttää, teeskennelkää, että havaitsette herttaisuuden huokuvan sumeasta kännykkäkuvasta. Ajattelin, että ehkä lapsenikin pitää siitä, koska hänkin on tuollainen aika ponteva tyyppi ja tykkää tutistaan. Ajattelin, että kirja käsittelee tutista luopumista, joka olisi hiljalleen ajankohtaista. Kaikkea sitä tuleekin ajatelleeksi.

Köllimme sängyssä ja aloin lukea. Ensimmäisessä kuvassa Oskari esittelee tuttinsa. "Tässä seisoo Oskari. Oskarilla on tutti." Lapseni nousi riemuissaan seisomaan ja esitteli omaa tuttiaan. No niin, tämähän menee hyvin, ajattelin tyytyväisenä.

Sitten Oskari lähtee vöyreänä ulos tuttinsa kanssa. Hän pröystäilee tutillaan hauvalle. Hauva tahtoisi tutin, mutta Oskari ei anna sitä. Sitten Oskari leuhkii tutillaan kisulle. Kisukin tahtoisi tutin, mutta Oskari ei anna. Sitten tulee ankka. Ankka ei kysele vaan ottaa tutin.

"Tuhma ankka!" sanotaan kirjassa ja sitten Oskari hakkaa ankan. Ankka pudottaa tutin. "Ankka on vihainen. Oskari on iloinen. Hah hah!", näin päättyi kirja.

Lapsi oli riemuissaan. Laitoin kirjan kiinni vähin äänin, ja päätin, että emme enää lue Oskarista ja tämän tutista. Kirjan takakannessa mainitaan, että kyseessä on todellinen kuvakirjaklassikko ja Oskarin huumori valloittaa pienimmätkin kirjanystävät. No kyllä valloitti pienimmätkin, isommat ovat hieman huolestuneet Oskarin moraalista.