keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Yösyöttö

Eve Hietamies: Yösyöttö, 2010

Olin jo tovin jahkaillut, että pitäis nyt olla inessä skenessä ja lukea e-kirjoja. Latasin puhelimeen kindlen, mutta koska en oikein tykkää lukea huvikseni kuin suomeksi, en saanut ladattua kindleen mitään sisältöä. Sitten hoksasin, että Helmet-kirjastoilla on testauksessa ebib-systeemi, jossa on oikeasti sellaisia kirjoja, jotka haluaisin lukea. Niinpä latasin puhelimeen ebibin vaatiman ohjelman ja Eve Hietamiehen Yösyötön.

Ennakkokäsitykseni e-kirjoista oli varmaan aika perinteinen kirjaihmisen ennakkoluuloinen uteliaisuus. Tavallaan kaikki millä voi lukea on jees, mutta toisaalta rakastan kirjoja, rakastan niiden tuoksua, rakastan niiden painoa, rakastan rakastan rakastan. Yritin kuitenkin ajatella, että ei e-kirjan tarvitse olla mitenkään pois perinteisiltä kirjoilta. Ja niin vain kävi, että havaitsin kirjan lukemisen puhelimesta erittäin käteväksi tavaksi lukea. Puhelin on aina mukana ja sen esiinottamiseen on huomattavasti pienempi kynnys kuin kirjan. Läärään muutenkin liikaa puhelimen kanssa, joten on oikein tervetullutta, että teen sillä jotain muutakin kuin päivitän uudelleen ja uudelleen facebookia, jossa ei nykyään edes tapahdu yhtään mitään.

Yösyöttö oli aika hyvä valinta ensimmäiseksi e-kirjaksi. Se oli sopivan kevyt ja helppolukuinen aloitus. Se kertoo Antti Pasasesta, jonka rouva flippaa synnytyslaitoksella, ja Antti jää poikansa Paavo Pasasen yksinhuoltajaksi. Tarina leikkii sukupuolistereotypioilla ja kaikilla höpsöillä jutuilla, joita äidit puuhaavat. Vähän ärsytti oletus, että vanhemmuus olisi naisille jotenkin sisäsyntyistä ja miehet ovat lasten kanssa aivan pihalla. Ei se ainakaan tässä perheessä niin mennyt, ihan pihalla olin, takapihalla, puoliso oli aluksi vähän lähempänä takaovea, mutta pihalla hänkin. Hiljalleen ollaan molemmat päästy sisätiloihin tässä hommassa ja nyt menee ihan hyvin. Mutta kirjaan taas. Niin, huomasin, että monissa blogeissa kirjaa on pidetty kovin hauskana. Minua se ei naurattanut, mutta joku veto siinä oli, kun sen melko innolla loppuun luin. Kerran meinasin kävellä auton alle, kun en voinut laittaa puhelinta taskuun työmatkalla, kun Paavo Pasanen oli juuri luuhistunut rota-virukseen.

Saatan lukea jatko-osankin, Tarhapäivän. Varmaan e-kirjana senkin.

tiistai 29. tammikuuta 2013

Two Lovers

James Gray, 2008.

Jos olisin kirjoittanut tästä leffasta toissapäivänä, jolloin aloimme katsoa elokuvaa, olisin kirjoittanut aika eri tavoin. Katsoimme leffan melkein loppuun kunnes perheen pienin ei enää suostunut nuhassaan nukkumaan ilman äitiä ja jouduimme jättämään leffan kesken noin vartti ennen lopputekstejä. Itse olisin antanut koko homman olla, ei kiinnostanut enää yhtään, mutta puoliso halusi nähdä mitä niille typeryksille käy.

Ja ihan hyvä että katsottiin viimeinenkin viisitoista minuuttia. Kuten puolisoni muotoili, on ihan sama miten leffa alkaa tai mitä siinä tapahtuu, tärkeintä on loppu. Tämä elokuva oli enimmäkseen mitä pöljin, mutta hyvä loppu pelasti sen ja nyt muistoissani Two Lovers tulee sijaitsemaan aivan hyvän keskitason elokuvien sarjassa.

Elokuva kertoo bipolaarista, moniongelmaisesta, ärsyttävästä, itsekkäästä ja typerästä Leonardista (Joaquin Phoenix), joka asuu vanhempiensa luona, koska hänen morsmaikkunsa on jättänyt hänet ja hän on yrittänyt itsemurhaa. Sitten hän tutustuu kahteen kauniiseen naiseen. Sandra (Vinessa Shaw) on ihastuttava ja todella ihastunut Leonardiin, vaikka ainakaan minä en voi käsittää miksi. Michelle (Gwyneth Paltrow) asuu yläkerrassa ja on myös moniongelmainen, ärsyttävä ja itsekäs ja lisäksi suhteessa naimisissa olevaan mieheen ja ilmeisesti huumeongelmainen. No kumpaankohan Leonard rakastuu? No niin rakastuukin. Tosi ärsyttävää. Michelle ja Leonard ovat niin lapsellisia ja rasittavia, että olisi hyvä jos ne ratsastaisivat yhdessä auringonlaskuun, mutta eihän siinä tietenkään niin käy. Mutta kaikesta huolimatta elokuvan loppu on hyvä. Loppu on jotenkin niin erilainen kuin koko elokuvan ajan on pedattu, että siitä ei voinut olla pitämättä. Ihan lopun takia suosittelen tätä elokuvaa näistä typeristä, moniongelmaisista, lapsellisista ja ärsyttävistä newyorkilaisista huolimatta.

Asiasta viidenteentoista, kun en ihan koko aikaa jaksanut kiinnostua elokuvasta, guuglailin samalla Joaquin Phoenixin ylähuulen arpea, joka on todella hieno. Hänellä on ollut lapsena huulihalkio. Tämä on minusta kiinnostavaa siksi, että niin monet tuntuvat nykyään olevan sitä mieltä, että arvet ja muut persoonalliset piirteet ovat jotenkin huono asia. Miljonääri Phoenix olisi varmasti voinut tehdä arvelleen vaikka mitä, mutta hän selvästi ymmärtää, ettei kannata. Minusta on jokseenkin harmi, että nykyään kaikki vinksottavat hampaat ja höröttävät korvat oikaistaan. Paljon kiinnostavamman näköinen on ihminen, jos on jotain tavallisuudesta poikkeavaa naamassa.

IMDB
Rotten Tomatoes

lauantai 26. tammikuuta 2013

Liebster-haaste


Sain Täti-ihmiseltä tämmöisen Liebster Blog -haasteen. Olin kauhean otettu, koska pidän Täti-ihmisen blogista ihan hulluna, ja sitten hän minut siellä huomioi. Ja pidän myös haasteista ja listoista. Aloinkin tehdä tätä ihan innoissani, mutta jotenkin se jämähti. Nyt ajattelin kuitenkin uurastaa tämän loppuun tässä lapsen päikkäreiden aikana, lounaan lomassa, samalla kun pesen paistinpannuja ja ennen kuin läppärin akku loppuu, koska en jaksa kontata pöydän alle hakemaan johtoa.

Liebster Blog -palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa.

Kiertopalkinnon säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.

Kiitos tosi paljon. Linkitys nähtävillä tuolla ylempänä.

2. Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.

Pudonneita omenoita
Tiedän varmuudella Liinan tämän jo saaneen, mutta koska ei ole tätä vielä ehtinyt tehdä, niin valitsen Liinan silti, hah!
Ehtoisa emäntä
Ihana blogi.
Suden jälkiä ja kouristuksia
Tämä on kylläkin menossa ihan kohta salasanan taakse, mutta on silti ihanaihana blogi.
Eilen tänään huomenna
En tiedä paljonko eilentänäänhuomennanilla on lukijoita, ehkä enemmän kuin 200, mutta linkkaan silti.
Elosuoja
En tiedä Johannankaan lukijamääristä, mutta linkkaan silti.

3. Toivo, että ihmiset, joille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.

Toivon toki. Mutta sanottakoon vielä, että olen superhuono ja ujo tässä linkkaamisessa, joten ylitin itseni nyt linkatessani. Kenenkään ei ole pakko ottaa haastetta vastaan, mutta linkattu on.

**

Viisi asiaa, jotka tuovat hyvää mieltä:

- Hyvä asiakaspalvelu, kun joku palvelee minua tai onnistun itse ilahduttamaan jotain asiakasta
- Aurinko
- Lapsen nauru, muidenkin kuin omani
- Hyvät leivonnaiset
- Kahvi

Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin:

- Kahvi. Jos en saa kahvia, kuolen. Tai ainakin saan niin hirveän päänsäryn, että olen yhtä hyödyllinen kuin kuollut, paitsi ärsyttävämpi, koska vingun ja valitan.

Itse asiassa kahvi on ainoa asia, jota tarvitsen päivittäin, kaikki muut voivat odottaa seuraavaan päivään, mutta listataan nyt tähän neljä melkein yhtä tärkeää kuin kahvi:

- Hammasharja. Tykkään tosi paljon pestä hampaita.
- Jälkiuunileipä. Joinain päivinä kolme ateriaa saattaa koostua jälkiuunileivästä.
- Kirja. Mulla on aina kirja mukana, vaikken joka päivä sitä luekaan.
- Puhelin. Olen hyvin riippuvainen puhelimestani. Se on vähän surullista kyllä.

Viisi kirjaa, joita suosittelet muille:

Vastalause tähän, koska kirjojen ja leffojen kanssa tämmöiset on ihan kamalia. Tulee suositelleeksi jotain ihan mitä sattuu ja sitten vuoden päästäkin vielä harmittaa, että menin suosittelemaan sitä höppelspöppelssiä ja jätin kokonaan mainitsematta pöppelsmöppelssin ja töppelspäppelssin. No, kumminkin. Jotain laitan nyt tähän täysin epärationaalisin perustein.

- John Irving: Kaikki isäni hotellit. Minusta tämä on kovin hauska kirja ja olen pitänyt sitä hauskana jo yli kaksikymmentä vuotta ja lukenut useamman kerran, joten uskon, että se pysyy jatkossakin minusta hauskana kirjana.
- Orson Scott Card: Ender. Tämä on ihan erinomainen kirja. Sitä paitsi viimeisen niitin puolisoni täydellisyyteen löi, että ilmeni hänen olevan lisäkseni ainoa ihminen, joka tunnusti lukeneensa Enderin ja oli siitä yhtä innoissaan kuin minä. Sittemmin olen kyllä löytänyt muutaman muunkin, mutta heidän kanssaan en mennyt naimisiin. Olisin mahdollisesti kyllä mennyt, ellei puolisoni olisi jo ehtinyt paikalle, niin hyvä kirja tämä on. Leffa on kuulemma viimein tulossa tänä vuonna, joten saanee lähiaikoina enemmänkin huomiota maailmalla.
- Alfie Kohn: Unconditional Parenting. No, tämä on mulla edelleen kesken, mutta uskallan silti väittää, että kaikkien maailman vanhempien kannattaisi lukea Unconditional Parenting. Tiukka tiedetausta ja rakkautta kaikille lapsille. Lisäksi tämä on monin tavoin aika hauska opus.
- J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa. Pakko kai on mainita mun ikuisuusrakkaus, Holden Caulfield. Ja Saarikosken suomennoksena tietenkin.
- John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen. Koska John Ajvide Lindqvist on ihan nero ja tämä on John Ajvide Lindqvistin paras kirja tähän saakka ja paras vampyyrikirja koskaan. Sydämiä tähän. Voiko kauhukirjasuositukseen laittaa sydämiä? Yks laittaa silti <3 <3 Noin, siinä!

Viisi kaikkien aikojen suosikkilaujalaa/-yhtyettä:

Ei nyt pidä kuvitella, että nämä viisi olisivat edelleen suosikkilaulajiani/-yhtyeitäni, vaan niitä, jotka ovat olleet minulle kaikkien aikojen saatossa tärkeimmät. Tosin jos silti kuvittelette, niin ei se ehkä kovin kauas totuudesta mene, kunhan tässä teeskentelen, että olen nyttemmin kehittänyt todella hyvän musiikkimaun. En ole. Enemmänkin kyse on siitä, etten juurikaan enää kuuntele musiikkia tai ainakaan suhtaudu siihen niin intohimoisena kuin nuorena ihmisenä.

- Dingo
- Apulannan varhaistuotanto, siis silloin kun ne olivat ihania teinipunkkareita ja ennen kuin muuttuivat nu-metal-yhtyeeksi
- YUP
- Leevi and the Leavings
- Ja sitten vielä vaikka Pariisin kevät, etten nyt ihan antiikkiselta vaikuta

Viisi lempiruokaasi:

- Hyvä kasvislasagne
- Nepalilainen, esim. jotkut kasvispyörykät jossain kastikkeessa
- Sushi, mutta oikeastaan vain yaki shake ja california rollsit joissa on avokadoa
- Lohikeitto
- Soijanakit ja ranskalaiset. Ollaan tultu siihen tulokseen, että lähes kaikkiin muihin ruokiin verrattuna nakit ja ranskalaiset on parempaa.

Viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä:

- New York.
- San Francisco
- Islanti
- Pietari
- Moskova

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua:

- Kiltti
- Nopea
- Järjestelmällinen
(no sitten en keksinyt enempää, joten kysyin puolisolta loput, ja hän sanoi, että ihana ja lämmin, mutta jätin ne pois etten vaikuttaisi omahyväiseltä, vaikka olenhan minä aika ihana ja lämminkin, koska minulla on hyvä ääreisverenkierto, ettäs tiedätte)

Viisi asiaa, joista unelmoit:

- Aikaa kirjoittaa
- Aikaa lukea
- Pidemmät hermot
- Että lapseni oppisi keittämään kahvia, jolloin edes joskus saisin valmiiksi keitettyä kahvia. Tähän menee toivottavasti kuitenkin vielä melko kauan, koska en toisaalta halua lapseni alkavan kahvi-ihmiseksi ihan vielä.
- Ajasta kun ollaan eläkkeellä, asutaan jossain ihanassa hoitosysteemissä kaikkien kivojen eläkeläiskavereiden kanssa, ollaan aurinkoisia ja kahvitellaan ja harrastetaan kulttuuria ja höpötellään eikä ole minnekään kiire

Viisi elämänohjetta, jotka haluaisit jakaa kaikkien kanssa:

- Love many, trust few and don't be late. - The Nightwatchman
- Lasten kanssa kannattaa olla johdonmukainen
- Jos ei käytä sokeria kahvissa, ei tarvitse sotkea lusikkaa, ja säästää näin tiskissä
- Hymyile ihmisille niin ne hymyilee sulle
- Jos humalassa puhuu ohi suunsa muille humalaisille, niin ei kannata surra, ei kukaan aamulla muista muuta kuin sen mitä itse puhui

(aika monta kertaa onnistuin mainitsemaan kahvin tässä kyselyssä, huomaan)

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Matkustamisesta ja mököttämisestä

Seuraamissani blogeissa näyttäisi olevan meneillään joukkopako aurinkorannoille. Se vähän mietityttää. Minulla on nimittäin vähän paradoksaalinen suhtautuminen (monien muiden asioiden ohella) matkustamiseen. Ajatuksena se on ihanaa ja tavallaan ymmärrän, miksi kaikki muut tuntuvat harrastavan sitä mielikseen. Mutta käytännössä se on ihan hirveää.

Entinen poikaystäväni suunnitteli jatkuvasti lähtevänsä kanssani reppureissulle Intiaan ja Aasiaan, eikä ollenkaan kuunnellut, kun yritin sanoa, etten todellakaan halua ja se olisi lähes pahinta mitä minulle voi tapahtua. Ensinnäkin, vihaan aurinkoa ja hellettä. Toiseksi, vihaan tavaroiden raahaamista ympäriinsä. Onneksi sittemmin olen tavannut samanlaisen lomamököttäjän, jonka kanssa voimme yhdessä kotona kauhistella muiden ihmisten lentämistä, hiilidioksidipäästöjä ja turhanpäiväistä rälläämistä ja pitää tavaramme omissa kaapeissamme turvassa ja tallessa.

Olemme kyllä puolisoni kanssa matkustaneet muutaman kerran ja tulemme varmaan tulevaisuudessakin matkustamaan vielä silloin tällöin. Mutta emme turhan päiten vain mennäksemme huviksemme jonnekin rannalle lötköttämään. Ehkä se on suotava ihmisille, jotka siitä nauttivat, vaikka se ympäristömielessä hirveää saastutusta onkin, mutta me emme nyt vain yhtään ole rantalötköttäjiä, eikä se olisi meistä hauskaa.

Ennen lapsen syntymää suunnittelimme yli kuukauden kestävää reissua Amerikkaan, mutta sitten lapsi ilmoitti tulostaan ja päätimmekin sijoittaa säästömme itähelsinkiläiseen kerrostalokolmioon. Nyt haaveilen, että ehkä teemme matkan kolmestaan muutaman vuoden päästä, vaikka puoliso yrittää väittää, että siitä tulisi vain ihan kauhea reissu. Matkasta on kiva haaveilla, sitä on kiva suunnitella, sen toteuttaminen on ihan hirveää, mutta sitten kotona on taas kiva muistella. Että kai se enimmäkseen jää plussalle kumminkin, se matkustaminen, jopa lomamököttäjillä.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Martha Marcy May Marlene

Eilen meillä täällä itähelsinkiläisessä lähiössä syötiin lakkajätskiä ja katsottiin Martha Marcy May Marlene. Olin lainannut sen kirjastosta, koska miespääosassa on John Hawkes, joka oli Winter's Bonessa aivan uskomaton. Ja oli hän kyllä tässäkin. Epäilen hänen olevan aivan uskomaton ihan ylipäätään vaikka maito-ostoksilla. Lisäksi diiviidii-kotelon kannessa on kahdet lehdykät, jotka kertovat, että elokuva on voittanut Cannesissa Prix regard jeunen (en tiedä mitä se on suomeksi, joku palkinto ja nuori, en tiedä mikä keskimmäinen sana on, mikä on vähän noloa, koska olen opiskellut ranskaa sekä yläasteella että lukiossa, mistä voimme päätellä, että vaikka ihminen istuisi mitä pontevimmin tunneilla niin ei se välttämättä silti mitään opi) ja Sundancessa parhaan ohjauksen.

Sundancesta on sanottava, että se on mun suosikki kaikista leffapalkintohäsmäköistä. En oikeastaan tiedä siitä muuta, kuin että Robert Redford oli perustamassa sitä ja tapahtuma on nimetty hänen roolihahmonsa mukaan elokuvasta Butch Cassidy and the Sundance Kid. Ja minä rrrrakastan Butchia ja Kidiä! Lisäksi Sundancessa palkitaan usein elokuvia joista pidän kovasti. Kuten vaikka jo se aiemmin mainitsemani Winter's Bone, joka kaikkien maailman ihmisten kannattaa katsoa, ja jos ovat jo katsoneet niin sitten kannattaa varmuuden vuoksi katsoa vielä uudestaan, koska niin hyvä se on, niin kerta.

No mutta sitten tästä kyseisestä leffasta. Se kertoo Marthasta, joka ajautuu vaaralliseen kulttiin ja pakenee sieltä. Kultista tuli mieleen Charles Mansonin perhe, sen johtohahmo on Patrick (John Hawkes) nimeää Marthan uudelleen Marcy Mayksi. Kultti on esitetty kovin vakuuttavasti, ymmärsin hyvin miksi epävarma ja vähän ajelehtiva Martha haluaa kuulua rakastavaan porukkaan, olla mieliksi ja olla Patrickin suosikki. Ja ymmärrän myös miksi paettuaan hän oli lievästi sanoen pihalla tavallisten ihmisten seassa. Vaikuttavaa. Ainoa mikä jäi vähän ärsyttämään, oli leffan loppu. En yhtään tykkää siitä, että yhtäkkiä vaan alkaa lopputekstit, vaikka minun mielestäni tarina ei vielä päättynyt. "Ehkä niiltä loppui fyrkat kesken", tuumasi puoliso sohvalta noustessaan. Mutta nyt kun mietin, niin ehkä se ei loppunutkaan niin kovin kesken. Kai se tarina oli siinä ja vaikuttavampi juuri noin. Jäi pelottamaan Marthan puolesta.

Martha Marcy May Marlene IMDB

Martha Marcy May Marlene Rotten Tomatoesissa

Winter's Bone IMDB
Winter's Bone Rotten Tomatoesissa

Butch Cassidy and the Sundance Kid IMDB
Butch Cassidy and the Sundance Kid Rotten Tomatoesissa

Peeäs: Kuten tarkimmat lukijat ehkä huomaavat, laitoin tuohon linkit IMDB:n ja Rotten Tomatoesiin ohessa mainituista leffoista, jos ne vaikka jotakuta jeesaisivat. Yritän piakkoin lisätä muihinkin leffa-aiheisiin bloggauksiin linkit. Näin asiakaspalveluhenkisiä meillä ollaan, kyllä.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Aika suuri hämäys

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
(A Visit from the Goon Squad, 2010)
Suom. Heikki Karjalainen
Tammi, 2012

Ryhdyin Aika suureen hämäykseen jotenkin nihkeästi. Olin kuullut kirjasta paljon suitsutuksia, mutta jostain olin saanut myös päähäni, että kyseessä on kikkaileva novellikokoelma, jotka eivät ole minun juttuni. Eivät kikkailevat kirjat eivätkä myöskään novellikokoelmat. Haluaisin tavallaan olla ihminen, joka istuskelee sohvalla punaviinilasi kätösessään ja nautiskelee novelleja. Sillä tavalla, että lukee novellin, laskee kirjan kädestään ja tuumii novellia oikein ajan kanssa, miettii sen motiiveja ja analysoi ajan kanssa. Mutta en minä ole yhtään sellainen ihminen. En istu punaviinilasi kädessä koskaan kotona, tai jos istun niin en ainakaan silloin lue vaan hölötän, enkä myöskään nautiskele hitaasti kirjallisuudesta, vaan ahmin sitä kuin hengen hädässä. Minunkaltaisteni lukijoiden on hyvä pysyä erossa novelleista, ne menevät ihan hukkaan, hyvät novellit hienoine motiiveineen siinä hätähousun käsissä.

Onnekseni Aika suuri hämäys ei ollutkaan sellainen novellikokoelma, eikä oikeastaan novellikokoelma ollenkaan. Eikä kyllä mielestäni edes kovin kikkaileva. Ehkä sen voi sellaisenakin nähdä, mutta en halua. Kirja on verkosto hetkiä ihmisten elämästä jostain 1970-luvulta 2020-luvulle. Jokaisessa luvussa näkökulma on eri, mutta uusi päähenkilö on esiintynyt jo jossain edellisessä tai sitä aiemmassa tarinassa. Ehkä eri ajassa, ehkä erilaisena. Alussa tämä vähän harmitti, koska lukiessa koko ajan pähki, että onkohan seuraava juttu tuosta vai tuosta. Sitten aloin vähän kurkkia, että ketähän seuraavaksi tulee mutta sitten en enää jaksanut olla utelias ja luin vaan.

Kirja alkaa Sashasta, joka on kleptomaani. Sitten hypätään Sashan entiseen pomoon Bennieen. Ja siitä päästäänkin Bennien nuoruuden punk-porukkaan. Ja niin edelleen. Tarinat ovat keskenään todella erilaisia mutta hämmästyttävän hyviä. On hauska nähdä edellisen tarinan päähenkilö eri näkökulmasta, eri ikäisenä. Miten monenlainen esimerkiksi Sasha voi olla parhaan ystävänsä silmin, pomonsa silmin, enonsa silmin. Jännää. Ja muutenkin, kirja on toki poikkeuksellisen taidokas. Muutama tarina ei herättänyt spontaaneja ilonkiljahduksia, harmillisesti esimerkiksi kirjan viimeinen, mutta nekin muutamat olivat silti oikein mainioita.

Hyvä kirja kaikin puolin, kiitos paljon, jatkakaa samaan malliin.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Sesonkileivonnaissesonki

Se on täällä! Kevättalven sesonkileivonnaissesonki!

Joka vuosi se pääsee yllättämään. Juuri kun ihminen ehtii ajatella, että mitenkähän tästä nyt muka selvitään kevääseen kun kaikki on ihan jäässä ja pimeää ja ankeaa, niin silloin se hyppää nurkan takaa. Laskiaispulla! Runebergintorttu! Joka vuosi myös hätäännyn, että onko sesonki ehtinyt jatkua jo pitkään huomaamattani, olenko missannut monta pullaa ja torttua? Yleensä en ole, mutta huolestun silti.

Sitten alan tarkistaa, että kumpi se tulikaan ensin, Runebergin päivä vai laskiainen. Ja syötiinkö niitä pullia laskiaistiistaina vai laskiaissunnuntaina (no ääliö, molempina tietysti). Tämä on tärkeää sikäli, että tietää priorisoida sen leivonnaisen, joka jättää sesongin ensin.  Nyt tiedämme, että Runebergin päivä on 5.2. ja laskiaistiistai (joka on siis myöhempi kuin sunnuntai) on tänä vuonna 12.2. Näin ollen ennen Runebergin päivää valitsen suunnilleen kaksi kertaa kolmesta tortun ja sitten kun torttusesonki on ohi niin pelkkiä pullia.

Yleensähän nämä leivonnaiset saavat ihmiset riitaantumaan, että kumpi on parempaa, hillo vai mantelimassa, rommi vai punssi. Onneksi itse olen suuri leivonnaisliberaali ja hyväksyn ihan kaikki pullat ja tortut millä tahansa täytteellä. Tosin jos saisi ihan mitä vain valita, niin ottaisin laskiaispullani sekä mantelimassalla että hillolla ja paljolla kermavaahdolla ja runebergintorttuni ehkä punssilla, mutta tärkeintä on, että se on hyvin kostutettu. Nyt voitte ajatella mielessänne Marja Tyrniä ja hihitellä, itse en aio niin tehdä, koska puhun ihan vilpittömällä mielellä. Sen voi ymmärtää, jos on joskus syönyt kuivan runebergintortun. Ei ole mistään kotoisin se.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Arjen ilahduttajat

Sain Liinalta haasteen listata kymmenen arjen ilahduttajaa. Olen ihan mielissäni, koska rakastan listoja. Tosin nyt olen pari päivää yrittänyt miettiä arjen ilahduttajiani, enkä oikein tahdo keksiä muuta kuin itsestäänselvyyksiä, joten näyttää siltä, että listasta on tulossa melko typerä. Että sori jo etukäteen. Jätän Liinan tavoin pois kaikkein pahimmat itsestäänselvyydet, eli lapsen ja puolison ja muut läheiset, jotka toki ilahduttavat joka päivä kaikkein eniten.

1. Breaking Bad
Tiedän, että vaahtosin tästä jo, mutta kun esitän itselleni kysymyksen: "Mikä minua ilahduttaa arjessa eniten?", niin spontaani vastaus on joka kerta "Breaking Bad". Että senpä takia pakkohan se on tähän listata. Todennäköisesti ihmettelen itsekin tätä kiihkoilua jo muutaman kuukauden päästä, kun sarja on katsottu ja olen siirtynyt muihin huumeisiin enkä enää yhtään muista miksi Breaking Bad oli jotenkin erityisen hyvä.

2. Lukupiirini
Palattuani töihin sain takaisin lukupiirini, jota poissaollessani hoiti ansiokkaasti kollegani. Perin itse piirin valmiina edelliseltä pitäjältä. Lukupiirini on ihana! Siihen kuuluu kymmenkunta itseäni hieman vanhempaa naispuolista henkilöä. Kun sanon hieman vanhempaa tarkoitan aika paljon vanhempaa, eilisessä kokoontumisessa esimerkiksi vertailtiin lapsenlapsenlasten määriä, jotka olivat huomattavat. He ovat aivan superälykkäitä, analyyttisiä, mukavia, sydämellisiä ja ihastuttavia.

3. Kun lukeminen sujuu
Olen jo useampaan kertaan täälläkin vinkunut, että lukeminen on töksähdellyt. On ihan parasta kun löytää kirjan, jota ei malttaisi laskea käsistään ja joka kertaistumalta humpsahtaa viisikymmentä sivua eteenpäin ihan huomaamatta. Nyt on luvussa Jennifer Eganin Aika suuri hämäys, joka on juuri sellainen kirja. Elän taas toivossa, että tämä olisi sujuvan lukuputken avaus.

4. Django Unchained
On ehkä vähän ysäriä ja kliseistä olla Tarantino-fani, mutta ei se minun vikani ole, että Tarantino on paras. Tai no, parhaiden joukossa. En ole siis vielä nähnyt Django Unchainedia, mutta minua ilahduttaa ihan mahdottomasti, että lähitulevaisuudessa istun aamunäytöksessä kahvikuppeineni ja hautaudun tuoliini ja annan Tarantinon viedä. Voi että. Huonokin Tarantino on parempi kuin 99% elokuvista, ja toki toivon, että tämä ei ole huono.

5. Työt
Tiesin, että minulla on kiva työ, mutta olen yllättynyt kuinka kiva se oikeasti onkaan. Varsinkin, kun sitä ei tarvitse tehdä kuin kaksi päivää viikossa. Rakastan työkavereitani, asiakkaita, työtehtäviäni ja ihan koko pytinkiä. Kuljen ympäri kirjastoa myhäillen kuin riemuidiootti.

6. Ulkona syöminen
Tykkään yleisesti ihan mistä tahansa syömisestä todella paljon, mutta lapsen synnyttyä ulkona syöminen on muuttunut huomattavasti harvinaisemmaksi. Siksi olen kaikista mahdollisista lounaantyngistäkin aivan huumassa jo päiväkausia etukäteen, luen ruokalistoja netistä ja fiilistelen mitä tilaan. No, yleensähän se itse ruoka on sitten melkoinen antikliimaksi tämmöisen etukäteishuumailun jälkeen, mutta mitäpä tuosta kun oli kuitenkin monta päivää kivaa etukäteen.

7. Kollegat
Kun aloin odottaa lasta, olin pitkään aivan surheessa, että nyt koittaa pitkä, yksinäinen aika. Katselen vuosikaudet ikkunasta tyhjyyteen yhdessä puhekyvyttömän toukan kanssa, pölyynnyn ja menetän lopulta itsekin puhekyvyn. No, eihän se niin mennyt yhtään. Olen yllättänyt itseni verkostoitumalla melko tehokkaasti. Se on ollut helppoa, koska tässä lähistöllä asuu pelkästään ihan törkeän ihania ihmisiä, joiden kanssa on aivan huippua kököttää hiekkiksellä. Lapsen myötä olen saanut ihan uuden työtoveripiirin, muut äidit ja isät, joita ilman tämä homma olisi todella tylsää. Päinvastoin kuin oletin, tämä äitiys on ollut sosiaalisinta aikaa sitten oman lapsuuden.

8. Lukemattomat kirjat
Töihinpaluussa on ollut ihan mahtia sekin, että olen päässyt taas hipeltämään uusia kirjoja. Poissaollessani on ilmestynyt ihan kauheasti kaikkea, josta olen kuullut, mutta en nähnyt. Ja kun kirjan näkee, sen taika pursuilee joka suuntaan ja on ihan hirveän vaikea pidätellä itseään, ettei roudaisi ihan kaikkea kotiinsa. Semminkin kun edelleen iso osa lukuajasta menee katsoessa sitä Breaking Badia. Perhana.

9. Kahvi
Niin, kahvikin lienee itsestäänselvyys, mutta se on niin suuri arjen ilahduttaja, etten voi jättää sitä pois. Juon kahvia joka päivä useampaan otteeseen, mutta silti joka kerta kun alan suunnitella, että kohta keitän kahvit, se tuntuu vähän kutkuttavalle ja jännälle. Vähän niin kuin leikkisin aikuista. Että nyt tää keittäis kahvit. Samalla tavalla jännälle tuntuu muuten edelleen, kun saan itse päättää mitä ruokaa ostan kaupasta, vähän niin kuin leikkisin jotain ihmistä joka saa olla vastuussa kokonaisen perheen ravitsemuksesta, ja se vähän meinaa naurattaa joskus. Ja tekee myös kaupassakäynnistä hauskempaa.

10. Blogit
Luen tosi paljon blogeja, enimmäkseen puhelimen readerista, ja kaikissa mahdollisissa paikoissa. En ole kirjautunut lukijaksi moneenkaan blogiin vaan tilaan niitä silleen vähän agenttina. Olen myös tosi huono kommentoimaan mitään minnekään, tosin yritän vähän petrata siinä kyllä. Yritän kyllä muistaa tutuille bloggaajille ilmoittautua, koska on kiva tietää, jos joku kaveri lukee. Mutta yhtä kaikki, blogit ovat todella iso arjen ilahduttaja, joten kiitos kaikille ansiokkaille ilahduttajille.

Siinäpä heitä. Nyt pitäisi varmaankin haastaa joku, mutta koska olen tällainen ujo agenttibloggari, niin jätän sen väliin. Tai eipäs, vaan haastan kaikki, jotka lukevat tämän eivätkä ole vielä tulleet haastetuiksi. (jos joku ottaa haasteen vastaan niin kerrothan mullekin, että tajuan käydä lukemassa, vaikka todennäköisesti olen jo kaikkien tätä lukevien bloggaajien salainen ihailija, mutta silti)

tiistai 8. tammikuuta 2013

Breaking Bad

Kamalaa, mutta olen jäänyt koukkuun metamfetamiiniin. Heti herättyäni mietin, että olispa jo ilta ja sais taas. Mietin, että menispä tuo lapsi nopeasti nukkumaan ja päästäis puolison kanssa asiaan. Ja kun illan annos on nautittu, kiemurtelen sohvalla ja kerjään puolisolta vielä yhtä. Järkevämpi puoliso sanoo, että ei, nyt nukkumaan, aamulla lapsi herää kuudelta.

No en nyt tietenkään puhu oikeasta huumeesta. Vaan Breaking Badista. En muista milloin olisin ollut näin koukussa johonkin TV-sarjaan. Ei kun muistanpas, viime talvena kun katsoin blu-raylta Downton Abbeyn kaksi ensimmäistä kautta, enkä voinut ajatella mitään muuta. Silloin lapsi oli vielä ihan pikkuruinen ja pystyin katsomaan silloinkin kun hän oli hereillä. Breaking Bad ei ole varsinaisesti yksivuotiaan matskua, joten sitä katsotaan vain kun lapsi nukkuu.

Tähän on oikeastaan syynä Netflix. Suhtauduin koko systeemiin aluksi melko penseästi. Huomaan itsessäni välillä nolosti muutosvastarintaisen jurnottajan, joka vastustaa kaikenlaista kehitystä. Kuten levyjen rippausta, e-kirjoja, kosketusnäyttöjä ja Netflixiä. Mutta sitten kun tutustun niihin, olen yleensä aivan koukussa hetkessä. Niin kävi nytkin. Yksi jakso Breaking Badia ja olen valmis luopumaan kaikenlaisista fyysisistä tallenteista ikiajoiksi. Kuka tarvitsee esineitä kun meillä on internet!

Vastustin muuten aluksi myös Breaking Badia. Jotenkin luulin, että se on inhottava sarja. Mitä se toki onkin. Se kertoo kemianopettaja Walter Whitesta, jolla todetaan parantumaton keuhkosyöpä. Waltilla ei ole vakuutusta, joten turvatakseen perheensä tulevaisuuden ja maksaakseen hoidot hän ryhtyy yhteistyöhön entisen oppilaansa Jesse Pinkmanin kanssa ja alkaa kokata metamfetamiinia. Aluksi mietin, että annetaankohan tässä liian myönteinen kuva huumemaailmasta, mutta heti kättelyssä kävi selväksi, että ei anneta. Ei todellakaan anneta. Sarja on tarpeeksi hauska ollakseen kiinnostava, en jaksaisi katsoa jos ei olisi yhtään hassuttelua. Mutta samalla se on aivan kauhean tarkkanäköinen, julma ja armoton. Waltin hahmo on uskomattoman monisyinen ja kiinnostava, samoin Jesse-parka.

Niin että nytkin tässä odottelen täristen, että tulisi ilta ja pääsis taas New Mexicon huumemaailmaan. Meillä alkoi juuri kolmas tuotantokausi, Netflixissä on neljä kautta, 46 jaksoa. Toivottavasti viides kausi tulee sinne pian, ettei tarvitse mennä kehityksessä taaksepäin ja ostaa jotain diiviidiitä. Ja toisaalta toivon, että sarja loppuisi pian ja olisi taas aikaa tehdä jotain muutakin kuin täristä, odottaa ja katsoa. Kuten lukea tai katsoa Downton Abbeyta, jota alkaa kertyä boksille tässä Breaking Bad -koukussa.

lauantai 5. tammikuuta 2013

Hytti nro 6

Rosa Liksom: Hytti nro 6
WSOY, 2011

Jostain syystä kesti aika kauan tarttua tähän kirjaan, vaikka se ehti hyllyssä tönöttää jo vuoden verran. Toki hyllyssäni tönöttää lukemattomia lukemattomia kirjoja (ehhehe, oli pakko), mutta tähän olisin kuvitellut tarttuvani jo aiemmin, sillä olen Liksomin tuotannon suuri toveri. Tai no, en ole hänen koko tuotantoaan lukenut, mutta etenkin Kreisland on jäänyt erittäin myönteisenä kokemuksena mieleen.

Olen pitänyt aiemmin lukemistani Liksomeista siksi, että niissä on valloillaan hyvin persoonallinen epärealismi. Hytti nro 6 oli kuitenkin jotenkin realistisempi kuin aiemmin lukemani Liksomit. Ja jotenkin muutenkin erilainen kuin odotin. Parempi. Lämpimämpi.

Kirja kertoo junamatkasta halki Neuvostoliiton, Moskovasta Ulan Batoriin. Suomalainen tyttö saa hyttitoverikseen puheliaan miehen, keski-ikäisen työihmisen, joka juo votkaa ja kertoo juttuja, välillä yrittää ahdistella tyttöä, välillä pyytää anteeksi. Mies on mainio tyyppi. Yhtä aikaa inhottava, limainen seksuaaliahdistelija ja reilu, solidaarinen ystävä. Miehen ulkonäköäkin kuvataan välillä kuvottavaksi, välillä viehättäväksi. Tyttö lähinnä kuuntelee miestä koko pitkän junamatkan. Tytöllä ei ole kuin yksi repliikki koko kirjassa, hänen tarinansa aukeaa miehen juttujen välissä. Ja ihan kiinnostava on sekin tarina.

Neuvostoliitto vilisee junan ikkunoiden takana. Välillä juna pysähtyy päiväkausiksi asemille. Neuvostoliittoa kuvataan yhtä aikaa kauheana ja ihanana, mitä se varmaan olikin. En tiedä, en itse ehtinyt käymään. Lienee aika yleistä haaveilla junamatkasta Venäjän halki Kiinaan, itsekin olen haaveillut, mutta tämän kirjan luettuani ei ehkä ihan niin hirveästi tee mieli lähteä reissuun. Sanotaanko vaikka, että junamatka oli kuvattu niin elävästi, ettei itse tarvitse edes lähteä.

Liksom kirjoittaa ihanasti. Kieli pulppuilee, kerronta on loppuun asti ajateltua mutta yhtä aikaa tajunnanvirtamaista. Oikein lämmittää sisältä lukea näin valmista kieltä, tulee sellainen olo kuin joskus oikein hyvässä keskustelussa, kun juttu vain lentää ja kaikki sanottu on ihan ylivertaista. Sellaista ei satu kovin usein.

"Taakse jää Neuvostoliitto, Leninin patsaat ja muotokuvat, vesivärimaalaukset, joihin on kuvattu vaahtopäisenä myrskyävän meren autioita rantoja, asentajat, öljytyöläiset, kurjat kolhoosilaiset ja kaivosmiehet, numero- ja osoitepalvelukioskit, vallankumouksen muistomerkit, tanssilavat puistoissa, vanhat pariskunnat keinumassa surumielisen valssin tahdissa karvahatut päässä, rappusluudat, eteisluudat, pirttiluudat, kamariluudat, kellariluudat, kivetysluudat, navettaluudat, latoluudat, vessaluudat, etupihaluudat, takapihaluudat, kasvimaaluudat, kaivoluudat, isoon mustaan villatakkiin kääriytyneet mummot, jotka pölyiset damaskit ja nyppyiset tohvelit jalassa heiluttelevat välinpitämättömänä nuutunutta luutaansa."

Lienee jo selvää, että pidin kirjasta kovasti. Nyt kun mietin, olisin ehkä lukenut sen jo aiemmin, jos kansi ei olisi ollut tylsähkö. Kirjan sisäkannet ovat huomattavasti kiinnostavammat. Lapsikin katseli niitä äsken innoissaan ja osoitteli autoja ja helloja, lempiasioitaan. Josta tulikin mieleen, että lapsi on koko päivän touhottanut ympäriinsä kanniskellen Jennifer Eganin Aika suurta hämäystä ja välillä pysähtyy tietäväisenä selailemaan sitä. Keneen lie tullut.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Töihinpaluu, jotenkin

Huomenna meikkispeikkis palaa töihin. Jännittävää. Olen ollut poissa jotakuinkin vuoden ja viisi kuukautta ja sillä aikaa moni asia on varmaan muuttunut. Ja minä olen muuttunut. Lisäksi olen unohtanut lähes kaiken työhönliittyvän, varmuudella ainakin kaikki henkilökohtaiset salasanani, joita uusiessa saankin varmaan huomisen ihan kivasti kulumaan. Muistelen, että kirjoitin ne ehkä johonkin ylös, ehkä johonkin puhelimeen, mutta en muista mikä puhelin minulla silloin mahtoi olla, joten on vaikea tarkistaa asiaa.

Olen valmistautunut hankkimalla kahdet uudet farkut. Kaikki aiemmat ovat liian isoja. Kaikki muutkin vaatteet ovat liian isoja, paitsi kengät, jotka ovat liian pieniä, mutta ajattelin, että roikkuvassa soputelttapaidassa voi näyttää trendikkäältä jos on istuvat pöksyt. Meille kirjastoihmisille trendikäs pukeutuminen on keskeinen asia. Odotan innolla, että pääsen huomenna ekaa kertaa vetämään ylleni juuri ennen äitiyslomani alkua lanseeratun työliivin. Kaikkien muiden liivit ovat varmaan jo aivan kulahtaneet kun taas minun liivini kiiltää komeasti. Kyllä passaa.

Tuntuu suorastaan epätodelliselta. Tuntuu, että aika on seisahtanut, ettei töissä ole tapahtunut mitään lähtöni jälkeen, että kaikki asiakkaat odottavat, että työkaverit odottavat siinä minne ne jätin. Ja kuitenkin tiedän, että kaikki on muuttunut. On uusia työkavereita, on uusia asiakkaita, on uusia tapoja ja sääntöjä ja juttuja ja minä olen ihan pihalla kaikesta. Se tuntuu kivalta, mutta samalla pelottavalta.

Peeäs: Kuten ehkä huomasittekin, otsikko on nerokas muunnelma Absoluuttisen nollapisteen kappaleesta Kotiinpaluu, jotenkin. Eikö olekin hassua. Kyllä minä sitten olen hassu kertakaikkiaan. Se on hyvä kappale, joka alkaa aina jollottaa päässä kun on jokin paluu edessä. Kannattaa kuunnella. En linkitä sitä tähän, koska epäilen sen olevan mahdollisesti laitonta, mutta löytänette sen ihan itsekin.