tiistai 31. joulukuuta 2013

Uuden vuoden lukuyritelmä

En tapaa tehdä uuden vuoden lupauksia. Kerran olen tehnyt ja sen myös pidin, enkä halua millään heppoisilla päähänpistoilla tätä yhtä onnistunutta lupausta vesittää. Mutta ajattelin kuitenkin tänä uutena vuonna tehdä muutamia uuden vuoden yritelmiä liittyen lukuharrastukseeni.

Esimerkiksi nämä 12 on vallan lukematta.

Kuten olen usein täällä(kin) valittanut, on lukutahtini hidastunut tuntuvasti sitten lapsen syntymän. En tiedä miksi, mutta näin joka tapauksessa on. Siksi en halua mitään pakotteita, jotka ennestään hidastaisivat tai jumahduttaisivat lukemistani. Luen jo pakosti yhteen lukupiiriin kerran kuussa ja olen saanut kunnian päästä jäseneksi toiseenkin lukupiiriin vuoden alusta, joten vapaavalintaisten kirjojen määrä ennestään vähenee. Kuitenkin, jo pitkään on tuntunut, että lukemistani määrää liikaa kirjaston uutuuksien jatkuva kulkue. Niitä tulee ja menee enemmän kuin ehdin lukea ja samalla omat ihanat kirjani tuijottavat kotihyllystä syyttävästi.

Lisäksi olen huomannut, että huumaannun uutuuskirjojen ympärillä kohisevasta huomiosta niin, etten pysty kriittisesti arvioimaan kirjan todellista potentiaalia olla sydämeni valittu. Sitten tulen lukeneeksi kaikenlaista, joka ei välttämättä ansaitsisi tulla lukemakseni. Varmasti jonkun lukemaksi, mutta ei minun. Jokaiselle kirjalle on lukija ja lukijalle kirja, mutta kaikki kirjat eivät ole kaikkia varten. Siksi olisi hyvä tarkentaa sensoreitaan ja pyrkiä hieman objektiivisempaan kirjavalintaan.

Tästä kaikesta johtuen lukuvalinnoista on hävinnyt lähes kaikki spontaanius. Haluaisin nytkin oikeastaan lukea sesuraavaksi Rimmisen Hipan tai Franzenin Vapauden, mutta sen sijaan luen todennäköisesti nuo kolme kirjaston kirjaa, koska ne pitää palauttaa. Ja se ärsyttää. Enkä ehdi tarttua mihinkään Vapauden kaltaisiin raskaisiin kirjoihin, koska niihin saattaisi kulua pitkä aika, eikä minulla ole mitään aikaa tässä, kiire kiire on, jono kulkee, ihmiset odottavat, tööttäävät, mikset jo lue, lue, lue, nopeammin, enemmän.

Näin ollen olen päättänyt yrittää ensi vuonna lukea suunnilleen kerran kuussa tai ehkä joka toisena kirjana jotain omasta hyllystäni. En ehkä noita kuvan kirjoja, enkä ehkä kovin järjestelmällisesti muutenkaan, mutta edes vähän yritystä sentään. Ja toisekseen olen päättänyt yrittää olla varaamatta joka jestuksen kirjaa, joka vähänkään vaikuttaa kivalta. Jos ne ovat todella sellaisia, jotka haluan lukea, ehdin lukea ne sittenkin kun varausjono on mennyt.

Siinä kaikki. Iloista uutta vuotta, älkää hyvät ihmiset räjähtäkö!

PS: Ajatelkaapa mikä tuuri, puolet noista kuvan kirjoista on kirjaston kierrätyshyllystä. Osa ihan uusia.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Snooker Time

Kuten jo tuolla joulupostauksessa ohimennen livautin, kävimme puolison kanssa kahdestaan ulkona tapanina. Kahdestaan merkityksessä ilman lasta, mutta ei varsinaisesti kahdestaan, koska oli toki kavereita mukana siinä. Tämän ilkamoinnin mahdollisti mummola.

Oikeastaan en aio tässä sen enemmän kirjoittaa illasta per se, vaan eräästä toisesta jutusta, joka liittyy hyvin oleellisesti opiskeluaikoihini. Oulussa oli aivan henkilön näkökulmasta riippuen joko ihana tai kamala baari nimeltä Snooker Time. Minä lähes asuin siellä ystäväni K:n kanssa. Snookerissa oli happy hour kello neljä ja tuoppi maksoi tuohon maailmanaikaan 2,5 euroa. En muista mitä se maksoi markka-aikaan, mutta silloinkin siellä olin. Itse asiassa olimme Snookerissa sinä iltana kun markat vaihtuivat euroiksi ja kaikki sekosivat oluen halpuudesta, eikä kellään ollut käsitystä siitä mitä mikäkin maksaa, baarimikko huuteli "Euroja siellä euroja täällä!" ja aamulla huomasin juoneeni sekä kaikki markkani että euroni. No, kerrankos tuota kun aina ennenkin, kuten noihin aikoihin totesimme kevyesti K:n kanssa. Ne olivat köyhiä, hyviä aikoja.

Snooker Time oli sisustuksellisesti melko brutaali. Seinissä oli reikiä, vessat niin pieniä etteivät jalat mahtuneet kopin sisäpuolelle ja niin tussattuja, ettei teksteistä saanut enää selvää. Pöydät olivat kuluneet, keikkuvat, pyöreät ja mustat, tuolit valkoiset ja muoviset. Vakiopöytämme ikkunasta näkyi Stockmann.

Sitten muutin Helsinkiin. Tajusin, etten tule enää koskaan saamaan sellaista baaria, jossa baarimikko laskee minulle tuopin valmiiksi kun kävelen sisään. Enää en sellaista edes halua, koska juon hyvin harvoin tuoppeja enää. Mutta se oli surkeaa tajuta silloin. Vielä asuttuani pari vuotta Helsingissä kuulin yhtäkkiä takaani kuiskauksen: "Kato, tuolla on tuo Snooker Time -tyttö!" Siellä tuijotti kaksi poikaa. Kyllä olin ylpeä maineestani, jos pitää joku tyttö olla niin olen aina mieluiten Snooker Time -tyttö.

Viime kesänä kuulin, että Snookerin rakennus oli purettu. Nousi pala kurkkuun. Miksi, oi miksi, ajattelin. No siksi että siellä oli seinissä reikiä, vastasin itselleni. Mutta silti. Voi surkeus. Ei ole, ei tule toista samanmoista. Katsoin jäähyväisvideota tippa linssissä.


Sitten yhtäkkiä huomasin facebookissa oululaisten yhä käyvän Snookerissa. Mitä ihmettä. Oliko jossain uusi Snooker Time? Mutta mutta... eihän se voi olla yhtä hieno. Tarkoitan hirveä. Hirveän hieno. Minut valtasi uteliaisuus.

Sain kuin sainkin muilittua seurueemme tapanina uuteen Snooker Timeen, vaikka ehdotukseni saikin osakseen myös syvää paheksuntaa. Uusi Snooker oli ihan eri puolella kaupunkia ja kaksikerroksinen. Ajattelin, että eihän tämä voi toimia. Mutta sitten näin tiskin takana samat ihmiset kuin silloin kymmenen vuotta sitten kun itse ruukasin olla vakioasiakas. Tiskillä oli jopa tuttu asiakas, joka moikkasi iloisesti. Ja alakerrassa oli kaikki tutut, mukavat muovituolit ja pöydät, joille oli niin hyvä halvin hanatuotteensa laskea. Ja minä laskin. Oi, hymyilin kuin riemuidiootti koko sen yhden oluen, jonka muu seurue minulle soi. Hetken tuntui kuin en olisi missään muualla ollutkaan. Olin niin onnellinen. Otin valokuvia.


No juu, mutta sitten piti lähteä. Olen silti ihan pohjattoman onnellinen, että vielä tuolla jossain on oma kodikas Snookerini, ei yhtä halpa ja reikäseinäinen, mutta silti yhtä ihana ja kodikas. Vielä kun joskus onnistun saamaan K:n kanssani Ouluun niin voi veljet.


Kotiinpalatessa makuuhuoneesta juoksi uninen kaksivuotias, joka ei olisi halunnut päästää äitiä edes pesemään hampaita. Että oikeastaan en kaipaa niitä aikoja, jolloin istuin neljä iltaa viikossa Snookerissa, mieluummin menen ajoissa nukkumaan pikkumurmelini viereen, mutta käyn kyllä hyvin mielelläni kerran tahi kaksi vuodessa muistelemassa sturm und restaurant -kauttani, kiitos vain.

PS: En pelaa biljardia kuin auttavasti

PPS: Enkä snookeria ikinä

PPPS: Enkä myöskään lähes koskaan laula karaokea, vaikka tykkään myös karaokebaareista

lauantai 28. joulukuuta 2013

Beauty Queens

Libba Bray: Beauty Queens
Scholastic Audio, 2011
Lukija: Libba Bray

Olipa kerran niin, että Siina valitti Liinalle internetissä olevansa pulassa kuunneltuaan juuri Audiblen äänikirjansa kaksi viikkoa ennen kuin seuraava ostocredit pompsahtaisi tilille. Liina oli oitis avulias ja huomautti, että Siinan oman työpaikan systeemistä voi ihan ilmaiseksi lainata äänikirjoja ja säästi Siinalta vieläpä etsimisen vaivan komentamalla lainaamaan Libba Brayn Beauty Queensin. Kiitos Liinalle!

Ajattelin kuuntelevani Beauty Queensin helposti kahdessa viikossa, joka sen laina-aika on, mutta pian osoittautui, että olin ihan käsittämättömän väärässä. Lainasin siis Beauty Queensin uudestaan, mikä onnistui helposti, ja systeemi jopa muisti missä kohtaa olin menossa. Mainio juttu! Melkein jouduin lainaamaan kirjan kolmannenkin kerran, laina-aikaa taisi jäädä 40 minuuttia kun kuuntelin kirjan loppuun kotimatkalla joululomalta junan leikkivaunussa. Tehokasta. En siis vahtinut lasta kuunnellen äänikirjaa, vaan kuuntelin aina sillä välin kun puoliso temmelsi liukumäessä. Ettette nyt kuvittele, että olen poissaoleva äiti. Olen ehkä välillä, mutten noin suunnitelmallisesti.

No mutta. Beauty Queenshan oli aivan mahtava! Miss Teen Dream -kandidaattien lentokone jysähtää autiolle saarelle. Tarina on vähän niin kuin Lost meets Kärpästen herra meets joku pirteä feministi meets ihan uskomaton mielikuvitus. Teinimissit ovat kukin aikamoisia persoonia, yhden otsassa töröttää lentokoneen ruokatarjotin, mutta sen voi aina peittää tyylikkäällä otsiksella. Tarina sijoittuu jonnekin lähitulevaisuuteen, jossa on vain yksi yhtiö, joka mainostaa aina välillä hillittömiä tuotteitaan ja televisio-ohjelmiaan. Mutta saari ei ehkä olekaan ihan autio. Ja mitä tekemistä kuuluisalla Miss Teen Dream -voittajalla Ladybird Hopella on kauhean omahyväisen diktaattori Momo B. Chachan kanssa? Ja haaksirikkoutuvatko tositv-sarjan uskomattoman komeat merirosvot saarelle puhtaat jauhot pussissaan? Ja onko ekoterroristi ja ornitologi Tane vain Maryloun mielikuvituspoikaystävä?

Vaikka kirja olisi ollut erinomaisen viihdyttävä pläjäys varmasti paperikirjanakin, olin hyvin vaikuttunut Libba Brayn suorituksesta lukijana. Ihan käsittämättömän hyvä! Vieläkin kaikuu päässä Miss Texasin huuto rannalla: "Miss Teen Dreamers! Gather round!"

perjantai 27. joulukuuta 2013

Joulua, hyvää joulua, pienellä jiillä lauseen keskellä!

Joulu on loppu, totesi lapsi aamulla mummin luona. No niinhän se on. Kerronpa tässä silti tiivistetysti parhaat palat joululomastamme, nyt kun olemme turvallisesti palanneet kotiin, eikä tarvitse enää pelätä, että kukaan arvaa meidän olevan reissussa ja tulee varastamaan meidän arvokkaat öö, no, kirjamme ja, öö, cd-levymme ja öö, astiamme. Ja on meillä myös aika hieno kahvinkeitin tätä nykyä. Joskin oletan, että murtovarkaiden makuun se saattaisi olla liian keltainen. No niin, asiaan!

Kirjaihmiselle teki monivuotisen joulukuusen
kaunis, ihana ja taitava naapuri. Jos käyttäisin
sydämiä, laittaisin semmoisen nyt tähän!
(No perhana <3 <3 <3)

Lapsen mielestä parasta joulunajassa oli:
- Serkut
- Ukin punainen foord
- Kummisedän harmaa bemani
- Vaarin harmaa ooppeli
- Tädin miehen harmaa honda
- Isin kaverin punainen volkvaakken
- Joulukuusi
- Piparit
- Punainen mehu

Puolison mielestä:
- "Mitä? No en minä nyt osaa tähän hätään mitään sanoa!"

Minusta mielestäni:
- Tietenkin kaikki lähisukulaiset. Ne rutjakkeet asuvat kaikki niin kaukana, ettei koskaan pääse näkemään liikaa, ja minulla sattuu olemaan erityisen ihastuttavia ja hauskoja sukulaisia niin omalla kuin puolison puolella.
- Angry Birds -puisto Vuokatissa. Menin ihan sekaisin kun siellä oli niin hauskaa. Ei ollut kovin paljon väkeä ja lapsen kanssa rymysin, konttasin, hypin, kiikuin ja riekuin koko rahalla. Eli ilmaiseksi, koska sain lipun isältäni. Mutta kaikkinensa ihan superkiva paikka, vaikkei Angry Birdseistä piittaisikaan, kuten itse niin kovasti en.
- Pulkkamäki ja soijanakkipyttipannu siskon luona
- Ensimmäinen joulu, kun en saanut yhtään ainutta joululahjaa. Se ei tuntunut ensin miltään, en edes ajatellut koko asiaa, mutta sitten kun aloin oikein asioikseni ajatella, niin kyllä se tuntui puhtaasti tosi mukavalta. Ostettiin kylläkin ennen joulua yhteinen tabletti puolison kanssa ja ajattelin lahjoittaa itselleni Tove Janssonin elämänkerran ja vähän alekirjoja muutenkin nyt joulun jälkeen, mutta niitä ei lasketa, koskaan yhtään pakettia en saanut. Yleisestikin lahjatilanne pysyi maltillisena: lapsi sai viisi lahjaa, jotka olivat kaikki erinomaisia ja kestäviä. Arvostan moista kovasti, semminkin kun jouduimme kuljettamaan ne halki Suomen.
- Se, kun puoliso aatonaattona epäonnistui saunan lämmittämisessä ja istuimme hihitellen kylmässä saunassa juomassa siideriä, katsoimme kun lämpömittari hiljalleen kohosi ja kuuntelimme kun lapsi lauloi kylpylauluja suihkuhuoneen puolella. Kun mittari oli noussut neljäänkymmeneenviiteen, oli jo lähes hiki ja saattoi poistua tyytyväisenä.
- Jouluaattona keittelin joulupuuroa kuunnellen äänikirjaa. Kylläpä hujahti nopsaan 45 minuuttia.
- Puolison äiti, eli suomeksi anoppini, oli ostanut joulusuklaat hyvissä ajoin ja piilottanut kasan konfliktirasioita niin hyvin, että jouluaattoilta kului rattoisasti niitä etsien. Vähän sellainen samantyyppinen ohjelmanumero kuin suklaamunien piilotus, erittäin jännittävää!
- Joulun herkkuruokiani ovat olleet jo vuosia kaikki kalaiset alkupalat, kuten puolison kotona lohihyytelö ja mätisydämet, joita lapsi vetäisi viisi kappaletta, ja omassa kotikotonani kylmäsavulohirulla. Tänä jouluna löysin uuden rakkausherkun, nimittäin anopin laittaman punajuuri-bataatti-aurajuustolaatikon. Olisin voinut syödä sitä työkseni, ja vähän ehkä söinkin, kunnes se loppui. Aion tehdä sitä ehkä jo ensi viikolla lisää, koska olen sitä mieltä, ettei jouluna kannata syödä pahaa ruokaa, mutta myöskin, että kyllä hyviä jouluruokia voi syödä muulloinkin kuin jouluna.
- Rilluttelu kahdestaan puolison kanssa
- Kotiinpaluu. On se vain hyvä, että ihmisellä on koti ja arki, jonne on kiva tulla takaisin.

Siinä tärkeimmät. Rauhallisia välipäivästelyjä teille ja teidän kavereille.

torstai 26. joulukuuta 2013

Bridget Jones: Mad about the Boy

Helen Fielding: Bridget Jones: Mad about the Boy
Suom. Annika Eräpuro
Otava, 2013

Kannen suunnittelu: Suzanne Dean
Valokuvat: Chris Frazer Smith
Toki rakastan Bridget Jonesia siinä missä lähes kuka tahansa ikäiseni. Bridgethän on hurmaava ja iso osa nuoruuttani, vaikka olinkin Bridgetin ilmestyessä elämääni häntä viitisentoista vuotta nuorempi. Ja olen edelleen, koska Bridget suvaitsee ikääntyä kanssani. Parasta Bridgetissä on se, että kaikesta käsittämättömästä sekoilustaan huolimatta hän on niin reipas. No niin, ei se mitään, olen rauhallisuuden jumalatar, hän rohkaisee itseään ja jatkaa pää pystyssä. Postaus sisältää juonipaljastuksia, joten jos ei halua tietää MITÄÄN Bridgetin uusimmista käänteistä, ei ehkä kannata lukea. En toki paljasta murhaajaa, mutta jotain kumminskin.

Bridget on nyt viisikymmentäyksivuotias, surullinen, ylipainoinen yksinhuoltaja. Ihanista ihanin Mark Darcy on kuollut muutama vuosi aiemmin mitä traagisimmin. Lopulta ystävät saavat Bridgetin tajuamaan, että hänen on päästävä yli Markista. Bridget laihduttaa, liittyy Twitteriin ja hankkii kolmikymppisen toyboyn.

Vähän erilaisesta alkuasetelmastaan huolimatta Bridget on oma hupsu itsensä. On ihanaa, että ihminen on sama, vaikka elämäntilanne muuttuu. En muista, milloin olisin viimeksi nauranut näin kovasti lukiessani. Bridgetin seikkailut Twitterissä olivat ihan käsittämättömän hauskoja. Lisäksi, en muista milloin olisin lukenut aikuisille suunnatun kirjan, jossa puhutaan näin paljon pieruista. Minusta pieruista voisi kirjoittaa huomattavasti enemmän, koska nähdäkseni ne ovat oikein mainiota materiaalia.
Kännykkäni värisi.
Roxster: Puolustustuksekseni voin sanoa, etten pieraissut kertaakaan eilen illalla, vaikka olin syönyt currya juuri ennen tuloani.
Minä: No, minäpä tästä laitan tulemaan maailman ISOIMMAN JA LEMUISIMMAN PIERUN suoraan persuksistani täältä urheilupäivästä, joten ole valmiina. 
Muutama ongelma kirjassa toki on. Yleisesti minua hieman ärsyttää, että kaikki miehet muka näkevät Bridgetin ihastuttavan sisimmän, vaikka hän päiväkirjojensa perusteella esiintyy aina täysin kajahtaneesti. Tai ehkä englantilaiset miehet pitävät naisista, joiden vaatteet ovat kaakaossa, alushousut vilkkuvat, puhuvat lähinnä pieruista ja sekoilevat holtittomasti. No, pidänhän minäkin, jos nyt ihan rehellisiä ollaan. Paljon kivempiä sellaiset ihmiset ovat. Ja onhan se kiva sanoma, että olet hyvä juuri sellaisena kuin olet, vaikka oletkin monin tavoin aika hullumainen ja tuhruinen.

Ja onhan kirjan loppu toki melko kliseinen, mutta mitäpä siitä. Matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Ja matka oli ihan taattua Bridget Jonesia. Lisää JoneseyBJ:tä mulle vaan.

Ai niin, iloista tapsaa! Palaan jouluasioihin tyylikkäästi joulun jälkeen, eli huomenissa, tai sitten ehkä myöhemmin, sitten kun on aikaa. Tässä pitää nyt juhlia vielä oikein tolkusti, joulu on kerran vuodessa vaan.

perjantai 20. joulukuuta 2013

Lars ja se ainoa oikea

Lars and the Real Girl
Craig Gillespie, 2007

Lars Lindstrom on vähän reppana. Hän asuu veljensä ja tämän vaimon naapurissa, käy töissä toimistossa, eikä kestä kosketusta. Toimiston Margo tykkäisi hänestä, mutta Lars ei osaa tai uskalla tai ymmärrä tarttua tilaisuuteen. Sitten Lars löytää rakkauden Internetistä.

Bianca on puoliksi brasilialainen, puoliksi tanskalainen. Hän ei osaa englantia ja istuu pyörätuolissa. Hän on seksinukke. Sellainen muovinen, ihmisen kokoinen, joita ilmeisesti myydään internetissä. Larsille hän on kuitenkin varsin oikea, suuri rakkaus. Aluksi ihmiset ovat vähän, että mitä helvettiä, mutta hyväntahtoisen lääkärin ohjeistuksella kaikki lähtevät tukemaan Larsia rakkauden tiellä.

Minä pidin tästä elokuvasta melko paljon. Tämä oli taas niitä elokuvia, joista jää oikein hyvä mieli ja usko ihmiskuntaan kasvaa, mutta ihan hirveästi mitään ei jää mieleen. Luulen, että tulen muistamaan tämän oikein mainiona roolityönä Ryan Goslingilta. Näyttäkääpä minulle muuten huono rooli häneltä. Ei ole sellaista. Ryan Gosling on paras! Tai no, ainakin parhaimmasta päästä. Tiedättekö kuka on myös sieltä samasta päästä? Girls-sarjan Adam! Katsottiin eilen puolison kanssa toinen kausi päätökseen, enkä voi nyt lakata miettimästä, miten hieno hahmo Adam on. Ihan käsittämätön. Minusta Girls kannattaa katsoa ihan vain nähdäkseen televisiohistorian parhaimman hahmon. Adam. Kyllä. Taisin eksyä asiasta. Ei se haittaa, tässä blogissa on eksyilty viime aikoina liian vähän. Yritän jatkossa eksyillä enemmän. Tai sitten en. Mitä se kenellekään kuuluu mitä minä kirjoitan! Tai en kirjoita!

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Enkelten verta

Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Teos, 2011

Kansi: Hannu Mänttäri ja
Miika Immonen
Havahduin jossain vaiheessa tajuamaan, etten ole koskenut Johanna Sinisalon tuotantoon sitten Ennen päivän laskua ei voin. Varasin kehutun Auringon ytimen ja varausjonon pituutta lannistuneena ällistellessäni varmuuden vuoksi vielä tämän toisiksi uusimman.

Enkelten verta sijoittuu lähitulevaisuuteen ja kertoo Orvosta, joka on menestyvä hautausurakoitsija ja sivutoiminen mehiläisten kasvattaja. Hän on vähän vässykkä ja puun ja kuoren välissä. Puu on hänen isänsä Ari, joka pyörittää suurta tehosikalaa. Kuori on Orvon poika Eero, joka on eläinoikeusaktivisti. Tarina alkaa, kun Orvo löytää yhden mehiläispesän hylättynä. Mehiläiset ovat kaikkoontuneet. Minne? No, se selviää kyllä tarinan edetessä. En paljasta enempää, mutta yritän tässä jotenkin diskreetisti vihjata, että kyseessä on vähän semmoinen fantastinen elementti tarinassa. Vai onko? Sekin selviää! Vai selviääkö? Olenko ärsyttävä? Olen? En ole? Vai olenko sittenkin?

Mutta vakavissaan nyt, koska tämä ei ole mikään hassuttelun asia tämä kirja. Mehiläisten pesäautio on vakava ongelma, varsinkin Yhdysvalloissa. Ei tiedetä varmasti mistä se johtuu, mutta on epäilty esimerkiksi tuholaismyrkkyjä. Joku viisas tiedemies on joskus muistaakseni sanonut, että jos mehiläiset katoavat, on ihmiskunnalla neljä vuotta aikaa. Tässä teoksessa pesäautio koettelee jo Yhdysvaltoja ja Kiinaa. Ihminenhän ei kärsi hunajan puutteesta, vaan siitä, että ei ole ketään pölyttämässä kasveja, joita ihminen tarvitsee ravinnoksi paitsi itselleen, mutta varsinkin tuotantoeläimilleen. Nälänhätä koettelee maailmaa.

Kirja koostuu suunnilleen puoliksi Orvon jutuista, joista pidin, ja puoliksi Eeron kirjoittamista blogeista. Ei liene salaisuus, että suhtaudun myönteisesti eläinten oikeuksiin, joten pidin Eeron kirjoituksia varsin tolkullisina. Oikeastaan ainoa kirjassa ärsyttänyt juttu olivat blogikirjoitusten kommentit, jotka olivat mielestäni vähän epäuskottavia. En yleensä hengaa missään ääriainespalstoilla, joten ehkä siellä meininki on todella noin älytöntä, mutta silti minusta kommentit olivat aika naurettavia. Miksei kukaan kommentoija argumentoinut järkevästi? Eivätkö ihmiset todella osaa keskustella? Sitten muistin esimerkiksi Hesarin kommentit ja huokaisin. Ai niin, eiväthän ihmiset osaa. Että ehkäpä tämäkin oli ihan realistinen osa tarinaa. Huoh.

Mutta blogikommentoinnin taso ei ole kirjassa se jännittävin osio. Kirja kertoo hyvin voimakkain äänenpainoin eläinten oikeuksista ja siitä, mihin kaikki mitä ilmeisimmin on menossa. Kyllä se vähän selkäpiitä hyytää. Sinisaloa on vaikea olla vertaamatta Margaret Atwoodiin, joka on yksi ehdottomista suosikeistani ikinä. Tässä vertailussa Sinisalo pärjää ihan hyvin, mutta jäin silti kaipaamaan tarinalta jotain enemmän. Ehkä, koska aloin lukea odotuksissani jotain hyvin atwoodmaista, petyin, koska tämä oli aihepiiriltään hyvinkin samanoloinen, mutta käsittelyltään pienempi, tiiviimpi. Mutta ei välttämättä huonompi. Erilainen.

No niin. Sitten vain toivon joululahjaksi pikakelausnappia kirjaston lainausjonoon, että saan pian sen uusimman Sinisalon. Kiitos jo etukäteen.

PS. Johanna Sinisalo oli joskus opiskeluaikoinani vierailemassa yliopistossani. Hän oli hyvin vaikuttava esiintyjä, muistan vieläkin pitkiä pätkiä hänen puheistaan. Jos joskus tulee tilaisuus mennä häntä kuuntelemaan, ja miksei katselemaankin, niin suosittelen. Sain silloin omistuskirjoituksen Ennen päivänlaskua ei voihin, se on hieno. "Metsä kostaa!" Niin siinä lukee.

PPS: Luulin loppuun asti, että kirjan kannessa on röntgenkuva jostain epämuodostuneesta polvesta tai vastaavasta. Nyt vasta tajusin, että se onkin vissiin savua. Tuntuukin heti paljon soveliaammalta, että siinä on savua kuin kuva epämuodostuneesta nivelestä.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Satuja kaksivuotiaille hipeille

Punahilkka

Olipa kerran Punahilkka. Se oli tyttö, jolla oli sellainen punainen huppuviitta, jonka takia sitä sanottiin Punahilkaksi. Yhtenä päivänä Punahilkan äiti sanoi, että mummo on sairastunut ja sille pitäisi viedä evästä. Mummo asui metsän keskellä mökkeröisessä.
"No okei", sanoi Punahilkka, "voin mennä."
Ja sitten äiti pakkasi koriin mehua ja pullaa ja muita herkkuja.

Punahilkka hipsi metsäpolkua kohti mummon mökkeröistä, kun susi tuli vastaan.
"Minnepä oot menossa Punahilkka?" kysyi susi.
"Mummo on kipeänä ja vien sille evästä", sanoi Punahilkka.
"Ootpa kiltti. Sekö mummo joka asuu mökkerössä?" kysyi susi.
"Joo just se. No heippa!" sanoi Punahilkka ja jatkoi matkaansa.

Susi kipitti nopsaa oikopolkua edeltä mummon mökkeröiselle ja koputti oveen.
"Kuka siellä?" huusi mummo.
"Minä täällä, Punahilkka, tulin tuomaan sulle vähän evästä kun oot kerta kipeä!" huusi susi.
"Ai no onpa kiva", sanoi mummo ja avasi oven. Sitten susi söi mummon. Oho. Ja susi puki mummon vaatteet päälleen ja kömpi mummon sänkyyn.

Sitten Punahilkka kolkuttikin jo oveen.
"Kuka siellä?" huusi susi mummoa esittäen.
"Minä täällä, Punahilkka!" huusi Punahilkka.
"Kiva kun tulit, tulehan sisälle!" huusi susi.
Punahilkka astui sisään ja mummon sängyn viereen.
"Hei mummo, miksi sulla on niin isot silmät?" kysyi Punahilkka.
"Että näkisin sinut paremmin", sanoi mummo.
"No mutta miksi sulla on niin isot hampaat?" kysyi Punahilkka.
"Että voisin paremmin syödä sinut suihini!" huusi susi ja ahmaisi Punahilkan suuhunsa.

Juuri silloin puunhakkaaja sattui astahtamaan siitä ohi ja näki suden möhömahoineen köllöttävän mummon sängyssä. Puunhakkaaja otti kirveensä ja avasi suden mahan, silleen ihan vähän ja nätisti. Punahilkka ja mummo pötkähtivät ulos hyvin helpottuneina.

"Mitä varten sinä söit meidät?" kysyi Punahilkka kiukuissaan.
"No kun minulla oli niin kova nälkä", sanoi susi.
"Mikset sanonut. Meillähän on tässä korillinen eväitä", sanoi Punahilkka ja nosti korin pöydälle.

Niin he kaikki istuivat mummon pöydän ympärille, susi, Punahilkka, mummo ja puunhakkaaja, ja söivät pullaa ja mehua ja muita herkkuja. Suden maha oli vähän pipi, mutta parani kyllä. Kannattaa sanoa heti jos on nälkä, koska liian nälkäisenä saattaa tehdä tyhmiä juttuja. Sen pituinen se.


Kolme pientä porsasta

Olipa kerran kolme pientä porsasta, jotka päättivät rakentaa itselleen talot.

Ensimmäinen possu oli vähän pöljä ja rakensi talonsa oljista. Se istuskeli siellä tyytyväisenä katselemassa huterien seiniensä läpi maisemia kun susi ilmestyi paikalle.
"Minä puhkun ja puhallan talosi mäsäksi!" huusi susi ja puhalsi PUUUUUH!
Talo lensi taivaan tuuliin. Porsaalle tuli kauhean paha mieli ja se juoksi toisen possun luo.

Toinen possu oli juuri saanut valmiiksi talonsa risuista. Se otti ensimmäisen possun vastaan ja lohdutti sitä. Susi tuli ensimmäisen possun perässä naureskellen hauskalle vitsilleen.
"Minä puhkun ja puhallan tämänkin talon mäsäksi!" se huusi ja puhalsi PUUUUUH!
Talo lensi taivaan tuuliin. Ensimmäisen possun itku sen kun yltyi ja toinenkin porsas sai kauhean itkukohtauksen. Yhdessä itkua nikotellen ne juoksivat kolmannen possun luo.

Kolmas porsas oli rakentanut talonsa tiilistä. Se päästi kaksi itkevää pientä porsasta sisään ja he laittoivat oven kiinni juuri ennen kuin kikattava susi ehti paikalle.
"Minä puhkun ja puhallan vielä tämänkin talon mäsäksi!" huusi susi ja puhalsi PUUUUUUH!
Mutta mitään ei tapahtunut. Kolmas possu oli rakentanut niin hyvän ja kestävän talon, ettei sitä mikään susi mäsäksi puhaltaisi.
"Höh", sanoi susi.
"Mitä varten sinä noin ilkeästi teit?" kysyi kolmas possu sudelta ikkunan kautta.
"Ai jaa, en minä ajatellut että se oli ilkeää", sanoi susi.
"Meille tuli kauhean paha mieli", sanoi ensimmäinen possu. "Meitä itkettää!"
"Oi voi, anteeksi kamalasti!" sanoi susi.
"No ei se mitään jos et kerta tarkoittanut, mutta voitko luvata ettet enää puhku meidän talojamme?" kysyi toinen possu.
"Toki lupaan!" susi lupasi.
"Haluatko tulla sisään pelaamaan?" kolmas possu kysyi.
Ja susi halusi. He pelasivat monta tuntia ja sitten susi meni kotiin nukkumaan. Onneksi kolmannen porsaan talo oli niin iso, että kaikki mahtuivat sinne ja lisäksi oli paljon kivempaakin asua kolmestaan. Susi tuli melkein joka päivä leikkimään heidän kanssaan. Sen pituinen se.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Ainekirjoitus 2013: Paras ystävä

Ainekirjoitus se täällä taas hyvää päivää. Ajattelin jo heittää pyyhkeen kehään, mutta tuli niin hyvä aihe, että vielä kerran pojat. Aihe tuli tällä kertaa Leluteekin Emilialta. Tämän jälkeen saatan kyllä pitää tauon. Ellei taas tule jotain, mistä ehdottomasti haluan kirjoittaa. Joka tapauksessa irrottaudun emännöintiarpajaisista tällä kertaa.



Paras ystäväni

Olen sillä tavalla onnekas, että minulla on paljon ystäviä. Voi olla, että kynnykseni kutsua toista ystäväksi on matalampi kuin monilla, mutta minä nyt vain olen ystävyydessä helppo. Periaatteessa en tykkää ystävien arvottamisesta parhaisiin ja toisiksi parhaisiin, siksi minulla onkin iso lauma parhaita ystäviä. On paras aviomiesystävä, paras siskoystävä, paras lapsuudennaapuriystävä, paras internetystävä. On kuitenkin yksi, joka on ollut monin tavoin merkityksellisin. Ystäväni K.

Kun näin hänet ensimmäisen kerran, muistan ajatelleeni, että tuo näyttää ihan Modesty Blaiselta, joten meillä ei varmasti ole mitään puhuttavaa keskenämme. Hän oli ajatellut, että voi kauhea mikä elovenatyttö, meillä ei ole varmasti mitään puhuttavaa. Kuinka väärässä voikaan olla! Näin K:n ensimmäisen kerran yliopiston pääsykokeissa, hän minut syksyllä avoimen yliopiston luennolla, kun kumpikaan emme olleet päässeet sisään. Seuraavana syksynä pääsimme. Vuoden kuluttua muutimme yhteiseen asuntoon. Asuimme siellä kolme vuotta.

Ne olivat mahtavia vuosia. Mitä antaumuksillisinta opiskelijaelämää vietimme me. Yritin kirjoittaa siitä tähän, mutta kaikki latistuu kun sen laittaa sanoiksi. Yritin kirjoittaa siitä, miten piirsimme suolalla mattoon, miten leivoimme peräreikänorsupipareita, miten joimme vettä pää alaspäin, miten baarin vessassa sovittiin, että ikinä ei tässä ystävyydessä railoteta, miten yritin vuosi toisensa jälkeen selittää ratkaisua arvoitukseen: "Jos tiili painaa kilon ja puoli tiiltä, paljonko silloin painaa kaksi tiiltä?" Ei, ei sitä nyt vain saa ymmärrettävästi sanallistettua. Sen voinee kuitenkin sanoa, että käsittämättömän läheiseksi sitä tulee ihmisen kanssa, kun asuu yhdessä, opiskelee yhdessä, käy samassa työpaikassa ja siihen päälle vielä viettää kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Ihan vaan, koska toinen on niin älyttömän kiva, siisti, paras ja hauskin.

Peräreikänorsut
Sitten K muutti takaisin Turkuun. Ja kohta minä muutin Helsinkiin. Nykyisin emme näe kovin usein, oikeastaan näemme naurettavan harvoin huomioiden miten lähekkäin asumme. Ikinä emme myöskään soita puhelimella. Sen sijaan tekstiviesteilemme. Joinain päivinä kymmenen viestiä, toisina päivinä yhden. Se yksi on tärkeä, se on hyvänyönviesti. Jos K:lta ei tule hyvänyönviestiä, jossa on raportti päivän tapahtumista, on mahdollisesti syytä huoleen. Silloin pitää heti aamulla laittaa toiselle huolestunut viesti ja puolilta päivin olla jo sormi liipasimella valmiina soittamaan poliisille. Onneksi ei ole vielä koskaan tarvinnut tehdä niin, aina se viesti on lopulta tullut.

Kirjoitan tätä torstaina ja huomenna perjantaina menen K:a vastaan juna-asemalle. Hän tulee tänne leipomaan perinteisiä peräreikänorsuja kummilapsensa kanssa ja minä saan taas nauraa itseni tärviölle. Ja kun tämä julkaistaan sunnuntaina, olen saattamassa parasta ystävääni takaisin junalle. Sitten illalla laitetaan hyvänyönviestit ja ikinä ei railoteta.

torstai 12. joulukuuta 2013

Kimalaisen mettä

Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä
(Hummelhonung, 1995)
Suom. Rauno Ekholm
Tammi, 1996

Kaksi veljestä asuu naapureina. Hadar on kuolemaisillaan syöpään, kuihtuu ja haisee. Hänen luokseen eksyy kirjailijatar, joka kirjoittaa kirjaa Kristoforoksesta. Naapurimökin piipusta näkyy savua. Niin kauan kuin savu näkyy, elää Hadar. Hän ei aio kuolla ennen veljeään. Olof on obeesi, hän imee taukoamatta sisuksiinsa sokeria ja on millä hetkellä hyvänsä kuolemassa sydänvikaan. Mutta ei ennen Hadaria. Ei missään tapauksessa. Kirjailijatar seilaa mökkien välillä ja hiljalleen selviävät veljesvihan ristiriitaiset taustat. Sillä siitä on kyse. Hadar ja Olof vihaavat toisiaan.

"Yksinkertaisesti sanottuna: se että hän yhä eli johtui siitä että hän eli omaa sairauttaan vastaan mutta veljen sairauden puolesta, että hän siis kamppaili veljen elämää vastaan mutta oman elämänsä puolesta."

Kimalaisen mettä on aivan kuvottava kertomus. Kirjassa on hyvin vähän mitään kaunista, paitsi kieli. Kaiken kaikkiaan kirja jätti hämmentyneen olon. Sellaisen olon, että haluaisin puhua tästä jonkun kanssa, haluaisin, että joku selittäisi minulle mistä tässä oli kyse. Jäi nimittäin voimakas tunne, että jostain suuremmasta tässä puhuttiin, mutta minä en ymmärrä. Ehkä ymmärtääkseen pitää lukea trilogian muutkin osat, Pylssy ja Dorén raamattu. Ja varmaan jossain vaiheessa näin teenkin.

Kirjoitin tästä hämmennyksen vallassa postauksen jo silloin kun luin tämän, muutama kuukausi sitten, mutta olin niin äimistynyt, etten julkaissut sitä. Tänään käsittelimme tätä lukupiirissämme ja yritin muotoilla sitä, miten tuntui, että tässä haluttiin sanoa minulle jotain, mutta minä en ymmärtänyt. En ymmärtänyt, miten Hadar ja Olof saattoivat laittaa kaiken edelle vihansa toisiaan kohtaan. Silloin hyvin viisas lukupiiriläiseni sanoi: "Ehkäpä kirjailija halusikin sanoa, että viha on suurempi kuin rakkaus." Halusiko hän sanoa niin? En minä tiedä. Mutta kyllä se siltä vähän tuntuu, että niin kirjailija tuli sanoneeksi halusi tai ei.

Hieno pieni kirja. Voitti aikoinaan Augustin, eikä syyttä. Olisi ansainnut vaikka kaksi, jos minulta kysytään. Eivät kysyneet, antoivat yhden.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Stanislavin hankinta ja seuraamukset

Sitten itsenäisyyspäivän on tapahtunut seuraavaa:

1. Minulla on uusi tietokone! Se on pieni, ihana, ja sen nimi on Stanislav! Olemme rakkaudessa! Sen hankinta oli äärikoettelemus, johon kuului hyytävä vaellus pitkin ja poikin Blade Runnerista muistuttavaa Jätkäsaarta ja sitten pakokauhuista ajelua hissillä ylös alas ja törötystä ihmispaljoudessa ja lopuksi vielä kammottava ratikkamatka Tallinasta palaavien ördääjien keskellä. En aio mennä Verkkokauppa.comiin ihan lähivuosina, mutta tämä kokemus saa minut arvostamaan Stanislaviani yhä enemmän. Myyjä ei myyntitilanteessa puhunut minulle mitään eikä myöskään tarjonnut muovikassia, ja olin niin häkeltynyt etten tajunnut itse pyytää, joten roudasin tietokonelaatikon kainalossa Kamppiin, jossa puoliso suvaitsi ottaa sen lastenrattaisiin ja itse livahdin toipumaan koettelemuksesta Juttutupaan.

Kuvan auto liittyy asiaan ihan yhtä paljon kuin
mikään tässä blogissa koskaan liittyy mihinkään.

2. Juttutuvassa oli kirjoittajaryhmäni pikkujoulut. Ei niistä sen enempää, mutta tilaisuudessa jaettiin taas mitä parhainta tietoa esimerkiksi tekstinkäsittelystä. Nyt olenkin päättänyt kirjoittaa romaani kakkosen kokonaan Google-dokumentteina, ja olen viime päivät väkertänyt suunnitelmaani mitä ihastuttavimmaksi tiedostorykelmäksi Google Driveen. Se näyttää niin hienolta etten malta odottaa, että tiedostojen sisällä on muutakin kuin ranskalaisia viivoja! Aion nimittäin yrittää kirjoittaa tämän romaani kakkosen ihan eri tavalla kuin ensimmäisen. Ensimmäisen kirjoitin niin, että istuin koneelle ja aloin kirjoittaa ihan mitä sattuu suoraan pötköön vain, sitten vähän leikkailin ja liimailin, eikä se ollut kovin taloudellinen tapa. Tällä kertaa ajattelin mennä tyvestä puuhun ja tein oikein suunnitelman. Sitten vain toteutan sen. Helppoa!

3. Noin yleisesti olen niin rakastunut Stanislaviin, että en ole viime aikoina ehtinyt lukea, katsoa elokuvia, blogata tai edes päivittää facebook-statusta. Sen sijaan olen etsinyt uusia appeja, pelannut yhtä aika koukuttavaa peliä, yrittänyt saada kellon oikeaan aikaan, yrittänyt vaihtaa taustakuvan epäonnistuneesti, ihaillut lärviäni nettikamerassa (minulla ei ole ennen ollut sellaista) ja muuta sellaista, kyllähän te tiiätte. Ei voi sanoa että aika olisi silti mennyt hukkaan, olen myös tehnyt romaani kakkosen eteen enemmän kuin koko syksynä yhteensä ja olen siitä hyvin innoissani. Luulen, että tulen pitämään sen kirjoittamisesta. Ja jos en pidä niin sitten tuhoan sen dramaattisesti ja kirjoitan romaani kaksipisteykkösen.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Ekstravapaa eli touhupäivä

Sovittiin, että itsenäisyyspäivänä hoidetaan ylimääräiset hommat. Meillä ei nykyisin ole juuri koskaan sellaisia vapaapäiviä, että jommalla kummalla ei olisi jotain menoa, joten tänään ei annettu edes lapsen sairastelun hiljentää tahtia. Tänään tässä huushollissa on:

  • Leivottu pullaa: korvapuusteja ja omenabostonia. Leivon suunnilleen kerran vuodessa pullaa, ja nyt oli se päivä. Samalla heitin viimevuotiset pakastimesta roskiin uusien tieltä. Tällä kertaa tein niin päin, että jätin palaneet kaappiin ja laitoin onnistuneet pakastimeen, ja näin maksimoin todennäköisyyden, että kaikki tulee syötyä.
  • Laitettu kolme tietokonetta siihen kuntoon, että ne voi lähettää teuraalle. Surkeaa luopua uskollisesta Taistostani, mutta puoliso katsoi minulle niin kivan uuden koneen, että se vähän lohduttaa. Kiinnyn kauheasti kaikkeen tavaraan, mikä on vähän tyhmää, koska kyllä tietokoneen pitää toimia kuin tietokone, eikä esimerkiksi kuin kuollut jänis.
  • Hoidettu noin sata ylimääräistä muovipussia oikeisiin paikkoihinsa, eli käytännössä kellariin. Täällä on tapana lysätä lapsen pieniä ja liian isoja vaatteita muovikassissa työhuoneen vahvistimen päälle. Vahvistintakaan ei itse asiassa ole kukaan käyttänyt niin kauan kuin olen sen kanssa asunut, eli kahdeksisen vuotta. Aiemmin se oli minusta siisti sisustuselementti, mutta juuri nyt aloin ajatella, että oikeastaan se onkin ruskea, iso ja turha. Hmm. No, on se kuitenkin vahvistin. Eli siisti.
  • Päällystetty kenkälaatikko kauniilla paperilla. Olen säilönyt rumia kenkälaatikoita hyllyn päällä vuosia, että päällystän ne jonain päivänä nätisti ja voimme laittaa niihin turhia tavaroitamme joita emme koskaan tarvitse. Tuli siitä aika nätti. "Mitä me tänne laitetaan?" kysyin lapselta. "Autoja!" hän ilmoitti. Mitäs tyhmiä kyselen.
  • Pesty pyykkiä. Aina pitää pestä pyykkiä, mutta tämmöisenä päivänä voi pestä kaksi pyykkikorissa vanunutta punaista puseroa. Sellaiseen ei arkisin ole aikaa, silloin mestään tummaa neljässäkympissä ja kuudenkympin lapsenpyykkiä.
  • Viety kaikki roskat, jopa lasit ja metallit. En tiedä miksi se on niin vaikeaa, kun meillä on nykyisin nekin tuossa omassa roskasysteemissä, eikä sadan metrin päässä, kuten aiemmin.
  • Laitettu quorn limonelloa, katettu pöytään oikein viiniä ja kynttilät. Verkkareissa ja leggingseissä silti istuttiin pöytään, ei sitä nyt ihan hulluksi ruveta itsenäisyyspäivän vuoksi.
  • Katsottu itsenäisyyspäivän vastaanottoa. Nättinä olivat ihmiset. Vähän meitä kyllä puolison kanssa harmitti, kun itsenäisyyspäivän parasta antia on ollut, kun kaiken maailman tyypeiltä kysellään, että mitä itsenäisyys sinulle merkitsee. Sitten ollaan kehitelty yhä hassumaisempia vastauksia, jotka saatte kuulla sitten kun me pääsemme linnaan. Hihihi. Oikeasti kuitenkin olisin aivan pönäkkänä siinä ja solkuttaisin jotain, että kyllähän se merkitsee minulle elämää ja vapautta ja siteeraisin tippa linssissä Nälkämaan laulua. (Paitsi juuri nyt postatessa tuolla on joku nuori jäbä kertomassa, että ei hän oikein tiiä tietsä mitä itsenäisyys merkitsee ja sun kantsii varmaan kysyy joltain vähän vanhemmalta mitä veteraanit merkitsee, kun mulle ne on niinku historiaa. Arvostan! En vastauksen sisältöä sinänsä, vaan sitä, että kerrankin joku oli rehellinen eikä tekopyhä.)
Ainoa joulukoriste.
Lisään tähän loppuun vielä quorn limonellon ohjeen, koska se on ihan törkyhyvää. Tiedättekö sen Ysibaarin pollo limonellon? Itse en ole sitä nimenomaista syönyt, mutta olen tehnyt useamman kerran versioita tofusta ja soijasuikaleista. Tämä oli parasta, koska quornpalat ovat tosi kanamaisia.

Quorn limonello

300g quornpaloja
öljyä
sipuli
chilijauhetta tai cayennepippuria
ruokakermaa
1 rkl kurkumaa
3 valkosipulin kynttä
2 tl raastettua inkivääriä
2 rkl tai enemmänkin sitruunamehua
2 rkl hunajaa
2 dl maustamatonta juggea aka jukrua aka jugurttia
suolaa
pastaa, tässä tapauksessa tuoretta nauhapastaa, spagetti lienee myös aika ok
parmesania
tuoretta basilikaa

Kuulottele quorneja ja sipulia öljyssä. Pastavesi kannattaa laittaa tulille myös ja pasta keittymään sitten kun laskujesi mukaan on järkevä hetki. En minä tiedä kauanko sinun pastasi kiehuu, tämä pitää sinun laskeman aivan itse omana itsenäsi. Lisää sörsselin sekaan chiliä tai cayennea maun mukaan. Kerma sekaan ja anna porista. Sitten sekaan kurkuma, valkosipuli, inkivääri, sitruunamehu ja hunaja. Siinä saa kuplia kunnes pasta on kypsää. Viimeisenä soosin sekaan jugge. Lautaselle raasta ihan hulluna parmesania ja basilikaa kaiken päälle nätisti.

Täti-ihminen postasi juuri myös quornista. Sitä ei voi kyllä liikaa hehkuttaa, loistava kasvisprotsku. Aion toteuttaa nuo tädin sapuskat lähiaikoina. Tykkään hirveästi ihmisten arkiruokapostauksista ja teen lähes viikottain ruokaa, johon olen saanut inspiraation blogeista. Viimeksi tein Minnan chorizopastaa, mutta tuunasin makkarat soijachorizoiksi. Aivan hyvää tuli.

PS: Siivotessani Taistoa löysin moussakan ohjeen, johon olin kirjoittanut: "HUOM! Älä missään nimessä tee tätä itsenäisyyspäivänä ellet halua seistä koko helvetin päivää keittiössä, kuten teit vuonna 2011 ja sitä edellisenä." Selvästikin olen jotain sentään oppinut, moussakaa ei ole sen koommin tehty.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Onnenhetket

Sinisen keskitien Bleue haastoi minut mukaan Leluteekin Emilian alulle laittamaan haasteeseen, jossa alituisen ruikutuksen sijaan kerrotaan perhearjen onnenhetkistä. Kiitos haasteesta. Tämä lapsiperhearkihan on sillä tavalla erilaista kuin lapseton arki, että notkahdukset ovat syvempiä ja leijunnat korkeampia. Jatkuvaa tunteiden vuoristorataa, sekä äidillä että lapsella. Isä tässä perheessä on onneksi suhteellisen tasainen henkilö.

Viime aikoina onnea on tuottanut ehdottomasti eniten lapsen puhuminen. On ilmennyt, että meillä asuu hyvin rakkaudentäyteinen ja tunteikas persoona. Anteeksi jo etukäteen, tiedossa on pateettista oman lapsen ihastelua. Eihän tämä varsinaista kuvaa meidän arjesta anna, arkeen kun kuuluvat myös ne notkot, mutta kyllä nähdäkseni arki voimakkaan voittopuolisesti onnellisuuden puolelle jää.

Joulukuun toisen päivän pihakukkaset.

Minä autan!
Kun menen keittämään kahvia, laittamaan iltapuuroa, kuorimaan perunoita, ripustamaan pyykkiä, mitä hyvänsä, kajahtaa: "Minä autan!" ja lapsi raahaa hirveällä vaivalla tuolia kohteeseen. Ja sitten hän auttaa. Mittaamaan puuroa, laittamaan kahvinkeitintä päälle, pilkkomaan perunoita. Hänestä alkaa olla ihan oikeasti apua. Tai no, ainakaan hänestä ei ole kovin paljon haittaa ja hän on tosi söpö touhottaessaan.

Rakkaus
Yksi ilta olin nukuttanut lasta jo tunnin, kun hän edelleen kujerteli hereillä, silitti tukkaani ja selitti: "Minä rakatta äitiä! Äiti on inana! Minä paaaaljo rakatta äitiä!" Eihän siinä oikein voi sanoa, että nyt turpa umpeen ja nukutaan. Eilen hän kuiskasi viimeiseksi ennen nukahtamistaan: "Äitillä on inana tukka". Asiantuntija on puhunut, aiempi tukkavalitukseni on täten mitätöity. Lapsi myös luettelee päivittäin monta kertaa ketä kaikkia hän rakastaa. Lista ei ole aivan lyhyt.

Ookoo äiti!
Jostain syystä sydän murtuu joka kerta kun lapsi liittää vastaukseensa sanan "äiti". Esimerkiksi kun hän vahingossa muksaisee minua ja hihkaisee heti kauhuissaan: "Anteekki äiti!" Tai jos autan häntä jotenkin, hän sanoo "Kiito äiti!", ja usein hän tulee kumarrellen hokemaan tätä silloinkin kun en ole nähdäkseni tehnyt yhtään mitään hänen hyväkseen, jolloin koen syvää riittämättömyyttä. Kivintä on, kun ehdotan jotain, hän innostuu ja hihkaisee: "Ookoo äiti!"

Vooi vooi
Jos joku menee pieleen, lapsi huokaa hyvin surkeana: "Vooi vooi!" Esimerkiksi eilen hänen piparkakkunsa meni rikki ja hän huokaili sen äärellä: "Vooi vooi, pipari meni rikki, minun hieno pipari, vooi vooi!" Sydänhän siinä särkyy vierestä katsellessa.

Ystävyys
Lapsella on tosi ihania ystäviä tässä naapurustossa, joista hän höpöttää koko ajan ja joita hän rakastaa kovasti. Ihaninta on katsoa kahta kaksivuotiasta, jotka yhtäkkiä kirjastossa spontaanisti halaavat toisiaan, tai lähtiessä kikattaen halailevat ja pussaavat suulle. Tai ihan vain ilme lapsen kasvoilla, kun ystävä tulee viimein leikkipuistoon. Se on parasta.

Mannapuuro
Koska perheessämme on itseni ja lapsen lisäksi kolmaskin henkilö, joka liittyy arkeemme, lienee tasapuolisuuden nimissä mainittava, että puolisokin ilahduttaa minua useita kertoja päivässä. Eilen hän keitti ensimmäistä kertaa elämässään mannapuuroa minun ohjeistaessa sohvalla. "Sekoita sitä maitoa koko ajan, se kiehuu tosi nopeasti yli. Maito ei kiehu samalla tavalla kuin vesi, se vain yhtäkkiä nousee ja tulee yli. Sun pitää pysyä koko ajan siinä ja sekoittaa." "Joo joo", kuului keittiöstä. Sitten tuli kriittinen sekunti, jonka aikana puoliso irrotti vispilästä auttaakseen lasta lelun kanssa ja maito kiehui pitkin hellaa. "Minä vvvvvihaan ruuanlaittoa, vvvvvihaan!" keittiöstä kihisi. Miksi tämä ilahdutti? Paristakin syystä: 1) Puoliso erittäin harvoin hermostuu ja kun se tapahtuu, se on vähän hassua ellei syy ole tämän vakavampi, 2) Puurosta tuli lopulta erinomaista, 3) Se oli käsittääkseni viimeinen puolison keittämä mannapuuro, joten kyllä siitä on syytä iloita ja se ihan interneetissä mainita.

perjantai 29. marraskuuta 2013

Sharp Objects

Gillian Flynn: Sharp Objects
Random House Audio Books, 2006
Lukija: Ann Marie Lee

Sehän oli niin, että minä en tykännyt Gillian Flynnin Kiltistä tytöstä yhtään ja olin sitä mieltä, että en enää hänen tuotantoonsa koske. Mutta sitten tuli tämä äänikirjahullutus ja muistin lupaukseni ystävälle, että luen Sharp Objectsin, joka on hänen lempikirjansa. Näinhän se menee vähän niinku puolihuomaamatta, ajattelin. Seison liukuportaissa ja kirja lorisee päähäni.

Aluksi vierastin lukijan ääntä todella paljon. Oli vaikea suhtautua, kun hän imitoi miehen ääntä ja välillä luki teennäisen pehmeästi. Sitten jotenkin aloin viehättyä hänen tavastaan lausua päähenkilön, Camille Preakerin, nimi. Ja lopulta aloin kaivata hänen ääntään.

Sharp Objects kertoo Camillesta, joka on toimittaja pienessä lehdessä Chicagossa. Pomo lähettää hänet vanhaan kotikaupunkiinsa Wind Gapiin tekemään juttua kahdesta pikkutytöstä, joista toinen on kadonnut ja toinen tapettu. Wind Gapissa Camille joutuu kohtaamaan menneisyytensä ja perheensä. Ja mikä menneisyys se onkaan. Camillen äiti Adora on sikateollisuusmiljonääri, vanhaa kunnon rahasukua. Camillen sisko Maryann on kuollut lapsena, mutta jäljellä Wind Gapissa on pikkusiskopuoli Amma. Hiljalleen Camillen ihoon arpeutuneet sanat alkavat huutaa yhä lujempaa.

Tässä kävi sillä tavalla hassusti, että minä pidin tästä kirjasta ihan älyttömästi. Yritin jatkuvasti keksiä tekosyitä notkua jossain yksinäni, että saisin kuunnella. Niitä ei ollut hirmuisesti, mutta silti niin paljon, että laskelmani pettivät ja kuuntelinkin kirjan alle kahdessa viikossa vaikka sen oli tarkoitus riittää kuukaudeksi. Haluaisin edelleen olla sitä mieltä, etten pidä Flynnin mustasta maailmankuvasta, mutta tällä kertaa se ei päässyt yllättämään ja lisäksi Camille oli oikeastaan hyvin sympaattinen ja kiinnostava hahmo. Olen jo salaa suunnitellut, että lähiaikoina kuuntelen kolmannenkin Flynnin. Aika perusdekkareitahan nämä ovat, eivät mitään korkeakirjallisuutta, mutta viihdyin kyllä oikein hyvin. Epäilenpä jopa, että jos olisin lukenut tämän ennen Kilttiä tyttöä, olisihan EHKÄ saattanut pitää siitäkin. Mutta vain ehkä. No todennäköisesti en olisi pitänyt silti, se oli ihan pöljä kirja. Anteeksi vain.

Yleisesti tästä äänikirjameiningistä on sanottava, että voihan perttileijaa sentään että on mahtava homma. Olen ihan koukuttunut. Audiblessa saan kuukausimaksulla joka kuukausi yhden greditin, jolla saan yhden kirjan. Nyt kun luukutin Sharp Objectsin parissa viikossa olin jo valmis laittamaan kaikki rahani seuraavaan kirjaan (ihan oikeasti, minulla ei ole kovin paljon rahaa), mutta onneksi äänikirjamentorini Liina ehti väliin ja huomautti, että työpaikkani tarjoaa ihan ilmaiseksi äänikirjoja. Niinpä kirjauduin HelMetiin ja nyt on puhelimessa uusi kirja odottamassa. Tai no, saatoin lorauttaa sitä korvaani jo tunnin tuossa kotimatkalla. Ensi kuussa en kyllä aio ottaa Audiblesta kirjaa, joka kestää 9 tuntia, vaan jonkun, joka kestää 40. Ei tule ihan heti paniikki sitten.

Jännä juttu on myös, että näköjään äänikirjaminä ja paperikirjaminä luemme ihan erilaisia kirjoja. En olisi voinut kuvitellakaan lukevani Sharp Objectsia kirjana, mutta äänikirjana se oli huippu. Haluan selvästi äänikirjoissani viihteellisempää, jännempää. Ja kaikkein oudointa on, etten halua kuunnella suomeksi. Paperikirjaminä taas ei yhtään halua lukea muuta kuin suomea. Skidisti skitsofreeninen olo. Mutta mitä väliä kunhan on kivaa. Ja kivaa on!

torstai 28. marraskuuta 2013

Warm Bodies

Jonathan Levine, 2013.

Ja taas hän on elävien kuolleiden kimpussa. Tosin tämä edustaa aika lailla erilaista zombikomediaa kuin vaikka Shaun of the Dead tai Cockneys vs. Zombies, josta vasta bloggasin. Tässä on kyseessä romanttinen komedia.

R on zombi, joka laahustaa ympäri lentokenttää ja urahtelee. Hän ei muista mitään, mutta kaipaa tunteita. Syödessään aivoja hän saa välähdyksiä syömänsä ihmisen tunteista ja elämästä.

Julie on elävä tyttö, joka asuu korkean muurin takana. Hänen isänsä johtaa yhdyskuntaa ja zombilahtausta.

R rakastuu Julieen ja siitä se tarina sitten lähtee. Tarina kulkee hauskasti R:n kertomana, hän on aika nokkela jätkä ollakseen kuollut. Ja Juliekin on mukavan toimelias. Hänellä on monia ilmeitä, jotka muistuttavat kovasti Twilightin Bellaa, mutta toisin kuin Bella, Julie ei jää nostelemaan huohottaen kulmakarvojaan vaan hoitaa hommat.

Kyseessä on onnistunut Romeo ja Julia -pastissi, kovasti sympaattinen, riittävän jänskä ja kaiken kaikkiaan oikein kiva ja herttainen, jos näin voi zombielokuvasta sanoa. Ilahduttavinta oli John Malkovich Julien despoottifaijana, koska minusta John Malkovich on lähes ihaninta maailmassa. Rakastuin häneen palavasti nähtyäni hänet Valmontina Valheissa ja viettelijöissä, joka on ehdottomasti yksi lempielokuvistani ikinä. Eipä mulla oikeastaan muuta, hyvä elokuva oli tämä. Täsmäelokuva kaltaisilleni ihmisille, jotka pitävät zombeista ja romanttisista, nokkelista komedioista ja mielellään samassa paketissa.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Puhelinkammo

Kärsin keskivaikeasta puhelinkammosta. Tämä ei siis kohdistu puhelimeen esineenä, rakastan puhelintani, mutta vihaan siihen puhumista. Tai no, oikeastaan aina sitten kun olen siinä puhumistilanteessa, niin sehän on aika kivaa ja olen siinä suorastaan ihan hyväkin, mutta on ihan käsittämättömän hirveää a) vastata puhelimeen ja b) soittaa puhelimella.

a)
Jossain vaiheessa taannoin tilanne oli niin kauhea, että puhelimen soidessa saatoin tuijottaa sitä, mutten yksinkertaisesti kyennyt vastaamaan. Ajattelin, että mietin ensin mitä soittajalla voi olla asiaa ja miten teoriassa vastaisin siihen ja soitan sitten takaisin. Joka oli tietenkin vielä kauheampaa. Aika usein en koskaan soittanut. Jossain vaiheessa päätin, että vastaan aina kun kuulen puhelimen. Piste. Aina. Tässä vaiheessa puheluita tuli tietenkin huomattavasti vähemmän, koska olin niin kauan ollut vastaamatta ja takaisinsoittamatta. Ymmärrettävää. Lisäksi myönnettäköön, että puhelimeni on 98% ajasta äänettömällä, mutta toisaalta aika usein katse-etäisyydellä, joten näen soitot melko usein. Ja nykyisin soitan myös takaisin noin 75% varmuudella. Nykyisin minulle soittavat isä, sisko, puoliso ja muutama lannistumaton ystävä. Kommunikoin mieluiten tekstiviestein, facebook-viestein ja hätätilassa myös sähköpostein. Onneksi nykymaailma on kääntynyt suosimaan moista viestintää.

b)
Hirveintä on soittaa. Lykkään kaikkia puhelinasioita viimeiseen saakka, vaikka tiedän, että lähes kaikista elämäni puheluista on jäänyt hyvä fiilis. Silti. En tiedä miksi. Mitä sille toiselle sitten sanoo edes? Täällä minä, mitäs sulle, no minä tässä sitä soittelin että öö no en nyt osaa sitä oikein muotoilla mutta mä laitan sulle kuule facebookissa että mitä mulla oli, no heippa. Viime aikoina olen ihmetellyt esimerkiksi sitä, että miksi ihmeessä sähköistä reseptiä ei voi uusia netissä, vaan pitää soittaa terveyskeskukseen. Aivan älytöntä. Siellä on kuitenkin se hiton takaisinsoittopalvelu, joten jos asiassa on joku ongelma, niin soittaisivat vasta sitten takaisin. Säästöä, mä sanon.

Tänään on ollut sillä tavalla kumma päivä, että olen soittanut kaksi puhelua ja vastannut kolmeen. Olen soittanut yhdelle henkilölle, jolle en ole ennen soittanut, ja se meni superhyvin ja leijuin puoli tuntia puhelun jälkeen kun oli niin ihana puhelu. Vastasin tuntemattoman henkilön puheluun, joka myös meni hyvin ja oli tuottelias puhelu ja olin senkin jälkeen hyvin iloinen. Muut puhelut olivat läheisiltä ihmisiltä. Ihanalta naapurilta, joka usutti soittamaan ensimmäisen puhelun ja laittoi numeron. Ystävältä, joka halusi nopeasti tietää, miten kirjoja varataan kirjastosta. Ja sitten soitin iskälle. Tästä kaikesta riemastuneena pakotin puolisonkin soittamaan äidilleen ja ystävilleen. Että kyllä nyt on yhteyttä pidetty. En aio soittaa minnekään enää tämän vuoden puolella, mutta vastaan kyllä jos joku soittaa.

(omituinen juttu on, että töissä minusta on ihan kivaa vastata ja soitella. ehkä siellä olen joku kirjastominä, jonka identiteettiin ei kuulu puhelinkammo. ja toisaalta, ne puhelut eivät ole minulle vaan kirjastolle, joten siinä mielessä se on ihan eri asia. mutta silti aika kumma homma.)

Tiedän kyllä, että puhelinkammo helpottaisi nopeasti ihan vain soittelemalla holtittomasti, mutta en minä halua. Minne minä edes soitteleisin? Ihan hirveä ajatus. Siihen menisi kauheasti aikaakin, tasapuolisuuden nimissä pitäisi sitten soitella joka suuntaan tasaisin väliajoin. Ei kuulkaa, ei soitella. Kirjoitellaan!

maanantai 25. marraskuuta 2013

Tukkauutisia! Tukkauutisia!

Ikävöittekin jo varmaan tiedonantoja hiuksistani. Kyllä varmasti ikävöitte. Tässä siis kaikille asiasta kyselleille uusimmat tukkauutiset! Kävin lauantaina kampaajalla. Olen itseltäni salaa käynnistänyt projektin, jossa kasvatan näköjään omaa väriä takaisin.


"Pitäisköhän mun alkaa tummentaa hiuksia. Menisköhän siinä minusta kaikki erityinen?" mietiskelin eilen ääneen.
"Ei kannata, hiusvärit on niin last year", totesi puoliso.
"Onko tämä mun oma väri sitten hyvä?" yritin.
"Njaa."
"Millainen hiustenväri mulla sinusta on?"
"No sellainen suomalainen."
"Ai millainen suomalainen?"
"No sellainen hiekka."

Tämä keskustelu ei ainakaan kannustanut pysymään omassa värissä. Olen aiemminkin täällä ruikuttanut hiusteni metamorfoosista, joten jatkan aiheesta. Hiukseni ovat kokeneet aikuisiälläni seuraavaa:

Yläasteella: sininen, ruskea, vaalea, punainen, pitkä, lyhyt, polkka.
Lukiossa: punainen
Välivuosina: pitkä vaalea
Yliopistossa: leikkasin tukan lyhyeksi jostain merkillisestä syystä, lopetin värjäämisen ja koska olin köyhä, kävin kampaajalla kaverin koirantrimmaamossa. Istuin siellä porrasjakkaralla cockerspanielin kuvien ja sertien keskellä. Tein tätä vuosia. Hyvä oli tukka, pitkä ja vaalea.
Helsinki: leikkuutin polkan, siirryin vaaleisiin raitoihin. Tukka alkoi kihartua yhä enemmän ja enemmän.
Raskaana: tukka oli paksu, vaalea, polkka, jota töissä kutsuttiin järki ja tunteet -kampaukseksi, koska se meni yhtäkkiä käsittämättömille korkkiruuveille
Imetyksen loputtua: tukka tipahti. Kampaajan mukaan puolet hiuksistani oli alle viisi senttiä pitkiä ja loput olivat omituista, pumpulimaista vaalennettua höttöä.
Viime viikolla: tukasta noin kymmenen senttiä on omanväristä, tukka on edelleen epämääräisen kiharahko, latvat sojottavat sinne tänne, mutta olen kummallisen leimautunut kuontalooni.
Nyt: kampaaja nipsaisi pahimmat latvaruumiit pois, nyt on taas vähemmän vaalennusta, mutta tukka on yllättävän lyhyt. Suoristettuna se näytti hämmentävän hyväkuntoiselta ja no. Tavalliselta. Nyt ei enää näytä kun pesin sen. Suoristus ei ole mun juttu.

En oikein tiedä mitä mieltä olen tästä.


Valehtelin. Tiedänpäs. Tämä on ihan perseestä. Minä haluan takaisin pitkän, hyväkuntoisen tukkani. En vain tiedä miten. Nyt yritän saada oman värini takaisin, että voin lähteä taas tuhoamaan sitä jollain tavalla. Minä niin pidän vaaleasta tukasta, enkä haluaisi siitä luopua, mutta selvästi aika on ajanut minun ja hiusteni ohitse ja on vain hyväksyttävä, että aika aikaa kutakin. Jos haluan olla vaalea, minun on oltava lyhythiuksinen ja valmis tekemään itsekin jotain hiuksilleni. Jos haluan olla pitkähiuksinen, en voi olla vaalea. Tai sitten minun on hankittava jonkun muun tukka, mikä olisi niin kaukana mukavuudenhaluisesta minusta, ettei tule koskaan tapahtumaan. Enkä kyllä ole ihan varma siitäkään, miten eettistä on ostaa kehitysmaiden ihmisten hiuksia. Ainakin minusta olisi outoa kulkea jonkun muun tukassa. Tosi outoa, itse asiassa.

No joo. Mutta se siitä. Kuvituksena puolison ja siskon hiukset, joihin tein lettejä viikonloppuna. Ne onnekkaat paskiaiset! Mikä määrä hyväkuntoista tukkaa. Ihan oikeasti, jos saisin 1/3 puolison tukasta minulla olisi keskimääräistä paksumpi tukka. Ja mitä helvettiä se nyt on, että minulla on siskon kanssa samat vanhemmat ja yksi sai kaikki hiukset. Että haistakaa nyt vaan paska, hiusasioiden jumalat siellä!

Nyt aion rankaista itseäni turhamaisista ajatuksistani ja katsoa kokonaisen Mission Impossible: Ghost Protocol -elokuvan. Ihan hirveä rangaistus. Uh-huh.

torstai 21. marraskuuta 2013

Staalo

Stefan Spjut: Staalo
(Stallo, 2012)
Suom. Taina Rönkkö
Like, 2013

Kuulin Staalosta Maijan blogista, ja varasin heti kirjastosta. Ajattelin, että tässä saattaisi olla nyt käsillä jotain sellaista kovasti kaipaamaani John Ajvide Lindqvist -henkistä ruotsalaista kauhua. Sellaista jopa korkeakirjallista, sellaista ihaninta. Kun Staalo saapui, se olikin yllättävän paksu. Siksi aloittaminen kesti. Minulla on välillä kausia, jolloin siedän vain pieniä kirjoja.

Staalo alkaa pitkähköllä alustuksella 70-luvun lopulta. Pieni Magnus on äitinsä kanssa mökkeilemässä. Sitten hänet nappaa peikko. Monissa arvioissa on oltu sitä mieltä, että tämä oli kirjan parasta antia. Minä taas en olisi jaksanut lukea Magnuksen näkökulmaa yhtään pidempään, oli liian huihui. Tämäkin jo riitti todentamaan minulle, ettei ihmisen kuulu mökkeillä, jos haluaa säilyttää lapsensa ja mielenterveytensä.

Onneksi kirjassa siirrytään 2000-luvun alkuun, Pohjois-Ruotsiin. Susso Myrénillä on peikkoaiheiset nettisivut, jotka ovat saaneet alkunsa hänen pappansa aikoinaan ottamasta valokuvasta, jossa karhulla ratsastaa kummallinen olento. Peikko, väittävät Myrénit. Vaikea sanoa, sanovat muut. Susson näkökulma tarinaan on kiinnostava, hän on jännä hahmo, tarinan toimija. Ruotsissa mieskirjailijat osaavat tehdä näitä naishahmoja, jotka ovat ihmisiä.

Välillä tarina kulkee Susson äidin, Gudrunin, minäkerrontana. Gudrun on kovasti mukana Susson puuhissa.

Kolmas näkökulma on Sevedillä. Hän asuu kummallisessa porukassa maatilalla. Pihalla on Murju, jossa tapahtuu kaikenlaista vähän erikoista ja salattua. Seved on vielä kiinnostavampi kuin Susso.

Pidin tästä kirjasta kovasti. Pidin pohjoisruotsalaisuudesta, pidin kaikista henkilöistä, pidin jopa jatkuvasta nuuskan kanssa mälväämisestä. Pidin siitä, ettei tämä ollut oikeastaan erityisen pelottava kirja. Lopussa aika jännä, mutta ei pelottava. Erityisesti pidin peikoista. Tai staaloista. Ainoa vika kirjassa oli keskivälin roima tyhjäkäynti. Luulen, että kirjaa olisi voinut tiivistää 200 sivua ilman, että tarina olisi ainakaan kärsinyt. Vähän jäi ärsyttämään myös lopussa pedattu jatko-osa. En oikein ole jatko-osien ystävä. Kerrotaan kaikki mitä on sanottavaa kerralla, jooko. Vaikka toisaalta, luen kyllä varmasti jatkossa kaiken mitä tämä herra Spjut rykäisee kynästään, joten oikeastaan on ihan kiva jos sieltä purskahtaa lisää peikkojuttuja. Mitäpä valittamaan.

Tuolla Sivukirjastossa Liina mainitsi, että John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen -kirjan suomennoksesta paistaa läpi ruotsi, mikä on nähdäkseni aika yleistä ruotsista käännetyissä kirjoissa, ja oikeastaan pidänkin siitä. Englannin läpi tuleminen ärsyttää, ruotsin ihastuttaa. Mutta tässä kirjassa sellaista ei ollut havaittavissa yhtään. Ja kai se on myönteinen juttu kuitenkin. Hyvä käännös, toisin sanoen.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Cockneys vs Zombies

Matthias Hoene, 2012

Yhden naisen ristiretkeni jatkuu. Tarkoitukseni on löytää uusi Shaun of the Dead. Koska on tehty yksi Shaun of the Dead, täytyy olla mahdollista tehdä myös toinen. Rohkeasti tutkin kaiken vähänkään sinne päin viittaavan. Oliko se tämä elokuva? Oliko? Oliko?

Ei se ihan ollut. Valitettavasti. Mutta siitä huolimatta Cockneys vs Zombies on ihan ookoo zombihömpöttely. Nauroinkin kerran. Siihen liittyi zombivauva. Se oli varmaankin sellainen kohtaus jolle ei olisi kovin korrektia nauraa.

Zombivirus pääsee valloilleen avatusta haudasta Itä-Lontoon rakennustyömaalla. Kohta lähes kaikki hoippuvat aivojen perässä, vain muutama pikkurikollinen onnistuu muilimaan ilman tartuntaa. Sitten he lähtevät pelastamaan vaariaan vanhainkodista, missä kovat vanhukset pitävät rintamansa kuolleita vastaan.

Cockneyt ovat käsittääkseni sellaisia työväenluokkaisia, itsetietoisia tyyppejä, jotka asuvat tietyllä Itä-Lontoon alueella ja puhuvat cockneyn murretta. Guuglatessani mielestäni tunnetuimmat tämän ihmisryhmän edustajat olivat Sid Vicious ja Michael Caine. Ihan kiinnostavaa. Näin sitä sivistyin tämänkin elokuvan myötä.

Muistin juuri. Nauroin toisenkin kerran. Vanha papparainen raahautuu pihanurmikon yli kävelytukensa kanssa edeten noin sentin minuutissa. Hänen kannoillaan hoippuu zombeja lähes yhtä hitaasti. "Ne ovat niin nopeita!" huutaa pappa. Höh. Ei se kerrottuna toimi. Nyt teidän varmaan on pakko katsoa tämä elokuva, että saatte naurunne.

PS: Täällä käy nykyään ihan hulluna porukkaa. Venäjältä, Ameriikasta ja Kiinasta. Epäilen heitä roboteiksi. Mutta jos ette ole ihan kaikki robotteja niin kiva että käytte. Tai siis ei nyt mitään ihmismassoja, tai robotti-, mutta kuitenkin huomattavasti enemmän kuin vähän aikaa sitten.

PPS: Laittelen lisää arvosteluja tuonne kirjan sivuille. Jos nyt jotakuta sattuu kiinnostamaan.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Ainekirjoitus 2013: Sankaritarina

Se on ainekirjoitus neljättä kertaa tässä nyt. Täti-ihminen on puikoissa ja aihe on ihastuttavan moniulotteinen. Toivoinkin, että tulisi aihe joka levittäisi kirjoitukset keskenään erilaisiksi. Harmillisesti itselläni on ollut tässä vähän ongelmia sijoittaa tähän aikaa, mutta yritetään nyt jotain rääpäistä, ettei jää väliin. Minä kun niin tykkään osallistua!


Sankaritarina

Eräänä syksyisenä iltana äiti oli laittanut tiskikoneen päälle hieman liian ajatuksissaan. Kaikki tutit olivat koneessa uniaikaan.
- Kaikki tutit ovat koneessa, äiti totesi isälle.
Isä mulkaisi äitiä. Mikä alkeellinen virhe. Mutta näin oli kuten oli. Tutit olivat koneessa. Lapsi katseli kiinnostuneena isän sylistä. Mitähän tämä nyt tarkoitti.
- Kai siitä tutista pitää luopua joskus kuitenkin, sanoi äiti.
- Minä haluu minu tutti, lapsi sanoi.
- Tutit on nyt kaikki koneessa, isä sanoi. - Mutta ei se haittaa.
- Ei haittaa! lapsi sanoi reippaasti.

Tunnin kuluttua oli selvää, että kyllä haittaa. Kukaan ei ollut ymmärtänyt tutin merkitystä nukutuksessa. Aiemmin lapsen nukahtaminen oli sujunut seuraavasti: lapsi sänkyyn, tutti suuhun, vanhempi lurittelee parit unilaulut, lapsi sammuu. Aikaa kului viidestä kymmeneen minuuttia.
- Minä ei ottaa nukattaa! nyyhkytti itkuinen lapsi.
Lopulta lapsi sammui itkuunsa kahden tunnin huudon päätteeksi.

Uupuneet vanhemmat istuivat sohvalla. He ymmärsivät, että tutti ei voisi enää palata. Lasta ei voisi laittaa moneen kertaan käymään läpi tätä harjoitusta. Tämä oli nyt vain vedettävä läpi, vaikka oli huonoin mahdollinen hetki. Tosin aina on huono hetki kärsimykselle.

Mutta miten opettaa lapsi nukahtamaan? Perheen isä nukahtaa menemällä sänkyyn ja sulkemalla silmänsä. Perheen äiti nukahtaa lukemalla niin kauan, että nukkuu. Mutta lapsi ei osaa rauhoittua. Hän ei osaa pysyä paikallaan.

Unirituaaliin otettiin mukaan unilelu ja iltasatu. Äidin mielestä paras tapa nukahtaa olisi, jos lapsi makaisi sängyssä, äiti silittäisi ja laulaisi ihastuttavia unilauluja.
- Laulaako äiti oravalaulun?
- Ei.
- Laulanko nukkumattilaulun?
- Ei. Ei laulia!
- Saako äiti silittää?
- Ei!
- Entäs peikkolaulu?
- EI LAULIA!
Lapseen ei saa koskea eikä hänelle saa laulaa. Lapsi haluaa kiemurrella, potkia ja jutella. Välillä kiskoa äitiä tukasta. Lopulta lapsi saa hysteerisen kohtauksen, jonka jälkeen hän lopulta sammuu.

Äiti soimaa itseään siitä, että lapselle ylipäätään koskaan annettiin tutti, siitä, ettei siitä luovuttu kokonaan aiemmin, siitä, että meni laittamaan kaikki tutit yhtä aikaa tiskikoneeseen, siitä, ettei osaa opettaa toista rauhoittumaan.
- Toisaalta jotkut nukuttavat lapsiaan niiden syntymästä asti tuntikausia päivässä. Jos me nukutetaan nyt pieni kausi, niin ollaan silti päästy aika helpolla, lohduttaa puoliso.

Kauko-Taisto periytyy äidiltä lapselle

Nukahtaminen on kauhean vaikeaa. On vaikea pitää silmiä kiinni, rauhoittua, kun on niin paljon kaikkea jännää, niin monta juttua mahtavaa kerrottavana. Ymmärtäähän sen. Lopulta tulevat illat, jolloin lapsi makaa rauhallisesti paikallaan, hänet saa peitellä, hän katsoo hymyillen äitiä ja antaa pehmokissalleen Kauko-Taistolle pusun. Nukutus saattaa kestää edelleen kaksi tuntia, mutta ainakin sen ajan on herttaista ja rauhallista. Perheellä on vielä pitkä matka siihen, että lapsi nukahtaa kymmenessä minuutissa kuten ennen, mutta hiljalleen he ovat päässeet siihen, että uniaika ei pelota ketään. Sankari menee mielellään unimaahan leikkimään uniautoilla.

- Mitä unia näit?
- Kaika-unia!
Äitiä hymyilyttää. Kaika on naapurin tyttö.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Moranthology

Caitilin Moran: Moranthology
Random House Audio Books, 2012
Lukija: Caitlin Moran

Hän sai ensimmäisen äänikirjansa kuunnelluksi sitten lapsuuden satukasettien! Woop woop! No oliko se kivaa? No kyllä se oli. Ihan kivaa. Niin kivaa, että ostin jo seuraavankin. Kaksi suurempaa henkilökohtaista ongelmaa havaitsin kyllä.
1) Ei kuule. Tämän johdosta olen koko ajan hätäilemässä, että hännystääkö minua metsässä peikko, huusiko joku nimeäni, tapahtuiko jossain jotain, mikä olisi pitänyt kuulla.
2) Minne katsoa. Aiemmin metrossa joko luin kirjaa tai näpersin puhelinta, jolloin katsomisongelmaa ei ollut. Nyt kuunnellessa huomaan katseeni harhailevan, tuijottelen lähellä istuvia nolosti. Yritän pitää katseeni katorajassa tai jossain muussa kiintopisteessä, mutta jos en keskity siihen, huomaan pian taas möllöttäväni ajatuksissani jotain ihmistä silmiin. Olen yrittänyt myös näpertää puhelinta kuunnellessa, mutta silloin en muista kuunnella. En uskalla ottaa käyttöön japanilaistekniikkaa, eli kuunnella silmät kiinni, koska olisi ihan liian pelottavaa jos ei kuulisi eikä näkisi. Silloin peikko voisi hiipiä metrossa naaman eteen ja huutaa PÖÖ ja sittenhän siinä kuolisi kauhusta. Ei ei. Tämä vaatii vielä työstämistä. Vinkkejä vastaanotetaan.

Mutta itse Moranthologyyn. Pidin kovasti Moranin aiemmasta teoksesta Naisena olemisen taito, joka kertoo naiseudesta. Hauskasti. Moranthology kertoo sitten taas kaikesta muusta. Ja varmaan vähän naiseudestakin. Se koostuu lyhyemmistä ja pidemmistä teksteistä, joissa Moran käsittelee asioita todella laidasta laitaan: hän itse, hänen lapsuutensa, Downton Abbey, Keith Richards, Doctor Who, sota, sosiaalituet, Lontoon olympialaiset, kuninkaalliset häät, Sherlock. Hän on käsitykseni mukaan jonkinlainen tv- ja julkkistoimittaja Englannin maassa, ja hyvin hauska.

Kirjan ongelmia olivat nähdäkseni seuraavat:
- Jutut julkkiksista, jotka eivät kiinnosta minua tai joita en tunne. Kuten pitkä juttu siitä kun Moran oli ryyppäämässä Lady Gagan kanssa, joka sinänsä on hyvin kiinnostavaa ja hauska juttu, mutta Moran oli kirjoittanut sen jo lähes kokonaisuudessa edelliseen kirjaansa.
- Liian ajankohtaiset jutut ja jutut, jotka perustuvat läppään Twitterissä. Varmasti kuninkaallisten häiden aikaan oli kiinnostavaa, miten asiaa käsiteltiin silloin Twitterissä, mutta oikeastaan minua ei enää kovin paljon jaksa innostaa.
- Pitkä jorina Paul McCartneysta. Rrrrakastan Beatlesia siinä missä seuraavakin mies, mutta jostain syystä ihaileva tarina McCartneysta sai minut jatkuvasti tuijottelemaan unelmoivasti lyhtypylväitä ja tippumaan kärryiltä.

Kirjan hyviä puolia olivat mielestäni seuraavat:
- Juttu Eddie Izzardista. Minä niiiiiin pidän Eddie Izzardista! Jos ette vielä pidä, suosittelen tutustumaan häneen ensi tilassa esimerkiksi YouTubessa. Hauskin koomikko ikinä.
- Juttu Keith Richardsista. Jostain syystä en ollut ikinä ennen ajatellut, että Richardsilla on persoonallisuus. Olin ajatellut, että hän on vähän niin kuin sellainen viinanhajuinen maskotti, joka aina tarpeen tullen kannetaan paikalle jostain arkusta. Mutta Moranin jutun kuunneltuani jäi olo, että tekisi mieli lukea Richardsin elämänkerta.
- Moranin omat asiat. Varsinkin jutut lapsuudesta ja keskustelut sängyssä aviomiehen kanssa.
- Kertomukset Downton Abbeyn näyttelijöistä. Jostain syystä ajatus Matthewista ja Marysta aivan lärveissä dippaamassa klubin tanssilattialla on aika kummittelevainen.
- Kirjoitus sosiaalituesta. On erittäin tärkeää, että ihminen, joka on elänyt lapsuutensa sosiaalituella, kertoo mitä se on hänelle merkinnyt. Ja miten tärkeää on, ettei vanhempien valintoja kosteta lapsille.
- Juttu Moranin tukasta. Kyllä. Se oli hyvin kiinnostava ja jopa inspiroiva juttu.

Kaiken kaikkiaan kirja oli ihan ok. Luen todennäköisesti jatkossa kaiken, mitä Moran kirjoittaa, mutta jos saa toivoa, toivoisin hänen kirjoittavan jotain vähemmän ajankohtaista ja kuluvaa. Esimerkiksi lisää hänen tukastaan ja perheestään. Tai kaloista. Ei niinkään julkkiksista.

PS: Huomenna on taas ainekirjoituksen aika. Tällä kertaa emäntänä on Täti-ihminen. En ole vielä kirjoittanut mitään, joten en lupaa että tänne mitään ilmestyykään, mutta sankaritarinoita on luvassa ainakin muualla. Jännää!

torstai 14. marraskuuta 2013

Swinging with the Finkels - Parit vaihtoon

Jonathan Newman, 2011


Öhöm. Nyt en kyllä voi muistaa miksi ihmeessä halusin oikein varata kirjastosta tämän elokuvan. Ainoa syy, jonka voin keksiä, on Martin Freeman. Pidän hänestä. Tai pidin, voisi ehkä sanoa.

Myönnän, tämä kirjoitus on aika hatara, koska katsottuani elokuvaa ensimmäiset kymmenen minuuttia tein samaan aikaan voileipiä, nettailin puhelimella, juttelin puolison kanssa ja bloggasin, mutta olen aika varma, että kulutin näin aikani paremmin kuin keskittymällä. Koska nähdäkseni tässä oli tyyppiesimerkki elokuvasta, josta en pidä.

Se kertoi Finkeleistä, Alvinista ja Elliestä, jotka ovat olleet naimisissa jokusen tovin. Menestyviä ovat ja lapsettomia, toisin kuin ystäväpariskunta, jotka vuodattavat pikkulapsiarjen karmeutta, rouva sähköinen rintapumppu molemmissa tisseissä roikkuen ja herra golfkentällä. Finkelit päättävät, että ankeudelle on tultava loppu, ja ajattelevat ottaa Ellien homoystävän neuvosta vaarin ja ryhtyä parinvaihtoon. No siitähän ei hyvä seuraa, koska tämä on amerikkalainen elokuva, ja niissä on aina tultava epäkristilliselle toiminnalle asianmukainen lopputulos.

Jos minulta kysytään, ja kyllä kysytään, koska tämä on minun blogini, niin Finkeleiden ongelmat ovat seuraavat: Alvin on ihan hiton ankea, kuiva, nuiva ja elämäänsä kyllästynyt. Ellie on turhanpäiväinen surusilmä, jolta puuttuu persoonallisuus. Kun nämä kaksi laitetaan yhteen, en ihmettele että on tylsää. Minullakin oli, vaikka elokuva kesti vain tunnin ja kaksikymmentä minuuttia ja tein koko ajan jotain muutakin. Tyyyylsää. Lisäksi en pitänyt elokuvan huumorista, joka oli aika lapsellista alapäähuumoria. Alapäähuumorikin voi olla hyvää jos se on hyvää, mutta tämä ei ollut.

Että enpä suosittele tätä elokuvaa kenellekään en.

IMDB

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Isolla kirkolla

En ole hyljännyt blogia, on vain ollut vähän haasteellista kun rakas työjuhtani Taisto ei taas ota yhteyttä verkkoon ja talon muut tietokoneet ovat puolison työkoneita, enkä uskalla mennä näpöttelemään niitä omin päin, ja puoliso on ollut paljon poissa, usein koneet mukanaan, ja isäni on ollut kylässä ja olen ollut seuranpidossa ja oli perhekahvilan kahvinkeittovuorokin ja ja ja seli seli.

Eipä tässä nytkään mitään asiaa ole, mutta kun nyt pääsin livahtamaan tänne nettiin niin kerrotaanpa nyt sitten mitä merkittävää tein tänään. Kävin kaupungilla!

Kävimme lapsen kanssa lounaalla Satkarissa, joka on paitsi tosi hyvä ravintola, myös varsin lapsimyönteinen paikka. En ole missään saanut niin iloista vastaanottoa raskautuneelle olemukselleni kuin siellä. Tarjoilija näytti pakahtuvan onnesta, kun me tuntemattomat ihmiset saamme lapsen. Tai siis saimme. En ole raskaana. Tämä tapahtui siis vuonna 2011. Olenko epäselvä? Anteeksi. No kuitenkin. Edellisellä kerralla lähtiessämme oli kolme miestä ovella vilkuttamassa lapselleni kun lähdimme. Tämä tapahtui siis vuonna 2013. Tälläkin kertaa oli ihan kivaa ja tosi hyviä kasvispyöryköitä, siis tänään, marraskuussa herran vuonna 2013. Tässä on siis kolme erillistä vierailua, jos joku tipahti jo kärryiltä kertojan hoiperrellessa aikatasoissa. Kerron tämän lähinnä koska minun on vaikea välillä keksiä paikkoja joihin uskaltaisin lapsen kanssa kahdestaan lounaalle. En halua olla bisnesväen tiellä tai tulla mulkoilluksi. Niin että tässä vinkki: Satkar. Hyvää ja kivaa. Lisäksi annokset ovat niin isoja, että vaikka molemmat lapsen kanssa söimme oikein kaksin käsin, ruokaa jäi silti. Emmekä ole sellaisia pieniruokaisia ihmisiä kumpikaan.

Sitten mukelo nukahti rattaisiin ja minä yritin etsiä hänelle housuja. Eli pökseli pökselssönejä, kuten meillä sanotaan. Puetaanpa nyt sukkeli sukkelströmit ja pökseli pökselssönit, sanomme. Voiherrajjumala, puhisee se menneisyyden minä, joka vannoi ettei ala lässyttää. Etpä, sanoo nykyisyyden minä ivallisesti. En löytänyt. Siis housuja. Haluaisin löytää kohtuuhintaiset trikoopöksyt, jotka ovat hauskat ja tyylikkäät yhtä aikaa. Niitä on vauvoille, mutta ei kaksivuotiaille. Ärsyttää. Näin hauskat silakkahousut Oi mutsi mutsin lapsosella ja tuumasin, että nuohan olisivat aika vinkeät, mutta kun onnistuin paikantamaan ne tajusin, että ne maksavat 32 euroa. Se ei ole minun budjetissani kohtuuhinta trikoohousuista. Ärsytti vielä enemmän. En näe syytä maksaa itseäni kipeäksi housuista, joiden käyttöikä on maksimissaan kuukausia, todennäköisesti viikkoja, jos ne ovat valkoiset ja kalliit, koska silloin roiskahtaa ensimmäisenä päivänä punaviini ja lapsi kaatuu polvilleen piikkimatolle. Hänellä on sellainen tapa, ettei hän oikein pysy pystyssä juotuaan punaviiniä. Tuo oli siis vitsi. Lapsi ei juo punaviiniä, ei edes ohessa olevassa kuvassa, vaan vettä, viinilasista, mutta silti.

Mutta onneksi Forumin yläkerrasta sai kahvia. Istuin hetken uppoutuen Staaloon, kahviin ja sitten lapsi heräsi. Edelleenkään ei ole riittävästi pökseli pökselssönejä, mutta jäi hyvä mieli ruuasta ja kahvista. Sitten lähdimme iloisina metrolla kotiin. Sen pituinen se.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Miksi en pidä Touhulan arvoituksista

Lapseni lempiohjelma on nykyisin Touhulan arvoitukset, joka tulee arkiaamuisin kakkoselta. Se perustuu Richard Scarryn hahmoihin, jotka ratkaisevat erilaisia arvoituksia Touhulan kaupungissa. "Hettula Kittala!" lapseni huutaa nähdessään Hessu Kissalan. "Huomenna tulee taas?" hän varmistaa kun ohjelma loppuu.

Harmillisesti minä en pidä Touhulan arvoituksista. Siihen on kaksi suurempaa syytä:

1. Hessu Kissala, Mato Matala ja muut ratkaisijat ovat käsittääkseni lapsia. Silti he kaahaavat Touhulassa henkilöautoillaan, kaikki omillaan. Ymmärrän, että innokas henkilöautoilu voi kuulua Scarryn alkuperäiseen 50-60-luvun maailmaan, mutta nykypäivänä se tuntuu ihan älyttömältä. Mikseivät lapset voi polkupyöräillä, kävellä, juosta tai edes mennä kaikki samalla autolla, jos nyt on pakko autolla mennä?

2. Hessu Kissala on jatkuvasti tosi-tv:ssä. Sarjassa on omituinen big brother -meininki, koko ajan joku valvoo. Heti kun Hessu Kissala hoksaa, että tässähän on arvoitus, paikalle ryysää tietenkin omalla autollaan juontaja Luru Lude, joka juontaa arvoituksen käyntiin. Ja sitten kun kaverukset ovat ratkaisseet arvoituksen, syöksyy taas Luru Luteen auto paikalle ja Hessu saa kertoa mikrofoniin ratkaisun. En tykkää tämmöisestä maailmankuvasta yhtään. Ei olla aina telkkarissa, jutut ovat merkityksellisiä vaikkei sitä näytettäisikään telkkarissa.

Onneksi on Scarryn alkuperäisiä kirjoja, jotka ovat tosi ihania. Tai ehkä ne eivät ole. Niihin en kuitenkaan osaa suhtautua kovin kriittisesti, koska ne ovat osa omaa lapsuuttani, enkä voi nähdä niissä mitään vikaa. Tämän muistaen yritän pitää turpani kiinni kun lapsi nauttii Hettula Kittalastaan. Lapsi voi olla kriittinen sitten myöhemmin, nautitaan nyt vain piirretyistä. Eiköhän sitä auto- ja telkkari-kriittisyyttä tule tässä perheessä ihan riittämiin muissa yhteyksissä.

JA SITTEN VIELÄ: Laitoin hetkeksi kommentointiin sanavalvonnan päälle, koska aloin saada ärsyttävässä määrin roskapostia. Ne eivät näy blogissa, mutta saan joka kerta sähköpostin kun sellainen mäjähtää roskapostisuodattimeen. Tosin käsittääkseni jos on tilannut jonkun postauksen kommentit, saa myös roskapostit, eikä se varmasti ole kivaa niistä, jotka näin tekevät, jos nyt kukaan tekee, en tiedä. Toivottavasti jaksatte yrittää nakutella sana-arvoitukset, vaikkei Luru Lude syöksykään mikrofoni ojossa onnittelemaan. Vai syöksyykö? Kokeilemaan!

maanantai 4. marraskuuta 2013

Totuus joulupukista

Ennen kuin lapsi syntyi, oli perheessämme selkeä yhteinen linja lapselle valehteluun. Se oli sellainen, että lapselle ei valehdella. Sitten minä aloin lipsua.

Nimittäin viime viikolla postista putkahti suuri lelumainoskatalogi, jonka lapsi ehti napata ennen kuin kerkesin tuhota sen. Hän kutsuu sitä pikkulehdeksi ja katselee antaumuksella, hokee joka sivulla: "Tuon ottaa! Äiti! Tuon ottaa!" Aluksi olin, että hmm joo, sitten olin, että no katsotaan sitten joskus, sitten olin, että no katsotaan kun se joulukin on tulossa, sitten olin, että sun pitää kuule varmaan jutella näistä joulupukin kanssa. "Ukin kanssa? Soittaa ukille!" innostui lapsi. "Ei ei, ukki ei ole joulupukki!" hätäännyin. Sitten guuglasin joulupukin ja esittelin pitkää valkoista partaa, punaisia vaatteita, poroja, tonttuja, lahjoja. Sen jälkeen unilaulu on ollut jo viikon Petteri Punakuono.

Eilen puoliso kuuli ensimmäisen kerran kun horisin joulupukista lapsen kanssa. "Niin, joulun aikaan tavarataloihin tulee sellaisia miehiä, jotka pukeutuvat tekopartoihin ja väittävät olevansa joulupukki", sanoi puoliso. Mulkaisin häntä. "Pitääkö sun pilata koko homma?" suhisin. "Ei lapsille saa valehdella", sanoi puoliso. "No joo mutta se on vaan satua", selitin.

Lapsen mentyä nukkumaan nostin joulupukin pöydälle. Olen samaa mieltä siitä, että lapselle ei saa valehdella, mutta en silti halua pilata joulun satumaisuutta.

Onhan toki niin, että lasta ei saa kiristää olemaan kiltti sillä, että joulupukki ei muuten tuo lahjoja. Muutenkaan en näe järkeä siinä, että joku tuntematon ukko tuo lahjoja sen sijaan, että lapsi saisi lahjoja vanhemmiltaan ja muilta läheisiltään, jotka rakastavat häntä riippumatta siitä onko lapsi tuhma tai kiltti. Lisäksi, jos lapselle järjestelmällisesti valehdellaan vuosikausia jostain ja sitten yhtäkkiä ollaankin, että ehhehhee, läppäläppä, niin ei se ole reilua ja siinä voi pienen ihmisen luottamus vanhempien juttuihin kokea ison kolauksen. Ei tietenkään kaikkien, mutta joidenkin. Itse en ottaisi riskiä.

Toisaalta kuitenkin lapsella on oikeus satumaailmaan, enkä minä suostu sitä häneltä viemään. Voin aina sivulauseessa mainita, että tämä on sitten satua, nämä keijut ja tontut ja joulupukki, mutta ei se tarkoita, etteikö niitä mielikuvituksessa voisi olla ja etteikö niistä voisi iloita. En minä ole jokaisen kuvakirjankaan jälkeen pitämässä puhetta, että kissathan ei muuten osaa kävellä ja tiedäthän ettei maatiloilla ole oikeasti tuollaista vaan eläimet kituvat parsissa. En myöskään tiedä minkä ikäisenä lapsi voi ottaa vastaan tiedon, ettei esimerkiksi Nalle Puh ole olemassa, vaikka hänelle on juuri luettu tästä tyypistä kokonainen kirja ja lisäksi hän juuri lauantaina näki itsensä kokoisen Nalle Puhin naapurissa, että miten niin ei ole olemassa, äiti, häh.

Keskusteluyrityksen lopputulema oli, että lapselle ei edelleenkään valehdella. Yritän jatkossa muistaa aina välillä mainita, että joulupukki on satua, kuten onnelliset possutkin. Harmin paikka, mutta niin se on. Ja puoliso toivottavasti voi olla pilaamatta tunnelmaa edes joka toinen kerta, kun uppoamme tonttufiiliksiin tai etsimme metsästä menninkäisiä.

Hankalaa. Erittäin hankalaa. Lisäksi takaraivossa nakuttaa pelottava mielikuva, että lapsi on parin vuoden päästä pihan pelätyin joulupukkiateisti, joka pilaa vanhempien hyvät joulukiristykset ja lasten fiilikset. Kiusallista. Erittäin kiusallista.

lauantai 2. marraskuuta 2013

The Great Gatsby

Baz Luhrmann, 2013

Olen varmaankin useaan kertaan luetellessani lempikirjojani livauttanut sekaan F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun. Muistan sen hyvin voimakkaana lukukokemuksena, vaikken varsinaisesti muistakaan mitä siinä oikeastaan tapahtui tai mistä oli kysymys. Lisäksi saatan sekoittaa mielessäni mössöksi Graham Greenen Jutun lopun kanssa, jonka taisin lukea heti perään silloin joskus muinaisaikoina.

Olen pitänyt kovasti paitsi Kultahatusta kirjana, myös Baz Luhrmannin elokuvaestetiikasta. Minusta Romeo + Juliet oli aikoinaan kovasti vaikuttava, Moulin Rouge viihdyttävä. Siksi riemastuin kun kuulin, että Luhrman ohjaa Kultahatun. Oi että, ajattelin, tästä tulee spektaakkeli! No, sitten tulivat ensimmäiset arviot, jotka olivat melkoisen ikäviä. Ei onnistunut Baz nyt, sanoivat. Voi että, minä ajattelin, voi harmi. Minä kun olin niin odottanut.

Luulen, että minun onneni olivat nuo arviot. Eilen tyrkkäsin blu-rayn pesään melko mitättömin odotuksin. Kai se on edes nätti, toivoin. Yllätyin positiivisesti. Alussa tuntui, että aika on ajanut ohi Luhrmannin räiskeestä, mutta kyllä sekin alkoi maistua sitten kun vauhtiin päästiin. Olin selvästikin unohtanut koko tarinan, joten jännääkin piisasi. Millainen jäbä on mysteerinen Gatsby? Mikä on totta ja mikä ei? Saavatko Daisy ja Gatsby toisensa? Mistä tässä kaikessa on kysymys? Tippa oli linssissä kun lopputekstit pyörähtivät.

Jos tarina olisi ollut tuoreena mielessä olisi The Great Gatsby varmasti ollut pettymys. Mutta koska ei ollut, olin helppo nakki. Viihdyin, nautin. Kuvittelin, että pitäisin erityisesti Carey Mulliganista Daisyna, mutta ihastuinkin täysin Leonardo DiCaprioon Gatsbyna. Aamulla kaivoin Kultahatun hyllystä. Pakko lukea uudestaan!

(Löysin muuten kirjaston kierrätyshyllystä pari viikkoa sitten Fitzgeraldin Kaunis ja kadotukseen tuomittu. Tulin siitä silloin hyvin iloiseksi. Ihana kierrätyshylly!)

IMDB
Rotten Tomatoes

torstai 31. lokakuuta 2013

Väsyärsy

Olen väsynyt. Tällä hetkellä ärsyttävät seuraavat asiat:

- Silmäniskuhymiöt. Ette varmasti iske noin paljon silmää. Tai jos iskette, niin menkää silmälääkäriin, ei ole normaalia. Tarkemmin, oikeastaan ärsyttävät ihan kaikki hymiöt, paitsi ihan tavallinen hymiö, mutta ehdottomasti ilman nenää, ja nauruhymiö, mutta sitä saa käyttää vain silloin, kun oikeasti nauraa ääneen. Olen karmiva hymiönatsi. Hankintaan: Huumorintaju.

- Aivot, jotka kääntävät kaiken nurin. Kun joku sanoo esimerkiksi: "Pidän kirjastasi", minä kuulen: "Sanon näin vain koska en halua pahoittaa mieltäsi, koska luettuani kirjasi olen ymmärtänyt, että olet aika surkea pikku otus ja säälin sinua, koska olet kirjoittanut niin typerän kirjan, sinä tyhmelö." Eikä nyt tarvitse kommentoida, että olen tyhmä ajatellessani näin, sillä eihän sitä minulle itselleni tarvitse kertoa, että olen tyhmä. Ei tarvitse myöskään kommentoida, etten ole tyhmä, koska kyllä minä vähän olen, enkä usko kumminkaan. Kaikkea muuta kommentointia otetaan mielellään vastaan! Hankintaan: Itsetunto.

- Alkava flunssa. Kurkkuun sattuu, väsyttää, pää on puuroa, väsyttää, ärsyttää. Tästä tuli mieleen, että katsoimme tänään lapsen kanssa sylikkäin Pikku Kakkosta ja hän yhtäkkiä työnsi sormensa suuhuni. "Mikä se oli?" kysyin. "Räkä", vastasi hän iloisesti. Näin meillä. Hankintaan: Lepoa.

- Eräs keskustelu, jossa Barbieta kutsuttiin huoraksi. Ei se ole Barbien syy, että hän on epänormaalin muotoinen. Tästä omituisesta fyysisestä kuikeloudestaan huolimatta hän on onnistunut hankkimaan pysyvän ihmissuhteen Kenin kanssa, monta, monta, monta eri ammattia ja paljon ystäviä. Minusta se ei tee kenestäkään huoraa. Se on rumasti sanottu. Hankintaan: Barbie.

Huomenna kun olen levännyt suvaitsen taas kaikkia hymiöitä, osaan ottaa vastaan kehuja ja palautetta, en ole tyhmä enkä puuroinen, enkä enää halua Barbieta (minulla on niitä jo pyykkikorillinen kotikotona). Anteeksi ja parempaa huomista.