keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Taisteluni. Ensimmäinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja. (Min Kamp I)
Suom. Katriina Huttunen
Like 2011

Kaverini äiti sanoi joskus, että hän rakastaa kirjallisuutta, mutta ei ikinä lue mitään fiktiivistä. Teiniminä nauroi tuolloin sisäisesti ajatellen, että ääliö mikä ääliö. Jo tuolloin olin vahvasti sitä mieltä, ettei mitään tosipohjaista kannata lukea. Kaikki hyvä kirjallisuus on fiktiivistä. Nykyään uskon tosin, että myös tosipohjainen kirjallisuus on fiktiivistä ja oikeastaan koko maailma. Ainahan kaikki on jonkun näkemys asiasta. Ei voi astua samaan jokeen kahdesti ja trallalaa, mitä näitä oli.

No kuitenkin. Tästä Karl Ove Knausgårdista kohistiin niin kovasti, että päätin kuitenkin tarttua siihen. Kovasti on Karl Oven isän suku hermostunut tästä kirjasarjasta, minkä tavallaan ymmärrän, koska kyllä tämä on yksi rujoimpia alkoholismin kuvauksia, joita olen lukenut. Ehkäpä juuri siksi, että tässä on tosipohja. Olen silti iloinen, että Karl Ove on kirjoittanut tämän.

Yleensä elämänkerroissa ja muussa todellisuuteen nojaavassa on se ongelma, että niissä on liikaa henkilöitä ja kirjoittaja kokee liikaa tarvetta kertoa kaiken, ettei vain loukkaisi ketään tai ettei kukaan pääsisi sanomaan, ettei tuo ole totta. No, eihän totuutta voi kertoa, pelkästään oman näkemyksensä siitä, ja se kuitenkin poikkeaa kaikkien muiden näkemyksistä, joten siinäpä sitä ollaan. Knausgård on onneksemme niin taitava kirjoittaja, että Taisteluani lukiessaan voi enimmäkseen unohtaa, että nämä asiat ovat oikeasti tapahtuneet ja että nämä ihmiset ovat oikeasti olleet.

Luulen, että Knausgård nojailee tiukasti Proustiin, mutta siitä en voi puhua mitään, koska en ole itse lukenut Proustia. Puolisoni kuitenkin on, joten kävimme aika jännän keskustelun muistoista ja kirjallisuudesta, jossa minä viittasin Karl Oveen ja hän Marceliin. En tiedä tuliko kumpikaan hullua hurskaammaksi, mutta niinhän täällä muutenkin kaikki puhuvat jatkuvasti toistensa ohi, joten kaiketi se oli kuitenkin keskivertoa ansiokkaampi keskustelu, kun aiheena oli kuitenkin korkeakirjallisuus.

Mitähän tästä itse kirjasta voisi sanoa? Se kertoo Karl Ove Knausgårdin isäsuhteesta. Lapsuudesta ja isän kuolemasta. Luin jostain syystä kirjan todella hitaasti, mistä ehkä johtui, että kirjan alkupuolella nuoren Karl Oven pyrkimys päästä uutena vuotena juomaan kaljaa tuntui viikkojen mittaiselta äpöstykseltä. Jos nyt jotakin tästä kirjasta muuttaisin, niin tuota seikkailua olisi ehkä voinut napsaista muutaman kymmentä sivua. Mutta puolivälin jälkeen kirja ottaa uutta vauhtia. Se muuttuu vähän sosiaalipornoksi, mutta kiinnostavammaksi.

En tiedä aionko lukea toista kirjaa Karl Oven taistelusta. Toisaalta pidän Karl Ovesta ihan mahdottomasti, mutta toisaalta en edelleenkään pidä tosipohjaisesta kirjallisuudesta. Tositarinoissa kun on se ongelma, että ne eivät varsinaisesti lopu, ne vain ovat. Vihaan muuten myös avoimia loppuja. Minusta kirjailija on lukijalle velkaa alun ja lopun, mutta tositarinoilta tätä ei tietenkään voi odottaa, koska sellaista se elämä on. Kovasti jäi kuitenkin vaivaamaan, että mitä Karl Oven isälle oli tapahtunut ennen kuolemaa, mutta ilmeisesti toinen kirja kertookin Knausgårdin avioliitosta, joten en tiedä avaanko siinä vain lisää ratkaisemattomia arvoituksia ja lopulta ajaudun lukemaan kaikki tuhannet sivut Knausgårdin elämästä. Tosin Knausgård on niin upea kirjoittaja, että voisi sitä ihminen aikansa huonomminkin käyttää. Voi hitto kun tämä olisi vielä fiktiota!

1 kommentti:

  1. Tää kyllä olla hitain hyvä kirja minkä oon lukenut. Oon ihan rakastunut Karl Oveen, kerrankin kirja joka todella lunasti suuret odotukset. Harvoin niin käy.

    VastaaPoista