torstai 13. joulukuuta 2012

Synecdoche, New York

Charlie Kaufman, 2008

Satuimme eilen unohtumaan kanavalle kun Anu Silfverberg esitteli Teeman elokuvafestarin elokuvan Synecdoche, New York. Muistimme puolison kanssa, että olemme kyllä katsoneet elokuvan yhdessä, mutta emme kumpikaan erityisemmin pitäneet siitä silloin. Mutta nyt Anu Silfverberg, Jani Kaaron ohella mielestäni maan johtava älykkö, kehui elokuvaa "vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen parhaaksi elokuvaksi". Puoliso tuhahti moiselle väitteelle, mutta koska myös hän arvostaa Silfverbergiä, jotenkin jämähdimme katsomaan, olimmeko todella niin väärässä ensimmäisellä katsomiskerralla.

Itse asiassa muistelen, että nukahdin edellisellä katsomiskerralla. Muistin elokuvasta vain muutamia yksityiskohtia: miniatyyrimaalaukset, palavan talon ja alati leviävän teatteriprojektin. Ja sen, että olin hyvin pettynyt. Olen nimittäin pitänyt Kaufmanin käsikirjoittamista elokuvista ihan pöljänä. Esimerkiksi Adaptation tai Being John Malcovich tai Eternal Sunshine of the Spotless Mind. Pidän Kaufmanin täysin pidäkkeettömästä mielikuvituksesta ja surumielisestä hassuudesta. Ensimmäisellä katsomiskerralla Synecdoche, New York oli mielestäni vain epäonnistunut sekoilu.

Elokuva kertoo Caden Cotardista (Philip Seymour Hoffman), teatteriohjaajasta, joka on luulosairas ja pelkää kuolemaa. Cadenin ihmissuhteet ovat sekaisin, vaimo vie tyttären Berliiniin, Caden saa toisen tyttären näyttelijän kanssa, mutta ei edes muista lapsen nimeä. Hänellä on tärkeä ihmissuhde myös teatterin lipunmyyjään Hazeliin, joka muuttaa alati palavaan taloon. Caden ryhtyy ohjaamaan näytelmää, joka paisuu ja paisuu, lavasteet leviävät, koskaan ei tule valmista. Elokuva on surullinen, hyvin surullinen. Se kertoo elämästä ja kuolemasta. Mutta samalla se on hauska. Koska se kertoo elämästä ja kuolemasta.

Mutta nyt Anu Silfverberg ystävällisesti juonsi minut sisään elokuvaan ja antoi katsomisohjeet. Hän sanoi jotain sinne päin, kuin että katsojan pitäisi hyväksyä elokuvan surrealismi ja absurdiudet, eikä yrittääkään seurata mitään tarinaa tai ratkaista arvoitusta. Yritin katsoa avoimin mielin. Ja sanottava on, että ei Synecdoche, New York edelleenkään ole lempielokuvani eikä edes minun mielestäni Kaufmanin paras työ, mutta kyllä minä tällä kertaa pidin elokuvasta noin sata prosenttia enemmän kuin aiemmin ja pysyin ihan hereilläkin loppuun asti.

Anu Silfverbergin huomattavasti ansiokkaamman kirjoituksen elokuvasta voit lukea Teeman sivuilta: Kiitos, Charlie.

1 kommentti:

  1. Minä olen ihan Silfverberg-fanityttö, mutta leffa kuulostaa silti sellaiselta, etten pysyisi hereillä - en vain ole kovin vahva voimassa tällä saralla.

    Silti, konteksti on tärkeä. Se, että sekä sinä että Silfverberg annatte jollekin asialle suosituksenne lisää ainakin tarvetta yrittää!

    VastaaPoista