perjantai 28. joulukuuta 2012

Jouluhöpinät

Kotona jälleen. Joka kerta reissussa jännittää, että onko koti vielä palatessa tallella. Että onko joku läheisistä facebook-ihmisistäni sittenkin murtovaras. Olen aina vähän naureskellut, kun jotkut ovat sitä mieltä, ettei ikinä kannattaisi kertoa facebookissa jos on reissussa (varsinkaan jos on tyyliin viikkoa aiemmin postannut kotiosoitteensa, kuten eräskin, no, minä). Olen rajannut aika tiukasti ne ihmiset, jotka näkevät facebook-päivitykseni, joten sikäli epäiltyjen määrä olisi suppeahko, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Yhden joululoman jännitin, koska olin varma, että olin unohtanut laittaa ulko-oven kiinni. Kerran meiltä on jäänyt jääkaapin ovi auki (tai raolleen, mutta kumminkin) ja viimeksi pelättiin, että ikkuna on ollut auki koko parin viikon kesäloman. Tai puoliso pelkäsi, itse olin vain tyytyväinen, että on sitten palatessa raikas ilma kotona.

Mutta ei minun siitä pitänyt kirjoittaa. Vaan joululahjoista. Monissa lukemissani blogeissa on päivitelty joulun yltäkylläisyyttä lahjasektorilla. Tänä vuonna sovin eka kertaa oman perheeni kanssa, että ei osteta aikuisille ollenkaan joululahjoja. Puolisoni ei näin tehnyt, joten sain kuitenkin lahjakortin Stockalle ja yhteiseksi pulmapelin, mutta verrattuna aiempien vuosien lahjavyöryyn tämä oli mitä maltillisinta. Sain nimittäin vielä varmaan 28-vuotiaanakin yli 20 joululahjaa. Äitini nyt vain meni ihan pähkinöiksi joulusta. Mutta en valita, äiti oli myös superhyvä ostamaan lahjoja, hyvin harvoin sain mitään turhaa. Omituista tänä jouluna oli kyllä se, ettei ollut joululahjakirjaa, mutta toisaalta, eipä ollut aikaa lukeakaan, joten niinpä niin.

Herneet ja apina
Myöskään lapseni ei saanut mitenkään ylipaljon lahjoja ja kaikki olivat kerrassaan hienoja. Minun mielestäni huippu oli esimerkiksi kummitädin itsevirkkaama herneenpalko, jossa on neljä erikokoista hernettä, joita voi viskoa huoletta pitkin seiniä, toisin kuin suurinta osaa muista tavaroista joita lapsi saa käsiinsä. Myös ukilta saatu kutitettava apina on käsittämättömyydessään ihan älytön. Kun apinaa kutittaa kainalosta, se alkaa täristä ja kikattaa ihan hervottomasti. Hihittelin eilen yrittäessäni sulloa apinaa rinkkaan, jolloin koko rinkka kikatti ja hytkyi. Mainio kaveri. Tosin lapsi lähinnä tuijottaa sitä tyrmistyksen vallassa, mutta eiköhän se siitä. Kivat olivat myös värikynät, joita toivoin lapselle, ja joita lapsen mielestä on kivaa syödä, koska se ärsyttää äitiä. Mutta on lapsineroni saanut toki jo merkittävää taidettakin aikaan.

Taiteilijan merkittävää varhaistuotantoa
Luulenpa, että jatkossa joululahjamäärää pyritään kuitenkin pienentämään tästäkin. Empiiristen tutkimusteni perusteella mitä isompi lapsi sitä isommat lelut ja jos lapsi saa jouluna kymmenen valtavaa möhkölelua niin minne me joudumme? Kadulle me joudumme, koska emme enää mahdu tähän pieneen kotiin kaikkien niiden hirvittävien lelujen kanssa. Täällä ne sitten asuvat ja mellastavat ja me katselemme tuhoa ikkunasta ulkopuolelta, että voi kun oltais osattu pitää joku tolkku ennen kuin kaikki meni ylenpalttisuuksiin. Yrittänen jatkossa hoitaa asian niin, että lapsi saa yhden toivomansa asian, ellei se ole ihan mahdoton, ja sitten mahdollisesti jotain pientä ja tarpeellista päälle. Ehkä se yksi juttu on sitten merkityksellisempi. Näin sanoo yksivuotiaan äiti, joka on vielä niin kovin kirkasotsainen lasten materialismin suhteen. Mutta täytyy sitä olla periaatteita, joista voi sitten tarvittaessa tinkiä.

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Taisteluni. Ensimmäinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja. (Min Kamp I)
Suom. Katriina Huttunen
Like 2011

Kaverini äiti sanoi joskus, että hän rakastaa kirjallisuutta, mutta ei ikinä lue mitään fiktiivistä. Teiniminä nauroi tuolloin sisäisesti ajatellen, että ääliö mikä ääliö. Jo tuolloin olin vahvasti sitä mieltä, ettei mitään tosipohjaista kannata lukea. Kaikki hyvä kirjallisuus on fiktiivistä. Nykyään uskon tosin, että myös tosipohjainen kirjallisuus on fiktiivistä ja oikeastaan koko maailma. Ainahan kaikki on jonkun näkemys asiasta. Ei voi astua samaan jokeen kahdesti ja trallalaa, mitä näitä oli.

No kuitenkin. Tästä Karl Ove Knausgårdista kohistiin niin kovasti, että päätin kuitenkin tarttua siihen. Kovasti on Karl Oven isän suku hermostunut tästä kirjasarjasta, minkä tavallaan ymmärrän, koska kyllä tämä on yksi rujoimpia alkoholismin kuvauksia, joita olen lukenut. Ehkäpä juuri siksi, että tässä on tosipohja. Olen silti iloinen, että Karl Ove on kirjoittanut tämän.

Yleensä elämänkerroissa ja muussa todellisuuteen nojaavassa on se ongelma, että niissä on liikaa henkilöitä ja kirjoittaja kokee liikaa tarvetta kertoa kaiken, ettei vain loukkaisi ketään tai ettei kukaan pääsisi sanomaan, ettei tuo ole totta. No, eihän totuutta voi kertoa, pelkästään oman näkemyksensä siitä, ja se kuitenkin poikkeaa kaikkien muiden näkemyksistä, joten siinäpä sitä ollaan. Knausgård on onneksemme niin taitava kirjoittaja, että Taisteluani lukiessaan voi enimmäkseen unohtaa, että nämä asiat ovat oikeasti tapahtuneet ja että nämä ihmiset ovat oikeasti olleet.

Luulen, että Knausgård nojailee tiukasti Proustiin, mutta siitä en voi puhua mitään, koska en ole itse lukenut Proustia. Puolisoni kuitenkin on, joten kävimme aika jännän keskustelun muistoista ja kirjallisuudesta, jossa minä viittasin Karl Oveen ja hän Marceliin. En tiedä tuliko kumpikaan hullua hurskaammaksi, mutta niinhän täällä muutenkin kaikki puhuvat jatkuvasti toistensa ohi, joten kaiketi se oli kuitenkin keskivertoa ansiokkaampi keskustelu, kun aiheena oli kuitenkin korkeakirjallisuus.

Mitähän tästä itse kirjasta voisi sanoa? Se kertoo Karl Ove Knausgårdin isäsuhteesta. Lapsuudesta ja isän kuolemasta. Luin jostain syystä kirjan todella hitaasti, mistä ehkä johtui, että kirjan alkupuolella nuoren Karl Oven pyrkimys päästä uutena vuotena juomaan kaljaa tuntui viikkojen mittaiselta äpöstykseltä. Jos nyt jotakin tästä kirjasta muuttaisin, niin tuota seikkailua olisi ehkä voinut napsaista muutaman kymmentä sivua. Mutta puolivälin jälkeen kirja ottaa uutta vauhtia. Se muuttuu vähän sosiaalipornoksi, mutta kiinnostavammaksi.

En tiedä aionko lukea toista kirjaa Karl Oven taistelusta. Toisaalta pidän Karl Ovesta ihan mahdottomasti, mutta toisaalta en edelleenkään pidä tosipohjaisesta kirjallisuudesta. Tositarinoissa kun on se ongelma, että ne eivät varsinaisesti lopu, ne vain ovat. Vihaan muuten myös avoimia loppuja. Minusta kirjailija on lukijalle velkaa alun ja lopun, mutta tositarinoilta tätä ei tietenkään voi odottaa, koska sellaista se elämä on. Kovasti jäi kuitenkin vaivaamaan, että mitä Karl Oven isälle oli tapahtunut ennen kuolemaa, mutta ilmeisesti toinen kirja kertookin Knausgårdin avioliitosta, joten en tiedä avaanko siinä vain lisää ratkaisemattomia arvoituksia ja lopulta ajaudun lukemaan kaikki tuhannet sivut Knausgårdin elämästä. Tosin Knausgård on niin upea kirjoittaja, että voisi sitä ihminen aikansa huonomminkin käyttää. Voi hitto kun tämä olisi vielä fiktiota!

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Rentoa joulua

Olemme siirtyneet joulun viettoon. Matka ei ole ollut erityisen rentouttava tähän saakka, siihen on nimittäin liittynyt erinäisiä mahatauteja ja lapsen temperamentin yllättävä kasvu potenssiin kolmekymmentäkuusi, mutta elän toivossa, että huomenna joulurauha koittaa sekä mahoillemme että aivoillemme.

Olen lukenut pitkästä aikaa yhden kirjankin loppuun, mutta yrittänen blogata siitä lähipäivinä. Nyt on tärkeämpää asiaa. On nimittäin käynyt niin, että minusta on kuoriutunut ehta joulunatsi!

Jouluihimme on aina liittynyt tietynlainen perfektionismi, joka on näkynyt esimerkiksi sellaisena päättömyytenä, että äitini pakotti isäni sahaamaan joulukuusesta oksia irti ja poraamaan ne uudelleen kiinni soveliaampiin kohtiin runkoa. Kuusi muuten sietää tämän ihan hyvin, neulaset eivät tipu poratuista oksista sen kummemmin kuin muistakaan. Lisäksi meillä lapset eivät ole koskaan saaneet osallistua kuusen koristeluun, koska muutenhan siitä ei tulisi täydellinen. Mahdollisesti sain ripustella parit palloset, mutta sitten äiti tuli perässä ja ripusti ne oikein. Ajattelin aina, että sitten kun minä saan päättää niin kuusi saa olla kyllä ihan miten sattuu ja se on parempi niin.

Mutta nyt kun äitiä ei enää ole, olen huomannut, että hän on löytänyt korvaajan. Minut! En olisi ikinä uskonut kiristeleväni hampaita kun kummityttöni haluaa osallistua kuusenkoristeluun. Pidättelen väkisin itseäni sivummalla, etten kiellä häntä ripustelemasta miten sattuu. Ohjeistan kuitenkin taukoamatta. 

"Huomaathan, että ne pallot kannattaa ripustaa kynttilöiden lähelle niin ne kimaltavat kauniisti?"

"Yritä laittaa joka puolelle niin tulee tasapainoisen näköinen."

"Mehän katsotaan sitä kuusta lähinnä näistä kahdesta suunnasta, ei kannata ripustaa kovin paljon koristeita sinne sohvan taakse."

"Varmaan nyt alkaa riittää ettei tule liikaa koristeita."

"Älä ota enää enempää niitä härpäkkeitä!"

"Jospa minä ripustan nämä!"

"No niin, pysytäänpä nyt kaikki kauempana, ihaillaan tätä kuusta nyt täältä toiselta puolelta huonetta niin se ei varise eikä neulaset kulkeudu joka paikkaan."

"ANTAKAA NIIDEN KORISTEIDEN OLLA!!!"

Että rentoa joulua vaan kaikille, toivottaa juurisyntynyt christmas führer, kuten siskoni minua ystävällisesti tänään kuusenkoristelun jälkeen kutsui.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Gosford Park

Robert Altman, 2001.

Perjantaina kävi hassu juttu. Istuimme ruokapöydässä ja mietiskelin ääneen, että koska puoliso on lähdössä pikkujoulustamaan, voisin illalla syödä herkkuja ja katsoa jonkun leffan. "Voisin katsoa viimein Gosford Parkin", sanoin. Se on nimittäin jököttänyt hyllyssä diiviidii-muodossa useita vuosia ja koska puoliso on nähnyt sen, on sen katsominen jäänyt. Yleensä kun puoliso lähtee kreisibailaamaan suunnittelen katsovani joko Gosford Parkin tai La Stradan, mutta sitten kuitenkin jämähdän katsomaan telkkarista puolivälistä 27 dresses. Selailin siinä samalla syödessäni TV-maailmaa ja käänsin oikean päivän sivulle ja mitä ihmettä, perjantaina kello 21 Teeman elokuvafestari esitti Gosford Parkin. Olin aivan, että ohhoh ja puolisokin oli aivan, että jopas nyt, ja lapsi oli aivan, että töö, koska se on se, mitä hän yleensä kommentoi asiaan kuin asiaan.

Niin minä sitten katsoin Gosford Parkin. Ja hyvähän se oli. Kerta kaikkiaan aivan erinomainen. Mutta mitä voi olettaa, kun käsikirjoittaja on sama kuin Downton Abbeyssa, ympäristö on samantyyppinen kuin Downton Abbeyssa ja osa näyttelijöistäkin on samoja kuin Downton Abbeyssa. Okei, yksi, Maggie Smith, mutta kun se yksi on Maggie Smith niin kuka kaipaa muita. Gosford Park on toki sata kertaa synkeämpi kuin Downton Abbey, eikä tarinana tokikaan vertailtavissa, mutta samantyyppistä upstairs-downstairs-meininkiä näissä kuitenkin oli kovasti.

Eipä mulla oikeastaan muuta siitä asiasta.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Kirjoittamisesta

Perjantaisin minulla on kirjoituspäivä. Silloin tulen heti herättyäni kahvikupin kanssa tietokoneelle ja yritän olla toimelias. Joskus se onnistuu hyvin ja saan paljon aikaan. Kun kirjoittaminen sujuu, se on parasta mitä on. Sitä ei voi edes kuvailla miten ihanalta tuntuu, kun tarinaa soljuu sormista näytölle, eikä itsekään oikein tiedä mistä se siihen pötkähti, 15 sivua valmista proosaa. Posket punoittavat, vapisuttaa ja tekisi mieli puhua vain omasta kirjoittamisestaan. Ja kun lukee vanhaa tekstiä ja miettii tyytyväisenä, että ihan kuin tämän olisi kirjoittanut joku hyvinkin fiksu, hauska ja lahjakas ihminen.

Sitten on taas näitä päiviä kun mikään ei suju. Ei keksi mitään, kaikki tuntuu ihan banaalilta ja ei edes keksi nimiä hahmoille ja sitten jumittuu kahdeksi tunniksi tuskaisena epäröimään, kun ei edes tiedä mikä on salonkinäytelmä eikä millään pääse yli siitä, vaikkei asia oikeasti ole edes tärkeä. Silloin tuntuu, että on häpeäksi itselleen ja parempi olisi vain deletoida kaikki ja unohtaa typerät haaveet ja antaa parempien ihmisten kirjoittaa ja tyytyä itse lukuhommiin, jotka kyllä nekin jumittavat.

Yleisesti en usko mihinkään inspiraatioon. Tai uskon, että sellainen on, mutta en usko, että kovinkaan montaa romaania on kirjoitettu pelkän inspiraation vallassa. Runoja varmasti paljonkin, mutta niistä minä en tiedä mitään. Sean Conneryn roolihahmo sanoi elokuvassa Finding Forrester jotain sellaista, kuin että "the most important thing about writing is to write", ja se on totta. (On mahdollista, että roolihahmo ei sanonut niin, mutta totta se on silti). En saisi mitään aikaan ellei joku, yleensä puolisoni, pakottaisi minua kököttämään tässä ja kirjoittamaan vaikkei yhtään huvita. Ja usein kun vain aloittaa niin kyllä sieltä lopulta jotain käyttökelpoistakin ilmestyy näytölle. Luominen on raakaa työtä.

Haaveilen, että jonain päivänä minulla on oikea työhuone jossain muualla kuin kotona, ja saan mennä sinne joka päivä. Siellä on työpöytä ikkunan ääressä ja sohva tai nojatuoli ja kahvinkeitin. Sitten minä istun siellä kirjoittamassa tai lukemassa kahvikuppi kätösessä ja se on työtä. Ehkä jonain päivänä. Sitä ennen pitäisi vielä kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa ihan tässä tämän pöydän ääressä tällä läppärillä, jonka välilyötinäppäin on rikki ja gryyh ja graah.

Ja näin hän taas kulutti puolisen tuntia aivan hyvää kirjoitusaikaa haaveilemalla ja bloggaamalla. Mutta parempi varmaan tämä itsereflektio kuin se, miten käytin edellisen puolisen tuntia. Pelasin Candy Crush Sagaa. Hitto se on koukuttava!

PS: Jos joku tietää, millainen on salonkinäytelmä, niin mielelläni kuulen. Istutaanko siinä vain salongeissa tai vastaavissa tiloissa puhelemassa keveitä hupsuja? Näin kuvittelen.

torstai 13. joulukuuta 2012

Synecdoche, New York

Charlie Kaufman, 2008

Satuimme eilen unohtumaan kanavalle kun Anu Silfverberg esitteli Teeman elokuvafestarin elokuvan Synecdoche, New York. Muistimme puolison kanssa, että olemme kyllä katsoneet elokuvan yhdessä, mutta emme kumpikaan erityisemmin pitäneet siitä silloin. Mutta nyt Anu Silfverberg, Jani Kaaron ohella mielestäni maan johtava älykkö, kehui elokuvaa "vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen parhaaksi elokuvaksi". Puoliso tuhahti moiselle väitteelle, mutta koska myös hän arvostaa Silfverbergiä, jotenkin jämähdimme katsomaan, olimmeko todella niin väärässä ensimmäisellä katsomiskerralla.

Itse asiassa muistelen, että nukahdin edellisellä katsomiskerralla. Muistin elokuvasta vain muutamia yksityiskohtia: miniatyyrimaalaukset, palavan talon ja alati leviävän teatteriprojektin. Ja sen, että olin hyvin pettynyt. Olen nimittäin pitänyt Kaufmanin käsikirjoittamista elokuvista ihan pöljänä. Esimerkiksi Adaptation tai Being John Malcovich tai Eternal Sunshine of the Spotless Mind. Pidän Kaufmanin täysin pidäkkeettömästä mielikuvituksesta ja surumielisestä hassuudesta. Ensimmäisellä katsomiskerralla Synecdoche, New York oli mielestäni vain epäonnistunut sekoilu.

Elokuva kertoo Caden Cotardista (Philip Seymour Hoffman), teatteriohjaajasta, joka on luulosairas ja pelkää kuolemaa. Cadenin ihmissuhteet ovat sekaisin, vaimo vie tyttären Berliiniin, Caden saa toisen tyttären näyttelijän kanssa, mutta ei edes muista lapsen nimeä. Hänellä on tärkeä ihmissuhde myös teatterin lipunmyyjään Hazeliin, joka muuttaa alati palavaan taloon. Caden ryhtyy ohjaamaan näytelmää, joka paisuu ja paisuu, lavasteet leviävät, koskaan ei tule valmista. Elokuva on surullinen, hyvin surullinen. Se kertoo elämästä ja kuolemasta. Mutta samalla se on hauska. Koska se kertoo elämästä ja kuolemasta.

Mutta nyt Anu Silfverberg ystävällisesti juonsi minut sisään elokuvaan ja antoi katsomisohjeet. Hän sanoi jotain sinne päin, kuin että katsojan pitäisi hyväksyä elokuvan surrealismi ja absurdiudet, eikä yrittääkään seurata mitään tarinaa tai ratkaista arvoitusta. Yritin katsoa avoimin mielin. Ja sanottava on, että ei Synecdoche, New York edelleenkään ole lempielokuvani eikä edes minun mielestäni Kaufmanin paras työ, mutta kyllä minä tällä kertaa pidin elokuvasta noin sata prosenttia enemmän kuin aiemmin ja pysyin ihan hereilläkin loppuun asti.

Anu Silfverbergin huomattavasti ansiokkaamman kirjoituksen elokuvasta voit lukea Teeman sivuilta: Kiitos, Charlie.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Rautarouva

The Iron Lady
Phyllida Lloyd, 2011.

Rautarouva on elokuva Margaret Thatcherista. 

Itselleni Thatcher on hahmo lapsuudesta, täti joka hymyilee kuvissa Ronald Reaganin kanssa, jolla on huomattava frisyyri ja kunnianarvoisa hymy. Muistelen lapsuudessa poimineeni ilmeisesti kotikeskusteluista, että on hyvä, että nainen on noussut noin korkealle. Siksi minulle on näin aikuisena tullut hieman järkytyksenä, että Thatcher ei ehkä sittenkään edustanut ihan ominta politiikkaani, eikä myöskään tainnut olla mikään pehmeän äidillinen maan johtaja.

Ei politiikasta sen enempää, Rautarouva ei varsinaisesti käsittele sitä kovin paljon. Se kertoo Margaretista, joka oli valmis tekemään mitä tahansa politiikan vuoksi. Ja Margaretin miehestä Denisistä, joka oli myös valmis mihin tahansa Margaretin politiikan vuoksi. Elokuvan Margaret on vanha nainen, joka elää lähes vankina kodissaan. Hänen miehensä on kuollut, mutta Margaret näkee hänet silti kaikkialla. Pitäisi laittaa miehen vaatteet pois, mutta se on niin vaikeaa, kun mies tarvitsee niitä vielä. Tytär käy kylässä hössöttämässä, mutta poika on muuttanut Etelä-Afrikkaan. Kukaan ei enää kysy Margaretin mielipidettä terroristi-iskuihin eikä saa edes mennä itse kauppaan ostamaan ylihintaista maitoa.

Toisena linjana kulkee nuoren Margaret Robertsin matka maailman vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi. Aika hurja matka toki, mutta huomattavasti kiinnostavampaa minun mielestäni on vanhan Margaretin elämä. Miten vaikea on olla ilman puolisoa, joka on tukenut ja ollut toveri koko aikuiselämän. Elokuvassa Margaretin ja Denisin suhde kuvataan ihanaksi. Sen perusteella voisi sanoa, että toki Margaret Thatcher oli varmasti itse oman onnensa (tai onnettomuutensa, miten sen nyt ottaa) seppä, mutta kyllä hänellä oli huima onni saada noin hieno puoliso, joka alusta asti oli valmis tukemaan vaimoaan kaikessa. Enpä usko, että sellainen oli kovin yleistä vuonna 1951, jolloin Thatcherit avioituivat.

Yleensä en ole kovin innostunut ensinnäkään tosipohjaisista tarinoista ja toiseksikaan poliittisista tarinoista, mutta Rautarouva oli mitä ilmeisimmin poikkeus. Meryl Streep on tietysti upea pääosassa, milloinpa ei olisi, ja näkökulma vanhaan valtiorouvaan on oikeasti varsin koskettava ja yleisinhimillinen. Kyllä siinä alkoi ihminen itsekin sohvallaan miettiä, että mitä tekisi jos puoliso jotenkin katoaisi, koska kuole hän ei, enkä minäkään, se on jo sovittu. Ainakaan en laittaisi vaatteita pois, vaan käyttäisin niitä itse. Puolisollani on tosi hienoja vaatteita.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Joulukoristuksista

Monissa seuraamissani blogeissa on stressailtu joulukoristeita ja että ollaanko nyt aivan myöhässä kun aikoo laittaa joulun vasta joulukuun alussa. No ei olla, voin luvata. Minun mielestäni joulukoristeet kaivetaan esille aatonaattona ja laitetaan pois loppiaisena. Tosin tässä ihan omassa kodissani joulukoristeita on tasan yksi kappale, isohko tonttu, joka majailee yläkaapissa, koska kukaan ei muista/viitsi/halua ottaa sitä esille. Tämä johtuu siitä, että en ole ollut kertaakaan joulua kotona vaan körötellyt aina junalla valmiiden konvehtirasioiden ääreen. Niin tänäkin vuonna. Tosin joka vuosi harkitsen (ja vuosi vuodelta vakavammin), että pitäisköhän kuitenkin jäädä kotiin kun onhan siitä reissaamisesta vaivaa. Mutta joka kerta olen tajunnut, että myös joulun laittamisesta on vaivaa, paljon enemmän vaivaa kuin junassa kököttämisestä.

Lisäksi olen kovasti jouluihminen. Tykkään joululauluista, kynttilöistä, joulutortuista, yhdessäolosta ja joulukuusen tuoksusta. En vaan itse osaa sellaista luoda, siksi on kiva körötellä paikkoihin, joissa kaikki on valmista. Käsitykseni hyvästä joulusta on kerrassaan ylenpalttinen, koska äitini oli mitä älyttömin jouluihminen. Kaikki piti koristella ja olla viimeisen päälle. Siksi en voisi omassakaan kodissani tyytyä pariin kynttilään, kaupan graaviloheen ja tekokuuseen. Ei ei. Ei sellainen käy. Pitää olla jouluastiat, joulumansetit, jouluservetit, kuuttatoista sortimenttia alkupaloja ja taatelikakku, josta kukaan ei pidä.

Viime jouluna kävimme perhetaistelun siitä, voimmeko ostaa jouluvalot. Puolison mielestä ne ovat typerimmän näköinen härpäke maailmassa, mutta pidin pääni. Sitten asettelin jouluvaloni paikalleen kirjahyllyyn ja puoliso silmäili niitä kriittisesti. Sitten hän tuumasi: "Nehän on ihan kivat eikä yhtään jouluiset. Enemmänkin sirkuspallot." Näin sovimme, että sirkuspallot saavat olla tunnelmallisesti paikallaan ympäri vuoden, koska ovat niin värikkäät ja kivat, eivätkä jouluiset. Eli nämäkään eivät ole joulukoriste, vaikka alunperin ne sellaiseksi aiottiin.


Eilen meille kuitenkin ilmestyi jotain epäilyttävän jouluista. Ovikello soi kesken imuroinnin (jota suoritti siis puoliso, en tietenkään minä, hyvänen aika) ja riensin avaamaan lapsi sylissä. Oven takana seisoi pelottavan näköinen mies, joka ojensi korttia, jossa ilmoitti olevansa kuuro ja myyvänsä käsintehtyjä leluja rahoittaakseen leikkauksensa. Hän näytti kauneudeltaan kyseenalaista lumiukkolelua. Hän piirsi hinnan sormella oveen, 16€. Koska teeskentelen mielelläni olevani hyvä ihminen ajattelin tietysti, että annan miehelle rahaa, mutta en oikeastaan halunnut lelua. Kävin hakemassa lompakkoni ja ilmeni, että minulla on 6 euroa 70 senttiä. Ilmeilin ja eleilin, että siinä kaikki. Mies harkitsi, otti rahat ja ojensi ruman ja vilkkuvan lumiukon juhlallisesti ja elehti, että se on lapselle. Niin että nyt meillä on vilkkuva ruma lumiukko, jonka kuurot ovat tehneet käsin. Tosin vähän epäilen, että kyseiset kuurot ovat pienikokoisia ja töissä aasialaisessa tehtaassa, mutta kuurot kuin kuurot. Todisteena kuvamateriaalia.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Downton Abbey -päivä!

Lapsi on flunssassa ja valvoin neljään hätkähdellen, että oksentaako se vai tukehtuuko se. Mutta ei se haittaa, koska tänään on tiistai, viikon paras päivä, Downton Abbey -päivä!

Olen pienestä asti hurahtanut historiallisiin aikakausiin. Ala-asteella olin aivan hurmaantunut tyttökirjojen sisäoppilaitosmeininkiin ja muinaiseen Egyptiin. Sitten tulivat inkat ja muut intiaanit, Amerikan sisällissota ja Tuulen viemää. Nyt olen pitkään ollut omituisen kiinnostunut natseista. Siis sillä tavalla abjekti-kiinnostunut, että on niin käsittämättömän ällöttävää, että pakko tonkia lisää. Ja sitten sitä tulee lukeneeksi kaikenlaista, kuten Littellin Hyväntahtoiset tai Nürnbergin haastattelut.

Mutta nyt huomaan, että olen hurahtanut myös 1900-luvun alkupuolen Englantiin. Siihen aikakauteen kun yläluokkainen aateliskartanomeininki vetelee viimeisiään. Mistä Downton Abbeykin kertoo. Se on hirmuisen mielenkiintoista. Kuten Granthamin jaarli sarjan alussa muotoili, hänen velvollisuutensa Downton Abbeyssa on pitää huolta kartanosta ja huolehtia, että henkilökunnalla on töitä. Se ei ole etuoikeus vaan velvollisuus. He eivät pukeudu itse, koska muuten miespalvelijat jäisivät ilman töitä. Mutta sitten alkaakin tulla kaikkea ihmeellistä ja uudenaikaista, kuten sähkövalo, autot, puhelin, irlantilainen vallankumouksellinen vävy, naisten äänestysoikeus ja housut naisille. Ja kaiken tämän päälle Downton Abbey on tietenkin myös älyttömän hienosti kirjoitettu draama. 

Kun eilen aloin miettiä, olen Downton Abbeyn lisäksi viimeisen parin vuoden aikana paneutunut itseltäni salaa asiaan useamman kirjan verran. Esimerkiksi Pitkän päivän ilta, jossa virattomaksi jäänyt hovimestari tilittää. Tai Vieras kartanossa, jossa kartano kummittelee. Tai Mitfordin tytöt, joka kertoo ihan oikeista Mitfordin tytöistä, joiden vanhemmat vielä edustivat tuota maalaisaatelia, mutta tytöt lähtivät luovimaan kuka minnekin, natseiksi ja kommunisteiksi, esimerkiksi.

Mutta nyt se Downton Abbey alkaa, Sybil näköjään synnyttää, ei voi pohtia enempää.