torstai 1. marraskuuta 2012

Taivasten vanki

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki (El prisionero del cielo)
Otava 2012

Suhteeni Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaan on vähän hankala. Alunperin Tuulen varjoa lukiessani vierastin tosi paljon Ruiz Zafónin mahtipontista ja polveilevaa kieltä. Se tuntui jotenkin niin teeskentelevältä. Mutta sitten tarina imaisi mukaansa ja kielikin alkoi tuntua ihan tarkoituksenmukaiselta. Silti jokaista näistä kolmesta ilmestyneestä aloittaessani on kieli ollut vieraannuttava elementti minulle. Esimerkiksi tämmöinen:

"Harhailimme Riberan kaupunginosan pikkukatuja takoen maailmaa paremmaksi niin kuin meillä oli tapana, kunnes himmeä purppura värjäsi taivaan ja tajusimme, että sulhasen ja bestmanin eli minun oli aika lähteä aallonmurtajalle istumaan ja vastaanottamaan jälleen kerran aamunkoittoa maailman suurimman kangastuksen äärellä, tuon Barcelonan, jonka kuvajainen heräili sataman vedestä."

Tahi tämmöinen:

"Car Lluísin ruokasali ja kadut, joita pitkin olimme tullessamme kulkeneet, olivat kadonneet. Pystyin ainoastaan näkemään tuon toimiston Montjuicin linnassa ja tuon miehen kasvot, joka puhui äidistäni sisintäni korventavin sanoin ja vihjauksin. Tunsin jonkin kylmän ja terävän avaavan tietä sisälläni, raivon jollaisesta en ollut koskaan tiennyt."

Toinen ongelma on, että tarina on niin monimutkainen. Tai siis ei se olisi ongelma, jos sarja olisi valmis ja sen voisi ahmia kerralla, kuten varmaan teenkin joskus eläkkeellä, mutta nyt olen joka kirjan kanssa ihan pihalla, että kuka olikaan kuka ja mitenkäs tämä nyt meni. Kun luin Enkelipelin tovi Tuulen varjon jälkeen, olin ihan hukassa yli puoliväliin kirjaa, kunnes tajusin, että hittolainen, tämähän sijoittuu aiempaan aikaan. Olinkin ihmetellyt miten Semperen kirjakaupan isä ja poika ovat ihan erilaiset kuin Tuulen varjossa, mutta olin ajatellut, että aika hauskasti se Tuulen varjon poika oli nähnyt itsensä tosi erilaisena kuin muille näyttäytyy. Mutta eihän se ollutkaan sama heppu, vaan hänen isänsä. (nyt tämä alkaa kuulostaa ihan Kauniilta ja rohkeilta).

Joka tapauksessa, Taivasten vanki alkaa solmia yhteen Tuulen varjoa ja Enkelipeliä. Päätarina kertoo Tuulen varjon Danielin ystävästä Fermín Romero de Torresista ja tämän Monte Criston kreivi -innoittuneesta paosta Montjuicin vankilasta. Fermínin vankilakaveri on David Martin, eli Enkelipelin sekopäinen kirjailija. Hiljalleen Danielin ja Davidin tarinat alkavat kietoutua yhteen.

Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan paras anti on rakkaus kirjoihin ja kirjailijoihin. Sankareita ovat kirjailijat, nuo sydänverellään, kirjaimellisestikin, taiteilevat ihmisparat, joita riivaa luomisen tuska ja ahdistavat yhteiskunta ja lahjattomat rikkaat paskiaiset, jotka haluavat hyötyä kirjailijapoloista. Sankareita ovat köyhät kirjakauppiaat, jotka rakastavat kirjoja ja kirjailijoita. Sankareita ovat kirjat, joita rakastetaan, poltetaan, tuhotaan, jotka välittävät tietoa ja tarinoita, ja joiden viimeiset kappaleet talletetaan unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Olisi omituista, jos tämmöinen maailma ei uppoaisi minuun.

Hyvä kirja tämäkin. Itselleni Tuulen varjo on tähänastisen sarjan ehdoton huippu, mutta kyllähän Ruiz Zafónin kerronta on ihan omaa luokkaansa.

2 kommenttia:

  1. Tuulen varjo oli ihan huippu, mutta muihin en päässyt ollenkaan kiinni. Pitänee yrittää uudestaan.

    K

    VastaaPoista
  2. Tämä uusin oli melko lyhyt, joten ehkä sille pääset taas kiinni. Väittävät kirjassa, ettei sarjaa tarvitse lukea järjestyksessä, mutta en tiedä miten on oikeasti.

    Tai sitten voit antaa olla ja odotella, että sarja täydentyy ja huitaiset sitten kaikki kerralla. Niin minä varmaan tekisin :)

    VastaaPoista