perjantai 23. marraskuuta 2012

Kirottu Kirottu

Olen viime päivät yrittänyt tahkota Chuck Palahniukin Kirottua, mutta luulenpa, että se jää nyt kesken, vaikka olen kärsinyt jo yli sata sivua. Olisin kauheasti halunnut olla eri mieltä Liinan kanssa, mutta ei, Kirottu on ihan hirveä kirja. Se kertoo lihavasta teinitytöstä, joka on kuollut ja joutunut helvettiin. Helvetissä vellovat ulosteputoukset ja spermameret ja muutenkin on tosi ällöä, mutta samaan aikaan siellä elelevät demonit ovat jotenkin liian kilttejä ja olosuhteet ovat muutenkin liian kivat. Ei Madisonilla tunnu olevan siellä kummempaa hätää. Kyllä helvetissä pitäisi olla itku ja hammasten kiristys, eikä vain pientä ällötystä ja sulaneet kengänpohjat. Lisäksi on outoa, että jos helvetti on täynnä porukkaa historian eri aikakausilta, miksi Madison törmää pelkästään suunnilleen omanikäisiinsä amerikkalaisiin samalta aikakaudelta. Ärsyttävää kerta kaikkiaan! Viimeinen toivo meni, kun Madison kavereineen on pulassa helvetissä ja miettii, että selviävätköhän he elossa tästä. Eivät tietenkään, hehän ovat jo kuolleet ja helvetissä, senkin typerä kirjailija. Vieraannuttava asiavirhe, jonka olisi toki voinut sivuuttaa ja antaa anteeksi, jos kirja olisi muuten edes hieman viehättävämpi. Mutta ei. Ehkä kaikki ärsyttävät asiavirheet selviäisivät jos jaksaisin lukea kirjan loppuun, mutta enpä jaksa, vaan lampsin tänään kirjastoon hakemaan uutta luettavaa.

Harmillista tämä on sikäli, että olen pitänyt aiemmin suomennetuista Palahniukeista ihan älyttömästi. Eloonjäänyt, Tukehtuminen ja Fight Club ovat todella hyviä kirjoja. Tosin Kirotun myötä olen alkanut kyseenalaistaa arvostelukykyäni ja mietin, oliko Palahniukin aiempikin tuotanto yhtä hirveää enkä vain huomannut sitä. 

On tosi surullista kun lempikirjailijat alkavat yhtäkkiä kirjoittaa huonoja kirjoja. Näin on käynyt minulle viime aikoina usein. Erlend Loen uusin kirja oli ihan typerä. John Irving on kirjoittanut viimeiset viisitoista vuotta ihan pöljiä juttuja pikkupojista jotka himoitsevat lihavia vanhempia naisia, ja silti minä luen ne kaikki, kun en voi luopua toivosta, että jossain lymyää se rakas kirjailijani. Onneksi tänä syksynä ilmestyi Irvingin ensimmäinen kirja suomennettuna, joten toivo elää taas kun tartun Vapauttakaa karhuihin. Tosin se saa odottaa varmaan vielä ensi vuoteen.

3 kommenttia:

  1. Höh. Mäkin toivoin, että olisit voinut olla eri mieltä mun kanssa.

    Hirveintä tosiaan on, kun lempikirjailijat siirtyvät epälempikirjailijoiksi. Siksi suosikkien uudet teokset avaa aina jotenkin kauhealla pelolla ja vavistuksella. Tykkään esikoiskirjailijoista ja täysin uusista tuttavuuksista nykyään kovin, ne eivät aiheuta paineita.

    VastaaPoista
  2. Niinpä. Se on kauhea tunne kun innosta väristen avaa lempikirjailijan uuden kirjan ja hiljalleen tajuaa, että tämähän on ihan hirveä. Onneksi enimmäkseen niin ei käy, mutta muutamakin kerta on liikaa. Ja tämä oli kyllä ihan helvetillinen pettymys. Hihi, helvetillinen, hihi.

    VastaaPoista
  3. Jätin kans Palahniukin kesken, en olisi uskonut näin käyvän. Se oli ihan hirveä, kaikki se noin 10 sivua mitä luin.

    Mut Loen uusi Kurt oli hauska, ei ole ihan toivo mennyt.

    K

    VastaaPoista