keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Joogaepätoivo

Pidän mahdollisena, että olen tähänastisen maailmanhistorian paskin joogi. Kävin eilen ensimmäisellä tunnilla. Kaikki muut tekivät mysorea, eli omatoimisesti joogasivat menemään. Minut sijoitettiin salin takaosaan ja täydellisen kaunis joogaohjaaja yritti epätoivoisesti saada minut ymmärtämään.

En ymmärrä miten se voi olla niin vaikeaa. Katsoin kun muut tekevät aurinkotervehdystä ja ajattelin, että joo, noinhan se meni, kyllä mä tuon osaan, ja parin minuutin päästä ähisen matolla pää täysin tyhjänä. Ohjaaja näyttää vieressä mallia, että näin, ja sitten rullaat varpaat näin, ymmärsitkö. Minä vastaan, että joo, ja hymyilen typerästi ja sitten puuhailen ja hengittelen jotain ihan omiani ja ohjaajan kauniista silmistä loistaa epätoivo. Joten kuten rämmin kuitenkin koko sarjan läpi ohjaajan ystävällisellä opastuksella.

Ostin sen kymmenen kerran kortin. Vähän jo kaduttaa. Toisaalta, olen aikoinani oppinut esimerkiksi ajamaan autoa, joten ehkä en ole ihan toivoton kuitenkaan. Inssiajo pomppasi ensimmäisellä kerralla ja muistan elävästi kuinka nieleskelin itkua ja ilkeä inssiukko sanoi, että älä sure, joillakin vain kestää pidempään oppia kuin toisilla. Julmistuin ja ajattelin, että ensin se ei anna minulle ajokorttia ja sitten vielä haukkuu jälkeenjääneeksi. Mutta nyt, viisitoista vuotta myöhemmin ymmärrän, että inssiukko oli oikeassa. Minä nyt vaan opin ihan hiton hitaasti kaikenlaisia koreografioita, mutta sitten kun opin niin olen ihan tosi hyvä. Siis ainakin ajamaan autoa. Omasta mielestäni. Krhm.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Kaksi viikonloppuasiaa

Yritän tässä keksiä miten saisin nämä kaksi toisistaan eriävää asiaa jollain aasinsillalla ängettyä samaan postaukseen, mutta ei siitä varmaan mitään tule, joten tässä teille kaksi erillistä asiaa, joita yhdistää tämä viikonloppu ja minä.

1. 
Aloitin eilen astangajoogaharrastuksen. Tai ainakin harras toive on, että siitä kehkeytyy harrastus. Kävi ilmi, että olen melkoisen notkea ja taipuisa, mutta tässäkin hommassa kompastun siihen, että olen täysin kykenemätön muistamaan minkäänlaista koreografiaa. Joogan ideahan on käsittääkseni, että harjoitus toistuu samanlaisena joka kerta, jolloin se toimii ikään kuin mantrana. Aion nyt yrittää ylittää ällötykseni koreografioita kohtaan ja ostan kymmenen kerran kortin joogasalille. Jos en joulukuun aikana opi edes niitä aurinkotervehdyksiä niin sitten mietin uudestaan. 

Olen jostain saanut päähäni, että olen sellainen joogaihminen ja nyt kun meidän naapuriin perustettiin joogasali niin edes välimatka ei ole enää tekosyy minun ja joogaihmisyyden välillä. Lisäksi, jos aiomme jatkossa viettää kesälomat joogaretriitissä, olisi hyödyllistä osata jonkinmoisesti joogata.

Olen aiemmin tehnyt raskausjoogaa ja äiti-lapsi-joogaa (joka loppui kun lapsi alkoi ryömiä muiden vauvojen päälle sellaista vauhtia, etten ehtinyt kuin palata matolle kun piti taas lähteä hakemaan lasta). Astanga tuntuu noihin hippihommiin verrattuna hirveän vauhdikkaalta. Kauhealla temmolla syöksyillään ja hypitään ja punnerretaan. Mutta kai sen kuuluu mennä niin.

2.
Palattuani astangajoogakurssilta olin ihan poikki. Sitten vaivuin epätoivoon, että voi ei, milloin koittaa sellainen päivä, että oltais koko perhe kotona, ei olis yhtään menoa kellään ja saataisiin tehdä mitä huvittaa. Sellaista päivää ei näkynyt kalenterissa moneen viikkoon. Nieleskelin uupuneena itkua, että miksi pitääkin olla näin menevä seuraelämä. Tänään piti tulla kavereita kylään ja siivottiin heti aamusta. Lähdin kauppaan ostamaan pakastepullaa (meidän bravuuri), kun puoliso soitti, että ei ne pääsekään tulemaan. Hetken olin hyvin hyvin pahoillani, koska pidän näistä ihmisistä ihan älyttömästi, kunnes tajusin, että tässähän on nyt se päivä kun saadaan tehdä mitä huvittaa. 

Mikä onni! Ostin illaksi pitsatarvikkeet (ostettu pizza on tsetalla, kotona tehty on teeässällä, joten tuossa ei ole kirjoitusvirhettä, vaikka joku niin ehkä luuli) ja karkkia. Sitten on saatu aikaan hirmuisesti:

- ostin junaliput koko joulureissulle

- ostin adlibriksestä lapselle omaksi sen lempikirjastonkirjat, koska ne pitää kohta palauttaa kun ne on uusittu kolmesti. Lapsi haluaa nykyään lukea pelkästään Hassuja hurjia hirviöitä ja Yksi hirvi, kaksikymmentä hiirtä. Molemmat ihan superhyviä. Ja halpoja. Lisäksi ostin Jasonin, koska se on minusta ihana. Oletteko huomanneet, että Jasonin äiti Kaarina on sivutyönään alastonmalli, että saa ostettua Jasonille talvitakin? Ei ollut helppoa yksinhuoltajilla 70-luvulla, jos ei ole nytkään. Nykyajan kirjat on ihan lässyjä entivanhaisiin verrattuna.

- paikkasin puolison farkut. Tällä kertaa meni paremmin kuin viimeksi, jolloin ajattelin, että mitä se haittaa vaikka on valkoinen lanka, kuka niitä jaksaa vaihtaa, no ei kukaan. Jouduin sitten värittämään ompelukset tussilla lopuksi. Nyt vaihdoin sinisen langan, joka ei näy ihan niin pahasti, mutta voi olla, että tussi heiluu kohta taas, kun lanka näyttää lähes mustaa farkkua vasten aika sähkönsiniseltä. Oh well. Mutta nyt ainakin tiedän miten korjaan asian, viimeksi meni aikaa pahoillaan oloon, surkutteluun ja miettimiseen, että miten asian ratkaisee ratkomatta (ehhehe).

Ja tähän päättyy tämä täysin päätön postaus. Lähden vääntämään pitsataikinaa.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Kirottu Kirottu

Olen viime päivät yrittänyt tahkota Chuck Palahniukin Kirottua, mutta luulenpa, että se jää nyt kesken, vaikka olen kärsinyt jo yli sata sivua. Olisin kauheasti halunnut olla eri mieltä Liinan kanssa, mutta ei, Kirottu on ihan hirveä kirja. Se kertoo lihavasta teinitytöstä, joka on kuollut ja joutunut helvettiin. Helvetissä vellovat ulosteputoukset ja spermameret ja muutenkin on tosi ällöä, mutta samaan aikaan siellä elelevät demonit ovat jotenkin liian kilttejä ja olosuhteet ovat muutenkin liian kivat. Ei Madisonilla tunnu olevan siellä kummempaa hätää. Kyllä helvetissä pitäisi olla itku ja hammasten kiristys, eikä vain pientä ällötystä ja sulaneet kengänpohjat. Lisäksi on outoa, että jos helvetti on täynnä porukkaa historian eri aikakausilta, miksi Madison törmää pelkästään suunnilleen omanikäisiinsä amerikkalaisiin samalta aikakaudelta. Ärsyttävää kerta kaikkiaan! Viimeinen toivo meni, kun Madison kavereineen on pulassa helvetissä ja miettii, että selviävätköhän he elossa tästä. Eivät tietenkään, hehän ovat jo kuolleet ja helvetissä, senkin typerä kirjailija. Vieraannuttava asiavirhe, jonka olisi toki voinut sivuuttaa ja antaa anteeksi, jos kirja olisi muuten edes hieman viehättävämpi. Mutta ei. Ehkä kaikki ärsyttävät asiavirheet selviäisivät jos jaksaisin lukea kirjan loppuun, mutta enpä jaksa, vaan lampsin tänään kirjastoon hakemaan uutta luettavaa.

Harmillista tämä on sikäli, että olen pitänyt aiemmin suomennetuista Palahniukeista ihan älyttömästi. Eloonjäänyt, Tukehtuminen ja Fight Club ovat todella hyviä kirjoja. Tosin Kirotun myötä olen alkanut kyseenalaistaa arvostelukykyäni ja mietin, oliko Palahniukin aiempikin tuotanto yhtä hirveää enkä vain huomannut sitä. 

On tosi surullista kun lempikirjailijat alkavat yhtäkkiä kirjoittaa huonoja kirjoja. Näin on käynyt minulle viime aikoina usein. Erlend Loen uusin kirja oli ihan typerä. John Irving on kirjoittanut viimeiset viisitoista vuotta ihan pöljiä juttuja pikkupojista jotka himoitsevat lihavia vanhempia naisia, ja silti minä luen ne kaikki, kun en voi luopua toivosta, että jossain lymyää se rakas kirjailijani. Onneksi tänä syksynä ilmestyi Irvingin ensimmäinen kirja suomennettuna, joten toivo elää taas kun tartun Vapauttakaa karhuihin. Tosin se saa odottaa varmaan vielä ensi vuoteen.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Ihan tavallisena päivänä

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (Case Histories)
Schildts, 2011. Suom. Kaisa Kattelus

Usein kysytään, kuka on lempikirjailijasi. Siihenhän ei tietenkään voi vastata vain yhtä nimeä, tai jos voi, niin ei todennäköisesti ole kummoinenkaan lukuihminen. Kummoinen lukuihminen sen sijaan alkaa silmät kiiluen luetella nimiä ja laittaa vielä seuraavana päivänä tekstaria perään, että hitto, unohdin sanoa että tykkään myös tosi paljon jostain mistälie. No, vuosia tähän minun litanjaani kuului Kate Atkinson. Pidin ihan törkeästi hänen 1990-luvulla suomennetuista kirjoistaan Museon kulisseissa ja Ihmiskrokettia. Ne molemmat nököttävät kirjahyllyssäni kunniapaikalla. Sitten jossain vaiheessa tajusin, etten oikein muista, mitä niissä tapahtui, eikä Atkinsonista enää kuulunut mitään, joten lopetin mainitsemasta häntä lempikirjailijoissani.

Sitten viime vuonna ilmestyi Ihan tavallisena päivänä ja kuulin, että se on dekkari. Voihan paska, ajattelin, enhän minä tykkää dekkareista, miksi Kate noin menit minulle tekemään? Kirja sai kuitenkin huomattavan hyvät arvostelut, joten päätin lukea sen jahka ehdin. Ja nyt ehdin. Onneksi. Koska Millennium-trilogian ohella tämä oli paras lukemani dekkari (huomattakoon, etten siis usein lue dekkareita, lähinnä koska ne ovat pelottavia, enkä tykkää pelätä) (usein ne ovat myös huonoja, enkä tykkää huonoista kirjoista) (mutta eivät tietenkään aina, en vaan tykkää dekkareista) (mutta tykkään kuitenkin esim. hyvästä kauhusta, siinä ei haittaa jos pelottaa, dekkareissa vaan usein se pelottava on realistisempi kuin kauhussa ja raiskaajamurhaaja on kamalampi kuin mörkö).

Kirja kertoo yksityisetsivä Jackson Brodiesta, joka saa tutkittavakseen kolme vanhaa rikosta. 1970-luvulla kolmivuotias tyttö katoaa perheen pihalta. 1994 Theo Wyren rakkaan tyttären kurkku leikataan auki kesken ensimmäisen työpäivän. 1979 teiniäiti Michelle ei saa nukuttua ja lopulta tarttuu kirveeseen. Tarinan edetessä nämä kolme tapausta linkittyvät yhteen.  Jackson Brodie on ihastuttavan empaattinen hahmo, joka kärsii hammassärystä ja vihaa ex-vaimonsa uutta miestä, mutta rakastaa tytärtään ja välittää asiakkaistaan enemmän kuin olisi tarpeen.

Välillä lukiessa tuli tunne, että mitenköhän nämä tarinat nyt muka saadaan päätökseen. Tänä aamuna tuli kauhea tunne, että entä jos tämä onkin sellainen dekkari, jossa kaikki jää auki, en tiedä onko sellaisia dekkareita, se ei tunnu kuuluvan lajityypin olemukseen, mutta kaikkihan on mahdollista. Siksi oli pakko kiiruhtaa kirja loppuun ja huokaista helpotuksesta. Ei tämä ollut sellainen dekkari.

Tuntuu, että Cambridgen yliopistokaupunki on pikkuruinen kylä, jossa kirjan henkilöt törmäilevät toisiinsa. Vähän ärsytti välillä kun kaikki loksahteli niin sopivasti paikalleen ja tuli tunne, että ratkaisikohan Brodie rikokset hieman liian helposti, mutta mitäpä tuosta. Atkinson on niin taitava kirjoittaja, että ihan sama. Henkilöhahmot olivat ihania, sekä Brodie, että kaikkien rikosjuttujen ihmiset. Etenkin kadonneen tytön siskot olivat mieleenpainuvia. Kirja oli myös välillä todella hauska, joka on aina plussaa.

Nyt olen tosi tyytyväinen, että hyllyssä on kaksi todella loistavaksi tietämääni kirjaa lempikirjailijaltani, joista en muista mitään. Voin siis nautiskella ne lähiaikoina uudestaan. Lisäksi ilmeisesti tänä syksynä pitäisi ilmestyä uusi Jackson Brodie -suomennos, jonka aion todellakin lukea.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Tunnustuksellisesti teidän

Sain Liinalta tunnustuksen, jota en kyllä mielestäni ole ansainnut, mutta suuri kiitos toki silti. Aivan punastuttaa. Tunnustuksen säännöt olivat seuraavat:

- Kiitä tunnustuksen antanutta bloggaajaa. 

No kiitos vaan vielä kerran!
- Jaa tunnustus kahdeksalle muulle bloggaajalle. 
Minusta tuntuu, että tämä on mennyt jo tosi monelle lempiblogille ja lisäksi vähän ujostuttaa, koska luen blogeja silleen agenttina, etten ole rekisteröitynyt lukija juuri missään. En myöskään kauheasti kommentoi. Yritän kyllä petrata asian suhteen. Kahdeksan on lisäksi tosi paljon. Olen nyt niin häkeltynyt, etten jaa nyt mitään kellekään, anteeksi.
- Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi. 
Mielelläni!

1. Minulla on naurettavan hyvä käsiala. Kerran yliopistossa yksi ihana poika lainasi muistiinpanojani. Hetken päästä näin kun hän esitteli niitä silmät pyöreinä kaverilleen ja huokasi tyrmistyneenä: "Kato, ihan ku tietokoneella tehty!" Hävetti.

2. Epäilen aina, että kaikki vihaavat minua ja olen varma, että he ovat saaneet selville mikä kauhea ihminen olen. Puoliso yrittää aina kysyä, että mitä he voisivat saada selville, mutta en oikein itsekään tiedä.

3. Pidän itseäni ujona ja sulkeutuneena, mutta muu maailma ilmeisesti ei. Yliopiston ekan vuoden terveystarkastuksessa terkkari kysyi, että onko jotain huolia tai muita ongelmia. Kerroin totuudenmukaisesti, että olen aika ujo ja on siksi vaikea saada kavereita. Terkkari purskahti nauruun ja sanoi: "Anteeksi, mutta tuota minun on vähän vaikea uskoa". Menin siitä pettyneenä kahvilaan ja kerroin tämän kahdelle uudelle kaverilleni, jotka räjähtivät nauruun.

4. En ole koskaan harrastanut mitään liikuntaa pidempään kuin pari kuukautta. Olen aloittanut sata lajia, mutta aina jotain tulee väliin. Esim. laiskuuteni. Nyt olen ilmoittautunut astangajoogakurssille, jonka toivon olevan mulle se oikea. Haluaisin kauheasti olla urheilullinen, nimittäin.

5. Minulla on jopa omasta mielestäni huono musiikkimaku. Kuuntelen lähinnä Dingoa, Miljoonasadetta ja Leevi and the Leavingsia, välillä Pariisin kevättä. Tämä johtuu siitä, että olen kovin tekstivetoinen ihminen enkä tajua musiikista mitään. Siksi tykkään kuunnella musiikkia, jossa on hyvät sanat. Ulkomaankielinen musiikkimakuni taas on tosi gay, tykkään teatraalisesti musiikista, kuten Mikasta ja The Arkista. Puolisoni on perheen johtava musiikkimaku. Toivoisin lapsen perivän isänsä musiikilliset puolet, mutta niin vain se nytkin nukkuu tuolla imien unen läpi Dingoa pieniin aivoihinsa. Voi lapsiparkaa.

6. Olen edelleen päivittäin onnellinen, että meillä on tiskikone. Rrrrakastan tiskikonetta!

7. Kirjoitan yhdeksänvuotiaana kehittämälläni nelisormijärjestelmällä. Siihen kuuluu oikean käden peukku, etu- ja keskisormi sekä  vasemman käden peukku. Kirjoitan kuitenkin niin nopeasti, etten ole nähnyt perusteita harjoitella mitään muuta systeemiä.

8. Olen hyvin riippuvainen kofeiinista. Saan ihan hirvittävän halvaannuttavan päänsäryn jos olen puoli päivää ilman kahvia. Yritän kuitenkin rajoittaa kahvinjuonnin kahteen kuppiin päivässä. Puolen litran kuppiin. Tykkään eniten tavallisesta suodatinkahvista rasvattomalla maidolla. Tämä on ilmeisesti kotoa perittyä. Oltiin kerran siskon kanssa trendikkäässä Torrefazionessa ja tilasimme lattet, siemailimme niitä teennäisesti hymyillen, kunnes siskoni kuiskasi: "Tää on ihan hirveetä, olis pitänyt ottaa suodatikahvia." Lähdimme saman tien kotiin keittämään kunnon suodatinkahvit.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Kampaajalla

Kävin tänään kampaajalla.

Kampaajalla käyminen on kaksijakoista. Toisaalta siellä on aivan ihanaa, kun joku härpeltää tukkaa vaikka kuinka kauan, saa lukea uusimmat naistenlehdet, saa juoda kahvia ja usein myös syödä keksin ja nykyisin myös saa olla rauhassa ilman että kukaan kiljuu lahkeessa roikkuen "äitiäitiäitiäiti". Usein lähtiessä näyttää paremmalta kuin tullessa ja joskus se ilo kestää jopa viikkoja.

Mutta kampaaja-aika on vaikea varata, koska toisaalta koen siellä aina ihan hirmuista alemmuutta. Vaikka miten meikkaan ja väkerrän itseäni kotona muutun saman tien kampaajan penkkiin istuessani idiootiksi rumilukseksi. Istun siinä tukka pörrössä ja iho harmaana ja vaatteetkin roikkuu miten sattuu ja kädet näyttää peilissä valtavilta nakkikimpuilta enkä osaa oikein muodostaa kunnollisia lauseita, että voisin kertoa mitä haluan tukalleni tehtävän. Ja takanani seisoo aurinkoisesti hymyilevä kampaaja, joka säteilee kaikenmoista kauneutta niin että silmiä särkee. Hävettää, kun en ole tullut aiemmin, kun olen päästänyt reuhkan niin hirmuiseen kuntoon, ja sitten söpisen jotain, että varmaan taas raitoja ettei tule kovin paha juurikasvu kun en näköjään saa aikaiseksi tulla kovin usein ja joo, leikkaa vaan ihan reilusti kun onhan se taas ihan hirveessä kunnossa, en minä tiedä miten tässä näin taas kävi öhöm. Ihan kuin olisin jotenkin tilivelvollinen kampaajalleni hiusteni pahoinpitelystä kampaajakäyntien välillä.

Yritän yleensä pitää katseen naistenlehdessä kunnes on valmista. Tänään luin Sauli Koskisen elämästä Ameriikassa. Se on kyllä ihana tyyppi. Jotenkin on. Näin sen kerran DTM:ssä ja oli pakko mennä sanomaan, että äänestin sitä BB:ssa, ja heti kun olin tehnyt niin, tajusin, että enhän edes äänestänyt, vaan Nikoa, mikä nyt myöhemmin ajateltuna oli virhe, koska Sauli on tosi paljon ihanampi kuin Niko. Ja olin tietenkin silloin hyvin hyvin nuori, silloin äänestyshetkellä, koska en nykyisin todellakaan äänestäisi mitään BB:a öhöm.

Kuitenkin. Nyt kotona tukkaa ihaillessa olen taas tosi tyytyväinen ja aion pysyä taas muutaman kuukauden poissa kuvankauniiden kampaajien karismapiiristä, joka imee hetkeksi viimeisetkin itsetunnon rippeet ihmisparasta. Mutta kahvi oli hyvää. Ja keksi.

torstai 8. marraskuuta 2012

Huone

Emma Donoghue: Huone (Room)
Tammi, 2012.

Pitkästä aikaa kirja, jota ei olisi millään viitsinyt laskea käsistään. Lukeminen on aina ihanaa, mutta viimeisen vuoden siihen ryhtyminen on ollut välillä tosi hankalaa. Sitten välillä kun löytää jotain, mitä ei millään haluaisi jättää hetkeksikään rauhaan, niin on se vain aivan mahtava tunne.

Huone kertoo viisivuotiaasta Jackista, joka asuu äitinsä kanssa Huoneessa. Oikeastaan ihan hirveästi enempää en viitsi juonesta edes paljastaa, kirjan takakansikin kertoi jo liikaa. Jack on ihana pieni kertoja, joka näkee maailmasta ihmeellisiä puolia. Hän on tosi fiksu ja kiva poika ja rakastaa äitiään ihan mahdottomasti.

On vaikea sanoa olisinko ollut näin tunteella kiinni Huoneessa ellen olisi itsekin pienen lapsen äiti. Ehkä olisin. Osaahan ihminen eläytyä. Ja kyllä tämä oli hieno kirja, oli lukija äiti tai ei.

Loppua kohti tarina vähän lässähtää, mutta itku tuli lopussa. Vähän Jackin ja vähän äidin takia, mutta enimmäkseen siksi, että olisin halunnut lukea vielä lisää Huonetta. Se on hyvän kirjan merkki se.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Aurajuustokermaperunavastoinkäyminen

Ajattelin, että tämä olisi sellainen blogi, jossa ei valiteta. Mutta ei tämä ehkä olekaan. Tosin olen tässä viikonloppuna tajunnut, että ongelmani ovat enimmäkseen todella tekaistuja.

Esimerkiksi lauantaina minua kohtasi mitä suurin vastoinkäyminen. Aurajuustokermaperunat eivät melkein mahtuneet vuokaan! Ne kohosivat aivan laitojen yli. Olin aivan, että mitä tässä nyt pitää tehdä, onko todella otettava isompi vuoka vai jätettävä osa perunoista pois vai miten tämä ongelma ratkaistaan. Lopulta päätin, että kyllä ne siellä paistuessaan menevät kasaan, kuten menivätkin. 

Mutta sitten tulikin seuraava katastrofi. Aurajuustokermaperunat eivät meinanneet kypsyä! Paistoin niitä hartiavoimin (siis meillähän on sellainen kammella käyvä uuni jota pitää koko ajan vääntää) kaksi tuntia ja silti osa jäi al denteksi, eli raa'aksi, koska peruna voi olla vain joko kypsä tai raaka, ei ole muuta vaihtoehtoa.

No siinä sitä oltiin. Valtava vuoka epätasaisesti kypsyneitä aurajuustokermaperunoita. Ilmeni, että yksivuotiaalle ei maistu, kolmekymmentäkaksivuotiaalle ei maistu, mutta onneksi kolmekymmentäkolmevuotiaalle maistui vähän liiankin hyvin, ja näin ollen söin kaikki yksin. Ja siitä pääsemmekin kolmanteen aurajuustokermaperuna-aiheiseen vastoinkäymiseen: ihan hirveä morkkis tulee, kun syö yksinään ison vuoan aurajuustokermaperunoita ja siihen vielä päälle melkein kokonaisen pussillisen lakuja.

torstai 1. marraskuuta 2012

Taivasten vanki

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki (El prisionero del cielo)
Otava 2012

Suhteeni Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaan on vähän hankala. Alunperin Tuulen varjoa lukiessani vierastin tosi paljon Ruiz Zafónin mahtipontista ja polveilevaa kieltä. Se tuntui jotenkin niin teeskentelevältä. Mutta sitten tarina imaisi mukaansa ja kielikin alkoi tuntua ihan tarkoituksenmukaiselta. Silti jokaista näistä kolmesta ilmestyneestä aloittaessani on kieli ollut vieraannuttava elementti minulle. Esimerkiksi tämmöinen:

"Harhailimme Riberan kaupunginosan pikkukatuja takoen maailmaa paremmaksi niin kuin meillä oli tapana, kunnes himmeä purppura värjäsi taivaan ja tajusimme, että sulhasen ja bestmanin eli minun oli aika lähteä aallonmurtajalle istumaan ja vastaanottamaan jälleen kerran aamunkoittoa maailman suurimman kangastuksen äärellä, tuon Barcelonan, jonka kuvajainen heräili sataman vedestä."

Tahi tämmöinen:

"Car Lluísin ruokasali ja kadut, joita pitkin olimme tullessamme kulkeneet, olivat kadonneet. Pystyin ainoastaan näkemään tuon toimiston Montjuicin linnassa ja tuon miehen kasvot, joka puhui äidistäni sisintäni korventavin sanoin ja vihjauksin. Tunsin jonkin kylmän ja terävän avaavan tietä sisälläni, raivon jollaisesta en ollut koskaan tiennyt."

Toinen ongelma on, että tarina on niin monimutkainen. Tai siis ei se olisi ongelma, jos sarja olisi valmis ja sen voisi ahmia kerralla, kuten varmaan teenkin joskus eläkkeellä, mutta nyt olen joka kirjan kanssa ihan pihalla, että kuka olikaan kuka ja mitenkäs tämä nyt meni. Kun luin Enkelipelin tovi Tuulen varjon jälkeen, olin ihan hukassa yli puoliväliin kirjaa, kunnes tajusin, että hittolainen, tämähän sijoittuu aiempaan aikaan. Olinkin ihmetellyt miten Semperen kirjakaupan isä ja poika ovat ihan erilaiset kuin Tuulen varjossa, mutta olin ajatellut, että aika hauskasti se Tuulen varjon poika oli nähnyt itsensä tosi erilaisena kuin muille näyttäytyy. Mutta eihän se ollutkaan sama heppu, vaan hänen isänsä. (nyt tämä alkaa kuulostaa ihan Kauniilta ja rohkeilta).

Joka tapauksessa, Taivasten vanki alkaa solmia yhteen Tuulen varjoa ja Enkelipeliä. Päätarina kertoo Tuulen varjon Danielin ystävästä Fermín Romero de Torresista ja tämän Monte Criston kreivi -innoittuneesta paosta Montjuicin vankilasta. Fermínin vankilakaveri on David Martin, eli Enkelipelin sekopäinen kirjailija. Hiljalleen Danielin ja Davidin tarinat alkavat kietoutua yhteen.

Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan paras anti on rakkaus kirjoihin ja kirjailijoihin. Sankareita ovat kirjailijat, nuo sydänverellään, kirjaimellisestikin, taiteilevat ihmisparat, joita riivaa luomisen tuska ja ahdistavat yhteiskunta ja lahjattomat rikkaat paskiaiset, jotka haluavat hyötyä kirjailijapoloista. Sankareita ovat köyhät kirjakauppiaat, jotka rakastavat kirjoja ja kirjailijoita. Sankareita ovat kirjat, joita rakastetaan, poltetaan, tuhotaan, jotka välittävät tietoa ja tarinoita, ja joiden viimeiset kappaleet talletetaan unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Olisi omituista, jos tämmöinen maailma ei uppoaisi minuun.

Hyvä kirja tämäkin. Itselleni Tuulen varjo on tähänastisen sarjan ehdoton huippu, mutta kyllähän Ruiz Zafónin kerronta on ihan omaa luokkaansa.