torstai 18. lokakuuta 2012

Päivän paras hetki

Useimpien päivien paras hetki on, kun lapsi on viimein taintunut päikkäreilleen ja on 25 minuuttia tai 2,5 tuntia omaa aikaa. Silloin keitän kaffet ja syön. Ja sitten yritän muistella kaikkia niitä asioita, mitä olen aamupäivän aikana suunnitellut tekeväni sitten kun lapsi nukkuu, ja yleensä en muista yhtään tai sitten ne eivät enää tunnu kovin tärkeiltä. Useimpina päivinä teen ihan tietoisen päätöksen, että päikkärihetkenä en tee mitään, mikä ei huvita.

Taustalla kävelykärrykolari ja nukkuva hetken mahdollistaja
Käänsin kuvaan lavastuksellisesti kahvikupin tuolleen etiketti yleisöä kohti, että näette, kuinka kaunokirjallinen olen astiavalinnoissa. Minulla on omituinen tarve ostaa kahvikuppeja ja villapaitoja, kumpiakaan ei tarvita enää yhtään. Minulla on myös kummallinen tarve hyväksyttää kaikki hankinnat puolisolla. Tämäkin. Tiedän kyllä, että itsenäisenä naisena voin laittaa omat rahani vaikka sataan kahvikuppiin, mutta ihan syystä kyseenalaistan harkintakykyni aina kun tiedän olevani ostamassa jotain vähän typerää. Toisaalta, jos puoliso sanoo, että tuo on vähän typerä, silloin todennäköisesti sisuunnun ja varsinkin ostan. Tämä kyseinen kuppi sai kuitenkin hyväksynnän syystä että se on oranssi. Meillä hyväksytään ja ilolla vastaanotetaan kaikki oranssi. Ja sitä paitsi, puolisollani on myös kaunokirjallinen lempikuppi, josta kukaan muu ei saa juoda, joten on ihan perusteltua, että minullakin on. Puolison kupissa on Joycen Odysseuksen viimeinen lause ja se on ostettu Dublinin Joyce-museosta.

Kuppia ostaessani olisin kauheasti halunnut myös Kerouacin On the Road -termarin, mutta en ole lukenut kirjaa, joten en voisi sitä koskaan käyttää missään julkisesti. Se on vähän niin kuin tuolla kaapissa makaava Rolling Stones -teepaita, jota en kehtaa käyttää, koska pelkään Rolling Stones -fanien hyökkäävän kimppuuni ja tappavan minut mojovalla ylenkatseella, kun ilmenee, etten ole kovinkaan perehtynyt aiheeseen. Mutta On the Road pitäis kyllä lukea. Viimeistään ennen kuin lähdetään Amerikkaan. Eli aikaa on vuosia.

Yritän kahvinjuonnilla häätää jäytävän päänsäryn, joka todennäköisesti johtuu hapenpuutteesta aamuyön tunteina, eikä kofeiininpuutteesta. En tiedä kuinka paljon äitejä tukehtuu perhesängyissä, mutta mielestäni vaara on vakava. Oma lapseni usein lähtee unissaan mönkimään ylitseni ja nukahtaa naamani päälle. Sitten en jaksa nostaa lasta pois ettei se herää. Kyllä on tärkeämpää nukkua kuin hengittää.

Lapsi kuvan taustalla nukkuu olohuoneen pinnasängyssä päikkäreitään. Yöt hän nukkuu perhesängyssä, päivisin tuossa. Tämä tiedoksi niille, jotka heti kuvittelivat narauttavansa bloggarin epäjohdonmukaisuudesta. Nyt lopetan tämän typerän jaarittelun ja menen lukemaan tuota aluillaan olevaa kirjaa. Se on uusin Carlos Ruiz Zafón. Vaikuttaa hyvältä, mutta vähän vaikea päästä kiinni. Voi johtua myös hapenpuutteesta.

2 kommenttia:

  1. Koska voin tulla käymään (varastaakseni puolisosi mukin?)

    Ei mulla muuta. Huikea postaus. Nauroin vedet silmissä nukkumisen tärkeydelle. (Ai niin, minäkin haluan aina hyväksyttää kaikki ostokset puolisolla. Hän ei halua olla Virallinen Hyväksyjä, ellen ole ostamassa jotain typerää.)

    Oot paras.

    VastaaPoista
  2. :) Hassua, kun sitä kirjoittelee jotain ja miettii, että voi jeesus mikä aivopieru, ja kuitenkin julkaisee vaan, ja sitten just silloin on jonkun toisen mielestä hassu. Mutta sitten taas kun on oikein äpöstänyt mielestään jotain nerokasta, niin kukaan ei reagoi. Niin kai se menee.

    Ite oot paras. Ja kylään voit tulla erittäin mielellään ihan milloin vaan. Ai niin, ja mun pitää tulla katsomaan teidän koiraa.

    VastaaPoista