maanantai 29. lokakuuta 2012

Nainen, jonka nimi oli Nathalie

David Foenkinos, Stéphane Foenkinos, 2010.

Tunnustettakoon heti, että nukuin elokuvan viimeiset viisitoista minuuttia, joten analyysiin tulee suhtautua mitä suurimmalla epäilyksellä ja ylenkatseella. En kuitenkaan nukahtanut siksi, että leffa olisi ollut huono, vaan siksi, että minulla nyt vaan joskus on tapana nukahdella silloinkin kun ei pitäisi. Nukuin Budapestissa operetissa ja näin unta, että leijuin parvelta alas ja heräsin hätkähtäen kauhuissani. Tämä toistui noin seitsemän kertaa operetin aikana. Jotkut saavat laulun lahjan, minä sain unen lahjan. En valita.

Elokuva oli kuitenkin sen verran semiok, että kun heräsin lopputekstien pyöriessä, kysyin, että miten niille kävi, ja vastauksen saatuani unohdin sen, enkä edelleenkään ole hirveän kiinnostunut. Elokuva kertoo Nathaliesta, jonka ihana mies kuolee. Sitten Nathalie on hyvin surullinen, eikä oikein meinaa päästä elämässä eteen päin. Ihan hauska leffa oli, niiltä osin mitä muistan, ja kerronta oli hauskan omituista.

Eniten meitä nauratti leffan aikana toimisto, jossa Nathalie oli töissä. Kirjailija David Foenkinos ei ollut ilmeisesti jaksanut juurikaan perehtyä eri toimistojen juttuihin, joten toimiston väen työtä oli kanniskella erivärisiä mappeja ja paperipinoja, joista puhuttiin eri numeroilla. Sitten niitä mappeja plarattiin ja niihin vähän kirjoiteltiin ja niistä keskusteltiin hyvin tärkeinä. Se oli tosi hassua. Ja ehkäpä jonkinlainen satiiri toimistotyöstä. Itselläni tuli ainakin mieleen, kuinka pienenä leikittiin toimistoa, kirjoitettiin tärkeänä lehtiöön, soiteltiin tärkeitä puheluita, niitattiin ja rei'itettiin tärkeitä papereita. Tärkeitä oltiin. Ja niin oli Nathaliekin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti