sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Musikaaleista

Haluaisin kovasti olla tunnettu laadukkaiden eurooppalaisten elokuvien ystävänä, mitä olenkin, mutta olen myös tosi monen muun elokuvalajin ystävä. Yksi suurimmista rakkauksistani on musikaalit. En osaa selittää sitä. Ehkä se on jokin pieni stereotyyppinen homo minussa, jonka sydän värähtää aina kun teatraalinen musikaalimusiikki lähtee heläjämään.

Kuva pöllitty internetistä. Sori.
Yleensä tässä vaiheessa ihmisten naama nyrpistyy ja tulee pitkä vuodatus siitä, miten epäuskottavaa on yhtäkkiä purskahtaa lauluun. Minusta ei. Pienen lapsen äitinä välillä tuntuu, että lapseni koko tähänastinen elämä on läpilaulettu musikaali, jossa isä ja äiti vuoron perään lurittelevat menemään. Ja sitä paitsi, eikö fiktiivisen elokuvan nimenomaan pidä ollakin fiktiivinen? Eivät minua haittaa muutkaan elokuvan keinot. En minä jää miettimään, että eikö nuo ihmiset muka huomaa noita kameroita, miksi kaikki aina istuvat ruokapöydän yhdellä puolella, ei autolla voi matkustaa ajassa, ei eläimet osaa puhua, eikä kaikki aina pääty hyvin tai huonosti.

Minulle rakkaimpia musikaaleja ovat esimerkiksi:

1. Hair. Ihan käsittämättömän ihana. Tämän nähtyään tekee mieli omistaa kaikki aikansa hiustenkasvatukselle, rauhalle ja vapaalle rakkaudelle. Berger ehdottomasti on fiktiivisten miesten top kympissä. Itku tulee joka kerta ja ainakin viikon maailma on vähän erilainen. Vähän hipimpi.

2. Cry-Baby. Mulla oli Cry-Baby juliste seinällä varmaan yli kymmenen vuotta. Itse asiassa kunnes muutin tähän nykyiseen parisuhteeseen. Lapsena leffaa katsoi tosissaan ja ihaillen, myöhemmin hoksasi, että ahaa, tämähän onkin komedia. Cry-Baby on vaan ihan tajuton.

3. Viulunsoittaja katolla. Ihana tarina Venäjän juutalaisista, isästä jonka suurin huoli on saada viisi kaunista tytärtä avioon. Itku tulee joka kerta Nousee päivä, laskee päivä -kohdalla. Nyyh. No kato ite.

4. My Fair Lady. Katsoin tämän pienenä niin monta kertaa, että osaan edelleen suurimman osan lauluista ulkoa. En oikein osaa suhtautua tähän objektiivisesti, koska tämä on niin iso osa lapsuutta. Haettiin siskon kanssa usein koulun jälkeen kirjastosta videoita, ja koska valikoima oli varsin suppea, lainasimme suunnilleen joka toinen kerta My Fair Lady ja joka toinen kerta Pekka ja Pätkä neekereinä. Tosin siskoni motto tuolloin oli, että miksi ottaa riski ja katsoa joku uusi elokuva, sehän voi olla huono, kun voi katsoa sellaisen joka on varmasti hyvä. Sitten hän katsoi uudestaan ja uudestaan Uuno Epsanjassa ja Poliisiopisto. Olis ehkä kannattanut ottaa riski jo silloin.

Yhden musikaalin suosiota en minäkään ymmärrä. Cherbourgin sateenvarjot. Se on läpilaulettu, mikä on jo itsellenikin vähän liikaa, ja siitä puuttuu kaikki ihana höpsöys, joka kuuluu rakkaimpiin musikaaleihini. Se oli niin surullinen. Ehkä ongelma on se, että en yleensäkään tykkää toivottoman surullisista tarinoista. Ymmärrän niiden arvon, mutta en pidä niistä. Optimisti on optimisti elokuvavalinnoissaankin.

5 kommenttia:

  1. voi, niin samaa mieltä musikaaleista. niillä on oma sijansa - miksi kaiken pitäisikään olla tosikkomaisen järkevää...
    vain cherbourgin sateenvarjoista olen eri mieltä, en ehkä sen tasosta musikaalina (liila laulu on liikaa) mutta aikansa ikonina. tärkein syy katsoa se moneen kertaan olivat ne vaatteet! ja värit. kauniit ihmiset. ja kauniit melodiat.
    silloin nuorena koin sen surullisena, mutta kun näin sen sattumalta pari vuotta sitten, huomasin että siinähän onkin happy end!! kumpikin nuorista rakastavaisista sai itselleen sopivan, onnellisen elämän tahollaan. muu ratkaisu ei olisi onnistunut.
    -kaisa

    VastaaPoista
  2. Mä oon tosi huono musikaalienkatsoja, millä tarkoitan lähinnä, etten ole ikinä tullut katsoneeksi niitä. Mutta listalta puuttuu klassikkojen klassikko: Buffy Vampyyrintappajan musikaalijakso :D Jos et ole nähnyt, voidaan katsoa se yhdessä (lue: mikään ei pelasta sua.)

    Tästä surullisuudesta en oikein tiedä. Periaatteessa olen samaa mieltä, mutta toisaalta olen tänään kyynelehtinyt teatraalisesti aina kuunneltuani Alfonsina y el Mar -biisin, joka on totta kai pitänyt kuunnella vähintään neljästi eikä esimerkiksi nolla kertaa kyynelten välttämiseksi. Huoh.

    VastaaPoista
  3. Kaisa: Ehkä mun pitää katsoa sateenvarjot uudestaan. Ehkä olin liian nuori ymmärtämään sitä. Vähän niin kuin minusta on ihan hirveää, että lapset pakotetaan (tai toivottavasti ei enää pakoteta, 90-luvulla ainakin vielä pakotettiin) lukemaan Seitsemän veljestä peruskoulussa, kun eihän sen ikäinen voi ymmärtää sitä. Tai ehkä joku voi, mutta itse en ainakaan voinut. Ymmärsin vasta aikuisena, se on ihana kirja.

    Liina: En ole nähnyt Buffyn musikaalijaksoa, mutta mitään en katsoisi mieluummin!
    Mua alkaa itkettää aina kun kuulen Anssi Kelan Mikan faijan BMW. Se on maailman surullisin biisi. Se ja Jeff Buckleyn versio Hallelujahista.

    VastaaPoista
  4. Sateenvarjot on ihaninta, enkä edes kauheesti pidä musikaaleista.

    Enää ei onneks pakoteta lukemaan, kuuntelin juuri eilen esitelmän Nälkäpelistä.

    K

    VastaaPoista
  5. Luulen, että monen muunkin musikaalielokuvien ystävän top 4:sta löytyy Viulunsoittaja katolla - eikä tosiaan ihme. Eikä myöskään ihme, että se löytyy lukuisten teattereiden ohjelmistosta. Niin myös Ypäjän musiikkiteatterilla nyt kesällä 2013. Tervetuloa katsomaan saako Nousee päivä, laskee päivä meillä sinut kyyneliin :) http://www.ypajanmusiikkiteatteri.fi/
    http://ypajanmusiikkiteatteri.blogspot.fi/

    VastaaPoista