perjantai 26. lokakuuta 2012

Easy Rider

Dennis Hopper, 1969.

Easy Rider on upea elokuva. Yli neljäkymmentä vuotta ja silti se näyttää tosi raikkaalta. Elokuva ei ole vanhentunut, mutta huomaan itse aikuistuneeni. Nuorempana hippikuvauksia katseli ihastuneena. Toivoi itsekin joskus pääsevänsä osalliseksi yhteisöllisyydestä, vapaudesta ja kaikesta sellaisesta. Silloin ei nähnyt tässäkin elokuvassa selkeästi esitettyä kritiikkiä sitä kohtaan.

Easy Rider kertoo kahdesta moottoripyörällä matkaavasta miehestä, Captain Americasta ja Billystä. Elokuvan alussa he tekevät ansiokkaat kokaiinikaupat ja siitä tienatuilla rahoilla lähtevät matkalle Los Angelesista New Orleansin kautta kohti Floridaa, jonne on tarkoitus jäädä olemaan onnellinen huumerahojen turvin. No, kaikkihan ei ole niin ihanaa kuin on ajateltu. Ihmiset ovat takapajuisia, ennakkoluuloisia, moniongelmaisia ja väkivaltaisia.

Puolivälissä leffaa miehet eksyvät liftarin mukana hippiyhteisöön, jossa sielläkin on ongelmia. Hipit yrittävät viljellä maata ja elää omavaraisesti, mutta koska ovat typeriä kaupunkilaiskakaroita, niin nälkäähän siellä nähdään ja etsitään talvella kuolleita eläimiä tienpientareilta. Lisäksi iso osa ajasta tuntuu kuluvan pilvessä hörähtelyyn. Muistan, kuinka eka kertaa leffaa katsoessani ihastelin tuotakin yhteisöä, mutta nyt tajusin, että en kestäisi 60-luvun hippiyhteisössä puolta tuntia. Palaisi niiiiin hermot pilvessä jumittaviin hippeihin ja siihen, että yhtäkkiä keittiöön pölähtää miimikkoseurue ja perseestä kähmiviä motoristeja kun ihminen yrittää tehdä sapuskaa. Ja se liftarihippi oli salaperäisyydessään superrasittava.

Elokuva herätti perheessä keskustelua tuollaisesta näennäisen vapaasta tyhjänpanttina vaeltelusta. Että onko se tarpeen. Puolison mielestä ei ole. Minun mielestäni ihmisellä on hyvä olla nuoruudessaan sellainen sturm und restaurant -kausi, että on sitten mitä vanhana muistella. En nyt tarkoita mitään huumekauppoja tai muutakaan tyhmää, koska tyhmä ei saa koskaan olla, mutta tietynlaista turmioelämää kuitenkin. Itse vietin ansiokkaan kauden opiskeluaikana, olen siihen edelleen hyvin tyytyväinen. Tärkeää siinä kuitenkin oli, että koko ajan tiedostin, että tässä on nyt meneillään tämmöinen holtiton nuoruusvaihe, joka kannattaa hyödyntää, mutta joka kannattaa myös lopettaa ajoissa ja siirtyä seuraavaan vaiheeseen, joka toivottavasti ei ole enää holtiton eikä turmiollinen. Se on vähän niin kuin Pussikaljaromaanissa todetaan, että tiettyyn ikään asti voi viettää pitkitettyä nuoruutta, mutta sitten muuttuu pultsariksi. 

Captain American ja Billynkin olisi kannattanut lopettaa turmioelämä ihan skidisti aiemmin, sanon mä. Hieno elokuva. Varsinkin loppu. Suosittelen. Ilmestynyt juuri blu-rayna.

PS: sturm und restaurant -kausi ja turmioelämä ovat muumipapan termejä.

2 kommenttia:

  1. Hyviä termejä! Ja hyvä teksti. Tykkään kun osaat löytää asioista eri kulmia.

    Nuoruudessa vietetty turmioelämä voi kyllä olla hyväksi. Osaa sitten hieman iäkkäämpänä kunnolla arvostaa sitä, ettei perjantaina tarvitse lähteä mihinkään ja lauantaina ei herää 6.11 krapulassa. Minullakin oli sellainen kausi, pitkähkö kylläkin, mutta silti ohimenevä. Jälkikäteen ajateltuna turmiollisuuteni taisi olla aika vastuullista sorttia.

    Sitä kuitenkin näkee ihmisiä, jotka eivät nuorena viettäneet tarpeeksi aikaa rappiolla, ja haluavat sitten kokeilla sitä yleensä lasten ollessa 4 ja 6 ja puolison ollessa vähemmän ymmärtäväisessä tilassa. Se on kiusallista ja ikävää ja aika noloakin.

    VastaaPoista
  2. Näinpä. Viime kesänäkin onnittelin itseäni monta kertaa, että olipa hyvä että tuli istuttua aikoinaan terassilla niin tehokkaasti ettei nyt harmita kun ei pääse ollenkaan.

    VastaaPoista