maanantai 29. lokakuuta 2012

Nainen, jonka nimi oli Nathalie

David Foenkinos, Stéphane Foenkinos, 2010.

Tunnustettakoon heti, että nukuin elokuvan viimeiset viisitoista minuuttia, joten analyysiin tulee suhtautua mitä suurimmalla epäilyksellä ja ylenkatseella. En kuitenkaan nukahtanut siksi, että leffa olisi ollut huono, vaan siksi, että minulla nyt vaan joskus on tapana nukahdella silloinkin kun ei pitäisi. Nukuin Budapestissa operetissa ja näin unta, että leijuin parvelta alas ja heräsin hätkähtäen kauhuissani. Tämä toistui noin seitsemän kertaa operetin aikana. Jotkut saavat laulun lahjan, minä sain unen lahjan. En valita.

Elokuva oli kuitenkin sen verran semiok, että kun heräsin lopputekstien pyöriessä, kysyin, että miten niille kävi, ja vastauksen saatuani unohdin sen, enkä edelleenkään ole hirveän kiinnostunut. Elokuva kertoo Nathaliesta, jonka ihana mies kuolee. Sitten Nathalie on hyvin surullinen, eikä oikein meinaa päästä elämässä eteen päin. Ihan hauska leffa oli, niiltä osin mitä muistan, ja kerronta oli hauskan omituista.

Eniten meitä nauratti leffan aikana toimisto, jossa Nathalie oli töissä. Kirjailija David Foenkinos ei ollut ilmeisesti jaksanut juurikaan perehtyä eri toimistojen juttuihin, joten toimiston väen työtä oli kanniskella erivärisiä mappeja ja paperipinoja, joista puhuttiin eri numeroilla. Sitten niitä mappeja plarattiin ja niihin vähän kirjoiteltiin ja niistä keskusteltiin hyvin tärkeinä. Se oli tosi hassua. Ja ehkäpä jonkinlainen satiiri toimistotyöstä. Itselläni tuli ainakin mieleen, kuinka pienenä leikittiin toimistoa, kirjoitettiin tärkeänä lehtiöön, soiteltiin tärkeitä puheluita, niitattiin ja rei'itettiin tärkeitä papereita. Tärkeitä oltiin. Ja niin oli Nathaliekin.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Easy Rider

Dennis Hopper, 1969.

Easy Rider on upea elokuva. Yli neljäkymmentä vuotta ja silti se näyttää tosi raikkaalta. Elokuva ei ole vanhentunut, mutta huomaan itse aikuistuneeni. Nuorempana hippikuvauksia katseli ihastuneena. Toivoi itsekin joskus pääsevänsä osalliseksi yhteisöllisyydestä, vapaudesta ja kaikesta sellaisesta. Silloin ei nähnyt tässäkin elokuvassa selkeästi esitettyä kritiikkiä sitä kohtaan.

Easy Rider kertoo kahdesta moottoripyörällä matkaavasta miehestä, Captain Americasta ja Billystä. Elokuvan alussa he tekevät ansiokkaat kokaiinikaupat ja siitä tienatuilla rahoilla lähtevät matkalle Los Angelesista New Orleansin kautta kohti Floridaa, jonne on tarkoitus jäädä olemaan onnellinen huumerahojen turvin. No, kaikkihan ei ole niin ihanaa kuin on ajateltu. Ihmiset ovat takapajuisia, ennakkoluuloisia, moniongelmaisia ja väkivaltaisia.

Puolivälissä leffaa miehet eksyvät liftarin mukana hippiyhteisöön, jossa sielläkin on ongelmia. Hipit yrittävät viljellä maata ja elää omavaraisesti, mutta koska ovat typeriä kaupunkilaiskakaroita, niin nälkäähän siellä nähdään ja etsitään talvella kuolleita eläimiä tienpientareilta. Lisäksi iso osa ajasta tuntuu kuluvan pilvessä hörähtelyyn. Muistan, kuinka eka kertaa leffaa katsoessani ihastelin tuotakin yhteisöä, mutta nyt tajusin, että en kestäisi 60-luvun hippiyhteisössä puolta tuntia. Palaisi niiiiin hermot pilvessä jumittaviin hippeihin ja siihen, että yhtäkkiä keittiöön pölähtää miimikkoseurue ja perseestä kähmiviä motoristeja kun ihminen yrittää tehdä sapuskaa. Ja se liftarihippi oli salaperäisyydessään superrasittava.

Elokuva herätti perheessä keskustelua tuollaisesta näennäisen vapaasta tyhjänpanttina vaeltelusta. Että onko se tarpeen. Puolison mielestä ei ole. Minun mielestäni ihmisellä on hyvä olla nuoruudessaan sellainen sturm und restaurant -kausi, että on sitten mitä vanhana muistella. En nyt tarkoita mitään huumekauppoja tai muutakaan tyhmää, koska tyhmä ei saa koskaan olla, mutta tietynlaista turmioelämää kuitenkin. Itse vietin ansiokkaan kauden opiskeluaikana, olen siihen edelleen hyvin tyytyväinen. Tärkeää siinä kuitenkin oli, että koko ajan tiedostin, että tässä on nyt meneillään tämmöinen holtiton nuoruusvaihe, joka kannattaa hyödyntää, mutta joka kannattaa myös lopettaa ajoissa ja siirtyä seuraavaan vaiheeseen, joka toivottavasti ei ole enää holtiton eikä turmiollinen. Se on vähän niin kuin Pussikaljaromaanissa todetaan, että tiettyyn ikään asti voi viettää pitkitettyä nuoruutta, mutta sitten muuttuu pultsariksi. 

Captain American ja Billynkin olisi kannattanut lopettaa turmioelämä ihan skidisti aiemmin, sanon mä. Hieno elokuva. Varsinkin loppu. Suosittelen. Ilmestynyt juuri blu-rayna.

PS: sturm und restaurant -kausi ja turmioelämä ovat muumipapan termejä.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Käsitys leluista

Äidin mielestä hauskat lelut

Kun lapsuutta on nyt vietetty vuoden verran, olen huomannut, että minulla ja lapsella on hämmentävän erilainen käsitys hauskoista leluista. Minusta hauskoja ovat sellaiset pehmeät ja värikkäät asiat, joita myydään kaupoissa leluina. Lapsesta hauskoja ovat kaikki mustat, kovat ja kulmikkaat asiat.

Lapsen mielestä hauskat lelut

Lapsesta on ihanaa imeskellä omaa kenkäänsä, ei mitään kumikirahvia, jollainen hänellä toki on. Hän haluaa lukea Vedonlyönnin käsikirjaa (emme lyö vetoa, joten kirjalla saa leikkiä), eikä mitään värikkäitä eläinkirjoja, jollaisia hänelle tarjotaan. Eilen hän leikki pitkään ja hartaasti kuvassa näkyvän hämähäkkimäisen kapineen kanssa, joka on virallisesti lapsen isän kännykkäteline. Paljon huvia on tuottanut myös mitta, mutta se on jouduttu poistamaan leluvalikoimista kun terävä metalli viilsi pikku peukaloon kahdesti haavan. Ei uskottu vaaralliseksi ensimmäisellä kerralla. Kaukosäätimen löytyminen on ihanaa, kaukosäätäminenhän on ihan superkivaa. Ymmärtäähän sen. Keittiössä parhaita ovat kattilat, kun veitset ja paistinpannut ovat kiellettyjä. CD-levyjen päällä leikeissä hajonneen rakkaan kattilan kahva. Kaikkien paras lelu on tietenkin äidin kännykkä, mutta sattuneesta syystä sitä ei nyt saatu kuvaan.

Olenkin tässä miettinyt, että miksi lelut eivät useammin ole kulmikkaita ja mustia? Miksi lelukännykät ovat tuollaisia, kuten kuvassa tuo keltainen härpäke, kun lapsi kuitenkin haluaa sen mustan ja kulmikkaan, joka äidillä on.


sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Musikaaleista

Haluaisin kovasti olla tunnettu laadukkaiden eurooppalaisten elokuvien ystävänä, mitä olenkin, mutta olen myös tosi monen muun elokuvalajin ystävä. Yksi suurimmista rakkauksistani on musikaalit. En osaa selittää sitä. Ehkä se on jokin pieni stereotyyppinen homo minussa, jonka sydän värähtää aina kun teatraalinen musikaalimusiikki lähtee heläjämään.

Kuva pöllitty internetistä. Sori.
Yleensä tässä vaiheessa ihmisten naama nyrpistyy ja tulee pitkä vuodatus siitä, miten epäuskottavaa on yhtäkkiä purskahtaa lauluun. Minusta ei. Pienen lapsen äitinä välillä tuntuu, että lapseni koko tähänastinen elämä on läpilaulettu musikaali, jossa isä ja äiti vuoron perään lurittelevat menemään. Ja sitä paitsi, eikö fiktiivisen elokuvan nimenomaan pidä ollakin fiktiivinen? Eivät minua haittaa muutkaan elokuvan keinot. En minä jää miettimään, että eikö nuo ihmiset muka huomaa noita kameroita, miksi kaikki aina istuvat ruokapöydän yhdellä puolella, ei autolla voi matkustaa ajassa, ei eläimet osaa puhua, eikä kaikki aina pääty hyvin tai huonosti.

Minulle rakkaimpia musikaaleja ovat esimerkiksi:

1. Hair. Ihan käsittämättömän ihana. Tämän nähtyään tekee mieli omistaa kaikki aikansa hiustenkasvatukselle, rauhalle ja vapaalle rakkaudelle. Berger ehdottomasti on fiktiivisten miesten top kympissä. Itku tulee joka kerta ja ainakin viikon maailma on vähän erilainen. Vähän hipimpi.

2. Cry-Baby. Mulla oli Cry-Baby juliste seinällä varmaan yli kymmenen vuotta. Itse asiassa kunnes muutin tähän nykyiseen parisuhteeseen. Lapsena leffaa katsoi tosissaan ja ihaillen, myöhemmin hoksasi, että ahaa, tämähän onkin komedia. Cry-Baby on vaan ihan tajuton.

3. Viulunsoittaja katolla. Ihana tarina Venäjän juutalaisista, isästä jonka suurin huoli on saada viisi kaunista tytärtä avioon. Itku tulee joka kerta Nousee päivä, laskee päivä -kohdalla. Nyyh. No kato ite.

4. My Fair Lady. Katsoin tämän pienenä niin monta kertaa, että osaan edelleen suurimman osan lauluista ulkoa. En oikein osaa suhtautua tähän objektiivisesti, koska tämä on niin iso osa lapsuutta. Haettiin siskon kanssa usein koulun jälkeen kirjastosta videoita, ja koska valikoima oli varsin suppea, lainasimme suunnilleen joka toinen kerta My Fair Lady ja joka toinen kerta Pekka ja Pätkä neekereinä. Tosin siskoni motto tuolloin oli, että miksi ottaa riski ja katsoa joku uusi elokuva, sehän voi olla huono, kun voi katsoa sellaisen joka on varmasti hyvä. Sitten hän katsoi uudestaan ja uudestaan Uuno Epsanjassa ja Poliisiopisto. Olis ehkä kannattanut ottaa riski jo silloin.

Yhden musikaalin suosiota en minäkään ymmärrä. Cherbourgin sateenvarjot. Se on läpilaulettu, mikä on jo itsellenikin vähän liikaa, ja siitä puuttuu kaikki ihana höpsöys, joka kuuluu rakkaimpiin musikaaleihini. Se oli niin surullinen. Ehkä ongelma on se, että en yleensäkään tykkää toivottoman surullisista tarinoista. Ymmärrän niiden arvon, mutta en pidä niistä. Optimisti on optimisti elokuvavalinnoissaankin.

torstai 18. lokakuuta 2012

Päivän paras hetki

Useimpien päivien paras hetki on, kun lapsi on viimein taintunut päikkäreilleen ja on 25 minuuttia tai 2,5 tuntia omaa aikaa. Silloin keitän kaffet ja syön. Ja sitten yritän muistella kaikkia niitä asioita, mitä olen aamupäivän aikana suunnitellut tekeväni sitten kun lapsi nukkuu, ja yleensä en muista yhtään tai sitten ne eivät enää tunnu kovin tärkeiltä. Useimpina päivinä teen ihan tietoisen päätöksen, että päikkärihetkenä en tee mitään, mikä ei huvita.

Taustalla kävelykärrykolari ja nukkuva hetken mahdollistaja
Käänsin kuvaan lavastuksellisesti kahvikupin tuolleen etiketti yleisöä kohti, että näette, kuinka kaunokirjallinen olen astiavalinnoissa. Minulla on omituinen tarve ostaa kahvikuppeja ja villapaitoja, kumpiakaan ei tarvita enää yhtään. Minulla on myös kummallinen tarve hyväksyttää kaikki hankinnat puolisolla. Tämäkin. Tiedän kyllä, että itsenäisenä naisena voin laittaa omat rahani vaikka sataan kahvikuppiin, mutta ihan syystä kyseenalaistan harkintakykyni aina kun tiedän olevani ostamassa jotain vähän typerää. Toisaalta, jos puoliso sanoo, että tuo on vähän typerä, silloin todennäköisesti sisuunnun ja varsinkin ostan. Tämä kyseinen kuppi sai kuitenkin hyväksynnän syystä että se on oranssi. Meillä hyväksytään ja ilolla vastaanotetaan kaikki oranssi. Ja sitä paitsi, puolisollani on myös kaunokirjallinen lempikuppi, josta kukaan muu ei saa juoda, joten on ihan perusteltua, että minullakin on. Puolison kupissa on Joycen Odysseuksen viimeinen lause ja se on ostettu Dublinin Joyce-museosta.

Kuppia ostaessani olisin kauheasti halunnut myös Kerouacin On the Road -termarin, mutta en ole lukenut kirjaa, joten en voisi sitä koskaan käyttää missään julkisesti. Se on vähän niin kuin tuolla kaapissa makaava Rolling Stones -teepaita, jota en kehtaa käyttää, koska pelkään Rolling Stones -fanien hyökkäävän kimppuuni ja tappavan minut mojovalla ylenkatseella, kun ilmenee, etten ole kovinkaan perehtynyt aiheeseen. Mutta On the Road pitäis kyllä lukea. Viimeistään ennen kuin lähdetään Amerikkaan. Eli aikaa on vuosia.

Yritän kahvinjuonnilla häätää jäytävän päänsäryn, joka todennäköisesti johtuu hapenpuutteesta aamuyön tunteina, eikä kofeiininpuutteesta. En tiedä kuinka paljon äitejä tukehtuu perhesängyissä, mutta mielestäni vaara on vakava. Oma lapseni usein lähtee unissaan mönkimään ylitseni ja nukahtaa naamani päälle. Sitten en jaksa nostaa lasta pois ettei se herää. Kyllä on tärkeämpää nukkua kuin hengittää.

Lapsi kuvan taustalla nukkuu olohuoneen pinnasängyssä päikkäreitään. Yöt hän nukkuu perhesängyssä, päivisin tuossa. Tämä tiedoksi niille, jotka heti kuvittelivat narauttavansa bloggarin epäjohdonmukaisuudesta. Nyt lopetan tämän typerän jaarittelun ja menen lukemaan tuota aluillaan olevaa kirjaa. Se on uusin Carlos Ruiz Zafón. Vaikuttaa hyvältä, mutta vähän vaikea päästä kiinni. Voi johtua myös hapenpuutteesta.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Yövieroitus perhesängyssä - lopputulema

Kuten tuolla aiemmassa postauksessa mainitsin, olemme tehneet yövieroitusta (en edelleenkään ole varma onko siinä toista iitä vai ei, joten molemmilla tavoilla kirjoitan jatkossakin, tomeitou tomaatou, vaikka kyllä tässä varmaan on joku oikea tapa olemassa, tiedän kyllä, älkää nyt jaksako jankuttaa, no voi herran tähden, kahdella iillä se vissiin on oikein). Ajattelin tässä nyt vähän valaista, että kuinka se oikein tapahtui, jos siitä vaikka jollekulle olisi apua. Itse olisin kovasti kaivannut neuvoja, nimittäin. Tai edes jonkinlaisen todisteen, että jossain on perhesängyssä vieroitettu joku lapsi onnistuneesti.

Vieroituksen alku oli aivan perinteinen: äiti, eli minä, nukkui viereisessä huoneessa. Isä, eli puolisoni, hoiti lasta yön ja nukkui tämän kanssa. Annoin lapselle maitoa viimeisen kerran sohvalla iltapuuron jälkeen, juuri ennen nukkumaanmenoa. Sovimme, että enää ei missään vaiheessa päivää maitoa tipu sängyssä.
 
Alkuvaihe meni hyvin. Lapsi oli itkenyt yöllä, mutta ei ollut ollut nälkäinen tai erityisesti kaivannut äitiä. Isä kanniskeli lasta pitkin kämppää, äiti nukkui työhuoneessa kuin pieni porsas. Aamulla kaikki olivat oikein tyytyväisiä. Itseäni huoletti etukäteen, että lapsi kokisi itsensä jotenkin hylätyksi ja olisi aamulla takertuva tai loukkaantunut, mutta eipä ollutkaan, poikkeuksellisen iloinen oli. Seuraava yö meni paremmin ja sitä seuraava taas paremmin, lapsi heräili koko ajan vähemmän ja tyyntyi pienemmillä silittelyillä. Nukuin kokonaiset neljä ihanan rauhallista yötä työhuoneessa.

Viidentenä yönä palasin perhesänkyyn. Lapsi nukkui seinän vieressä, isä keskellä ja äiti reunassa. Sinä yönä lapsi heräsi kerran. Hän ei ole koko elämänsä aikana nukkunut noin pitkiä pätkiä, olimme aivan äimistyneitä. Tässä järjestyksessä nukuimme muistaakseni kaksi tai kolme yötä. Seuraavina öinä lapsi heräsi aina muutaman kerran.

Sitten siirsimme lapsen takaisin keskelle ja sovimme, että äiti hoitaa hyssyttelyt, koska isä alkoi uupua ja tarvitsi unta, että selviäisi töistään. Sinä yönä nousin kai kahdesti hyssyttämään lasta uneen. Ei lapsi tuntunut kaipaavan maitoa, muuten vain pyöri ja hyöri. Seuraavana yönä nousin muistaakseni vain kerran. Sitten nukuimme muutaman yön lapsen kanssa kahdestaan kun isä latasi akkuja työhuoneessa, enkä joutunut kertaakaan nousemaan sängystä.

Nyt pari viikkoa vieroituksen alettua lapsi heräilee useamman kerran yössä, mutta tyyntyy ja nukahtaa saman tien kun saa tutin suuhun ja lähmiä vähän äidin naamaa kätösillään. Joskus pelkkä silitys riittää. Eihän tämä nyt varsinaisesti ole katkotonta nukkumista, mutta huomattava parannus aiempaan. Voihan olla, että lapsi on vain levoton nukkuja. Heräileväthän monet aikuisetkin pitkin yötä.

Ensimmäisen viikon annoin lapselle maitoa heti tämän herättyä. Nyt olen viikon verran keittänyt ensin aamupuuron ja vasta sitten on maidon vuoro. Aiemmin ongelmana on ollut myös se, ettei lapselle maistu aamupuuro, ymmärrettävästi, onhan hän tankannut koko yön, mutta nyt puurokin uppoaa hyvää tahtia. Eilen jouduin antamaan osan omasta puurostani, kun lapsen lautaselta loppui ape kesken.

Vieroituksen aikana käytiin yksivuotisneuvolassa. Siellä oltiin taas kannustavia ja sanottiin, että eeei tule onnistumaan nukkuminen samassa sängyssä. Hymyilin ja sanoin, että niinpä niin, mutta kokeillaanpa nyt kumminkin. Ihan hyvin onnistuu. Tällä hetkellä en näe mitään syytä laittaa lasta omaan sänkyynsä.

Vielä yleisiä neuvoja aiheesta:

- Ole johdonmukainen. Maitoa ei tule, piste. Jos välillä sortuu antamaan maitoa ja välillä ei, lapsi elää jatkuvassa toivossa, että ehkäpä sittenkin.

- Kannattaa varmaan myös kuunnella lastaan. Joskus voi varmasti olla, ettei lapsi kerta kaikkiaan ole valmis olemaan ilman maitoa. Meillä lapsi (ja koko perhe) oli mitä ilmeisimmin kovin valmis vieroittumaan.

- Sairasta tai kovin eroahdistunutta tai muuten vaan kummallisesti käyttäytyvää lasta ei saisi vieroittaa.

Ennen vieroitusta mietin kovasti, että entä jos lapsi heräilee vielä vieroituksen jälkeenkin 1,5-2 tunnin välein ja vieroituksella vien vain itseltäni ainoan aseen tainnuttaa lapsi helposti. En edelleenkään tiedä voiko näin käydä. Toki olen oikein tyytyväinen, että asia jäi mysteeriksi. En ihan tiedä, miksi lykkäsimme yövieroitusta näin kauan. Nyt kun se on tehty, tuntuu, että olisihan tuon voinut tehdä aiemminkin ja nukkua paremmin. Taidan olla hieman muutosvastarintainen ja marttyyriluonteinen hahmo. Kärsi kärsi niin kirkkaamman kruunun saat, vai miten se meni.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Metsäjätti

Miika Nousiainen: Metsäjätti 
Otava 2011

Minusta Miika Nousiainen on ihana. Ihana ja tosi hassu. Katson Hyvät ja huonot uutiset silloin tällöin vain nähdäkseni Miika Nousiaisen. Jos jostain syystä aviopuolisoni esimerkiksi katoaisi, olisin ensin tosi tosi kauan tosi tosi surullinen, mutta menisin varmaan sitten vokottelemaan Miika Nousiaista. Mutta toki toivon, ettei aviopuolisoni esimerkiksi katoa vaan pysyy tallessa. Puolisollani on kuitenkin parta, kun taas Miika Nousiaisella ei ole. Parhailla miehillä on mielestäni parta.

Sitten Metsäjättiin. Sanoisin, että tämä on Miika Nousiaisen toiseksi paras kirja. Paras on heittämällä Vadelmavenepakolainen, joka oli aivan hervoton tapaus. Maaninkavaarakin oli ihan hyvä, ei siinä mitään, mutta joku siinä vaan oli etten ihan lämmennyt. Ehkä ongelma on, että minulla ei ole henkilökohtaista suhdetta kestävyysjuoksuun. Tosin ei minulla ole henkilökohtaista suhdetta pakkomielteiseen ruotsalaisuuden ihailuunkaan, mutta siihen voin joten kuten kuitenkin samaistua. Ihailen kyllä toki itsekin sosiaalidemokratiaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Norja on ihanampi maa kuin Ruotsi. Suunnittelimme puolisoni kanssa jo kauan ennen lapsemme syntymää, että sitten kun meillä on lapsi, täytyy ruveta välittömästi lomailemaan Norjassa, että saadaan lapsi ujutettua sinne jonkun ihanan norjalaisen kainaloon sitten aikuisena. Ensin täytyy lapsuus ja nuoruus tutustua yhteiskuntaan ja opetella kieli. Norjalaiset ovat ihaninpia. Huomaan kyllä, että edelleenkään ei olla päästy Metsäjättiin. Kohta ehkä päästään. En lupaa mitään.

Metsäjätti kertoo Törmälän vaneritehtaan YT-neuvotteluista. Itseäni tämä koskettaa sikäli, että olen kotoisin kaupungista, jossa on ajettu alas iso paperitehdas. Kukaan läheiseni ei työskennellyt siellä, mutta se oli iso isku koko kaupungille. Minullekin, vaikken edes ollut asunut koko kaupungissa aikoihin. Ehkä siksi Metsäjätti kosketti. Toisaalta siinä oli mainiota nuoruuden kuvausta, kun törmäläläiset nuorukaiset varttuvat kuunnellen Metallicaa ja Iron Maidenia. Suunnilleen kaikkien isät ovat alkoholisteja ja työskentelevät vaneritehtaalla. Pasi ja Janne ovat parhaat kaverit. Ysiluokalla Jannesta tulee isä, Pasi jatkaa Helsinkiin ja kauppakorkeaan. Janne alkoholisoituu ja päätyy vaneritehtaalle, Pasi nousee Metsäjätin vice presidentiksi ja saa tehtäväkseen tulla hoitamaan kotikaupungin tehtaan YT-neuvottelut. Eipä kovin kiva tehtävä siinä. Eikä siitä kovin kivaa tulekaan.

Miika Nousiaisen kirjat ovat kummallisia hybridejä ihan hirveistä asioista ja paikoitellen ihan hirveän hauskasta tavasta kertoa ne. 

"Aikuiset pelkäsivät työpaikan menettämistä, korkojen nousua, laskusuhdannetta, puun kantohintojen nousua ja Dannyn uran hiipumista, tai jatkumista. Milloin mitäkin. Uuden mikroaaltouunin sisään unohtuneen metalliesineen aiheuttamaa tuhoa pelättiin. Pelättiin kyytä, ristilukkia, äkkisyvää ja jäykkäkouristusta. Ajattelin, että kouristelu rentonakin on paha homma, mutta jäykkänä kouristelu on sietämätöntä."

Jos mielestäsi on kiva nauraa lukiessa, niin kuin itsestäni, niin sitten Miika Nousiainen on sinuakin varten. Tai siis hänen kirjansa ovat.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Ymmärrät sitten kun sulla on lapsia

Silloin kun ei vielä ollut lapsia kuuli aina silloin tällöin jonkun sanovan, että sä nyt et voi ymmärtää kun sulla ei ole lapsia. Tai että sitten sä ymmärrät kun niitä on tai ne ovat tietyn ikäisiä. Haluaisin esittää, että tämmöinen argumentointi kiellettäisiin lailla. Se on tosi ärsyttävää, ylimielistä, inhottavaa ja vie toiselta kaikki mahdollisuudet osallistua keskusteluun. Etenkin, kun enimmäkseen nämä asiat eivät pidä yhtään paikkaansa. Esitän esimerkin.

Kun lapsi oli vasta syntynyt eräs kaverini tuli kylään. Hän katseli ympärilleen ja totesi kokeneempana äitinä tietäväisesti, että ohhoh, ei ole vahakangasta, mutta kyllä se kuule on teilläkin muutaman kuukauden päästä, tulet huomaamaan. Odotin oikein innolla sitä valaistumisen päivää, kun minulle selviäisi miksi ruoka on helpompi pyyhkiä vahakankaasta kuin pöydästä. Olen nyt elänyt puoli vuotta lapsen kanssa, joka roiskii viisi ateriaa päivässä pitkin keittiötä, mutta edelleenkään en ole nähnyt tarvetta vahakankaalle. Mitä nyt vähän esteettisessä mielessä olen himoinnut Marimekon Muijaa, mutta siihen kuulemma tarttuu kaikki tomaatit ja mustikat, joten sen hankinnassa nyt ainakaan ei ole päätä eikä häntää, semminkin kun se on ihan älyttömän hintainen. Oho, eksyin asiasta. Ymmärrän, että vahakangas voisi suojata arvokasta pöytää, mutta meillä on halpa, vanha ja naarmuinen pöytä, joten en ole esimerkiksi yrittänyt estää lasta hakkaamasta sitä haarukalla, koska sehän on tosi hauskaa puuhaa, muistan itse pienenä miten tyydyttävää oli paukuttaa niitä piikkejä pöytälevyyn. No niin, ei tämäkään ole kovin lähellä alkuperäistä asiaa, mutta kumminkin.

Esitin ensin tässä kaksi muutakin esimerkkiä aiheesta, jotka olivat hieman jyrkempiä, mutta sitten alkoi ujostuttaa, että mitä jos nämä esimerkkien ihmiset lukevat tätä blogia (saa sitä toivoa) ja mitä jos ne tunnistavat itsensä. Sitten supistin esimerkit tähän yhteen. Höh. Olenpa raukka. Ei ole minusta solvaajaksi. Jos ei asiassapysyjäksikään.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Paul

Greg Mottola, 2011.

Minulla oli aivan käsittämättömän korkeat odotukset Paulia kohtaan. 

Ensinnäkin: ohjaaja Greg Mottolan kaksi edellistä elokuvaa ovat todella hyviä. Advetureland oli kerrassaan sympaattinen komedia ja Superbad on ihan klassikko. Superbad edustaa ehkäpä puhtaimmillaan sellaista amerikkalaista komediaa, jota rakastan.

Toiseksi: käsikirjoittaja ja pääosanesittäjä Simon Pegg (ja Nick Frost, mutta ennen kaikkea Simon Pegg). Näiden kahden tunnetuin ja paras (tämä ei ehkä ole fakta vaan mielipide, mutta sen pitäisi olla fakta) yhteistyö on Shaun of the Dead, zombie-elokuva vailla vertaa. Simon Pegg on brittikoomikko, johon itse tutustuin eka kertaa sarjoissa Big Train ja Avaruuden tuntua, jotka ovat käsittämättömän hauskoja molemmat. Big Train on mulle Se Paras brittikomediasarja. Siitä lähtien lähes kaikki, missä Simon Pegg vilahtaa, on ollut huippua. Sanon lähes, koska Peggin ja Frostin yhteistyö Hot Fuzz oli vähän pölö. Ei huono, mutta vähän pölö.

Ajatukseni oli, että kun nämä kaksi eri mantereiden parasta hassuttelijaa yhdistyvät, on pakko olla ihan mieletön leffa tässä.

Ja sitten vielä kirsikkana kakun päällä: Paulissa on Seth Rogen, jota olen jo tunnustanut rakastavani. Hän esittää nimiosaa, avaruusoliota nimeltä Paul. Pegg ja Frost ovat englantilaisia sarjisnörttejä, jotka ovat tulleet Ameriikkaan comic-coniin ja roadtrippaamaan asuntoautolla tunnetuille ufo-paikoille. Sitten he törmäävät Pauliin, joka on karannut area 51:lta ja yrittää päästä kotiin. Kohta perässä ovat agentit, juntit ja vielä yksi fundamentalistiuskovainen.

Harmillisesti tämä oli vain ihan semisymppis leffa. Ei kertaakaan kunnolla naurattanut, hymyilytti monta kertaa, mutta tälle porukalle se on tosi vähän. Varsinkaan Seth Rogen ei päässyt oikeuksiinsa pelkkänä ääninäyttelijänä, ilmeisesti nallemainen olemus tuo sen karisman.

Mutta onneksi meillä on Superbad, Shaun of the Dead, Big Train ja Avaruuden tuntua ja päälle kaikki Seth Rogenin leffat. Suosittelen lämmöllä niitä. Hyllyssä odottaa vielä Simon Peggin toinen katsomaton leffa, Run Fatboy Run, joka toivottavasti on kivempi.

Asiasta toiseen. Odotin tätä ihan simokauan kirjastosta. Blu-rayna Paulia on hankittu koko Helmet-alueelle vain kaksi kappaletta, dvd:nä sentään 6. Joten odotus oli piiiitkä, piiiiiiitkä. Siinä jonotellessa odotukset ehtivät kertyä lisää. Katsoin aina varauslistaa ja ajattelin, että oioioi, tuolla se Paul on, enää 20 ennen minua, mikä käytännössä tarjoittaa vähintään kahta kuukautta, oikeasti ainakin kolmea, jopa neljää, koska varausta kuljetetaan ja säilytetään odottamassakin vielä 8 arkipäivää ja laina-aika on viikko. Ihana kirjasto, rakastan sinua, tuothan leivän pöytääni, ja kiitos että hankit Paulinkin kokoelmiisi, ja lähes kaikki muutkin katsomani leffat, mutta Pauleja olisit voinut ostaa blu-rayna pari enemmän. Enää ei kyllä ehkä kannata, koska katsoin sen jo, mutta noin jatkossa. Jos vaikka tulee Paul 2. Jota en kylläkään ehkä varaa, koska Paul 1 oli vähän huonohko.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Sekava tuplayritelmä

Tämä on yritelmä blogata puhelimesta.

Ohessa yritelmä lisätä kuva instagramista. Siinä on viimeinen sektori porkkanakakusta. Jos en olisi niin ahne, sektori voisi olla pienempi ja saisin vielä aamukahvilla kakkua. Mutta olen ahne. Ja nyt aion upottaa lusikan kakkuun ja katsoa boksilta John Irvingin maailman. Minä pidän kovasti varhais-Irvingistä, mutta tuore-Irving on kuraa. On harmi kun jotkut asiat huononevat vanhetessaan, kuten John Irving tai Apulanta.




















Edit: Jotenkin mä kuvittelin, että tuo kuva ikään kuin näkyisi tuossa, mutta minkäs teet. Olen ilmeisesti jonkinasteinen instagram-idiootti. Pitäis varmaan älytä tulla pois sieltä ennen kuin häpäisen itseni, hyvän tähden.

Editedit: Alkoi ärsyttää, poistin typerän instagram-linkin ja laitoin kuvan. Siinä on kakku niin. Ja tämä Irving-dokumenttikin on ihan typerä. Kakku oli sentään edelleen hyvää, mutta nyt sekin on loppu. Mutta jotain positiivista, puhelimesta bloggaaminen onnistui sentään. Nyt voinkin ryhtyä bloggaamaan oikein tapahtumien ytimestä (hah).

lauantai 6. lokakuuta 2012

Juhlaa juhlan päälle

Ajattelin ensin, että ei kai sitä yksivuotiaalle mitään juhlia tarvitse järjestää kun eihän se edes vielä tajua niistä mitään. Sitten aloin ajatella, että toisaalta, onko tässä kurjassa maailmassa muka liikaa juhlia, no ei ole, ei todellakaan ole, ja näin ollen järjestämme nyt yksivuotiaalle kolmet juhlat. Nyt on kahdet takana ja alan olla leiponut itseni tyhjiin. Kolmansissa juhlissa, eli kaverijuhlissa, tarjoilut saattavat olla aika lailla surkeammat kuin kaksissa aiemmissa. Tosin vieraiksi on kutsuttu kaksi samanikäistä naapurintyttöä ja yksi nuorempi neiti Espoosta, joille voi ihan hyvin keittää makaronia ja kukkakaalia. Äidit saavat palaneita pakastepullia. Tai mahdollisesti palaneita suklaakeksejä, koska mulla on pakasteessa vielä kaksi pötköä suklaakeksitaikinaa, kun innostuin Isyyspakkauksen ohjeen mukaan sitä yksi ilta vääntämään. Hyviä ovat, palaneinakin.

Tänään tarjolla oli valtava porkkanakakku. Vieraana oli mummi, vaari ja kummitäti puolisoineen. Saimme kuuden aikuisen voimin tuhottua ehkä 1/3 kakusta ja söimme ihan tosissamme. Yritin ehdottaa puolisolle, että pitäisikö kutsua jotain ihmisiä auttamaan syömisessä, mutta sain osakseni järkyttyneen katseen. 
"Siis minä olin ajatellut että me voidaan syödä kakkua iltaruuaksi", hän ilmoitti
"No sitten me syödään sitä koko viikko", totesin.
"Niin! Ihan mahtava viikko!"

Porkkanakakusta tuli muuten aivan ihana. Ohje löytyy täältä. Olen ohjeen kanssa samaa mieltä, että porkkanakakun kuuluu olla raskas ja kostea ja kuorrutusta pitää olla ihan reippaasti. Itse en tokikaan jaksanut näperrellä mitään marsipaaniporkkanoita pinnalle, vaan koristelin ihan mantelirouheella vaan.

(mahdollisesti on vielä neljännetkin juhlat, ensi viikonloppuna, kun lapsi nukkuu ja äiti aikoo livahtaa eka kertaa sitten vuoden 2010 illalla ulos nauttimaan muutaman annoksen alkoholia)

tiistai 2. lokakuuta 2012

Lapsi 1.0

Kupeitteni hedelmä täytti tänään yksi vuotta. Tekisi mieli alkaa jaaritella, miten aika juoksee, juurihan hän syntyi, nyt hän jo kävelee, mitä tästä kaikesta seuraa, ennenaikainen hauta ja voi hyvän tähden. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa pienen välitilinpäätöksen.

Olemme lapsen kanssa toteuttaneet lähes kaikkia trendikkäitä kiintymysvanhemmuus-hippi-toimenpiteitä. Kun olin raskaana, otin hirveästi selvää kaikesta, koska sellainen on luonteeni. Olen ainoa tuntemani ihminen, joka rakastaa Ikea-huonekalujen kokoamista. Haluaisin kaikkeen käyttöohjeet, jotka luetaan ja joita noudatetaan. Siksi nytkin yritin selvittää mahdollisimman perinpohjaisesti kaikki toimintatavat etukäteen, valita niistä parhaat ja siten maksimoida onnistumisen edellytykset. Tavoitteena oli 1) kasvattaa onnellinen, iloinen ja mukava ihminen, ja 2) selvitä itse prosessista mahdollisimman helpolla ja selväjärkisenä.

Jos jostain syystä meille tulisi toinen lapsi, mitä meille ei kylläkään todennäköisesti tule, niin tässä itselleni muistilistaksi.

1. Vessahätäviestintä. Lähdimme tähän ehkä liian kunnianhimoisesti. Ensimmäiset, eh, pari kuukautta, ehkäpä, käytimme lasta yölläkin vessassa. Se toimi oikein hyvin. Sitten jossain vaiheessa äidistä tuli laiskempi lapsen viesteille ja ote herpaantui. Sitten jossain toisessa vaiheessa lapsi kieltäytyi asettumasta vessassa. Tällä hetkellä lapsi käy isänsä kanssa vessassa ja äitinsä ei, koska äiti on laiska. Noin yleisesti sanottakoon, että kyllä vessahätäviestintä on ihan kelpojuttu, mutta en ehkä suosittele tekemään sitä yöllä, ihan vanhempien mielenterveyden kannalta. Vaatii harrastuneisuutta ja kestävää selkää. Toive oli, että lapsi oppisi nopeammin kuivaksi ja säästäisimme näin vaivaa ja aikaa. No juu, ei lapsi nyt ainakaan ihan lähiviikkoina ole kuivaksi ryhtymässä, mutta ainakin hän selvästi tietää milloin on hätä ja pystyy pidättämään.

2. Perhesänky. Kyllä suosittelen kaikille, jotka pystyvät nukkumaan vaikka välillä kantapää mojahtaa silmään. Lapsi alkaa melko varhaisessa vaiheessa mylleröidä pitkin sänkyä, eikä ymmärrä oikeinpäin nukkumisen konseptia. Lapsi myös haluaa ängetä kiinni vanhempiinsa. Jos tämä on ongelma, niin sitten ei kannata. Olen kuitenkin sitä mieltä, että pientä epämukavuutta on kestettävä, koska lapsi tykkää olla vanhemman kainalossa. Tosin henkilökohtaisten empiiristen tutkimusteni perusteella kuulostaa siltä, että omissa sängyissään nukkuvat lapset nukkuvat sikeämmin kokonaisia öitä, mutta silti uskon, että ainakin oman lapseni paikka on vieressäni. Tai isänsä vieressä.

3. Sormiruokailu. Aivan ykkösjuttu. Lapsi on puolivuotiaasta syönyt hyvin pitkälti samaa ruokaa kuin me, mutta mahdollisimman suolattomana. Muissa mausteissa ei ole ujosteltu. Aluksi keittelin porkkanoita ja parsakaaleja nyrkkiin sopivina möhkäleinä, sittemmin lapsi oppi laittamaan itse lusikalla ruokaa suuhun, syömään herneitä pinsettiotteella, imemään spagettia suuhun ja nyt hän on suhteellisen kaikkiruokainen ja innokas einehtijä. Hän syö silloin kun on nälkä, hän haluaa syödä kokonaan itse ja tykkää sotkea. Tämä konsepti ei sovi ihmisille, joille siisteys on puoli ruokaa, sotku on välillä hurja. Sen sijaan tämä sopii ihmisille, jotka eivät jaksa kuluttaa lapsen syöttämiseen aikaa, vaan mieluummin lapsen syödessä juovat itse rauhassa kahvia ja keskustelevat lapsensa kanssa säästä. Tänään söimme koko perhe yhdessä spagettia ja tomaattikastiketta, kukin omalta lautaseltaan ja omin kätösin ja oikein rattoisaa oli.

Jos meille jostain syystä tulisi toinen lapsi, yhden asian tekisin ihan satavarmasti toisin: antaisin sille heti välittömästi tuttipullon. Jostain kummallisesta syystä tälle ainokaiselle ei koskaan annettu moista hienoutta. Asiasta puhuttiin varsinkin alkuvaiheessa usein, sovittiin, että huomenna huomenna, mutta koskaan ei se huominen tullut. Tähän ei liittynyt mitään periaatteellista. Tämä omituinen jahkaaminen sitoi ainoan ruokkijan, eli minut, lapseen täysin. Oikeastaan vasta nyt alkaa olla mahdollista ottaa vähän rakoa, kun lapsi nukkuu nyt yöt ilman maitoa ja päivällä hänelle voi antaa banaanin käteen. Tämä vuoden symbioosi on ihan ok, varsinkin nyt kun se alkaa olla ohi ja varsinkin kun olen aika varma, että tämä oli ainutkertainen juttu. Mutta kaikille muille: anna sille penskalle se pullo. Et kadu.