tiistai 18. syyskuuta 2012

Lounaalla lapsen kanssa

Olin tänään lapseni, toverini ja toverin samanikäisen lapsen kanssa lounasravintolassa syömässä. Viereisessä pöydässä istui tuttu äiti myös lapsinensa ja tovereinensa ja toverin lapsinensa. Heidän lapsensa istuivat kauniisti hiljaa syöttötuoleissaan ja einehtivät mitä annettiin, äidit keskustelivat rennosti ja joivat kahvitkin oikein posliinikupista.

Minä lusikoin ensin lapseen sosekeittoa, jonka jälkeen lapsi pakeni paikalta. Loppuateria sujui niin, että otin haarukallisen ruokaa ja pyyhälsin hakemaan lapsen, joka oli tekemässä tuttavuutta milloin kenenkin kanssa, pakenemassa koko ravintolasta, kiipeämässä korokkeelle, hipelöimässä koriste-esineitä tai syömässä lattialle pudonneita ruokia. Toverini lapsi toimi hyvin pitkälti samoin elkein, tosin liikkui pienemmällä akselilla mutta kiipesi korkeammalle. Nyt ehkä joku miettii, miksi en laittanut omaakin lastani syöttötuoliin, mutta voin kertoa, että sen tuoma apu olisi tässä tapauksessa ollut hyvin lyhytaikainen. Lapseni suostuu istumaan syöttötuolissa vain silloin kun todella syö, muulloin hän laittaa kaiken energiansa (jota on siis aika lailla) siitä pakenemiseen. Olen tavannut lapsia jotka eivät ole koskaan yrittäneet nousta seisomaan syöttötuolissa, tosin en oikein ymmärrä miten se on mahdollista.

Demonstraatio lapsen nopeudesta
Katselin ihaillen viereistä pöytää ja mietin, että juuri tuollaista kuvittelin lapsen kanssa lounastamisen olevan, kunnes sain tämän kyseisen oman lapseni. Silti olen ihan kauhean iloinen, että olen saanut juuri tämän estottoman kaikkien kaverin, joka menee kuin ohjus tutkimaan kaikkea ilman pelkoa. Toivon, että onnistun ylläpitämään tätä rohkeutta tässä pienessä ihmisessä. Saa olla niin eläväinen kuin ikinä jaksaa, kunhan ei ole ilkeä. Otimme toverini kanssa lounaskahvit pahvimukiin ja häivyimme.

Silti juuri nyt hieman kylmää, koska olen huomenna lähdössä ekaa kertaa kahdestaan lapsen kanssa kuuden ja puolen tunnin junamatkalle, viideksi päiväksi pois kotoa ja toisen vanhemman vaikutuspiiristä. Tämänpäiväisen perusteella näen jo itseni juoksemassa lapsen perässä pitkin junaa (pari viikkoa kävellyt ihminen pääsee yllättävän lujaa halutessaan), tutustumassa kaikkiin kanssamatkustajiin, kantamassa viimeisillä voimillani rimpuilevaa lasta omalle paikalle ja todennäköisesti lopulta annan hädissäni hänen imeskellä puhelintani, koska se on parasta mitä lapsen mielestä voi tapahtua.

Voi siis olla, että en ehdi tänne seuraavan viiden päivän aikana ihan niin usein kuin haluaisin. Jos kohta ihmettelette missä olen, te kaikki kaksi lukijaani, niin lopettakaa heti imettely, olen vain kirmaamassa 11,5-kuisen perässä pitkin nälkämaata.

3 kommenttia:

  1. Tuli ihan mieleen kun käytiin taannoin lasten kanssa lounaalla ja molemmat tekivät konttaussyöksyjä kohti liukuportaita. Se oli kivaa se. Jos kohta hektistä.

    Toivottavasti nälkämaassa on kaunista tähän aikaan vuodesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli kivaa! Luulen, että tämä vauvavuosi on sellainen juttu, jossa aika kultaa muistot, ja pian muistelen tippa linssissä miten rynnistelin siellä sun täällä lapsen perässä. Viimeistään sitten kohta kun syli ei enää kelpaa.

      Ja ihan nättiä oli kyllä!

      Poista
  2. Ihana kuva, siitä tulee hyvälle mielelle.

    K

    VastaaPoista