sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Yövieroitusyritelmä

Lapsen yövierotuksesta on puhuttu jo kuukausitolkulla, mutta tänä viikonloppuna viimein tähdet olivat oikeassa asennossa, kaikki asianosaiset paikalla ja hetki muutenkin suotuisa. Asia oli kimurantti. Kun pari kuukautta sitten kysyin neuvolasta neuvoa (ehhehe), niin sain kuulla, että lapsi laitetaan kuusikuisena omaan sänkyynsä ja lopetetaan yösyötöt. Olin siis useamman kuukauden myöhässä. Neuvolan täti käski, että nyt heti laitat sen lapsen omaan sänkyyn ja lopetat sen imettämisen ja tulet ylimääräiseen punnitukseen. En ihan ymmärtänyt käskyn logiikkaa, joten en totellut. No okei, kävin punnituksessa, mutta ihan huvikseni. Potra oli lapsi, mutta mitä muuta voi olettaa jos toinen syö ympäri vuorokauden.

Suurin syy yövierotuksen (onko se muuten vierotus vai vieroitus? Kirjoitan varmuuden vuoksi vuoronperää kummallakin tavalla, en jaksa tarkistaa) lykkäämiseen oli, että en löytänyt mistään kunnollista tietoa aiheesta. Lainasin kirjastosta Imetyskirja-nimisen kirjan, joka kertoo nimensä mukaisesti imettämisestä, jonka vierotusluvun anti oli, että ei ole mitään syytä vierottaa lasta. Jos aiot vierottaa niin älä nyt kuitenkaan vierota, sinä kamala itsekäs ihminen.

Toinen ongelma oli, että haluaisin ihan hirveästi nukkua perhesängyssä niin kauan kuin mahdollista. Tämä ei olisi ongelma jos haluaisin myös imettää öisin niin kauan kuin mahdollista, mutta en minä halua. Näin ajatuksena tuntuu vaikealta saada lapsi tajuamaan, että tässä nämä ruuat nyt ovat nokkasi edessä, mutta et saa syödä, ähä-ää. Yövierotuksesta perhesängyssä ei löydy sen vertaa tietoa kuin sellaisesta vierotuksesta, jossa lapsi on omassa sängyssään. Ehkä koko juttu on niin paradoksaalinen, ettei sitä muissa perheissä edes harkita. Kaikki muut perhesänkyilijät ovat lapsentahtisia ja vierottajat nukkuvat omissa sängyissään. Ajattelin, että neuvolaan en ainakaan voi soittaa, joudutaan kohta taas punnitukseen kun kehtaamme käskystä huolimatta edelleen ruokkia lastamme ympäri vuorokauden.

Päätimme kumminkin ryhtyä vieroittamaan. Syyt alkoivat olla pakottavat (kuten että perheen äiti alkoi olla itkeskelevä ihmisraunio, perheen lapsi heräili läpi yön parin tunnin välein itkeskelemään ja syömään ja perheen isä oli aina yön perhesängyssä vietettyään niin univelassa, että joutui viettämään seuraavan yön työhuoneen lattialla). Nyt minä nukun työhuoneen lattialla ja puoliso nukkuu perhesängyssä lapsen kanssa. Takana on kolme yötä ja ihan semiookoosti on mennyt. Vielä en tiedä miten minä ruokavarastoineni teen paluun perhesänkyyn, mutta edetään nyt yö kerrallaan. Onnea matkaan meille.

Sitten kun asia on saatu jonkinlaiseen päätökseen, taidan kirjoittaa aiheesta uudelleen. Jos vaikka joku muu onneton perhesänkyviero(i)ttaja saisi siitä jotain apua.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Hetken haave sateenkaarikirjahyllystä

Näin jossain blogissa kuvan kirjahyllystä, joka oli järjestetty väreittäin. Olen joskus itsekin maistellut ajatusta sateenkaarikirjahyllystä, mutta aina se on jäänyt. Tänään taas töllötin omaa sekaista lundiaani ja mietin, että olishan se tavallaan mahdollista järjestää jotenkin muutenkin kuin henkilökohtaisen kaanonin mukaisesti. Kulutan aika paljon aikaa tuijottaen kirjahyllyä. Enemmän kuin lukien kirjoja. Tässä asunnossa on aika vaikea sijoittua ilman, että tuijottaa kirjahyllyä.
 
Yksityiskohta kirjahyllyn nykytilanteesta
Hetken mahdollisena näyttäytynyt järjestys














Makaronilaatikon ääressä esitin ajatuksen ääneen. Puoliso näytti epäuskoiselta.
"Eikö se ole tosi junttia?" hän sanoi.
"Ai onko?" kysyin.
"No ei varmasti tule sellaista tilannetta, että tekispä mieli lukea jotain vihreetä."
Tässä vaiheessa minua alkoi naurattaa.
"Mutta voishan sitä kokeilla."
"Jos sä järjestät ne niin, niin mä en kehtaa ikinä kutsua tänne ketään kylään, en varmasti!"
Tässä vaiheessa puoliso oli jo lähes tuohtunut.

Päätin siis luopua ideasta.

Sitä paitsi, ei se värijärjestys taida olla sellaisia ihmisiä varten, jotka rakastavat lukemista enemmän kuin sisustamista. Kyllä tarkemmin ajateltuna olisi vähän perverssiä, että kirjat olisivat hyllyssä täysin missä sattuu järjestyksessä sisältönsä puolesta. Joskus pieni kirjastonhoitaja minussa hekumoi ajatuksella aakkostaa kirjahylly, mutta sitten muistutan itseäni, että tämä on koti, täällä saa ihminen järjestää kirjansa henkilökohtaiseen järjestykseen. Aakkostan sitten töissä oikein kaksin käsin.

Tämänhetkinen järjestys etenee ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle, jolloin vasemmassa yläkulmassa ovat klassikot ja oikeassa alakulmassa röpöplöö-kirjallisuus. Järjestys noudattaa myös jonkinlaista aikajärjestystä niiltä osin kuin se minulle sopii. Sitten on scifi- ja fantasiahylly ja venäläisen kirjallisuuden hylly. Sarjakuvat ovat erikseen ja tällä hetkellä myös runot ja novellit. Ohessa olevassa kuvassa eivät näy oikeanpuolimmaiset hyllyt, kuvasin toki vain parhaimmat osiot.

Uudelleenjärjestelyä hylly kokee jatkuvasti, viime aikoina on lähinnä siirretty kamaa ylemmäs sitä mukaa kuin perheen pienin sitä pahoinpitelee, alimmat hyllyt alkavat olla aika autioita. Osittain tämän vuoksi tällä hetkellä vallalla oleva järjesty on epäjärjestys, joka ärsyttää päivittäin kirjahyllyä tuijottaessa. Sitten käyn oikomassa pari hyllyä ja olen hetken tyytyväinen.

Sateenkaarikirjahyllyn kuva pöllitty täältä: Book lovers never go to sleep alone

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Kotiin palattu

Olemme palanneet kotiin lähes yhtenä kappaleena. Lähes, koska pala erään uutta etuhammasta jäi reissuun. Kohtasimme matkalla yllättäviä hankaluuksia ja vähän tuntuu, että edellisellä postauksella vähän kuin manasin ongelmat tielleni. Junamatka sinänsä meni ihan hyvin, leikkivaunu oli lähes koko menomatkan meidän henkilökohtaisessa käytössämme, välillä kävi maksimissaan kaksi lasta kerrallaan möyrimässä, ja nekin olivat kaikki tosi kivoja. Paluumatkalla lapsia oli enemmän, mutta kaikki meni silti ihan hyvin, koska olin niin huumassa siitä, että olin menossa takaisin kotiin. Ainoa ongelma oli, että lapsi sai paniikkikohtauksen aina joutuessaan junan vessaan. Itse reissusta voi todeta seuraavaa:

1) Olin ajatellut, että lapsi leikkii kummitätinsä ja ukkinsa kanssa kun hänen äitinsä saunoo. Perillä ilmeni, että heti kun äiti poistui näköpiiristä, lapsi sai hysteerisen itkukohtauksen, joka helpotti vasta kun äiti oli kantanut nikottelevaa lasta kymmenen minuuttia sylissään. Äiti yritti viedä lapsen mukanaan saunaan, mutta lapsen junassa kehittämä kauhu kylpyhuonetiloja kohtaan ulottui myös omakotitalojen saunaosastoille ja vessoihin. Tämän vuoksi äiti ei saunonut.

2) Aiemmin mainitusta kylpyhuonekauhusta johtuen äiti kävi koko reissun vessassa ovi auki ja taapero tuijotti epäilevästi vessan ulkopuolella. Loppumatkasta edistystä tapahtui, ja äiti sai käydä vessassa ovi raollaan.

3) Lapsi konttasi kummitätinsä luona suoraan surman suuhun ja tuli koiran ylijuoksemaksi. Tästä seurasi aivan käsittämätön huuto. Aivan ymmärrettävää, lapsi ei voinut tietää, että perheen keittiössä säilytetään helvetinhurttaa, jollaiselta tuo mitä säysein perhekoira varmasti lapsestani vaikutti, eikä lapseni tunne kovinkaan hyvin koiria yleensäkään. Toivon, että en aiheuttanut lapselleni elinikäistä koirakammoa, koska kauhu oli melkoinen.

4) Koko reissun aikana lapsi ei suostunut menemään lähellekään ukkiaan, joka on maailman kiltein ja herttaisin mies. Myöskin jos ukki erehtyi kävelemään lapsen ja äidin väliin, oli hysteerinen kohtaus valmis. Tämä eroahdistus ja roikkuminen tuli täysin puun takaa, lapsi ei ole koskaan ennen ujostellut.

5) Viimeisenä iltana lapsi väsyneenä temmelsi ja kolautti naamansa olohuoneen lasipöytään. Ilmeisesti tässä tohinassa toinen yläetuhammas lohkesi. Tämän johdosta äiti on nieleskellyt paska mutsi -itkua koko päivän junassa ja miettinyt, että miten uskomattoman huono äiti sitä voi olla, ettei onnistu pitämään edes lapsensa hampaita ehjinä.

Reissu ei siis ollut erityisen rentouttava, mutta voin kertoa, että eipä vähän ole kiva olla kotona. Siitäkin huolimatta, että kolautin silmäkulmani vaatekaapin oveen ja pelkään nyt, että kohta on silmä mustana. Pakasteessa on omenasosetta, pöydällä omenia, omenoiden vieressä suklaalevy ja lapsi nukkuu tyytyväisenä. Ja onneksi lapsen isällä on huomenna töistä vapaata. En aio enää ikinä lähteä eri kunnan alueelle lapsen kanssa ilman lapsen isää. Kyllä on niin, että kun on naimisiin menty, niin epäonnen manaa päälleen kun liian kauaksi lähtee.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Lounaalla lapsen kanssa

Olin tänään lapseni, toverini ja toverin samanikäisen lapsen kanssa lounasravintolassa syömässä. Viereisessä pöydässä istui tuttu äiti myös lapsinensa ja tovereinensa ja toverin lapsinensa. Heidän lapsensa istuivat kauniisti hiljaa syöttötuoleissaan ja einehtivät mitä annettiin, äidit keskustelivat rennosti ja joivat kahvitkin oikein posliinikupista.

Minä lusikoin ensin lapseen sosekeittoa, jonka jälkeen lapsi pakeni paikalta. Loppuateria sujui niin, että otin haarukallisen ruokaa ja pyyhälsin hakemaan lapsen, joka oli tekemässä tuttavuutta milloin kenenkin kanssa, pakenemassa koko ravintolasta, kiipeämässä korokkeelle, hipelöimässä koriste-esineitä tai syömässä lattialle pudonneita ruokia. Toverini lapsi toimi hyvin pitkälti samoin elkein, tosin liikkui pienemmällä akselilla mutta kiipesi korkeammalle. Nyt ehkä joku miettii, miksi en laittanut omaakin lastani syöttötuoliin, mutta voin kertoa, että sen tuoma apu olisi tässä tapauksessa ollut hyvin lyhytaikainen. Lapseni suostuu istumaan syöttötuolissa vain silloin kun todella syö, muulloin hän laittaa kaiken energiansa (jota on siis aika lailla) siitä pakenemiseen. Olen tavannut lapsia jotka eivät ole koskaan yrittäneet nousta seisomaan syöttötuolissa, tosin en oikein ymmärrä miten se on mahdollista.

Demonstraatio lapsen nopeudesta
Katselin ihaillen viereistä pöytää ja mietin, että juuri tuollaista kuvittelin lapsen kanssa lounastamisen olevan, kunnes sain tämän kyseisen oman lapseni. Silti olen ihan kauhean iloinen, että olen saanut juuri tämän estottoman kaikkien kaverin, joka menee kuin ohjus tutkimaan kaikkea ilman pelkoa. Toivon, että onnistun ylläpitämään tätä rohkeutta tässä pienessä ihmisessä. Saa olla niin eläväinen kuin ikinä jaksaa, kunhan ei ole ilkeä. Otimme toverini kanssa lounaskahvit pahvimukiin ja häivyimme.

Silti juuri nyt hieman kylmää, koska olen huomenna lähdössä ekaa kertaa kahdestaan lapsen kanssa kuuden ja puolen tunnin junamatkalle, viideksi päiväksi pois kotoa ja toisen vanhemman vaikutuspiiristä. Tämänpäiväisen perusteella näen jo itseni juoksemassa lapsen perässä pitkin junaa (pari viikkoa kävellyt ihminen pääsee yllättävän lujaa halutessaan), tutustumassa kaikkiin kanssamatkustajiin, kantamassa viimeisillä voimillani rimpuilevaa lasta omalle paikalle ja todennäköisesti lopulta annan hädissäni hänen imeskellä puhelintani, koska se on parasta mitä lapsen mielestä voi tapahtua.

Voi siis olla, että en ehdi tänne seuraavan viiden päivän aikana ihan niin usein kuin haluaisin. Jos kohta ihmettelette missä olen, te kaikki kaksi lukijaani, niin lopettakaa heti imettely, olen vain kirmaamassa 11,5-kuisen perässä pitkin nälkämaata.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Karkumatka

Anna Gavalda: Karkumatka (L'Échappée belle)
Gummerus 2011. Suom. Lotta Toivanen

Karkumatka oli todella nopsa luettava, vain 120 sivua ja sekin löyhästi aseteltu.

Yksi asia minua ärsyttää Anna Gavaldan kirjoissa suunnattomasti. Se on kolmen pisteen käyttö. En voi sietää sitä. En tiedä liittyykö se ranskalaisuuteen, en ole lukenut ihan mahdottomasti ranskalaista kirjallisuutta, mutta joka tapauksessa se syö sielua. Asiat sanotaan täsmällisesti ja sitten tulee piste.

Tulee aina mieleen entinen poikaystävä, jolla oli tapana päättää tekstiviestinsä kolmeen pisteeseen. Kuten: "Tulen kohta..." tai "Käyn kaupassa..." Teki mieli joka kerta kirkua ensin ja soittaa sitten perään. Käyt kaupassa ja mitä sitten? Kerro loppuun äläkä vihjaile! Sitten kun asia nostettiin pöydälle, kävi ilmi, että poikaystävä koki minun täsmälliseen pisteeseen päättyvät viestini tylyinä ja epäkohteliaina. Hänestä oli paljon ystävällisempää jättää asiat vähän niin kuin roikkumaan ilmaan. No, eipä ihmekään että poikaystävä on entinen ja tilalla on oikeaoppisesti välimerkkejä käyttävä aviopuoliso, joka laittaa tekstiviestin, että "Saavun kello 13.18." ja todella saapuu täsmälleen silloin. Nih.

Juu. Mutta Karkumatkaan. Olen jostain syystä lukenut koko Anna Gavaldan suomennetun tuotannon, en tiedä onko jotain suomentamattomia, enkä jaksa guuglata, koska en ole niin kovin kiinnostunut aiheesta. On tunnustettava, etten ihan älyttömästi pidä hänen kirjoistaan. Niissä on jotain tekoboheemia ja tekohöpsöä. Niinkuin tässäkin. Että tässä sitä matkustetaan serkun häihin veljen ja kälyn kanssa ja pilkataan kälyä, kun tämä on apteekkari, ja itse ollaan niin maan vapautuneita kun on ryypätty ja pelattu pokeria koko yö. No joo. Välillä Gavalda on ihan luonteva höpsöyden kuvauksessaan, mutta joku siinä on vähän epäuskottavaa noin kaikenkaikkiaan. Tai sitten se johtuu siitä kolmen pisteen viljelystä. En tiedä.

Tässä parvi aikuisia sisaruksia ja yksi takakireä kälyparka matkustavat häihin huomatakseen, ettei nuorin veli tullutkaan. Muut sisarukset jättävät kälyn häihin ja lähtevät moikkaamaan pikkuveljeä. Tämä on semmoinen paluu lapsuuteen -henkinen reissu ja jotenkin viimeinen sellainen, en tiedä miksi, kaikki jäivät henkiin ja retki voidaan toistaa kyllä. Ihan kiva kirja, tuli mieleen monet ranskalaiset elokuvat, kuten Kesähetket. Kaikesta tästä valituksesta huolimatta sanoisin, että kyllä tämä kirja oli ihan lukemisen arvoinen.

(ehkä tämä valitus juontaa juurensa siitä, että vaikken mielestäni olekaan ihan hirmuisen takakireä, niin silti hieman samaistuin ärsyttäväksi kuvattuun kälyyn, vaikka en siis ole takakireä, sanoinko jo etten ole takakireä!)

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Lukuahdinko

Susipalatsi petti odotukset. Olin säästellyt sitä, koska arvostelujen perusteella kuvittelin sen olevan todella mieleeni, mutta ei, se oli ihan hiton tylsä ja ankea. Olen nähnyt jo elokuvan ja pari jaksoa tv-sarjaa niistä Boleynin siskoksista ja ei ne nyt ihan niin kiinnostavia olleet. Luin sata sivua ja sen jälkeen olen koko viikon mieluummin pelannut Sanajahtia puhelimella kuin lukenut. Tänään istuin sängyssä kahvikupin kanssa ja yritin taas kahlata eteenpäin kardinaalin ongelmissa, kun tajusin, että ei helvetti, ei tästä tule yhtään mitään, paiskasin kirjan kiinni ja vein takaisin hyllyyn. Kirjan kesken jättäminen on minulle aina raskas päätös, joten ei pidä luulla, että tein sen kevyin mielin.

Ongelma oli myös siinä, että ennen viimeisen puolen vuoden aikana olen lukenut yli 2500 sivua Tulen ja jään laulua, eli sitä kirjasarjaa, johon tv-sarja Game of Thrones perustuu. Kun tämän jälkeen yrittää lukea tositapahtumiin perustuvaa historiallista romaania juonimisesta hovissa, on aika todennäköistä, että romaani vaikuttaa vähän kuivakalta.

Päätin nyt tehdä niin kuin tämmöisessä tilanteessa tehdään. Otin hyllystä kaksi pienintä lukematonta kirjaa, tässä tapauksessa Anna Gavaldan Karkumatkan ja David Foenkinoksen Vaimoni eroottinen potentiaali, ja luin niiden takakannet puolisolle.
"Lue se joka oli kuin pirskahteleva, vaaleanpunainen shamppanja", sanoi puoliso.
"Miksi?" kysyin.
"Koska se on lyhyempi. Ne molemmat vaikuttaa aivan käsittämättömän typeriltä."
Ja niin ryhdyin äsken lukemaan Karkumatkaa. Olen nyt lukenut yli puolet ja vaikka kirja ei tähän mennessä olekaan ollut vielä kuin pirskahteleva, vaaleanpunainen shamppanja, olen silti taas oikein innostunut lukemisesta.

Lisäksi ostin perjantaina kynsilakan, joka on aivan samaa sävyä kuin keittiön lamppu ja verhot, eli petrolin värinen. On mukava sointua työpisteeseensä. Kaikki hyvin siis.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Moonrise Kingdom

Wes Anderson, 2012.

Lapsen synnyttyä leffakäyntien määrä on laskenut noin 99% ja se on surettanut minua kovin. Nyt olen kuitenkin keksinyt mainion tavan päästä leffaan, vaikka minun onkin oltava laittamassa lasta sänkyyn kello 20.00 ja pysyttävä sen jälkeen näköetäisyydellä aamuun saakka. Olenhan korvaamaton. Ainoa aika käydä leffassa ei olekaan ilta! Itse asiassa se ei ole edes paras aika. 

Paras aika on aamupäivä!

Olen käynyt nyt kahdesti leffassa aamupäivänäytöksissä. Siellä on mahtavaa. Aamupäivällä leffaan tulevat vain itseni kaltaiset omituiset leffamöröt, jotka kököttävät kuin tatit lopputekstien loppuun asti penkissä, kukaan ei puhu, kukaan ei rapise. Meitä ei myöskään ole kovin montaa. Ensimmäisellä kerralla katsoin uusimman Batmanin tennarin isoimmassa salissa ehkä neljän nuoren miehen kanssa, silloin oli viikonloppu. Kyllä, Batmanin, minulla on edelleen supersankarielokuvafiksaatio ja Batman on lempisupersankarini. Eilen katsoin Moorise Kingdomin pienessä salissa alle kymmenen muun ihmisen kanssa. Oletan väenrynnistyksen johtuvan siitä, että kyseessä oli ensi-iltapäivän ensimmäinen näytös ja fanit pinnasivat töistä. Perjantain aamupäivänäytös on myös sopiva kotiäidin kukkarolle, vain kuusi euroa. Lauantaiaamuna olisin pulittanut yli tuplahinnan.

Minulla oli mukana iso latte ja kolme suklaapatukkaa eurolla. No okei, oli kuusi suklaapatukkaa, mutta söin vain kolme. Avasin ne mainosten aikana käsinojalle, etten rapistelisi leffan aikana.

No niin. Mukavaa siis oli. Ja elokuvakin oli aivan erinomainen. Wes Anderson on yksi lempiohjaajistani, eikä pettänyt tälläkään kertaa. Tykkään ihan hirveästi tarinoista omituisista perheistä, kuten John Irvingin Kaikki isäni hotellit, Miina Supisen Liha tottelee kuria, Little Miss Sunshine ja kaikki Wes Andersonin elokuvat. Tässä oltiin vuodessa 1965, syysmyrsky on tulossa. Partioleirin hylkiö ja asianajajaperheen häiriökäyttäytyvä tytär päättävät karata yhdessä. Ja sitten alkaa takaa-ajo. Suurella sydämellä oli tehty tämä rakkaustarina.

(tästä on näemmä todella tulossa sellainen blogi, jossa horistaan asian vierestä. mutta en aio välittää.)

torstai 13. syyskuuta 2012

The Girl with the Dragon Tattoo

David Fincher, 2011.

Vähän aprikoitsin koko leffan katsomista, olinhan lukenut kirjan ja katsonut jo ruotsalaisversion, joista molemmista pidin. Yleisesti suhtaudun penseästi siihen, että amerikkalaisten pitää tehdä oma versio vääränkielisistä leffoista, kun se tekstien kanssa katsominenhan on ihan kauheaa, mutta tämän puolesta puhui ohjaaja. David Fincherhän on aika mainio kumminkin.

Tunnelma kotikatsomossa oli heti alkumetreillä epäileväinen. Melkein tunnin vierestä kuului tasaisin väliajoin: "Miksei tässä voi olla Noomi Rapace?" "Minusta Noomi Rapace oli kyllä parempi." "Ihan hyvin tässä vois olla Noomi Rapace." Mutta lopputekstien aikana vierustoveri oli kuitenkin aivan tyytyväinen. Hänenkin mielestään Rooney Mara oli ihan pätevä Lisbeth Salander. Omasta mielestäni ehkä jopa hieman parempi. Maran Lisbeth oli jotenkin vähemmän autistinen ja ihan skidisti sympaattisempi, mutta silti riittävän kumma. Tykkäsin kyllä.

Omituisen vieraannuttava efekti oli, että tämäkin leffa sijoittui Ruotsiin. Kaikki hienot amerikkalaisnäyttelijät esittivät ruotsalaisia ja lausuivat höpsösti ruotsinkielisiä nimiä. Joka kerta meinasi virnistyttää, kun Daniel Graig esitteli itsensä mongertaen Mikaeliksi. Sitten siellä oli tietty myös Stellan Skarsgård, joka osasi lausua ihan hyvin, johtuen varmaan siitä, että hän osaa ruotsia, joka johtuu siitä, että hän on ruotsalainen. Nauratti myös elokuvassa syötyjen voileipien määrä. Tosi sympaattista. Mikaelilla oli koko ajan voileipä edessä tai tekeillä tai vähintään tarjolla.

Sanoisin, että tämän version erotti ruotsalaisesta se, että tämä oli hassumpi. Ja minusta se passasi ihan hyvin. Tarina on kumminkin sen verran järkky, että aina pikku hassuttelu mukaan mahtuu. Olen kuitenkin aika varma, että jos ei ole kirjaa lukenut tai muuten tunne tarinaa, niin leffan juoni näyttäytyi varmaan melkoisen sekavana.

Yleisesti haluaisin vielä sanoa, että vaikka yleensä suhtaudun melko penseästi dekkareihin, niin Millennium-trilogialla on iso paikka sydämessäni. Ihailen ihan mahdottomasti kirjailijoita, jotka osaavat rakentaa tuollaisia isoja tarinoita, jotka ovat paitsi kiinnostavia ja viihdyttäviä, niin myös samalla poliittisia ja hyvän puolella pahaa vastaan. Minusta Miehet jotka vihaavat naisia on yksi maailman parhaista kirjan nimistä, mutta ilmeisesti tämän leffan nimellä haluttiin alleviivata Salanderia. Tosin ei hän nyt sen isommalla painotuksella mielestäni tässä leffassa ollut kuin kirjassakaan.

Jos nyt jonkun tuomion haluaa antaa, niin lukekaa kirja. Jos sen jälkeen vielä haluatte katsoa leffan, niin katsokaa kuitenkin ihan periaatteen vuoksi ruotsalainen. Ja jos vielä sittenkin jaksaa juoni kiinnostaa, niin eipä tämä amerikkalainenkaan yhtään huono ole. Näin kolmena versiona tarinan nauttineena voin sanoa, että kyllä se kestää.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Täydellinen omenapiirakka

Tein eilen aivan täydellisen omenapiirakan. Semmoisen amerikkalaistyyppisen, jossa on kansi ja karamellinen täyte. Tämä oli merkittävä tapahtuma, koska olemme nyt asuneet tässä asunnossa reilusti yli vuoden, mutta kamppailen edelleen kaasu-uunin kanssa.

Kaasu-uuni sanana on muuten inhottava. Siitä tulee mieleen holokausti ja se lapsena Suosikista luettu kauhujuttu Sean Pennistä työntämässä Madonnan päätä kaasu-uuniin, joka edelleen estää täysin palkein arvostamasta Sean Penniä näyttelijänä saati ihmisenä. Uskon kyllä ihmisten kykenevän muuttumaan ja ottamaan opikseen, joten yritän kovasti antaa anteeksi Seanille.

Kaasu-uunin kanssa kokkaaminen on hankalaa, koska siinä on pelkästään alalämpö, joka on melko epätasainen, joten paistettavaa pitää kääntää välillä, tai puoli pellillistä palaa. Meidän uunissamme on myös grillivastus, eli tohotin, kuten häntä kutsumme perheen kesken. Niitä ei kuitenkaan voi käyttää yhtä aikaa. Eli jos paistan vaikka piirakkaa, minun täytyy ensin paistoajan puolivaiheissa kääntää vuoka ja sitten arvioida monin eri keinoin milloin piirakka on pohjasta kypsä. Tämä on hankalaa, koska pelkällä alalämmöllä paistaessa pinta näyttää täysin raa'alta. Ja hieman ennen kuin piirakka on täysin kypsä, käännän päälle tohottimen, joka paistaa pinnan. Tohotin on erittäin tehokas, joten sen kanssa pitää olla tarkka. Kyse on usein sekunneista.

Olen hiljalleen ystävystynyt uunin kanssa ja viime viikolla sain aikaiseksi leivän, pitsan ja täydellisen omppupiirakan. Tämä on valtavaa edistystä, koska suurin osa tuttavapiiristämme sai vähän yli vuosi sitten tullessaan katsomaan uutta perheenjäsentä syödäkseen eritasoisesti palaneita pakastepullia.

Piirakan ohje löytyy muuten uusimmasta Olivia-lehdestä (09/12). En halua kehottaa ketään ostamaan mitään, varsinkaan turhaa paperiroskaa, mutta ehkä voitte lukea ja kopioida lehden kirjastossa.

torstai 6. syyskuuta 2012

Epäily tietoteknisestä kehitysvammasta

Olen yleisesti pitänyt itseäni ihan fiksuna, mutta uskoni alkaa horjua tämän nykyaikaisen teknologian edessä. Olen kohta kuin äitini, jonka mielestä minun olisi pitänyt lähteä opiskelemaan insinööriksi, koska osasin ajastaa videot (tämänkaltaisiin kommentteihin perustuu käsitykseni fiksuudestani).

Ostin vasta uuden puhelimen, jossa on kaikenlaisia uudenaikaisia härpäkkeitä, kuten pelejä ja instagram ja foursquare (jota en kylläkään ole vielä kehdannut käyttää, koska käyn vain alepassa ja itäkeskuksessa, jota kylläkin vissiin nykyään pitää virallisestikin sanoa itikseksi, mutta minä olenkin jäänyt ajasta jälkeen ja käyn edelleen itäkeskuksessa, sanokaa mitä sanotte). Olen nähnyt, että muut ihmiset, joita montaakaan en edes pidä itseäni fiksumpana, on laittanut blogiinsa kuvia instagramista. Olen tässä nyt hetken yrittänyt keksiä, miten se voi olla mahdollista, mutta en ole keksinyt.

On myös ilmennyt, ettei tätä blogia löydä googlesta kuin parhain salapoliisi. En tiedä myöskään mistä se johtuu. Joku lienee tehnyt jotain väärin, epäilen itseäni. Konsultoin lähitulevaisuudessa it-tukihenkilöäni, kunhan hän palaa leikkimästä kitaristia.

Niin että tähänkin postaukseen olisin voinut laittaa oikein komean kuvan aamulla pyöräyttämästäni irlantilaisesta soodaleivästä, mutta enpä nyt sitten laita, kun se on tuolla puhelimen kätköissä eikä suostu tulemaan pois. Tuli muuten aika hyvä leipä, asiasta kuudenteentoista. Ostin lapsoselle piimää, jos hän suostuisi juomaan, ja eihän hän suostunut, joten siinä sitä oltiin, litra piimää jota kukaan ei juo. Mutta sitten keksin, että siitähän voi tehdä leivän. Ja helpon leivän voikin tehdä! Jauhoja, piimää, soodaa ja suolaa, uuniin ja pöytään, omnomnom.

PS. Huomatkaa, että olen kuitenkin sillä tavalla aika nuorekas, että kirjoitan erisnimet, kuten Instagram, Itäkeskus ja Google, pienellä.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Blogin nimestä

Tämä blogi aloitti nimellä Epätieteellinen kehityslinja. Siinä nimessä ei ollut päätä eikä häntää, en edes itse muistanut sitä ja lisäksi jouduin kuuntelemaan aina blogin tullessa puheeksi puolisoni vuodatuksen, kuinka typerä nimi blogillani on. Olin samaa mieltä, mutta en keksinyt parempaakaan. Itse asiassa olisin perustanut blogin jo varmaan vuosi sitten, jos olisin keksinyt sille nimen, mutta lopulta en enää antanut sen asian häiritä, vaan nimesin blogin vain jotenkin. Huonosti, mutta nimesin.

Sitten ainoa lukijani huomautti, että alaotsikko Ihminen välissä olisi huomattavasti parempi nimi. No niin olisikin, tajusin itsekin, mutta ei sekään ole ihan sellainen säkenöivä otsikko jonka mielelläni allekirjoittaisin. En oikein tiedä haluanko yhdistyä Vintiöt-sketseihin. Onko se vähän junttia? Mutta ollaan nyt Ihminen välissä kunnes jälleen parempi keksitään. Jos minulla on jatkossakin yksi lukija niin nimen vaihto on melko helppoa. En halua valittaa, yksi hyvä lukija on parempi kuin pussillinen huonoja.

Terveiset lukijalle!

tiistai 4. syyskuuta 2012

Funny People

Judd Apatow, 2011.

Funny People oli todella omituinen elokuva. Jotenkin aivan muodoton, ei päätä eikä häntää eikä oikein mitään järkeä. Kummallisesti silti pidin siitä kovastikin. Minulla on kaksi vähemmän sivistynyttä elokuvafiksaatiota, toinen on supersankarielokuvat ja toinen on vähän mauttomat mutta silti vähän fiksut komediat, kuten Superbad ja Paksuna. Judd Apatowin leffat edustavat toisinaan tätä komediakastia. Aina ei. Funny People oli riittävän kumma ollakseen hyvä. Se ei ollut kuoliaaksinaurattaja, mutta ihan hauska. Lisäksi se kesti 2 tuntia 40 minuuttia, mikä on mille tahansa leffalle pitkä kesto, varsinkin kun tässäkin oli varmaan puoltoista tuntia tyhjäkäyntiä, mutta silti se jotenkin hämärästi kantoi.

Elokuva kertoo Adam Sandlerin (jonka elokuvia yleensä inhoan) esittämästä Georgesta, joka on menestynyt koomikko. George saa kuulla sairastavansa parantumatonta verisyöpää. Hän tutustuu aloittelevaan koomikkoon Iraan, jota esittää Seth Rogen (jonka elokuvia yleensä rakastan). George palkkaa Iran assistentikseen, jonka tehtäviin kuuluu esim. istua Georgen sängyn vieressä juttelemassa tämä uneen. Tämä on alkuasetelma. Sitten elokuva alkaa hämärästi velloa suuntaan jos toiseen. George yrittää korjata välejään läheisiinsä ja varsinkin suureen rakkauteensa. En oikein tiedä mistä tämä elokuva kertoi, mutta lopulta kuitenkin kyse oli varmaankin lähinnä Georgen ja Iran ystävyydestä.

Elokuvassa oli mainiot näyttelijät, Iran kämppiksiä esittivät Jonah Hill ja Jason Schwartzman, nuoruuden rakkauden uutta australialaismiestä Eric Bana. Parasta oli kohtaus, jossa George bondailee ravintolassa Eminemin kanssa ja Ira seisoskelee kauempana Ray Romanon kanssa. Eminem alkaa huutaa Ray Romanolle, että mitä tämä tuijottaa ja Ray menee aivan lukkoon. Ira toteaa häkeltyneenä Raylle, että luuli kaikkien rakastavan Raymondia. No joo, ihan tyhmä juttu näin kerrottuna, mutta katsottuna meinasin tukehtua.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Shame

Steve McQueen, 2011

Elokuvan nimen mukaisesti katsoimme elokuvan häpeällisesti kahdessa osassa. Shame oli niin hieno elokuva, että olisi ansainnut tulla katsotuksi rauhassa, mutta minkäs teet, kun lapsiperheessä on joskus asioita, jotka menevät elokuvien edelle.

Michael Fassbender on tällä hetkellä lempinäyttelijöitteni top kolmosessa. Jos hän ei olisi tehnyt sitä ihan typerää Centurionia, hän saattaisi olla jopa kirkas ykkönen. Tässä Fassbender on upea. Kahdessa osassa katsomisen hyvä puoli oli, että ennen kuin jatkoimme katsomista, katsoimme uudestaan kun Fassbender juoksi New Yorkin kaduilla. Oli hienon näköistä juoksua se. Mutta paitsi hieno juoksija, Fassbender on poikkeuksellisen hieno näyttelijä. En oikein osaa kuvailla, mutta tässä elokuvassa ei loppujen lopuksi puhuttu paljon eikä selitetty juuri mitään, mutta silti asia tuli selväksi ja se oli paljolti Fassbenderin kasvojen ansiota.

Juoksukohtauksen ohella toinen hieno kohtaus on Carey Mulliganin esittämä laulukohtaus. Senkin katsoimme kahdesti. Vielä muistellessakin menee kylmät väreet. Upea.

Mistä Shame sitten kertoi? Minun mielestäni se kertoi veljen ja siskon suhteesta, jostain mitä on tapahtunut joskus, mikä vaikuttaa molempien elämään niin, että he ovat molemmat hajalla ja oireilevat eri tavoin. Fassbenderin esittämä Brandon on menestyvä toimistobisnespaltsumies, vapaa-aikanaan seksiaddikti. Mulliganin esittämä Sissy on hänen siskonsa, joka pakkautuu kylään. Siinäpä se juoni pääosin olikin.

Steve McQueenin edellinen ohjaus oli Hunger (2008), jossa on myös pääosassa Fassbender. Se kertoo IRA-kapinallisesta Bobby Sandsista, joka tekee vankilassa nälkälakon. Se on myös hieno elokuva ja Fassbender on siinäkin ihan tajuton. Steve McQueen on muuten eri Steve McQueen kuin se 60-luvun näyttelijä, joka oli Papillonissa.

Jos haluat ihailla Fassbenderiä muissa elokuvissa, voin suositella edellämainittua Hungeria, mutta myös 300, Fish Tank ja Kunniattomat paskiaiset ovat hyviä. Centurion ei ole hyvä, älä katso sitä, ellet tykkää typerästä ja päättömästä väkivallasta.

Elokuvista

Rakastan leffoja lähes yhtä paljon kuin lukemista. Parasta on istua pimeässä elokuvateatterissa ulottuvilla iso kuppi kahvia ja mahdollisesti karkkia, mahdollisesti suklaata, joka on hyvää kahvin kanssa, mutta ei missään nimessä mitään rapisevaa, ja upota hyvään leffaan. Olen ihan hirmuinen leffanatsi, en siedä yhtään metelöintiä enkä huonoa käytöstä elokuvissa. Olin aivan pöyristynyt vauvakinossa, kun muut äidit olivat tulleet sinne vaihtamaan kuulumisia. En mennyt toiste. Ymmärrän, että vauvat metelöivät, pienet lapset juoksevat, pitää vaihtaa vaippa, pitää jutella lapselle, mutta kyllä aikuisen ihmisen pitäisi pystyä pitämään turpansa kiinni. Menisitte kahville juttelemaan, herran tähden.

Puolisoni mielestä olen vähän liiankin ankara. Mutta kyllä minusta pitää kunnioittaa toisten keskittymistä, semminkin kun leffassa käynti ei ilmaista ole. Olen päättänyt, etten mene enää Tennispalatsiin kuin k-18-leffoihin ja niihinkin vain äärimmäisessä hädässä. Tennarissa pakkaa olemaan liikaa huonosti käyttäytyviä nuorisolaisia, jotka pilaavat lähes aina elokuvanautintoni. Esim. Juno meni kohdaltani aivan hukkaan, kun lähistölläni istui nuori henkilö, jonka puhelin soi muistaakseni ainakin kolme kertaa ja joka kerta tyttö vastasi puhelimeen ja kertoi olevansa elokuvissa ja vielä siihen päälle vaikutelmansa elokuvasta. Tämän lisäksi useamman kerran vastaava tapahtui muissa osissa katsomoa ja nuoriso keskusteli keskenään ja vaihtoi paikkaa. Aivan anteeksiantamatonta! Kesti tuntikausia että rauhoituin elokuvan jälkeen, olin niin vihainen. Ja tämä heijastui Juno-parkaan, jota pidän nyt aika kamalana elokuvana, todennäköisesti vääristä syistä.

Mutta niin, ei pitänyt tästä vuodattaa, vaikka asia tärkeä onkin. Elokuvakasvatusta kouluihin! Oikeasti piti vähän kertoa suhtautumisestani leffoihin ennen kuin niitä alan täällä käsitellä. Sitä vain, että en ole kovin kriittinen itse elokuvia kohtaan, vaikka muita katsojia kohtaan olenkin. Olen melko suopea. Lisäksi minusta tuntuu, ettei minulla ole paljonkaan kompetenssia sanoa monestakaan asiasta. Olen opiskellutkin leffojen analysointia, mutta silti tuntuu, etten ole siinä erityisen hyvä. Se on vähän kuin kirjojen repostelu, että teoriassa osaan sen kun olen sitä vuosia opiskellut, mutta silti tuntuu, että taiteesta on vaikea sanoa mitään pysyvää. Varsinkin kun se saattaa vaikuttaa toisen taidekokemukseen, enkä varsinkaan negatiivisesti haluaisi vaikuttaa mihinkään. Niin että kun tänne leffoista kirjoittelen, ja varmaan sama koskee kirjoja, niin en varmaankaan tule mitään kovin arvottavaa tai merkityksellistä sanomaan. Varmaan pysyn lähinnä ulkoelokuvallisissa ja -kirjallisissa asioissa.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Haiseva yösirkus

Rupesin lukemaan Erin Morgensternin kirjaa Yösirkus. Siinä oli kaikki erinomaisen tarinan elkeet, sirkus ja yö ja taikuutta, mitä sitä muuta tarvitsee. Mutta harmikseni kirja on kirjoitettu huonosti, en osaa tarkalleen selittää mikä siinä mättää, mutta jotenkin tulee aloittelijamainen fiilis. Ehkä tarina voisi pelastaa huonon kirjoitustyylin, mutta valitettavasti jätän kirjan nyt kesken hieman muista syistä.

Kirja nimittäin haisee. Ilmeisesti edellinen lainaaja on poltellut tupakkaa sisällä nauttiessaan yösirkuksesta ja nyt kirja haisee niin pahalta, että illalla sängyssä lukiessä ällöttää. Otin siis omasta hyllystä neitseellisen Hilary Mantelin Susipalatsin ja uppoudun sen raikkaaseen tuoksuun.