perjantai 28. joulukuuta 2012

Jouluhöpinät

Kotona jälleen. Joka kerta reissussa jännittää, että onko koti vielä palatessa tallella. Että onko joku läheisistä facebook-ihmisistäni sittenkin murtovaras. Olen aina vähän naureskellut, kun jotkut ovat sitä mieltä, ettei ikinä kannattaisi kertoa facebookissa jos on reissussa (varsinkaan jos on tyyliin viikkoa aiemmin postannut kotiosoitteensa, kuten eräskin, no, minä). Olen rajannut aika tiukasti ne ihmiset, jotka näkevät facebook-päivitykseni, joten sikäli epäiltyjen määrä olisi suppeahko, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Yhden joululoman jännitin, koska olin varma, että olin unohtanut laittaa ulko-oven kiinni. Kerran meiltä on jäänyt jääkaapin ovi auki (tai raolleen, mutta kumminkin) ja viimeksi pelättiin, että ikkuna on ollut auki koko parin viikon kesäloman. Tai puoliso pelkäsi, itse olin vain tyytyväinen, että on sitten palatessa raikas ilma kotona.

Mutta ei minun siitä pitänyt kirjoittaa. Vaan joululahjoista. Monissa lukemissani blogeissa on päivitelty joulun yltäkylläisyyttä lahjasektorilla. Tänä vuonna sovin eka kertaa oman perheeni kanssa, että ei osteta aikuisille ollenkaan joululahjoja. Puolisoni ei näin tehnyt, joten sain kuitenkin lahjakortin Stockalle ja yhteiseksi pulmapelin, mutta verrattuna aiempien vuosien lahjavyöryyn tämä oli mitä maltillisinta. Sain nimittäin vielä varmaan 28-vuotiaanakin yli 20 joululahjaa. Äitini nyt vain meni ihan pähkinöiksi joulusta. Mutta en valita, äiti oli myös superhyvä ostamaan lahjoja, hyvin harvoin sain mitään turhaa. Omituista tänä jouluna oli kyllä se, ettei ollut joululahjakirjaa, mutta toisaalta, eipä ollut aikaa lukeakaan, joten niinpä niin.

Herneet ja apina
Myöskään lapseni ei saanut mitenkään ylipaljon lahjoja ja kaikki olivat kerrassaan hienoja. Minun mielestäni huippu oli esimerkiksi kummitädin itsevirkkaama herneenpalko, jossa on neljä erikokoista hernettä, joita voi viskoa huoletta pitkin seiniä, toisin kuin suurinta osaa muista tavaroista joita lapsi saa käsiinsä. Myös ukilta saatu kutitettava apina on käsittämättömyydessään ihan älytön. Kun apinaa kutittaa kainalosta, se alkaa täristä ja kikattaa ihan hervottomasti. Hihittelin eilen yrittäessäni sulloa apinaa rinkkaan, jolloin koko rinkka kikatti ja hytkyi. Mainio kaveri. Tosin lapsi lähinnä tuijottaa sitä tyrmistyksen vallassa, mutta eiköhän se siitä. Kivat olivat myös värikynät, joita toivoin lapselle, ja joita lapsen mielestä on kivaa syödä, koska se ärsyttää äitiä. Mutta on lapsineroni saanut toki jo merkittävää taidettakin aikaan.

Taiteilijan merkittävää varhaistuotantoa
Luulenpa, että jatkossa joululahjamäärää pyritään kuitenkin pienentämään tästäkin. Empiiristen tutkimusteni perusteella mitä isompi lapsi sitä isommat lelut ja jos lapsi saa jouluna kymmenen valtavaa möhkölelua niin minne me joudumme? Kadulle me joudumme, koska emme enää mahdu tähän pieneen kotiin kaikkien niiden hirvittävien lelujen kanssa. Täällä ne sitten asuvat ja mellastavat ja me katselemme tuhoa ikkunasta ulkopuolelta, että voi kun oltais osattu pitää joku tolkku ennen kuin kaikki meni ylenpalttisuuksiin. Yrittänen jatkossa hoitaa asian niin, että lapsi saa yhden toivomansa asian, ellei se ole ihan mahdoton, ja sitten mahdollisesti jotain pientä ja tarpeellista päälle. Ehkä se yksi juttu on sitten merkityksellisempi. Näin sanoo yksivuotiaan äiti, joka on vielä niin kovin kirkasotsainen lasten materialismin suhteen. Mutta täytyy sitä olla periaatteita, joista voi sitten tarvittaessa tinkiä.

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Taisteluni. Ensimmäinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja. (Min Kamp I)
Suom. Katriina Huttunen
Like 2011

Kaverini äiti sanoi joskus, että hän rakastaa kirjallisuutta, mutta ei ikinä lue mitään fiktiivistä. Teiniminä nauroi tuolloin sisäisesti ajatellen, että ääliö mikä ääliö. Jo tuolloin olin vahvasti sitä mieltä, ettei mitään tosipohjaista kannata lukea. Kaikki hyvä kirjallisuus on fiktiivistä. Nykyään uskon tosin, että myös tosipohjainen kirjallisuus on fiktiivistä ja oikeastaan koko maailma. Ainahan kaikki on jonkun näkemys asiasta. Ei voi astua samaan jokeen kahdesti ja trallalaa, mitä näitä oli.

No kuitenkin. Tästä Karl Ove Knausgårdista kohistiin niin kovasti, että päätin kuitenkin tarttua siihen. Kovasti on Karl Oven isän suku hermostunut tästä kirjasarjasta, minkä tavallaan ymmärrän, koska kyllä tämä on yksi rujoimpia alkoholismin kuvauksia, joita olen lukenut. Ehkäpä juuri siksi, että tässä on tosipohja. Olen silti iloinen, että Karl Ove on kirjoittanut tämän.

Yleensä elämänkerroissa ja muussa todellisuuteen nojaavassa on se ongelma, että niissä on liikaa henkilöitä ja kirjoittaja kokee liikaa tarvetta kertoa kaiken, ettei vain loukkaisi ketään tai ettei kukaan pääsisi sanomaan, ettei tuo ole totta. No, eihän totuutta voi kertoa, pelkästään oman näkemyksensä siitä, ja se kuitenkin poikkeaa kaikkien muiden näkemyksistä, joten siinäpä sitä ollaan. Knausgård on onneksemme niin taitava kirjoittaja, että Taisteluani lukiessaan voi enimmäkseen unohtaa, että nämä asiat ovat oikeasti tapahtuneet ja että nämä ihmiset ovat oikeasti olleet.

Luulen, että Knausgård nojailee tiukasti Proustiin, mutta siitä en voi puhua mitään, koska en ole itse lukenut Proustia. Puolisoni kuitenkin on, joten kävimme aika jännän keskustelun muistoista ja kirjallisuudesta, jossa minä viittasin Karl Oveen ja hän Marceliin. En tiedä tuliko kumpikaan hullua hurskaammaksi, mutta niinhän täällä muutenkin kaikki puhuvat jatkuvasti toistensa ohi, joten kaiketi se oli kuitenkin keskivertoa ansiokkaampi keskustelu, kun aiheena oli kuitenkin korkeakirjallisuus.

Mitähän tästä itse kirjasta voisi sanoa? Se kertoo Karl Ove Knausgårdin isäsuhteesta. Lapsuudesta ja isän kuolemasta. Luin jostain syystä kirjan todella hitaasti, mistä ehkä johtui, että kirjan alkupuolella nuoren Karl Oven pyrkimys päästä uutena vuotena juomaan kaljaa tuntui viikkojen mittaiselta äpöstykseltä. Jos nyt jotakin tästä kirjasta muuttaisin, niin tuota seikkailua olisi ehkä voinut napsaista muutaman kymmentä sivua. Mutta puolivälin jälkeen kirja ottaa uutta vauhtia. Se muuttuu vähän sosiaalipornoksi, mutta kiinnostavammaksi.

En tiedä aionko lukea toista kirjaa Karl Oven taistelusta. Toisaalta pidän Karl Ovesta ihan mahdottomasti, mutta toisaalta en edelleenkään pidä tosipohjaisesta kirjallisuudesta. Tositarinoissa kun on se ongelma, että ne eivät varsinaisesti lopu, ne vain ovat. Vihaan muuten myös avoimia loppuja. Minusta kirjailija on lukijalle velkaa alun ja lopun, mutta tositarinoilta tätä ei tietenkään voi odottaa, koska sellaista se elämä on. Kovasti jäi kuitenkin vaivaamaan, että mitä Karl Oven isälle oli tapahtunut ennen kuolemaa, mutta ilmeisesti toinen kirja kertookin Knausgårdin avioliitosta, joten en tiedä avaanko siinä vain lisää ratkaisemattomia arvoituksia ja lopulta ajaudun lukemaan kaikki tuhannet sivut Knausgårdin elämästä. Tosin Knausgård on niin upea kirjoittaja, että voisi sitä ihminen aikansa huonomminkin käyttää. Voi hitto kun tämä olisi vielä fiktiota!

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Rentoa joulua

Olemme siirtyneet joulun viettoon. Matka ei ole ollut erityisen rentouttava tähän saakka, siihen on nimittäin liittynyt erinäisiä mahatauteja ja lapsen temperamentin yllättävä kasvu potenssiin kolmekymmentäkuusi, mutta elän toivossa, että huomenna joulurauha koittaa sekä mahoillemme että aivoillemme.

Olen lukenut pitkästä aikaa yhden kirjankin loppuun, mutta yrittänen blogata siitä lähipäivinä. Nyt on tärkeämpää asiaa. On nimittäin käynyt niin, että minusta on kuoriutunut ehta joulunatsi!

Jouluihimme on aina liittynyt tietynlainen perfektionismi, joka on näkynyt esimerkiksi sellaisena päättömyytenä, että äitini pakotti isäni sahaamaan joulukuusesta oksia irti ja poraamaan ne uudelleen kiinni soveliaampiin kohtiin runkoa. Kuusi muuten sietää tämän ihan hyvin, neulaset eivät tipu poratuista oksista sen kummemmin kuin muistakaan. Lisäksi meillä lapset eivät ole koskaan saaneet osallistua kuusen koristeluun, koska muutenhan siitä ei tulisi täydellinen. Mahdollisesti sain ripustella parit palloset, mutta sitten äiti tuli perässä ja ripusti ne oikein. Ajattelin aina, että sitten kun minä saan päättää niin kuusi saa olla kyllä ihan miten sattuu ja se on parempi niin.

Mutta nyt kun äitiä ei enää ole, olen huomannut, että hän on löytänyt korvaajan. Minut! En olisi ikinä uskonut kiristeleväni hampaita kun kummityttöni haluaa osallistua kuusenkoristeluun. Pidättelen väkisin itseäni sivummalla, etten kiellä häntä ripustelemasta miten sattuu. Ohjeistan kuitenkin taukoamatta. 

"Huomaathan, että ne pallot kannattaa ripustaa kynttilöiden lähelle niin ne kimaltavat kauniisti?"

"Yritä laittaa joka puolelle niin tulee tasapainoisen näköinen."

"Mehän katsotaan sitä kuusta lähinnä näistä kahdesta suunnasta, ei kannata ripustaa kovin paljon koristeita sinne sohvan taakse."

"Varmaan nyt alkaa riittää ettei tule liikaa koristeita."

"Älä ota enää enempää niitä härpäkkeitä!"

"Jospa minä ripustan nämä!"

"No niin, pysytäänpä nyt kaikki kauempana, ihaillaan tätä kuusta nyt täältä toiselta puolelta huonetta niin se ei varise eikä neulaset kulkeudu joka paikkaan."

"ANTAKAA NIIDEN KORISTEIDEN OLLA!!!"

Että rentoa joulua vaan kaikille, toivottaa juurisyntynyt christmas führer, kuten siskoni minua ystävällisesti tänään kuusenkoristelun jälkeen kutsui.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Gosford Park

Robert Altman, 2001.

Perjantaina kävi hassu juttu. Istuimme ruokapöydässä ja mietiskelin ääneen, että koska puoliso on lähdössä pikkujoulustamaan, voisin illalla syödä herkkuja ja katsoa jonkun leffan. "Voisin katsoa viimein Gosford Parkin", sanoin. Se on nimittäin jököttänyt hyllyssä diiviidii-muodossa useita vuosia ja koska puoliso on nähnyt sen, on sen katsominen jäänyt. Yleensä kun puoliso lähtee kreisibailaamaan suunnittelen katsovani joko Gosford Parkin tai La Stradan, mutta sitten kuitenkin jämähdän katsomaan telkkarista puolivälistä 27 dresses. Selailin siinä samalla syödessäni TV-maailmaa ja käänsin oikean päivän sivulle ja mitä ihmettä, perjantaina kello 21 Teeman elokuvafestari esitti Gosford Parkin. Olin aivan, että ohhoh ja puolisokin oli aivan, että jopas nyt, ja lapsi oli aivan, että töö, koska se on se, mitä hän yleensä kommentoi asiaan kuin asiaan.

Niin minä sitten katsoin Gosford Parkin. Ja hyvähän se oli. Kerta kaikkiaan aivan erinomainen. Mutta mitä voi olettaa, kun käsikirjoittaja on sama kuin Downton Abbeyssa, ympäristö on samantyyppinen kuin Downton Abbeyssa ja osa näyttelijöistäkin on samoja kuin Downton Abbeyssa. Okei, yksi, Maggie Smith, mutta kun se yksi on Maggie Smith niin kuka kaipaa muita. Gosford Park on toki sata kertaa synkeämpi kuin Downton Abbey, eikä tarinana tokikaan vertailtavissa, mutta samantyyppistä upstairs-downstairs-meininkiä näissä kuitenkin oli kovasti.

Eipä mulla oikeastaan muuta siitä asiasta.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Kirjoittamisesta

Perjantaisin minulla on kirjoituspäivä. Silloin tulen heti herättyäni kahvikupin kanssa tietokoneelle ja yritän olla toimelias. Joskus se onnistuu hyvin ja saan paljon aikaan. Kun kirjoittaminen sujuu, se on parasta mitä on. Sitä ei voi edes kuvailla miten ihanalta tuntuu, kun tarinaa soljuu sormista näytölle, eikä itsekään oikein tiedä mistä se siihen pötkähti, 15 sivua valmista proosaa. Posket punoittavat, vapisuttaa ja tekisi mieli puhua vain omasta kirjoittamisestaan. Ja kun lukee vanhaa tekstiä ja miettii tyytyväisenä, että ihan kuin tämän olisi kirjoittanut joku hyvinkin fiksu, hauska ja lahjakas ihminen.

Sitten on taas näitä päiviä kun mikään ei suju. Ei keksi mitään, kaikki tuntuu ihan banaalilta ja ei edes keksi nimiä hahmoille ja sitten jumittuu kahdeksi tunniksi tuskaisena epäröimään, kun ei edes tiedä mikä on salonkinäytelmä eikä millään pääse yli siitä, vaikkei asia oikeasti ole edes tärkeä. Silloin tuntuu, että on häpeäksi itselleen ja parempi olisi vain deletoida kaikki ja unohtaa typerät haaveet ja antaa parempien ihmisten kirjoittaa ja tyytyä itse lukuhommiin, jotka kyllä nekin jumittavat.

Yleisesti en usko mihinkään inspiraatioon. Tai uskon, että sellainen on, mutta en usko, että kovinkaan montaa romaania on kirjoitettu pelkän inspiraation vallassa. Runoja varmasti paljonkin, mutta niistä minä en tiedä mitään. Sean Conneryn roolihahmo sanoi elokuvassa Finding Forrester jotain sellaista, kuin että "the most important thing about writing is to write", ja se on totta. (On mahdollista, että roolihahmo ei sanonut niin, mutta totta se on silti). En saisi mitään aikaan ellei joku, yleensä puolisoni, pakottaisi minua kököttämään tässä ja kirjoittamaan vaikkei yhtään huvita. Ja usein kun vain aloittaa niin kyllä sieltä lopulta jotain käyttökelpoistakin ilmestyy näytölle. Luominen on raakaa työtä.

Haaveilen, että jonain päivänä minulla on oikea työhuone jossain muualla kuin kotona, ja saan mennä sinne joka päivä. Siellä on työpöytä ikkunan ääressä ja sohva tai nojatuoli ja kahvinkeitin. Sitten minä istun siellä kirjoittamassa tai lukemassa kahvikuppi kätösessä ja se on työtä. Ehkä jonain päivänä. Sitä ennen pitäisi vielä kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa ihan tässä tämän pöydän ääressä tällä läppärillä, jonka välilyötinäppäin on rikki ja gryyh ja graah.

Ja näin hän taas kulutti puolisen tuntia aivan hyvää kirjoitusaikaa haaveilemalla ja bloggaamalla. Mutta parempi varmaan tämä itsereflektio kuin se, miten käytin edellisen puolisen tuntia. Pelasin Candy Crush Sagaa. Hitto se on koukuttava!

PS: Jos joku tietää, millainen on salonkinäytelmä, niin mielelläni kuulen. Istutaanko siinä vain salongeissa tai vastaavissa tiloissa puhelemassa keveitä hupsuja? Näin kuvittelen.

torstai 13. joulukuuta 2012

Synecdoche, New York

Charlie Kaufman, 2008

Satuimme eilen unohtumaan kanavalle kun Anu Silfverberg esitteli Teeman elokuvafestarin elokuvan Synecdoche, New York. Muistimme puolison kanssa, että olemme kyllä katsoneet elokuvan yhdessä, mutta emme kumpikaan erityisemmin pitäneet siitä silloin. Mutta nyt Anu Silfverberg, Jani Kaaron ohella mielestäni maan johtava älykkö, kehui elokuvaa "vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen parhaaksi elokuvaksi". Puoliso tuhahti moiselle väitteelle, mutta koska myös hän arvostaa Silfverbergiä, jotenkin jämähdimme katsomaan, olimmeko todella niin väärässä ensimmäisellä katsomiskerralla.

Itse asiassa muistelen, että nukahdin edellisellä katsomiskerralla. Muistin elokuvasta vain muutamia yksityiskohtia: miniatyyrimaalaukset, palavan talon ja alati leviävän teatteriprojektin. Ja sen, että olin hyvin pettynyt. Olen nimittäin pitänyt Kaufmanin käsikirjoittamista elokuvista ihan pöljänä. Esimerkiksi Adaptation tai Being John Malcovich tai Eternal Sunshine of the Spotless Mind. Pidän Kaufmanin täysin pidäkkeettömästä mielikuvituksesta ja surumielisestä hassuudesta. Ensimmäisellä katsomiskerralla Synecdoche, New York oli mielestäni vain epäonnistunut sekoilu.

Elokuva kertoo Caden Cotardista (Philip Seymour Hoffman), teatteriohjaajasta, joka on luulosairas ja pelkää kuolemaa. Cadenin ihmissuhteet ovat sekaisin, vaimo vie tyttären Berliiniin, Caden saa toisen tyttären näyttelijän kanssa, mutta ei edes muista lapsen nimeä. Hänellä on tärkeä ihmissuhde myös teatterin lipunmyyjään Hazeliin, joka muuttaa alati palavaan taloon. Caden ryhtyy ohjaamaan näytelmää, joka paisuu ja paisuu, lavasteet leviävät, koskaan ei tule valmista. Elokuva on surullinen, hyvin surullinen. Se kertoo elämästä ja kuolemasta. Mutta samalla se on hauska. Koska se kertoo elämästä ja kuolemasta.

Mutta nyt Anu Silfverberg ystävällisesti juonsi minut sisään elokuvaan ja antoi katsomisohjeet. Hän sanoi jotain sinne päin, kuin että katsojan pitäisi hyväksyä elokuvan surrealismi ja absurdiudet, eikä yrittääkään seurata mitään tarinaa tai ratkaista arvoitusta. Yritin katsoa avoimin mielin. Ja sanottava on, että ei Synecdoche, New York edelleenkään ole lempielokuvani eikä edes minun mielestäni Kaufmanin paras työ, mutta kyllä minä tällä kertaa pidin elokuvasta noin sata prosenttia enemmän kuin aiemmin ja pysyin ihan hereilläkin loppuun asti.

Anu Silfverbergin huomattavasti ansiokkaamman kirjoituksen elokuvasta voit lukea Teeman sivuilta: Kiitos, Charlie.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Rautarouva

The Iron Lady
Phyllida Lloyd, 2011.

Rautarouva on elokuva Margaret Thatcherista. 

Itselleni Thatcher on hahmo lapsuudesta, täti joka hymyilee kuvissa Ronald Reaganin kanssa, jolla on huomattava frisyyri ja kunnianarvoisa hymy. Muistelen lapsuudessa poimineeni ilmeisesti kotikeskusteluista, että on hyvä, että nainen on noussut noin korkealle. Siksi minulle on näin aikuisena tullut hieman järkytyksenä, että Thatcher ei ehkä sittenkään edustanut ihan ominta politiikkaani, eikä myöskään tainnut olla mikään pehmeän äidillinen maan johtaja.

Ei politiikasta sen enempää, Rautarouva ei varsinaisesti käsittele sitä kovin paljon. Se kertoo Margaretista, joka oli valmis tekemään mitä tahansa politiikan vuoksi. Ja Margaretin miehestä Denisistä, joka oli myös valmis mihin tahansa Margaretin politiikan vuoksi. Elokuvan Margaret on vanha nainen, joka elää lähes vankina kodissaan. Hänen miehensä on kuollut, mutta Margaret näkee hänet silti kaikkialla. Pitäisi laittaa miehen vaatteet pois, mutta se on niin vaikeaa, kun mies tarvitsee niitä vielä. Tytär käy kylässä hössöttämässä, mutta poika on muuttanut Etelä-Afrikkaan. Kukaan ei enää kysy Margaretin mielipidettä terroristi-iskuihin eikä saa edes mennä itse kauppaan ostamaan ylihintaista maitoa.

Toisena linjana kulkee nuoren Margaret Robertsin matka maailman vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi. Aika hurja matka toki, mutta huomattavasti kiinnostavampaa minun mielestäni on vanhan Margaretin elämä. Miten vaikea on olla ilman puolisoa, joka on tukenut ja ollut toveri koko aikuiselämän. Elokuvassa Margaretin ja Denisin suhde kuvataan ihanaksi. Sen perusteella voisi sanoa, että toki Margaret Thatcher oli varmasti itse oman onnensa (tai onnettomuutensa, miten sen nyt ottaa) seppä, mutta kyllä hänellä oli huima onni saada noin hieno puoliso, joka alusta asti oli valmis tukemaan vaimoaan kaikessa. Enpä usko, että sellainen oli kovin yleistä vuonna 1951, jolloin Thatcherit avioituivat.

Yleensä en ole kovin innostunut ensinnäkään tosipohjaisista tarinoista ja toiseksikaan poliittisista tarinoista, mutta Rautarouva oli mitä ilmeisimmin poikkeus. Meryl Streep on tietysti upea pääosassa, milloinpa ei olisi, ja näkökulma vanhaan valtiorouvaan on oikeasti varsin koskettava ja yleisinhimillinen. Kyllä siinä alkoi ihminen itsekin sohvallaan miettiä, että mitä tekisi jos puoliso jotenkin katoaisi, koska kuole hän ei, enkä minäkään, se on jo sovittu. Ainakaan en laittaisi vaatteita pois, vaan käyttäisin niitä itse. Puolisollani on tosi hienoja vaatteita.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Joulukoristuksista

Monissa seuraamissani blogeissa on stressailtu joulukoristeita ja että ollaanko nyt aivan myöhässä kun aikoo laittaa joulun vasta joulukuun alussa. No ei olla, voin luvata. Minun mielestäni joulukoristeet kaivetaan esille aatonaattona ja laitetaan pois loppiaisena. Tosin tässä ihan omassa kodissani joulukoristeita on tasan yksi kappale, isohko tonttu, joka majailee yläkaapissa, koska kukaan ei muista/viitsi/halua ottaa sitä esille. Tämä johtuu siitä, että en ole ollut kertaakaan joulua kotona vaan körötellyt aina junalla valmiiden konvehtirasioiden ääreen. Niin tänäkin vuonna. Tosin joka vuosi harkitsen (ja vuosi vuodelta vakavammin), että pitäisköhän kuitenkin jäädä kotiin kun onhan siitä reissaamisesta vaivaa. Mutta joka kerta olen tajunnut, että myös joulun laittamisesta on vaivaa, paljon enemmän vaivaa kuin junassa kököttämisestä.

Lisäksi olen kovasti jouluihminen. Tykkään joululauluista, kynttilöistä, joulutortuista, yhdessäolosta ja joulukuusen tuoksusta. En vaan itse osaa sellaista luoda, siksi on kiva körötellä paikkoihin, joissa kaikki on valmista. Käsitykseni hyvästä joulusta on kerrassaan ylenpalttinen, koska äitini oli mitä älyttömin jouluihminen. Kaikki piti koristella ja olla viimeisen päälle. Siksi en voisi omassakaan kodissani tyytyä pariin kynttilään, kaupan graaviloheen ja tekokuuseen. Ei ei. Ei sellainen käy. Pitää olla jouluastiat, joulumansetit, jouluservetit, kuuttatoista sortimenttia alkupaloja ja taatelikakku, josta kukaan ei pidä.

Viime jouluna kävimme perhetaistelun siitä, voimmeko ostaa jouluvalot. Puolison mielestä ne ovat typerimmän näköinen härpäke maailmassa, mutta pidin pääni. Sitten asettelin jouluvaloni paikalleen kirjahyllyyn ja puoliso silmäili niitä kriittisesti. Sitten hän tuumasi: "Nehän on ihan kivat eikä yhtään jouluiset. Enemmänkin sirkuspallot." Näin sovimme, että sirkuspallot saavat olla tunnelmallisesti paikallaan ympäri vuoden, koska ovat niin värikkäät ja kivat, eivätkä jouluiset. Eli nämäkään eivät ole joulukoriste, vaikka alunperin ne sellaiseksi aiottiin.


Eilen meille kuitenkin ilmestyi jotain epäilyttävän jouluista. Ovikello soi kesken imuroinnin (jota suoritti siis puoliso, en tietenkään minä, hyvänen aika) ja riensin avaamaan lapsi sylissä. Oven takana seisoi pelottavan näköinen mies, joka ojensi korttia, jossa ilmoitti olevansa kuuro ja myyvänsä käsintehtyjä leluja rahoittaakseen leikkauksensa. Hän näytti kauneudeltaan kyseenalaista lumiukkolelua. Hän piirsi hinnan sormella oveen, 16€. Koska teeskentelen mielelläni olevani hyvä ihminen ajattelin tietysti, että annan miehelle rahaa, mutta en oikeastaan halunnut lelua. Kävin hakemassa lompakkoni ja ilmeni, että minulla on 6 euroa 70 senttiä. Ilmeilin ja eleilin, että siinä kaikki. Mies harkitsi, otti rahat ja ojensi ruman ja vilkkuvan lumiukon juhlallisesti ja elehti, että se on lapselle. Niin että nyt meillä on vilkkuva ruma lumiukko, jonka kuurot ovat tehneet käsin. Tosin vähän epäilen, että kyseiset kuurot ovat pienikokoisia ja töissä aasialaisessa tehtaassa, mutta kuurot kuin kuurot. Todisteena kuvamateriaalia.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Downton Abbey -päivä!

Lapsi on flunssassa ja valvoin neljään hätkähdellen, että oksentaako se vai tukehtuuko se. Mutta ei se haittaa, koska tänään on tiistai, viikon paras päivä, Downton Abbey -päivä!

Olen pienestä asti hurahtanut historiallisiin aikakausiin. Ala-asteella olin aivan hurmaantunut tyttökirjojen sisäoppilaitosmeininkiin ja muinaiseen Egyptiin. Sitten tulivat inkat ja muut intiaanit, Amerikan sisällissota ja Tuulen viemää. Nyt olen pitkään ollut omituisen kiinnostunut natseista. Siis sillä tavalla abjekti-kiinnostunut, että on niin käsittämättömän ällöttävää, että pakko tonkia lisää. Ja sitten sitä tulee lukeneeksi kaikenlaista, kuten Littellin Hyväntahtoiset tai Nürnbergin haastattelut.

Mutta nyt huomaan, että olen hurahtanut myös 1900-luvun alkupuolen Englantiin. Siihen aikakauteen kun yläluokkainen aateliskartanomeininki vetelee viimeisiään. Mistä Downton Abbeykin kertoo. Se on hirmuisen mielenkiintoista. Kuten Granthamin jaarli sarjan alussa muotoili, hänen velvollisuutensa Downton Abbeyssa on pitää huolta kartanosta ja huolehtia, että henkilökunnalla on töitä. Se ei ole etuoikeus vaan velvollisuus. He eivät pukeudu itse, koska muuten miespalvelijat jäisivät ilman töitä. Mutta sitten alkaakin tulla kaikkea ihmeellistä ja uudenaikaista, kuten sähkövalo, autot, puhelin, irlantilainen vallankumouksellinen vävy, naisten äänestysoikeus ja housut naisille. Ja kaiken tämän päälle Downton Abbey on tietenkin myös älyttömän hienosti kirjoitettu draama. 

Kun eilen aloin miettiä, olen Downton Abbeyn lisäksi viimeisen parin vuoden aikana paneutunut itseltäni salaa asiaan useamman kirjan verran. Esimerkiksi Pitkän päivän ilta, jossa virattomaksi jäänyt hovimestari tilittää. Tai Vieras kartanossa, jossa kartano kummittelee. Tai Mitfordin tytöt, joka kertoo ihan oikeista Mitfordin tytöistä, joiden vanhemmat vielä edustivat tuota maalaisaatelia, mutta tytöt lähtivät luovimaan kuka minnekin, natseiksi ja kommunisteiksi, esimerkiksi.

Mutta nyt se Downton Abbey alkaa, Sybil näköjään synnyttää, ei voi pohtia enempää.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Joogaepätoivo

Pidän mahdollisena, että olen tähänastisen maailmanhistorian paskin joogi. Kävin eilen ensimmäisellä tunnilla. Kaikki muut tekivät mysorea, eli omatoimisesti joogasivat menemään. Minut sijoitettiin salin takaosaan ja täydellisen kaunis joogaohjaaja yritti epätoivoisesti saada minut ymmärtämään.

En ymmärrä miten se voi olla niin vaikeaa. Katsoin kun muut tekevät aurinkotervehdystä ja ajattelin, että joo, noinhan se meni, kyllä mä tuon osaan, ja parin minuutin päästä ähisen matolla pää täysin tyhjänä. Ohjaaja näyttää vieressä mallia, että näin, ja sitten rullaat varpaat näin, ymmärsitkö. Minä vastaan, että joo, ja hymyilen typerästi ja sitten puuhailen ja hengittelen jotain ihan omiani ja ohjaajan kauniista silmistä loistaa epätoivo. Joten kuten rämmin kuitenkin koko sarjan läpi ohjaajan ystävällisellä opastuksella.

Ostin sen kymmenen kerran kortin. Vähän jo kaduttaa. Toisaalta, olen aikoinani oppinut esimerkiksi ajamaan autoa, joten ehkä en ole ihan toivoton kuitenkaan. Inssiajo pomppasi ensimmäisellä kerralla ja muistan elävästi kuinka nieleskelin itkua ja ilkeä inssiukko sanoi, että älä sure, joillakin vain kestää pidempään oppia kuin toisilla. Julmistuin ja ajattelin, että ensin se ei anna minulle ajokorttia ja sitten vielä haukkuu jälkeenjääneeksi. Mutta nyt, viisitoista vuotta myöhemmin ymmärrän, että inssiukko oli oikeassa. Minä nyt vaan opin ihan hiton hitaasti kaikenlaisia koreografioita, mutta sitten kun opin niin olen ihan tosi hyvä. Siis ainakin ajamaan autoa. Omasta mielestäni. Krhm.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Kaksi viikonloppuasiaa

Yritän tässä keksiä miten saisin nämä kaksi toisistaan eriävää asiaa jollain aasinsillalla ängettyä samaan postaukseen, mutta ei siitä varmaan mitään tule, joten tässä teille kaksi erillistä asiaa, joita yhdistää tämä viikonloppu ja minä.

1. 
Aloitin eilen astangajoogaharrastuksen. Tai ainakin harras toive on, että siitä kehkeytyy harrastus. Kävi ilmi, että olen melkoisen notkea ja taipuisa, mutta tässäkin hommassa kompastun siihen, että olen täysin kykenemätön muistamaan minkäänlaista koreografiaa. Joogan ideahan on käsittääkseni, että harjoitus toistuu samanlaisena joka kerta, jolloin se toimii ikään kuin mantrana. Aion nyt yrittää ylittää ällötykseni koreografioita kohtaan ja ostan kymmenen kerran kortin joogasalille. Jos en joulukuun aikana opi edes niitä aurinkotervehdyksiä niin sitten mietin uudestaan. 

Olen jostain saanut päähäni, että olen sellainen joogaihminen ja nyt kun meidän naapuriin perustettiin joogasali niin edes välimatka ei ole enää tekosyy minun ja joogaihmisyyden välillä. Lisäksi, jos aiomme jatkossa viettää kesälomat joogaretriitissä, olisi hyödyllistä osata jonkinmoisesti joogata.

Olen aiemmin tehnyt raskausjoogaa ja äiti-lapsi-joogaa (joka loppui kun lapsi alkoi ryömiä muiden vauvojen päälle sellaista vauhtia, etten ehtinyt kuin palata matolle kun piti taas lähteä hakemaan lasta). Astanga tuntuu noihin hippihommiin verrattuna hirveän vauhdikkaalta. Kauhealla temmolla syöksyillään ja hypitään ja punnerretaan. Mutta kai sen kuuluu mennä niin.

2.
Palattuani astangajoogakurssilta olin ihan poikki. Sitten vaivuin epätoivoon, että voi ei, milloin koittaa sellainen päivä, että oltais koko perhe kotona, ei olis yhtään menoa kellään ja saataisiin tehdä mitä huvittaa. Sellaista päivää ei näkynyt kalenterissa moneen viikkoon. Nieleskelin uupuneena itkua, että miksi pitääkin olla näin menevä seuraelämä. Tänään piti tulla kavereita kylään ja siivottiin heti aamusta. Lähdin kauppaan ostamaan pakastepullaa (meidän bravuuri), kun puoliso soitti, että ei ne pääsekään tulemaan. Hetken olin hyvin hyvin pahoillani, koska pidän näistä ihmisistä ihan älyttömästi, kunnes tajusin, että tässähän on nyt se päivä kun saadaan tehdä mitä huvittaa. 

Mikä onni! Ostin illaksi pitsatarvikkeet (ostettu pizza on tsetalla, kotona tehty on teeässällä, joten tuossa ei ole kirjoitusvirhettä, vaikka joku niin ehkä luuli) ja karkkia. Sitten on saatu aikaan hirmuisesti:

- ostin junaliput koko joulureissulle

- ostin adlibriksestä lapselle omaksi sen lempikirjastonkirjat, koska ne pitää kohta palauttaa kun ne on uusittu kolmesti. Lapsi haluaa nykyään lukea pelkästään Hassuja hurjia hirviöitä ja Yksi hirvi, kaksikymmentä hiirtä. Molemmat ihan superhyviä. Ja halpoja. Lisäksi ostin Jasonin, koska se on minusta ihana. Oletteko huomanneet, että Jasonin äiti Kaarina on sivutyönään alastonmalli, että saa ostettua Jasonille talvitakin? Ei ollut helppoa yksinhuoltajilla 70-luvulla, jos ei ole nytkään. Nykyajan kirjat on ihan lässyjä entivanhaisiin verrattuna.

- paikkasin puolison farkut. Tällä kertaa meni paremmin kuin viimeksi, jolloin ajattelin, että mitä se haittaa vaikka on valkoinen lanka, kuka niitä jaksaa vaihtaa, no ei kukaan. Jouduin sitten värittämään ompelukset tussilla lopuksi. Nyt vaihdoin sinisen langan, joka ei näy ihan niin pahasti, mutta voi olla, että tussi heiluu kohta taas, kun lanka näyttää lähes mustaa farkkua vasten aika sähkönsiniseltä. Oh well. Mutta nyt ainakin tiedän miten korjaan asian, viimeksi meni aikaa pahoillaan oloon, surkutteluun ja miettimiseen, että miten asian ratkaisee ratkomatta (ehhehe).

Ja tähän päättyy tämä täysin päätön postaus. Lähden vääntämään pitsataikinaa.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Kirottu Kirottu

Olen viime päivät yrittänyt tahkota Chuck Palahniukin Kirottua, mutta luulenpa, että se jää nyt kesken, vaikka olen kärsinyt jo yli sata sivua. Olisin kauheasti halunnut olla eri mieltä Liinan kanssa, mutta ei, Kirottu on ihan hirveä kirja. Se kertoo lihavasta teinitytöstä, joka on kuollut ja joutunut helvettiin. Helvetissä vellovat ulosteputoukset ja spermameret ja muutenkin on tosi ällöä, mutta samaan aikaan siellä elelevät demonit ovat jotenkin liian kilttejä ja olosuhteet ovat muutenkin liian kivat. Ei Madisonilla tunnu olevan siellä kummempaa hätää. Kyllä helvetissä pitäisi olla itku ja hammasten kiristys, eikä vain pientä ällötystä ja sulaneet kengänpohjat. Lisäksi on outoa, että jos helvetti on täynnä porukkaa historian eri aikakausilta, miksi Madison törmää pelkästään suunnilleen omanikäisiinsä amerikkalaisiin samalta aikakaudelta. Ärsyttävää kerta kaikkiaan! Viimeinen toivo meni, kun Madison kavereineen on pulassa helvetissä ja miettii, että selviävätköhän he elossa tästä. Eivät tietenkään, hehän ovat jo kuolleet ja helvetissä, senkin typerä kirjailija. Vieraannuttava asiavirhe, jonka olisi toki voinut sivuuttaa ja antaa anteeksi, jos kirja olisi muuten edes hieman viehättävämpi. Mutta ei. Ehkä kaikki ärsyttävät asiavirheet selviäisivät jos jaksaisin lukea kirjan loppuun, mutta enpä jaksa, vaan lampsin tänään kirjastoon hakemaan uutta luettavaa.

Harmillista tämä on sikäli, että olen pitänyt aiemmin suomennetuista Palahniukeista ihan älyttömästi. Eloonjäänyt, Tukehtuminen ja Fight Club ovat todella hyviä kirjoja. Tosin Kirotun myötä olen alkanut kyseenalaistaa arvostelukykyäni ja mietin, oliko Palahniukin aiempikin tuotanto yhtä hirveää enkä vain huomannut sitä. 

On tosi surullista kun lempikirjailijat alkavat yhtäkkiä kirjoittaa huonoja kirjoja. Näin on käynyt minulle viime aikoina usein. Erlend Loen uusin kirja oli ihan typerä. John Irving on kirjoittanut viimeiset viisitoista vuotta ihan pöljiä juttuja pikkupojista jotka himoitsevat lihavia vanhempia naisia, ja silti minä luen ne kaikki, kun en voi luopua toivosta, että jossain lymyää se rakas kirjailijani. Onneksi tänä syksynä ilmestyi Irvingin ensimmäinen kirja suomennettuna, joten toivo elää taas kun tartun Vapauttakaa karhuihin. Tosin se saa odottaa varmaan vielä ensi vuoteen.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Ihan tavallisena päivänä

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (Case Histories)
Schildts, 2011. Suom. Kaisa Kattelus

Usein kysytään, kuka on lempikirjailijasi. Siihenhän ei tietenkään voi vastata vain yhtä nimeä, tai jos voi, niin ei todennäköisesti ole kummoinenkaan lukuihminen. Kummoinen lukuihminen sen sijaan alkaa silmät kiiluen luetella nimiä ja laittaa vielä seuraavana päivänä tekstaria perään, että hitto, unohdin sanoa että tykkään myös tosi paljon jostain mistälie. No, vuosia tähän minun litanjaani kuului Kate Atkinson. Pidin ihan törkeästi hänen 1990-luvulla suomennetuista kirjoistaan Museon kulisseissa ja Ihmiskrokettia. Ne molemmat nököttävät kirjahyllyssäni kunniapaikalla. Sitten jossain vaiheessa tajusin, etten oikein muista, mitä niissä tapahtui, eikä Atkinsonista enää kuulunut mitään, joten lopetin mainitsemasta häntä lempikirjailijoissani.

Sitten viime vuonna ilmestyi Ihan tavallisena päivänä ja kuulin, että se on dekkari. Voihan paska, ajattelin, enhän minä tykkää dekkareista, miksi Kate noin menit minulle tekemään? Kirja sai kuitenkin huomattavan hyvät arvostelut, joten päätin lukea sen jahka ehdin. Ja nyt ehdin. Onneksi. Koska Millennium-trilogian ohella tämä oli paras lukemani dekkari (huomattakoon, etten siis usein lue dekkareita, lähinnä koska ne ovat pelottavia, enkä tykkää pelätä) (usein ne ovat myös huonoja, enkä tykkää huonoista kirjoista) (mutta eivät tietenkään aina, en vaan tykkää dekkareista) (mutta tykkään kuitenkin esim. hyvästä kauhusta, siinä ei haittaa jos pelottaa, dekkareissa vaan usein se pelottava on realistisempi kuin kauhussa ja raiskaajamurhaaja on kamalampi kuin mörkö).

Kirja kertoo yksityisetsivä Jackson Brodiesta, joka saa tutkittavakseen kolme vanhaa rikosta. 1970-luvulla kolmivuotias tyttö katoaa perheen pihalta. 1994 Theo Wyren rakkaan tyttären kurkku leikataan auki kesken ensimmäisen työpäivän. 1979 teiniäiti Michelle ei saa nukuttua ja lopulta tarttuu kirveeseen. Tarinan edetessä nämä kolme tapausta linkittyvät yhteen.  Jackson Brodie on ihastuttavan empaattinen hahmo, joka kärsii hammassärystä ja vihaa ex-vaimonsa uutta miestä, mutta rakastaa tytärtään ja välittää asiakkaistaan enemmän kuin olisi tarpeen.

Välillä lukiessa tuli tunne, että mitenköhän nämä tarinat nyt muka saadaan päätökseen. Tänä aamuna tuli kauhea tunne, että entä jos tämä onkin sellainen dekkari, jossa kaikki jää auki, en tiedä onko sellaisia dekkareita, se ei tunnu kuuluvan lajityypin olemukseen, mutta kaikkihan on mahdollista. Siksi oli pakko kiiruhtaa kirja loppuun ja huokaista helpotuksesta. Ei tämä ollut sellainen dekkari.

Tuntuu, että Cambridgen yliopistokaupunki on pikkuruinen kylä, jossa kirjan henkilöt törmäilevät toisiinsa. Vähän ärsytti välillä kun kaikki loksahteli niin sopivasti paikalleen ja tuli tunne, että ratkaisikohan Brodie rikokset hieman liian helposti, mutta mitäpä tuosta. Atkinson on niin taitava kirjoittaja, että ihan sama. Henkilöhahmot olivat ihania, sekä Brodie, että kaikkien rikosjuttujen ihmiset. Etenkin kadonneen tytön siskot olivat mieleenpainuvia. Kirja oli myös välillä todella hauska, joka on aina plussaa.

Nyt olen tosi tyytyväinen, että hyllyssä on kaksi todella loistavaksi tietämääni kirjaa lempikirjailijaltani, joista en muista mitään. Voin siis nautiskella ne lähiaikoina uudestaan. Lisäksi ilmeisesti tänä syksynä pitäisi ilmestyä uusi Jackson Brodie -suomennos, jonka aion todellakin lukea.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Tunnustuksellisesti teidän

Sain Liinalta tunnustuksen, jota en kyllä mielestäni ole ansainnut, mutta suuri kiitos toki silti. Aivan punastuttaa. Tunnustuksen säännöt olivat seuraavat:

- Kiitä tunnustuksen antanutta bloggaajaa. 

No kiitos vaan vielä kerran!
- Jaa tunnustus kahdeksalle muulle bloggaajalle. 
Minusta tuntuu, että tämä on mennyt jo tosi monelle lempiblogille ja lisäksi vähän ujostuttaa, koska luen blogeja silleen agenttina, etten ole rekisteröitynyt lukija juuri missään. En myöskään kauheasti kommentoi. Yritän kyllä petrata asian suhteen. Kahdeksan on lisäksi tosi paljon. Olen nyt niin häkeltynyt, etten jaa nyt mitään kellekään, anteeksi.
- Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi. 
Mielelläni!

1. Minulla on naurettavan hyvä käsiala. Kerran yliopistossa yksi ihana poika lainasi muistiinpanojani. Hetken päästä näin kun hän esitteli niitä silmät pyöreinä kaverilleen ja huokasi tyrmistyneenä: "Kato, ihan ku tietokoneella tehty!" Hävetti.

2. Epäilen aina, että kaikki vihaavat minua ja olen varma, että he ovat saaneet selville mikä kauhea ihminen olen. Puoliso yrittää aina kysyä, että mitä he voisivat saada selville, mutta en oikein itsekään tiedä.

3. Pidän itseäni ujona ja sulkeutuneena, mutta muu maailma ilmeisesti ei. Yliopiston ekan vuoden terveystarkastuksessa terkkari kysyi, että onko jotain huolia tai muita ongelmia. Kerroin totuudenmukaisesti, että olen aika ujo ja on siksi vaikea saada kavereita. Terkkari purskahti nauruun ja sanoi: "Anteeksi, mutta tuota minun on vähän vaikea uskoa". Menin siitä pettyneenä kahvilaan ja kerroin tämän kahdelle uudelle kaverilleni, jotka räjähtivät nauruun.

4. En ole koskaan harrastanut mitään liikuntaa pidempään kuin pari kuukautta. Olen aloittanut sata lajia, mutta aina jotain tulee väliin. Esim. laiskuuteni. Nyt olen ilmoittautunut astangajoogakurssille, jonka toivon olevan mulle se oikea. Haluaisin kauheasti olla urheilullinen, nimittäin.

5. Minulla on jopa omasta mielestäni huono musiikkimaku. Kuuntelen lähinnä Dingoa, Miljoonasadetta ja Leevi and the Leavingsia, välillä Pariisin kevättä. Tämä johtuu siitä, että olen kovin tekstivetoinen ihminen enkä tajua musiikista mitään. Siksi tykkään kuunnella musiikkia, jossa on hyvät sanat. Ulkomaankielinen musiikkimakuni taas on tosi gay, tykkään teatraalisesti musiikista, kuten Mikasta ja The Arkista. Puolisoni on perheen johtava musiikkimaku. Toivoisin lapsen perivän isänsä musiikilliset puolet, mutta niin vain se nytkin nukkuu tuolla imien unen läpi Dingoa pieniin aivoihinsa. Voi lapsiparkaa.

6. Olen edelleen päivittäin onnellinen, että meillä on tiskikone. Rrrrakastan tiskikonetta!

7. Kirjoitan yhdeksänvuotiaana kehittämälläni nelisormijärjestelmällä. Siihen kuuluu oikean käden peukku, etu- ja keskisormi sekä  vasemman käden peukku. Kirjoitan kuitenkin niin nopeasti, etten ole nähnyt perusteita harjoitella mitään muuta systeemiä.

8. Olen hyvin riippuvainen kofeiinista. Saan ihan hirvittävän halvaannuttavan päänsäryn jos olen puoli päivää ilman kahvia. Yritän kuitenkin rajoittaa kahvinjuonnin kahteen kuppiin päivässä. Puolen litran kuppiin. Tykkään eniten tavallisesta suodatinkahvista rasvattomalla maidolla. Tämä on ilmeisesti kotoa perittyä. Oltiin kerran siskon kanssa trendikkäässä Torrefazionessa ja tilasimme lattet, siemailimme niitä teennäisesti hymyillen, kunnes siskoni kuiskasi: "Tää on ihan hirveetä, olis pitänyt ottaa suodatikahvia." Lähdimme saman tien kotiin keittämään kunnon suodatinkahvit.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Kampaajalla

Kävin tänään kampaajalla.

Kampaajalla käyminen on kaksijakoista. Toisaalta siellä on aivan ihanaa, kun joku härpeltää tukkaa vaikka kuinka kauan, saa lukea uusimmat naistenlehdet, saa juoda kahvia ja usein myös syödä keksin ja nykyisin myös saa olla rauhassa ilman että kukaan kiljuu lahkeessa roikkuen "äitiäitiäitiäiti". Usein lähtiessä näyttää paremmalta kuin tullessa ja joskus se ilo kestää jopa viikkoja.

Mutta kampaaja-aika on vaikea varata, koska toisaalta koen siellä aina ihan hirmuista alemmuutta. Vaikka miten meikkaan ja väkerrän itseäni kotona muutun saman tien kampaajan penkkiin istuessani idiootiksi rumilukseksi. Istun siinä tukka pörrössä ja iho harmaana ja vaatteetkin roikkuu miten sattuu ja kädet näyttää peilissä valtavilta nakkikimpuilta enkä osaa oikein muodostaa kunnollisia lauseita, että voisin kertoa mitä haluan tukalleni tehtävän. Ja takanani seisoo aurinkoisesti hymyilevä kampaaja, joka säteilee kaikenmoista kauneutta niin että silmiä särkee. Hävettää, kun en ole tullut aiemmin, kun olen päästänyt reuhkan niin hirmuiseen kuntoon, ja sitten söpisen jotain, että varmaan taas raitoja ettei tule kovin paha juurikasvu kun en näköjään saa aikaiseksi tulla kovin usein ja joo, leikkaa vaan ihan reilusti kun onhan se taas ihan hirveessä kunnossa, en minä tiedä miten tässä näin taas kävi öhöm. Ihan kuin olisin jotenkin tilivelvollinen kampaajalleni hiusteni pahoinpitelystä kampaajakäyntien välillä.

Yritän yleensä pitää katseen naistenlehdessä kunnes on valmista. Tänään luin Sauli Koskisen elämästä Ameriikassa. Se on kyllä ihana tyyppi. Jotenkin on. Näin sen kerran DTM:ssä ja oli pakko mennä sanomaan, että äänestin sitä BB:ssa, ja heti kun olin tehnyt niin, tajusin, että enhän edes äänestänyt, vaan Nikoa, mikä nyt myöhemmin ajateltuna oli virhe, koska Sauli on tosi paljon ihanampi kuin Niko. Ja olin tietenkin silloin hyvin hyvin nuori, silloin äänestyshetkellä, koska en nykyisin todellakaan äänestäisi mitään BB:a öhöm.

Kuitenkin. Nyt kotona tukkaa ihaillessa olen taas tosi tyytyväinen ja aion pysyä taas muutaman kuukauden poissa kuvankauniiden kampaajien karismapiiristä, joka imee hetkeksi viimeisetkin itsetunnon rippeet ihmisparasta. Mutta kahvi oli hyvää. Ja keksi.

torstai 8. marraskuuta 2012

Huone

Emma Donoghue: Huone (Room)
Tammi, 2012.

Pitkästä aikaa kirja, jota ei olisi millään viitsinyt laskea käsistään. Lukeminen on aina ihanaa, mutta viimeisen vuoden siihen ryhtyminen on ollut välillä tosi hankalaa. Sitten välillä kun löytää jotain, mitä ei millään haluaisi jättää hetkeksikään rauhaan, niin on se vain aivan mahtava tunne.

Huone kertoo viisivuotiaasta Jackista, joka asuu äitinsä kanssa Huoneessa. Oikeastaan ihan hirveästi enempää en viitsi juonesta edes paljastaa, kirjan takakansikin kertoi jo liikaa. Jack on ihana pieni kertoja, joka näkee maailmasta ihmeellisiä puolia. Hän on tosi fiksu ja kiva poika ja rakastaa äitiään ihan mahdottomasti.

On vaikea sanoa olisinko ollut näin tunteella kiinni Huoneessa ellen olisi itsekin pienen lapsen äiti. Ehkä olisin. Osaahan ihminen eläytyä. Ja kyllä tämä oli hieno kirja, oli lukija äiti tai ei.

Loppua kohti tarina vähän lässähtää, mutta itku tuli lopussa. Vähän Jackin ja vähän äidin takia, mutta enimmäkseen siksi, että olisin halunnut lukea vielä lisää Huonetta. Se on hyvän kirjan merkki se.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Aurajuustokermaperunavastoinkäyminen

Ajattelin, että tämä olisi sellainen blogi, jossa ei valiteta. Mutta ei tämä ehkä olekaan. Tosin olen tässä viikonloppuna tajunnut, että ongelmani ovat enimmäkseen todella tekaistuja.

Esimerkiksi lauantaina minua kohtasi mitä suurin vastoinkäyminen. Aurajuustokermaperunat eivät melkein mahtuneet vuokaan! Ne kohosivat aivan laitojen yli. Olin aivan, että mitä tässä nyt pitää tehdä, onko todella otettava isompi vuoka vai jätettävä osa perunoista pois vai miten tämä ongelma ratkaistaan. Lopulta päätin, että kyllä ne siellä paistuessaan menevät kasaan, kuten menivätkin. 

Mutta sitten tulikin seuraava katastrofi. Aurajuustokermaperunat eivät meinanneet kypsyä! Paistoin niitä hartiavoimin (siis meillähän on sellainen kammella käyvä uuni jota pitää koko ajan vääntää) kaksi tuntia ja silti osa jäi al denteksi, eli raa'aksi, koska peruna voi olla vain joko kypsä tai raaka, ei ole muuta vaihtoehtoa.

No siinä sitä oltiin. Valtava vuoka epätasaisesti kypsyneitä aurajuustokermaperunoita. Ilmeni, että yksivuotiaalle ei maistu, kolmekymmentäkaksivuotiaalle ei maistu, mutta onneksi kolmekymmentäkolmevuotiaalle maistui vähän liiankin hyvin, ja näin ollen söin kaikki yksin. Ja siitä pääsemmekin kolmanteen aurajuustokermaperuna-aiheiseen vastoinkäymiseen: ihan hirveä morkkis tulee, kun syö yksinään ison vuoan aurajuustokermaperunoita ja siihen vielä päälle melkein kokonaisen pussillisen lakuja.

torstai 1. marraskuuta 2012

Taivasten vanki

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki (El prisionero del cielo)
Otava 2012

Suhteeni Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaan on vähän hankala. Alunperin Tuulen varjoa lukiessani vierastin tosi paljon Ruiz Zafónin mahtipontista ja polveilevaa kieltä. Se tuntui jotenkin niin teeskentelevältä. Mutta sitten tarina imaisi mukaansa ja kielikin alkoi tuntua ihan tarkoituksenmukaiselta. Silti jokaista näistä kolmesta ilmestyneestä aloittaessani on kieli ollut vieraannuttava elementti minulle. Esimerkiksi tämmöinen:

"Harhailimme Riberan kaupunginosan pikkukatuja takoen maailmaa paremmaksi niin kuin meillä oli tapana, kunnes himmeä purppura värjäsi taivaan ja tajusimme, että sulhasen ja bestmanin eli minun oli aika lähteä aallonmurtajalle istumaan ja vastaanottamaan jälleen kerran aamunkoittoa maailman suurimman kangastuksen äärellä, tuon Barcelonan, jonka kuvajainen heräili sataman vedestä."

Tahi tämmöinen:

"Car Lluísin ruokasali ja kadut, joita pitkin olimme tullessamme kulkeneet, olivat kadonneet. Pystyin ainoastaan näkemään tuon toimiston Montjuicin linnassa ja tuon miehen kasvot, joka puhui äidistäni sisintäni korventavin sanoin ja vihjauksin. Tunsin jonkin kylmän ja terävän avaavan tietä sisälläni, raivon jollaisesta en ollut koskaan tiennyt."

Toinen ongelma on, että tarina on niin monimutkainen. Tai siis ei se olisi ongelma, jos sarja olisi valmis ja sen voisi ahmia kerralla, kuten varmaan teenkin joskus eläkkeellä, mutta nyt olen joka kirjan kanssa ihan pihalla, että kuka olikaan kuka ja mitenkäs tämä nyt meni. Kun luin Enkelipelin tovi Tuulen varjon jälkeen, olin ihan hukassa yli puoliväliin kirjaa, kunnes tajusin, että hittolainen, tämähän sijoittuu aiempaan aikaan. Olinkin ihmetellyt miten Semperen kirjakaupan isä ja poika ovat ihan erilaiset kuin Tuulen varjossa, mutta olin ajatellut, että aika hauskasti se Tuulen varjon poika oli nähnyt itsensä tosi erilaisena kuin muille näyttäytyy. Mutta eihän se ollutkaan sama heppu, vaan hänen isänsä. (nyt tämä alkaa kuulostaa ihan Kauniilta ja rohkeilta).

Joka tapauksessa, Taivasten vanki alkaa solmia yhteen Tuulen varjoa ja Enkelipeliä. Päätarina kertoo Tuulen varjon Danielin ystävästä Fermín Romero de Torresista ja tämän Monte Criston kreivi -innoittuneesta paosta Montjuicin vankilasta. Fermínin vankilakaveri on David Martin, eli Enkelipelin sekopäinen kirjailija. Hiljalleen Danielin ja Davidin tarinat alkavat kietoutua yhteen.

Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan paras anti on rakkaus kirjoihin ja kirjailijoihin. Sankareita ovat kirjailijat, nuo sydänverellään, kirjaimellisestikin, taiteilevat ihmisparat, joita riivaa luomisen tuska ja ahdistavat yhteiskunta ja lahjattomat rikkaat paskiaiset, jotka haluavat hyötyä kirjailijapoloista. Sankareita ovat köyhät kirjakauppiaat, jotka rakastavat kirjoja ja kirjailijoita. Sankareita ovat kirjat, joita rakastetaan, poltetaan, tuhotaan, jotka välittävät tietoa ja tarinoita, ja joiden viimeiset kappaleet talletetaan unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Olisi omituista, jos tämmöinen maailma ei uppoaisi minuun.

Hyvä kirja tämäkin. Itselleni Tuulen varjo on tähänastisen sarjan ehdoton huippu, mutta kyllähän Ruiz Zafónin kerronta on ihan omaa luokkaansa.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Nainen, jonka nimi oli Nathalie

David Foenkinos, Stéphane Foenkinos, 2010.

Tunnustettakoon heti, että nukuin elokuvan viimeiset viisitoista minuuttia, joten analyysiin tulee suhtautua mitä suurimmalla epäilyksellä ja ylenkatseella. En kuitenkaan nukahtanut siksi, että leffa olisi ollut huono, vaan siksi, että minulla nyt vaan joskus on tapana nukahdella silloinkin kun ei pitäisi. Nukuin Budapestissa operetissa ja näin unta, että leijuin parvelta alas ja heräsin hätkähtäen kauhuissani. Tämä toistui noin seitsemän kertaa operetin aikana. Jotkut saavat laulun lahjan, minä sain unen lahjan. En valita.

Elokuva oli kuitenkin sen verran semiok, että kun heräsin lopputekstien pyöriessä, kysyin, että miten niille kävi, ja vastauksen saatuani unohdin sen, enkä edelleenkään ole hirveän kiinnostunut. Elokuva kertoo Nathaliesta, jonka ihana mies kuolee. Sitten Nathalie on hyvin surullinen, eikä oikein meinaa päästä elämässä eteen päin. Ihan hauska leffa oli, niiltä osin mitä muistan, ja kerronta oli hauskan omituista.

Eniten meitä nauratti leffan aikana toimisto, jossa Nathalie oli töissä. Kirjailija David Foenkinos ei ollut ilmeisesti jaksanut juurikaan perehtyä eri toimistojen juttuihin, joten toimiston väen työtä oli kanniskella erivärisiä mappeja ja paperipinoja, joista puhuttiin eri numeroilla. Sitten niitä mappeja plarattiin ja niihin vähän kirjoiteltiin ja niistä keskusteltiin hyvin tärkeinä. Se oli tosi hassua. Ja ehkäpä jonkinlainen satiiri toimistotyöstä. Itselläni tuli ainakin mieleen, kuinka pienenä leikittiin toimistoa, kirjoitettiin tärkeänä lehtiöön, soiteltiin tärkeitä puheluita, niitattiin ja rei'itettiin tärkeitä papereita. Tärkeitä oltiin. Ja niin oli Nathaliekin.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Easy Rider

Dennis Hopper, 1969.

Easy Rider on upea elokuva. Yli neljäkymmentä vuotta ja silti se näyttää tosi raikkaalta. Elokuva ei ole vanhentunut, mutta huomaan itse aikuistuneeni. Nuorempana hippikuvauksia katseli ihastuneena. Toivoi itsekin joskus pääsevänsä osalliseksi yhteisöllisyydestä, vapaudesta ja kaikesta sellaisesta. Silloin ei nähnyt tässäkin elokuvassa selkeästi esitettyä kritiikkiä sitä kohtaan.

Easy Rider kertoo kahdesta moottoripyörällä matkaavasta miehestä, Captain Americasta ja Billystä. Elokuvan alussa he tekevät ansiokkaat kokaiinikaupat ja siitä tienatuilla rahoilla lähtevät matkalle Los Angelesista New Orleansin kautta kohti Floridaa, jonne on tarkoitus jäädä olemaan onnellinen huumerahojen turvin. No, kaikkihan ei ole niin ihanaa kuin on ajateltu. Ihmiset ovat takapajuisia, ennakkoluuloisia, moniongelmaisia ja väkivaltaisia.

Puolivälissä leffaa miehet eksyvät liftarin mukana hippiyhteisöön, jossa sielläkin on ongelmia. Hipit yrittävät viljellä maata ja elää omavaraisesti, mutta koska ovat typeriä kaupunkilaiskakaroita, niin nälkäähän siellä nähdään ja etsitään talvella kuolleita eläimiä tienpientareilta. Lisäksi iso osa ajasta tuntuu kuluvan pilvessä hörähtelyyn. Muistan, kuinka eka kertaa leffaa katsoessani ihastelin tuotakin yhteisöä, mutta nyt tajusin, että en kestäisi 60-luvun hippiyhteisössä puolta tuntia. Palaisi niiiiin hermot pilvessä jumittaviin hippeihin ja siihen, että yhtäkkiä keittiöön pölähtää miimikkoseurue ja perseestä kähmiviä motoristeja kun ihminen yrittää tehdä sapuskaa. Ja se liftarihippi oli salaperäisyydessään superrasittava.

Elokuva herätti perheessä keskustelua tuollaisesta näennäisen vapaasta tyhjänpanttina vaeltelusta. Että onko se tarpeen. Puolison mielestä ei ole. Minun mielestäni ihmisellä on hyvä olla nuoruudessaan sellainen sturm und restaurant -kausi, että on sitten mitä vanhana muistella. En nyt tarkoita mitään huumekauppoja tai muutakaan tyhmää, koska tyhmä ei saa koskaan olla, mutta tietynlaista turmioelämää kuitenkin. Itse vietin ansiokkaan kauden opiskeluaikana, olen siihen edelleen hyvin tyytyväinen. Tärkeää siinä kuitenkin oli, että koko ajan tiedostin, että tässä on nyt meneillään tämmöinen holtiton nuoruusvaihe, joka kannattaa hyödyntää, mutta joka kannattaa myös lopettaa ajoissa ja siirtyä seuraavaan vaiheeseen, joka toivottavasti ei ole enää holtiton eikä turmiollinen. Se on vähän niin kuin Pussikaljaromaanissa todetaan, että tiettyyn ikään asti voi viettää pitkitettyä nuoruutta, mutta sitten muuttuu pultsariksi. 

Captain American ja Billynkin olisi kannattanut lopettaa turmioelämä ihan skidisti aiemmin, sanon mä. Hieno elokuva. Varsinkin loppu. Suosittelen. Ilmestynyt juuri blu-rayna.

PS: sturm und restaurant -kausi ja turmioelämä ovat muumipapan termejä.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Käsitys leluista

Äidin mielestä hauskat lelut

Kun lapsuutta on nyt vietetty vuoden verran, olen huomannut, että minulla ja lapsella on hämmentävän erilainen käsitys hauskoista leluista. Minusta hauskoja ovat sellaiset pehmeät ja värikkäät asiat, joita myydään kaupoissa leluina. Lapsesta hauskoja ovat kaikki mustat, kovat ja kulmikkaat asiat.

Lapsen mielestä hauskat lelut

Lapsesta on ihanaa imeskellä omaa kenkäänsä, ei mitään kumikirahvia, jollainen hänellä toki on. Hän haluaa lukea Vedonlyönnin käsikirjaa (emme lyö vetoa, joten kirjalla saa leikkiä), eikä mitään värikkäitä eläinkirjoja, jollaisia hänelle tarjotaan. Eilen hän leikki pitkään ja hartaasti kuvassa näkyvän hämähäkkimäisen kapineen kanssa, joka on virallisesti lapsen isän kännykkäteline. Paljon huvia on tuottanut myös mitta, mutta se on jouduttu poistamaan leluvalikoimista kun terävä metalli viilsi pikku peukaloon kahdesti haavan. Ei uskottu vaaralliseksi ensimmäisellä kerralla. Kaukosäätimen löytyminen on ihanaa, kaukosäätäminenhän on ihan superkivaa. Ymmärtäähän sen. Keittiössä parhaita ovat kattilat, kun veitset ja paistinpannut ovat kiellettyjä. CD-levyjen päällä leikeissä hajonneen rakkaan kattilan kahva. Kaikkien paras lelu on tietenkin äidin kännykkä, mutta sattuneesta syystä sitä ei nyt saatu kuvaan.

Olenkin tässä miettinyt, että miksi lelut eivät useammin ole kulmikkaita ja mustia? Miksi lelukännykät ovat tuollaisia, kuten kuvassa tuo keltainen härpäke, kun lapsi kuitenkin haluaa sen mustan ja kulmikkaan, joka äidillä on.


sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Musikaaleista

Haluaisin kovasti olla tunnettu laadukkaiden eurooppalaisten elokuvien ystävänä, mitä olenkin, mutta olen myös tosi monen muun elokuvalajin ystävä. Yksi suurimmista rakkauksistani on musikaalit. En osaa selittää sitä. Ehkä se on jokin pieni stereotyyppinen homo minussa, jonka sydän värähtää aina kun teatraalinen musikaalimusiikki lähtee heläjämään.

Kuva pöllitty internetistä. Sori.
Yleensä tässä vaiheessa ihmisten naama nyrpistyy ja tulee pitkä vuodatus siitä, miten epäuskottavaa on yhtäkkiä purskahtaa lauluun. Minusta ei. Pienen lapsen äitinä välillä tuntuu, että lapseni koko tähänastinen elämä on läpilaulettu musikaali, jossa isä ja äiti vuoron perään lurittelevat menemään. Ja sitä paitsi, eikö fiktiivisen elokuvan nimenomaan pidä ollakin fiktiivinen? Eivät minua haittaa muutkaan elokuvan keinot. En minä jää miettimään, että eikö nuo ihmiset muka huomaa noita kameroita, miksi kaikki aina istuvat ruokapöydän yhdellä puolella, ei autolla voi matkustaa ajassa, ei eläimet osaa puhua, eikä kaikki aina pääty hyvin tai huonosti.

Minulle rakkaimpia musikaaleja ovat esimerkiksi:

1. Hair. Ihan käsittämättömän ihana. Tämän nähtyään tekee mieli omistaa kaikki aikansa hiustenkasvatukselle, rauhalle ja vapaalle rakkaudelle. Berger ehdottomasti on fiktiivisten miesten top kympissä. Itku tulee joka kerta ja ainakin viikon maailma on vähän erilainen. Vähän hipimpi.

2. Cry-Baby. Mulla oli Cry-Baby juliste seinällä varmaan yli kymmenen vuotta. Itse asiassa kunnes muutin tähän nykyiseen parisuhteeseen. Lapsena leffaa katsoi tosissaan ja ihaillen, myöhemmin hoksasi, että ahaa, tämähän onkin komedia. Cry-Baby on vaan ihan tajuton.

3. Viulunsoittaja katolla. Ihana tarina Venäjän juutalaisista, isästä jonka suurin huoli on saada viisi kaunista tytärtä avioon. Itku tulee joka kerta Nousee päivä, laskee päivä -kohdalla. Nyyh. No kato ite.

4. My Fair Lady. Katsoin tämän pienenä niin monta kertaa, että osaan edelleen suurimman osan lauluista ulkoa. En oikein osaa suhtautua tähän objektiivisesti, koska tämä on niin iso osa lapsuutta. Haettiin siskon kanssa usein koulun jälkeen kirjastosta videoita, ja koska valikoima oli varsin suppea, lainasimme suunnilleen joka toinen kerta My Fair Lady ja joka toinen kerta Pekka ja Pätkä neekereinä. Tosin siskoni motto tuolloin oli, että miksi ottaa riski ja katsoa joku uusi elokuva, sehän voi olla huono, kun voi katsoa sellaisen joka on varmasti hyvä. Sitten hän katsoi uudestaan ja uudestaan Uuno Epsanjassa ja Poliisiopisto. Olis ehkä kannattanut ottaa riski jo silloin.

Yhden musikaalin suosiota en minäkään ymmärrä. Cherbourgin sateenvarjot. Se on läpilaulettu, mikä on jo itsellenikin vähän liikaa, ja siitä puuttuu kaikki ihana höpsöys, joka kuuluu rakkaimpiin musikaaleihini. Se oli niin surullinen. Ehkä ongelma on se, että en yleensäkään tykkää toivottoman surullisista tarinoista. Ymmärrän niiden arvon, mutta en pidä niistä. Optimisti on optimisti elokuvavalinnoissaankin.

torstai 18. lokakuuta 2012

Päivän paras hetki

Useimpien päivien paras hetki on, kun lapsi on viimein taintunut päikkäreilleen ja on 25 minuuttia tai 2,5 tuntia omaa aikaa. Silloin keitän kaffet ja syön. Ja sitten yritän muistella kaikkia niitä asioita, mitä olen aamupäivän aikana suunnitellut tekeväni sitten kun lapsi nukkuu, ja yleensä en muista yhtään tai sitten ne eivät enää tunnu kovin tärkeiltä. Useimpina päivinä teen ihan tietoisen päätöksen, että päikkärihetkenä en tee mitään, mikä ei huvita.

Taustalla kävelykärrykolari ja nukkuva hetken mahdollistaja
Käänsin kuvaan lavastuksellisesti kahvikupin tuolleen etiketti yleisöä kohti, että näette, kuinka kaunokirjallinen olen astiavalinnoissa. Minulla on omituinen tarve ostaa kahvikuppeja ja villapaitoja, kumpiakaan ei tarvita enää yhtään. Minulla on myös kummallinen tarve hyväksyttää kaikki hankinnat puolisolla. Tämäkin. Tiedän kyllä, että itsenäisenä naisena voin laittaa omat rahani vaikka sataan kahvikuppiin, mutta ihan syystä kyseenalaistan harkintakykyni aina kun tiedän olevani ostamassa jotain vähän typerää. Toisaalta, jos puoliso sanoo, että tuo on vähän typerä, silloin todennäköisesti sisuunnun ja varsinkin ostan. Tämä kyseinen kuppi sai kuitenkin hyväksynnän syystä että se on oranssi. Meillä hyväksytään ja ilolla vastaanotetaan kaikki oranssi. Ja sitä paitsi, puolisollani on myös kaunokirjallinen lempikuppi, josta kukaan muu ei saa juoda, joten on ihan perusteltua, että minullakin on. Puolison kupissa on Joycen Odysseuksen viimeinen lause ja se on ostettu Dublinin Joyce-museosta.

Kuppia ostaessani olisin kauheasti halunnut myös Kerouacin On the Road -termarin, mutta en ole lukenut kirjaa, joten en voisi sitä koskaan käyttää missään julkisesti. Se on vähän niin kuin tuolla kaapissa makaava Rolling Stones -teepaita, jota en kehtaa käyttää, koska pelkään Rolling Stones -fanien hyökkäävän kimppuuni ja tappavan minut mojovalla ylenkatseella, kun ilmenee, etten ole kovinkaan perehtynyt aiheeseen. Mutta On the Road pitäis kyllä lukea. Viimeistään ennen kuin lähdetään Amerikkaan. Eli aikaa on vuosia.

Yritän kahvinjuonnilla häätää jäytävän päänsäryn, joka todennäköisesti johtuu hapenpuutteesta aamuyön tunteina, eikä kofeiininpuutteesta. En tiedä kuinka paljon äitejä tukehtuu perhesängyissä, mutta mielestäni vaara on vakava. Oma lapseni usein lähtee unissaan mönkimään ylitseni ja nukahtaa naamani päälle. Sitten en jaksa nostaa lasta pois ettei se herää. Kyllä on tärkeämpää nukkua kuin hengittää.

Lapsi kuvan taustalla nukkuu olohuoneen pinnasängyssä päikkäreitään. Yöt hän nukkuu perhesängyssä, päivisin tuossa. Tämä tiedoksi niille, jotka heti kuvittelivat narauttavansa bloggarin epäjohdonmukaisuudesta. Nyt lopetan tämän typerän jaarittelun ja menen lukemaan tuota aluillaan olevaa kirjaa. Se on uusin Carlos Ruiz Zafón. Vaikuttaa hyvältä, mutta vähän vaikea päästä kiinni. Voi johtua myös hapenpuutteesta.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Yövieroitus perhesängyssä - lopputulema

Kuten tuolla aiemmassa postauksessa mainitsin, olemme tehneet yövieroitusta (en edelleenkään ole varma onko siinä toista iitä vai ei, joten molemmilla tavoilla kirjoitan jatkossakin, tomeitou tomaatou, vaikka kyllä tässä varmaan on joku oikea tapa olemassa, tiedän kyllä, älkää nyt jaksako jankuttaa, no voi herran tähden, kahdella iillä se vissiin on oikein). Ajattelin tässä nyt vähän valaista, että kuinka se oikein tapahtui, jos siitä vaikka jollekulle olisi apua. Itse olisin kovasti kaivannut neuvoja, nimittäin. Tai edes jonkinlaisen todisteen, että jossain on perhesängyssä vieroitettu joku lapsi onnistuneesti.

Vieroituksen alku oli aivan perinteinen: äiti, eli minä, nukkui viereisessä huoneessa. Isä, eli puolisoni, hoiti lasta yön ja nukkui tämän kanssa. Annoin lapselle maitoa viimeisen kerran sohvalla iltapuuron jälkeen, juuri ennen nukkumaanmenoa. Sovimme, että enää ei missään vaiheessa päivää maitoa tipu sängyssä.
 
Alkuvaihe meni hyvin. Lapsi oli itkenyt yöllä, mutta ei ollut ollut nälkäinen tai erityisesti kaivannut äitiä. Isä kanniskeli lasta pitkin kämppää, äiti nukkui työhuoneessa kuin pieni porsas. Aamulla kaikki olivat oikein tyytyväisiä. Itseäni huoletti etukäteen, että lapsi kokisi itsensä jotenkin hylätyksi ja olisi aamulla takertuva tai loukkaantunut, mutta eipä ollutkaan, poikkeuksellisen iloinen oli. Seuraava yö meni paremmin ja sitä seuraava taas paremmin, lapsi heräili koko ajan vähemmän ja tyyntyi pienemmillä silittelyillä. Nukuin kokonaiset neljä ihanan rauhallista yötä työhuoneessa.

Viidentenä yönä palasin perhesänkyyn. Lapsi nukkui seinän vieressä, isä keskellä ja äiti reunassa. Sinä yönä lapsi heräsi kerran. Hän ei ole koko elämänsä aikana nukkunut noin pitkiä pätkiä, olimme aivan äimistyneitä. Tässä järjestyksessä nukuimme muistaakseni kaksi tai kolme yötä. Seuraavina öinä lapsi heräsi aina muutaman kerran.

Sitten siirsimme lapsen takaisin keskelle ja sovimme, että äiti hoitaa hyssyttelyt, koska isä alkoi uupua ja tarvitsi unta, että selviäisi töistään. Sinä yönä nousin kai kahdesti hyssyttämään lasta uneen. Ei lapsi tuntunut kaipaavan maitoa, muuten vain pyöri ja hyöri. Seuraavana yönä nousin muistaakseni vain kerran. Sitten nukuimme muutaman yön lapsen kanssa kahdestaan kun isä latasi akkuja työhuoneessa, enkä joutunut kertaakaan nousemaan sängystä.

Nyt pari viikkoa vieroituksen alettua lapsi heräilee useamman kerran yössä, mutta tyyntyy ja nukahtaa saman tien kun saa tutin suuhun ja lähmiä vähän äidin naamaa kätösillään. Joskus pelkkä silitys riittää. Eihän tämä nyt varsinaisesti ole katkotonta nukkumista, mutta huomattava parannus aiempaan. Voihan olla, että lapsi on vain levoton nukkuja. Heräileväthän monet aikuisetkin pitkin yötä.

Ensimmäisen viikon annoin lapselle maitoa heti tämän herättyä. Nyt olen viikon verran keittänyt ensin aamupuuron ja vasta sitten on maidon vuoro. Aiemmin ongelmana on ollut myös se, ettei lapselle maistu aamupuuro, ymmärrettävästi, onhan hän tankannut koko yön, mutta nyt puurokin uppoaa hyvää tahtia. Eilen jouduin antamaan osan omasta puurostani, kun lapsen lautaselta loppui ape kesken.

Vieroituksen aikana käytiin yksivuotisneuvolassa. Siellä oltiin taas kannustavia ja sanottiin, että eeei tule onnistumaan nukkuminen samassa sängyssä. Hymyilin ja sanoin, että niinpä niin, mutta kokeillaanpa nyt kumminkin. Ihan hyvin onnistuu. Tällä hetkellä en näe mitään syytä laittaa lasta omaan sänkyynsä.

Vielä yleisiä neuvoja aiheesta:

- Ole johdonmukainen. Maitoa ei tule, piste. Jos välillä sortuu antamaan maitoa ja välillä ei, lapsi elää jatkuvassa toivossa, että ehkäpä sittenkin.

- Kannattaa varmaan myös kuunnella lastaan. Joskus voi varmasti olla, ettei lapsi kerta kaikkiaan ole valmis olemaan ilman maitoa. Meillä lapsi (ja koko perhe) oli mitä ilmeisimmin kovin valmis vieroittumaan.

- Sairasta tai kovin eroahdistunutta tai muuten vaan kummallisesti käyttäytyvää lasta ei saisi vieroittaa.

Ennen vieroitusta mietin kovasti, että entä jos lapsi heräilee vielä vieroituksen jälkeenkin 1,5-2 tunnin välein ja vieroituksella vien vain itseltäni ainoan aseen tainnuttaa lapsi helposti. En edelleenkään tiedä voiko näin käydä. Toki olen oikein tyytyväinen, että asia jäi mysteeriksi. En ihan tiedä, miksi lykkäsimme yövieroitusta näin kauan. Nyt kun se on tehty, tuntuu, että olisihan tuon voinut tehdä aiemminkin ja nukkua paremmin. Taidan olla hieman muutosvastarintainen ja marttyyriluonteinen hahmo. Kärsi kärsi niin kirkkaamman kruunun saat, vai miten se meni.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Metsäjätti

Miika Nousiainen: Metsäjätti 
Otava 2011

Minusta Miika Nousiainen on ihana. Ihana ja tosi hassu. Katson Hyvät ja huonot uutiset silloin tällöin vain nähdäkseni Miika Nousiaisen. Jos jostain syystä aviopuolisoni esimerkiksi katoaisi, olisin ensin tosi tosi kauan tosi tosi surullinen, mutta menisin varmaan sitten vokottelemaan Miika Nousiaista. Mutta toki toivon, ettei aviopuolisoni esimerkiksi katoa vaan pysyy tallessa. Puolisollani on kuitenkin parta, kun taas Miika Nousiaisella ei ole. Parhailla miehillä on mielestäni parta.

Sitten Metsäjättiin. Sanoisin, että tämä on Miika Nousiaisen toiseksi paras kirja. Paras on heittämällä Vadelmavenepakolainen, joka oli aivan hervoton tapaus. Maaninkavaarakin oli ihan hyvä, ei siinä mitään, mutta joku siinä vaan oli etten ihan lämmennyt. Ehkä ongelma on, että minulla ei ole henkilökohtaista suhdetta kestävyysjuoksuun. Tosin ei minulla ole henkilökohtaista suhdetta pakkomielteiseen ruotsalaisuuden ihailuunkaan, mutta siihen voin joten kuten kuitenkin samaistua. Ihailen kyllä toki itsekin sosiaalidemokratiaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Norja on ihanampi maa kuin Ruotsi. Suunnittelimme puolisoni kanssa jo kauan ennen lapsemme syntymää, että sitten kun meillä on lapsi, täytyy ruveta välittömästi lomailemaan Norjassa, että saadaan lapsi ujutettua sinne jonkun ihanan norjalaisen kainaloon sitten aikuisena. Ensin täytyy lapsuus ja nuoruus tutustua yhteiskuntaan ja opetella kieli. Norjalaiset ovat ihaninpia. Huomaan kyllä, että edelleenkään ei olla päästy Metsäjättiin. Kohta ehkä päästään. En lupaa mitään.

Metsäjätti kertoo Törmälän vaneritehtaan YT-neuvotteluista. Itseäni tämä koskettaa sikäli, että olen kotoisin kaupungista, jossa on ajettu alas iso paperitehdas. Kukaan läheiseni ei työskennellyt siellä, mutta se oli iso isku koko kaupungille. Minullekin, vaikken edes ollut asunut koko kaupungissa aikoihin. Ehkä siksi Metsäjätti kosketti. Toisaalta siinä oli mainiota nuoruuden kuvausta, kun törmäläläiset nuorukaiset varttuvat kuunnellen Metallicaa ja Iron Maidenia. Suunnilleen kaikkien isät ovat alkoholisteja ja työskentelevät vaneritehtaalla. Pasi ja Janne ovat parhaat kaverit. Ysiluokalla Jannesta tulee isä, Pasi jatkaa Helsinkiin ja kauppakorkeaan. Janne alkoholisoituu ja päätyy vaneritehtaalle, Pasi nousee Metsäjätin vice presidentiksi ja saa tehtäväkseen tulla hoitamaan kotikaupungin tehtaan YT-neuvottelut. Eipä kovin kiva tehtävä siinä. Eikä siitä kovin kivaa tulekaan.

Miika Nousiaisen kirjat ovat kummallisia hybridejä ihan hirveistä asioista ja paikoitellen ihan hirveän hauskasta tavasta kertoa ne. 

"Aikuiset pelkäsivät työpaikan menettämistä, korkojen nousua, laskusuhdannetta, puun kantohintojen nousua ja Dannyn uran hiipumista, tai jatkumista. Milloin mitäkin. Uuden mikroaaltouunin sisään unohtuneen metalliesineen aiheuttamaa tuhoa pelättiin. Pelättiin kyytä, ristilukkia, äkkisyvää ja jäykkäkouristusta. Ajattelin, että kouristelu rentonakin on paha homma, mutta jäykkänä kouristelu on sietämätöntä."

Jos mielestäsi on kiva nauraa lukiessa, niin kuin itsestäni, niin sitten Miika Nousiainen on sinuakin varten. Tai siis hänen kirjansa ovat.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Ymmärrät sitten kun sulla on lapsia

Silloin kun ei vielä ollut lapsia kuuli aina silloin tällöin jonkun sanovan, että sä nyt et voi ymmärtää kun sulla ei ole lapsia. Tai että sitten sä ymmärrät kun niitä on tai ne ovat tietyn ikäisiä. Haluaisin esittää, että tämmöinen argumentointi kiellettäisiin lailla. Se on tosi ärsyttävää, ylimielistä, inhottavaa ja vie toiselta kaikki mahdollisuudet osallistua keskusteluun. Etenkin, kun enimmäkseen nämä asiat eivät pidä yhtään paikkaansa. Esitän esimerkin.

Kun lapsi oli vasta syntynyt eräs kaverini tuli kylään. Hän katseli ympärilleen ja totesi kokeneempana äitinä tietäväisesti, että ohhoh, ei ole vahakangasta, mutta kyllä se kuule on teilläkin muutaman kuukauden päästä, tulet huomaamaan. Odotin oikein innolla sitä valaistumisen päivää, kun minulle selviäisi miksi ruoka on helpompi pyyhkiä vahakankaasta kuin pöydästä. Olen nyt elänyt puoli vuotta lapsen kanssa, joka roiskii viisi ateriaa päivässä pitkin keittiötä, mutta edelleenkään en ole nähnyt tarvetta vahakankaalle. Mitä nyt vähän esteettisessä mielessä olen himoinnut Marimekon Muijaa, mutta siihen kuulemma tarttuu kaikki tomaatit ja mustikat, joten sen hankinnassa nyt ainakaan ei ole päätä eikä häntää, semminkin kun se on ihan älyttömän hintainen. Oho, eksyin asiasta. Ymmärrän, että vahakangas voisi suojata arvokasta pöytää, mutta meillä on halpa, vanha ja naarmuinen pöytä, joten en ole esimerkiksi yrittänyt estää lasta hakkaamasta sitä haarukalla, koska sehän on tosi hauskaa puuhaa, muistan itse pienenä miten tyydyttävää oli paukuttaa niitä piikkejä pöytälevyyn. No niin, ei tämäkään ole kovin lähellä alkuperäistä asiaa, mutta kumminkin.

Esitin ensin tässä kaksi muutakin esimerkkiä aiheesta, jotka olivat hieman jyrkempiä, mutta sitten alkoi ujostuttaa, että mitä jos nämä esimerkkien ihmiset lukevat tätä blogia (saa sitä toivoa) ja mitä jos ne tunnistavat itsensä. Sitten supistin esimerkit tähän yhteen. Höh. Olenpa raukka. Ei ole minusta solvaajaksi. Jos ei asiassapysyjäksikään.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Paul

Greg Mottola, 2011.

Minulla oli aivan käsittämättömän korkeat odotukset Paulia kohtaan. 

Ensinnäkin: ohjaaja Greg Mottolan kaksi edellistä elokuvaa ovat todella hyviä. Advetureland oli kerrassaan sympaattinen komedia ja Superbad on ihan klassikko. Superbad edustaa ehkäpä puhtaimmillaan sellaista amerikkalaista komediaa, jota rakastan.

Toiseksi: käsikirjoittaja ja pääosanesittäjä Simon Pegg (ja Nick Frost, mutta ennen kaikkea Simon Pegg). Näiden kahden tunnetuin ja paras (tämä ei ehkä ole fakta vaan mielipide, mutta sen pitäisi olla fakta) yhteistyö on Shaun of the Dead, zombie-elokuva vailla vertaa. Simon Pegg on brittikoomikko, johon itse tutustuin eka kertaa sarjoissa Big Train ja Avaruuden tuntua, jotka ovat käsittämättömän hauskoja molemmat. Big Train on mulle Se Paras brittikomediasarja. Siitä lähtien lähes kaikki, missä Simon Pegg vilahtaa, on ollut huippua. Sanon lähes, koska Peggin ja Frostin yhteistyö Hot Fuzz oli vähän pölö. Ei huono, mutta vähän pölö.

Ajatukseni oli, että kun nämä kaksi eri mantereiden parasta hassuttelijaa yhdistyvät, on pakko olla ihan mieletön leffa tässä.

Ja sitten vielä kirsikkana kakun päällä: Paulissa on Seth Rogen, jota olen jo tunnustanut rakastavani. Hän esittää nimiosaa, avaruusoliota nimeltä Paul. Pegg ja Frost ovat englantilaisia sarjisnörttejä, jotka ovat tulleet Ameriikkaan comic-coniin ja roadtrippaamaan asuntoautolla tunnetuille ufo-paikoille. Sitten he törmäävät Pauliin, joka on karannut area 51:lta ja yrittää päästä kotiin. Kohta perässä ovat agentit, juntit ja vielä yksi fundamentalistiuskovainen.

Harmillisesti tämä oli vain ihan semisymppis leffa. Ei kertaakaan kunnolla naurattanut, hymyilytti monta kertaa, mutta tälle porukalle se on tosi vähän. Varsinkaan Seth Rogen ei päässyt oikeuksiinsa pelkkänä ääninäyttelijänä, ilmeisesti nallemainen olemus tuo sen karisman.

Mutta onneksi meillä on Superbad, Shaun of the Dead, Big Train ja Avaruuden tuntua ja päälle kaikki Seth Rogenin leffat. Suosittelen lämmöllä niitä. Hyllyssä odottaa vielä Simon Peggin toinen katsomaton leffa, Run Fatboy Run, joka toivottavasti on kivempi.

Asiasta toiseen. Odotin tätä ihan simokauan kirjastosta. Blu-rayna Paulia on hankittu koko Helmet-alueelle vain kaksi kappaletta, dvd:nä sentään 6. Joten odotus oli piiiitkä, piiiiiiitkä. Siinä jonotellessa odotukset ehtivät kertyä lisää. Katsoin aina varauslistaa ja ajattelin, että oioioi, tuolla se Paul on, enää 20 ennen minua, mikä käytännössä tarjoittaa vähintään kahta kuukautta, oikeasti ainakin kolmea, jopa neljää, koska varausta kuljetetaan ja säilytetään odottamassakin vielä 8 arkipäivää ja laina-aika on viikko. Ihana kirjasto, rakastan sinua, tuothan leivän pöytääni, ja kiitos että hankit Paulinkin kokoelmiisi, ja lähes kaikki muutkin katsomani leffat, mutta Pauleja olisit voinut ostaa blu-rayna pari enemmän. Enää ei kyllä ehkä kannata, koska katsoin sen jo, mutta noin jatkossa. Jos vaikka tulee Paul 2. Jota en kylläkään ehkä varaa, koska Paul 1 oli vähän huonohko.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Sekava tuplayritelmä

Tämä on yritelmä blogata puhelimesta.

Ohessa yritelmä lisätä kuva instagramista. Siinä on viimeinen sektori porkkanakakusta. Jos en olisi niin ahne, sektori voisi olla pienempi ja saisin vielä aamukahvilla kakkua. Mutta olen ahne. Ja nyt aion upottaa lusikan kakkuun ja katsoa boksilta John Irvingin maailman. Minä pidän kovasti varhais-Irvingistä, mutta tuore-Irving on kuraa. On harmi kun jotkut asiat huononevat vanhetessaan, kuten John Irving tai Apulanta.




















Edit: Jotenkin mä kuvittelin, että tuo kuva ikään kuin näkyisi tuossa, mutta minkäs teet. Olen ilmeisesti jonkinasteinen instagram-idiootti. Pitäis varmaan älytä tulla pois sieltä ennen kuin häpäisen itseni, hyvän tähden.

Editedit: Alkoi ärsyttää, poistin typerän instagram-linkin ja laitoin kuvan. Siinä on kakku niin. Ja tämä Irving-dokumenttikin on ihan typerä. Kakku oli sentään edelleen hyvää, mutta nyt sekin on loppu. Mutta jotain positiivista, puhelimesta bloggaaminen onnistui sentään. Nyt voinkin ryhtyä bloggaamaan oikein tapahtumien ytimestä (hah).

lauantai 6. lokakuuta 2012

Juhlaa juhlan päälle

Ajattelin ensin, että ei kai sitä yksivuotiaalle mitään juhlia tarvitse järjestää kun eihän se edes vielä tajua niistä mitään. Sitten aloin ajatella, että toisaalta, onko tässä kurjassa maailmassa muka liikaa juhlia, no ei ole, ei todellakaan ole, ja näin ollen järjestämme nyt yksivuotiaalle kolmet juhlat. Nyt on kahdet takana ja alan olla leiponut itseni tyhjiin. Kolmansissa juhlissa, eli kaverijuhlissa, tarjoilut saattavat olla aika lailla surkeammat kuin kaksissa aiemmissa. Tosin vieraiksi on kutsuttu kaksi samanikäistä naapurintyttöä ja yksi nuorempi neiti Espoosta, joille voi ihan hyvin keittää makaronia ja kukkakaalia. Äidit saavat palaneita pakastepullia. Tai mahdollisesti palaneita suklaakeksejä, koska mulla on pakasteessa vielä kaksi pötköä suklaakeksitaikinaa, kun innostuin Isyyspakkauksen ohjeen mukaan sitä yksi ilta vääntämään. Hyviä ovat, palaneinakin.

Tänään tarjolla oli valtava porkkanakakku. Vieraana oli mummi, vaari ja kummitäti puolisoineen. Saimme kuuden aikuisen voimin tuhottua ehkä 1/3 kakusta ja söimme ihan tosissamme. Yritin ehdottaa puolisolle, että pitäisikö kutsua jotain ihmisiä auttamaan syömisessä, mutta sain osakseni järkyttyneen katseen. 
"Siis minä olin ajatellut että me voidaan syödä kakkua iltaruuaksi", hän ilmoitti
"No sitten me syödään sitä koko viikko", totesin.
"Niin! Ihan mahtava viikko!"

Porkkanakakusta tuli muuten aivan ihana. Ohje löytyy täältä. Olen ohjeen kanssa samaa mieltä, että porkkanakakun kuuluu olla raskas ja kostea ja kuorrutusta pitää olla ihan reippaasti. Itse en tokikaan jaksanut näperrellä mitään marsipaaniporkkanoita pinnalle, vaan koristelin ihan mantelirouheella vaan.

(mahdollisesti on vielä neljännetkin juhlat, ensi viikonloppuna, kun lapsi nukkuu ja äiti aikoo livahtaa eka kertaa sitten vuoden 2010 illalla ulos nauttimaan muutaman annoksen alkoholia)

tiistai 2. lokakuuta 2012

Lapsi 1.0

Kupeitteni hedelmä täytti tänään yksi vuotta. Tekisi mieli alkaa jaaritella, miten aika juoksee, juurihan hän syntyi, nyt hän jo kävelee, mitä tästä kaikesta seuraa, ennenaikainen hauta ja voi hyvän tähden. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa pienen välitilinpäätöksen.

Olemme lapsen kanssa toteuttaneet lähes kaikkia trendikkäitä kiintymysvanhemmuus-hippi-toimenpiteitä. Kun olin raskaana, otin hirveästi selvää kaikesta, koska sellainen on luonteeni. Olen ainoa tuntemani ihminen, joka rakastaa Ikea-huonekalujen kokoamista. Haluaisin kaikkeen käyttöohjeet, jotka luetaan ja joita noudatetaan. Siksi nytkin yritin selvittää mahdollisimman perinpohjaisesti kaikki toimintatavat etukäteen, valita niistä parhaat ja siten maksimoida onnistumisen edellytykset. Tavoitteena oli 1) kasvattaa onnellinen, iloinen ja mukava ihminen, ja 2) selvitä itse prosessista mahdollisimman helpolla ja selväjärkisenä.

Jos jostain syystä meille tulisi toinen lapsi, mitä meille ei kylläkään todennäköisesti tule, niin tässä itselleni muistilistaksi.

1. Vessahätäviestintä. Lähdimme tähän ehkä liian kunnianhimoisesti. Ensimmäiset, eh, pari kuukautta, ehkäpä, käytimme lasta yölläkin vessassa. Se toimi oikein hyvin. Sitten jossain vaiheessa äidistä tuli laiskempi lapsen viesteille ja ote herpaantui. Sitten jossain toisessa vaiheessa lapsi kieltäytyi asettumasta vessassa. Tällä hetkellä lapsi käy isänsä kanssa vessassa ja äitinsä ei, koska äiti on laiska. Noin yleisesti sanottakoon, että kyllä vessahätäviestintä on ihan kelpojuttu, mutta en ehkä suosittele tekemään sitä yöllä, ihan vanhempien mielenterveyden kannalta. Vaatii harrastuneisuutta ja kestävää selkää. Toive oli, että lapsi oppisi nopeammin kuivaksi ja säästäisimme näin vaivaa ja aikaa. No juu, ei lapsi nyt ainakaan ihan lähiviikkoina ole kuivaksi ryhtymässä, mutta ainakin hän selvästi tietää milloin on hätä ja pystyy pidättämään.

2. Perhesänky. Kyllä suosittelen kaikille, jotka pystyvät nukkumaan vaikka välillä kantapää mojahtaa silmään. Lapsi alkaa melko varhaisessa vaiheessa mylleröidä pitkin sänkyä, eikä ymmärrä oikeinpäin nukkumisen konseptia. Lapsi myös haluaa ängetä kiinni vanhempiinsa. Jos tämä on ongelma, niin sitten ei kannata. Olen kuitenkin sitä mieltä, että pientä epämukavuutta on kestettävä, koska lapsi tykkää olla vanhemman kainalossa. Tosin henkilökohtaisten empiiristen tutkimusteni perusteella kuulostaa siltä, että omissa sängyissään nukkuvat lapset nukkuvat sikeämmin kokonaisia öitä, mutta silti uskon, että ainakin oman lapseni paikka on vieressäni. Tai isänsä vieressä.

3. Sormiruokailu. Aivan ykkösjuttu. Lapsi on puolivuotiaasta syönyt hyvin pitkälti samaa ruokaa kuin me, mutta mahdollisimman suolattomana. Muissa mausteissa ei ole ujosteltu. Aluksi keittelin porkkanoita ja parsakaaleja nyrkkiin sopivina möhkäleinä, sittemmin lapsi oppi laittamaan itse lusikalla ruokaa suuhun, syömään herneitä pinsettiotteella, imemään spagettia suuhun ja nyt hän on suhteellisen kaikkiruokainen ja innokas einehtijä. Hän syö silloin kun on nälkä, hän haluaa syödä kokonaan itse ja tykkää sotkea. Tämä konsepti ei sovi ihmisille, joille siisteys on puoli ruokaa, sotku on välillä hurja. Sen sijaan tämä sopii ihmisille, jotka eivät jaksa kuluttaa lapsen syöttämiseen aikaa, vaan mieluummin lapsen syödessä juovat itse rauhassa kahvia ja keskustelevat lapsensa kanssa säästä. Tänään söimme koko perhe yhdessä spagettia ja tomaattikastiketta, kukin omalta lautaseltaan ja omin kätösin ja oikein rattoisaa oli.

Jos meille jostain syystä tulisi toinen lapsi, yhden asian tekisin ihan satavarmasti toisin: antaisin sille heti välittömästi tuttipullon. Jostain kummallisesta syystä tälle ainokaiselle ei koskaan annettu moista hienoutta. Asiasta puhuttiin varsinkin alkuvaiheessa usein, sovittiin, että huomenna huomenna, mutta koskaan ei se huominen tullut. Tähän ei liittynyt mitään periaatteellista. Tämä omituinen jahkaaminen sitoi ainoan ruokkijan, eli minut, lapseen täysin. Oikeastaan vasta nyt alkaa olla mahdollista ottaa vähän rakoa, kun lapsi nukkuu nyt yöt ilman maitoa ja päivällä hänelle voi antaa banaanin käteen. Tämä vuoden symbioosi on ihan ok, varsinkin nyt kun se alkaa olla ohi ja varsinkin kun olen aika varma, että tämä oli ainutkertainen juttu. Mutta kaikille muille: anna sille penskalle se pullo. Et kadu.