keskiviikko 15. elokuuta 2018

Käen kutsu + Silkkiäistoukka + Pahan polku

Robert Galbraith: Käen kutsu
(The Cuckoo's Calling)
Suom. Ilkka Rekiaro
Otava 2013


Robert Galbraith: Silkkiäistoukka
(The Silkworm)
Suom. Ilkka Rekiaro
Otava 2014


Robert Galbraith: Pahan polku
(Career of Evil)
Suom. Ilkka Rekiaro
Otava 2015



Viime ajat olen lukanut lähinnä Cormoran Strike -dekkareita. Minulla on ollut kaksi ensimmäistä hyllyssä jo vuosia odottelemassa sopivaa hetkeä. Se hetki iski nyt, heinäkuussa, kun tajusin, että HBO:lle on tullut uusi C.B. Strike -niminen sarja, joka perustuu kirjoihin. Eikä sitä voi katsoa ennen kuin on lukenut kirjat. Joten kirja käteen vain.

Niin siis Cormoran Striket ovat kiinnostaneet erityisesti siksi, että Robert Galbraith on J.K. Rowlingin pseudonyymi, jos tämä oli jollekulle epäselvää. Ja minähän ihailen Rowlingia ihan valtavasti, joten siihen nähden on vähän outoa, että maltoin näin kauan pysyä kirjoista erossa.

Hurahdin toki heti. Cormoran Striket ovat täydellistä kesälukemista, vanhanaikaisia kunnon dekkareita, joissa on tyylikäs rikos ja kiinnostava yksityisetsivä. Ihan mahdotonta laskea käsistään!

Ensimmäisessä kirjassa, Käen kutsussa, käsitellään huippumalli Lula Landryn kuolemaa, jonka poliisit tuomitsivat itsemurhaksi, mutta Landryn veli uskoo, että kyseessä on murha. Strikella itsellään ei mene kovin lujaa, pitkäaikaisen tyttöystävän kanssa meni sukset ristiin heti alkusivuilla, hän asuu toimistossaan, Afganistanissa menetetty jalka oireilee. Mutta onneksi Strike saa avukseen uuden sihteerin Robin Ellacottin, josta tulee pian tärkeä osa Striken toimistoa.

Toisessa kirjassa, Silkkiäistoukassa, selvitetään kirjailija Owen Quinen katoamista ja hänen kirjoittamansa kustannusmaailmaa möyhentävän paljastuskirjan salaisuutta, samalla tutustutaan lisää Strikeen ja Robiniin. Jotenkin Silkkiäistoukka ei ollut ihan niin innostava kuin Käen kutsu, vaikka periaatteessa kirjamaailmaan liittyvän tarinan olisi voinut luulla kiehtovan enemmän kuin mallimaailma.

Toisen osan loputtua oli pakko ostaa heti kolmas e-kirjana, piti päästä lukemaan heti. Pahan polussa asetelma on erilainen. Kirjan alusta asti on selvää, että joku väijyy Robinia kostaakseen Strikelle jotain. Striken toimistoon lähetetään laatikossa jalka ja viesti, jonka perusteella Strike päättelee, että on kolme epäiltyä. Pahan polku oli minusta näistä ehdottomasti paras ja jännin, mutta silti sen lukeminen kesti kauimmin. Kirjassa saadaan lisää tietoa Robinista ja muutenkin Robinin ja Striken suhde kehittyy paljon.

Kahden ensimmäisen kirjan loputtua oli vähän semmoinen olo, että olipas aika hölmö ratkaisu, mutta toisaalta mitäpä se haittaa, kunhan on hauskaa lukiessa. Kolmannessa ei ollut yhtään hölmö loppu, vaikka murhaaja selviääkin jo kun kirjaa on vielä sata sivua jäljellä. Silti jännitti hulluna loppuun asti!

Strike on ihmisenä älyttömän kiintoisa ja hyvä hahmo, synkkä jalkapuoli mörssäri ja toisaalta tunteikas herrasmies. Robinin kipuilusta uran ja sulhasen välissä on myös kiva lukea, toivottavasti jossain vaiheessa typerä Matthew pääsee itsensä yli tai Robin hänestä eroon. Robinin ja Striken suhde on tosi jännä, toivon tosi paljon, että he pysyvät kollegoina eivätkä ala sählätä mitään keskenään.

Kirjoissa kritisoidaan paljon brittiläistä luokkayhteiskuntaa. Strike on osittain tahallaan ja osittain itsestään riippumattomista syistä elänyt jännästi hyvin lähellä yläluokkaa ja raharikkaita, mutta kuitenkin sen ulkopuolella. Hänen entinen tyttöystävänsä kuuluu yläluokkaan ja hänen isänsä on miljonäärirokkari, mutta isä ei ole koskaan tunnustanut Strikea tai ollut hänen kanssaan missään tekemisissä. Myös rikoksia selvittäessä puhutaan paljon ihmisten erilaisista lähtökohdista ja mahdollisuuksista. Olen aina ihaillut Rowlingissa juuri tätä, että samalla kun hän kirjoittaa äärimmäisen vetävästi, hän onnistuu olemaan yhteiskunnallinen ja pienen puolella. Se on hienoa.

Aloimme katsoa C.B. Strike -sarjaa samaan aikaan. Katsottiin aina se tarina, jonka olin ehtinyt jo lukea. Sarja ei tietenkään ole yhtä hyvä, miten voisi ollakaan, ja jotenkin ihmiset ovat ihan eri näköisiä kuin olin kuvitellut. Strike ei ole ollenkaan niin iso ja kolhon näköinen kuin pitäisi, ja Robin on liiankin kaunis ja hoikka, hänenhän piti olla kurvikas. Matthew ei ole riittävän komea. Toimistossa on ihan väärä huonejärjestys ja huonekalutkin ihan miten sattuu. Juonta ja motiiveja on muutettu. Mutta Roscoen mielestä sarja on ihan hyvä, joten ehkäpä se palvelee ihmisiä, jotka eivät ole juuri nyt hullaantuneet lukemaan näitä kirjoja. Ehkä minäkin olisin tykännyt enemmän, jos olisin katsonut sarjan vaikka vuosi kirjojen lukemisen jälkeen.

Nyt vain jännittää, kauanko joudun odottamaan ennen kuin neljäs Strike ilmestyy. Rowling on ilmoittanut, että se ilmestyy syyskuussa, mutta pelottaa, että lykkääntyy. Kirjasta tehdään heti sovitus myös tv-sarjaan, joten ehkäpä tämä massiivinen koneisto pakottaa J.K.:n pysymään aikataulussa! Ja toivottavasti kirja suomennetaan saman tien! Ehkäpä viimeistään jouluksi! Jooko jooko jooko!

torstai 19. heinäkuuta 2018

Akvarelleja Engelin kaupungissa

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016


Heti alkuun voin paljastaa, ettei tiedossa ole syvällistä analyysia tästä kirjasta (tosin, milloinpa tässä blogissa sellaista olisi nähty). Että jos etsit vaikka juonipaljastuksia, niin ei löydy. Tai no, sen verran voin paljastaa, että tässä kirjassa Engel rakentaa suurta Helsingin kaupunkia 1800-luvulla ja vihaa sitä. Enemmän tässä bloggauksessa analysoidaan oikeastaan Storytel-kirjapalvelua flunssaisen ja äkäisen suodattimen läpi.

Mulla on siis inhottava kesäflunssa ja juuri oikein helteellä, kun on muutenkin tälle täydellisesti kylmään ilmanalaan luodulle elimistölleni erityisen epäviihtyisää. No mutta, jotenkinhan sitä on viihdyttävä, ja eilen onneksi muistin, että minullahan on menossa Storytelin kokeilujakso, josta tähän saakka olen kuunteluttanut lapsella Supermarsuja (menestyksekkäästi, hän kuuntelisi niitä kellon ympäri). Nyt ajattelin, että voisihan sitä itsekin kokeilla, kun nyt tässä on tämmöinen hetki, ettei oikein muuten jaksa lukea.

Otin kuunteluun Akvarelleja Engelin kaupungista, koska a) se on lyhyt, kestää vain neljä ja puoli tuntia, ja b) se pitää joka tapauksessa lukea syksyksi lukupiiriä varten.

Nyt kävi kuitenkin niin, että joudun ehkä kuitenkin lukemaan uudelleen kirjan ihan kirjana, koska ensinnäkin nukahtelin, enkä jaksanut kipeänä keskittyä Engelin jotenkin kovin eteeriseen horinaan kuin paikoin, ja lopulta laitoin äänikirjan papattamaan puolitoistakertaisella nopeudella, joka ei varsinaisesti edistänyt keskittymistä, mutta sai eteerisen horinan muuttumaan horisevaksi papatukseksi, mikä ei ehkä ollut kirjalle eduksi.

Näin ollen tästä jäi käteen etäinen käsitys Engelin kaupungin akvarelleista ja vankka käsitys siitä, että tämäntyyppinen kirjallisuus ei sovi minulle äänikirjana. Hieno kirja, oletan, mutta huono kuuntelija.

Niin että sori Engel. Otetaan syksymmällä uudestaan. Mutta kiitos seurasta, niistäessä on ihan mukava kun joku kertoo nätisti 1800-luvusta, vaikken ollutkaan kovin hyvä yleisö.

Mutta tästä Storytelistä vielä. Kokeilin aiemmin Bookbeatia hetken, ja se kokeilu jäi lyhyeksi, kun systeemi oli vain ihan todella huono verrattuna aiempiin äänkirja- ja e-kirja-palveluihini. Miksi maksaisin jostain niin surkeasta, mietin, ja päätin, että en miksikään. Nyt tämä Storytel sitten. Äänikirjat toimivat hyvin ja niitä tuntuu olevan paljon laajempi ja kivempi valikoima kuin Bookbeatissa, josta en löytänyt oikein mitään luettavaa.

Sen sijaan e-kirja-systeemi. Ei hyvänen aika. Ensinnäkin, kirjan päällä on koko ajan vesileima, joka ärsyttää esteettistä silmääni ihan tosi paljon. Kyllä minä tiedän mitä kirjaa minä olen lukemassa, ei sitä tarvitse joka sivulla muistuttaa. Toiseksikin, mikä on ihan oikea vika ja tosi rasittavaa, on, että ainakin puhelimesta lukiessa (ja mistäpä muusta näitä juuri lukisi) e-kirja menee pimeäksi puhelimen mennessä lepotilaan, jos ei käännä sivua tarpeeksi rivakasti. Tämänhän voisi tietysti kiertää muuttamalla puhelimen asetuksia, mutta en minä halua olla joka välissä niitä ränkkäämässä, tai lukea nopeammin, mikä on tosi stressaavaa. Elisa Kirjan appiksessa kirja pysyy auki ilmeisesti maailman (tai no, akun) loppuun saakka, tai näin ainakin olen ollut huomaavinani kun olen nukahtanut kesken lukemisen. En äkkiseltään löytänyt Storytelin asetuksista mitään, mistä olisi voinut vaikuttaa tähän, ja se käytännössä tarkoittaa, etten tosiaankaan aio lukea tällä systeemillä yhtään e-kirjaa niin kauan kuin se toimii näin huonosti.

Eli luovun tässä vaiheessa Storytelistäkin. En itse kuuntele niin paljon äänikirjoja, että niistä kannattaisi maksaa 17 euroa kuukaudessa, mutta pitää nyt katsoa miten alan hommata lapselle kuunneltavaa, kun hän pian saa koululaisena oman puhelimen. Ehkä joudun kuitenkin alistumaan jompaan kumpaan palveluun, jos äänikirjoja alkaa kulua sitä vauhtia kuin nyt näyttäisi, ja siinä vaiheessa katson varmaan ainoastaan sitä, missä on eniten hyviä lastenkirjoja kuunneltavaksi.

Äänikirjasysteeminä Storytel on mielestäni huomattavasti monipuolisempi kuin Bookbeat, joten jos joskus olisin tilanteessa, jossa ehtisin kuunnella vaikka neljä äänikirja kuukaudessa (kun nyt kuuntelen yhden neljässä kuukaudessa), maksaisin Storytelistä mieluusti. Maksaisin siitä nytkin, jos voisin lukea sitä kautta myös e-kirjoja, mutta nyt kun se on noin lapsipuolen asemassa, niin eipä ei. Katsotaan sitten, jos homma on vaikka vuoden päästä parempi.

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Pihka

Ane Riel: Pihka
(Harpiks)
Suom. Katriina Huttunen
Aula & co 2017


Ai että oli hyvä kirja! Ai että!

Pieni Liv elää saarella isänsä, äitinsä ja kaksoisveljensä kanssa. Hänen perheensä on rakastava ja ihana ja heidän arkensa ihan tavallista. Tietysti isän pitää tappaa mummo, veljeä ei ehkä oikeasti ole olemassa, äiti on niin lihava ettei pääse pois sängystä ja isä kerää romua niin, ettei ikkunoista näe sisään. Kaikki tämä on Livistä turvallista ja normaalia.

Kirjassa on kuvattu hirveän hienosti, miten Livin perhe hiljalleen ajautuu hurjaan kierteeseen, joka ottaa yhä kauheampia kierroksia. Harvoin on ymmärtänyt noin hyvin, miksi Livin isä toimii niin kuin toimii. Loppu oli tosi jännittävä.

Huomasin, että tätä on pidetty jännärinä, Pihka on voittanut Lasiavaimen 2016 vuoden parhaana pohjoismaisena jännärinä, mutta minusta tämä oli varsin korkeakirjallista jännitystä, enkä itse tätä genrekirjallisuuteen laskisi. Toisaalta on tietysti kiva, että genrekirjallisuuteen tulee korkeusvaihtelua, joten ehkä se on ihan hyvä, että tämmöisetkin kirjat laitetaan kirjastossa jännärihyllyyn. Minulla on vähän henkilökohtaisia ongelmia näiden genreasioiden kanssa, kun en aina ymmärrä, miksi kirjat on sijoitettu niin kuin ne on sijoitettu. Yhtäältä en haluaisi, että genret jakavat kirjoja korkeaan ja matalaan, mutta toisaalta haluaisin, että ihmiset löytäisivät haluamaansa kirjallisuutta genrehyllystä. Tämä kirja varmasti yllättää iloisesti dekkarihyllyn lukijat, mutta sitten taas peruskaunonlukijat eivät välttämättä löydä tätä helmeä, mikä on vähän sääli. Niin että hankaletta on!

No mutta oli niin tai näin, lukekaapa Pihka! Hieno on.

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Lincoln bardossa

George Saunders: Lincoln bardossa
(Lincoln in the Bardo)
Suom. Kaijamari Sivill
Siltala 2018

Kansi: Ilkka Kärkkäinen

Kuuntelin Lincoln in the Bardo äänikirjana suunnilleen vuosi sitten. Se oli todella hieno kokemus, vaikka en tajunnutkaan kirjasta juuri mitään, ja jo silloin arvelin, että saan ihan yhtä tuoreen lukukokemuksen sitten, eli nyt, kun luen kirjan ihan paperisena. Ja niin todella sain.

George Saunders voitti tällä ensimmäisellä romaanillaan Man Booker Pricen viime vuonna, ja ihan syystä. Tämä on ihan mielettömän hieno kirja!

Kirja koostuu pienistä katkelmista, joissa on toista sataa eri kertojaa. Osa on ilmeisesti ihan oikeita kirjasitaatteja, suurimman osan Saunders on keksinyt itse. Kirja kertoo presidentti Lincolnin pojan Willien kuolemasta, joka tapahtui kesken kuumimman sisällissodan tuoksinan. Lincoln suree Willietä aivan holtittomasti, jopa niin, että menee yöllä hautaholviin pitelemään ruumista sylissään. Tämän kaiken näkevät kuollut Willie, Hans Volmann, Roger Bevins III, pastori Everly Thomas ja kymmenet muut piinatut henget, jotka viettävät iäisyyttä hautausmaalla, bardossa, kuoleman jälkeisessä välitilassa, kaivaten elämää, epätietoisina siitä miksi ovat siellä missä ovat.

Hautausmaan henget kertovat kukin tyylillään tarinaansa, jotka ovat usein varsin surkeita. Kaikilla on jäänyt jotain kesken, joku asia painaa. Koska kirja koostuu todella monista eri näkökulmista, se välillä korostaa omaa epäluotettavuuttaan. Esimerkiksi Willien kuolinillan kuutamoa kuvataan eri lähteissä hyvin monin tavoin, samoin presidentti Lincolnin silmät ovat lähteestä riippuen harmaat, ruskeat, siniset tai vihreät.

Äänikirjaa kuunnellessa kirjan varsinainen tarina onnistui menemään ihan ohi, mutta nyt ymmärrän hyvin, miksi tämä kirja voitti Bookerin. Todella humaani teos. Tykkäsin ihan mahdottomasti myös Saundersin novellikokoelmasta Joulukuun kymmenes, mutta pakko sanoa, että kyllä hänen eittämätön neroutensa huipentuu tässä romaanissa. Ihan itku meinasi lopussa tulla, kun niin kiinnyin etenkin Volmanniin ja Bevinsiin.

Toivottavasti Saunders kirjoittaa pian lisää, hän on nykyään ihan suosikkikirjailijalistani huipulla. Tässä odotellessa minulla on onneksi novellikokoelma Sotapuiston perikato vielä lukematta, jesjesjes! Tosin, koska lempikirjailijoilta on kiva hillota yhtä kirjaa lukemattomana, voi olla, että tämä lukematon Saunders saa pysyä lukemattomana.

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Life

Daniel Espinosa 2017


Jotenkin olin saanut käsityksen, että Life olis oikein hyvä avaruusscifielokuva.

Olin ihan väärässä.

Elokuvassa on joukkio avaruusaseman tutkijoita löytää marsilaisen otuksen. Aluksi se on pikku söpöliini, sitten se alkaa ahmia tutkijoita vuoron perään. Niin aina. Plääh.

Eniten ärsyttivät seuraavat asiat:

  • Minusta on ihan perseestä, että avaruusolennot ovat lähes aina vaarallisia. Minusta on tosi tyhmää tehdä elokuvia, joissa vieras on aina tappava ja niistä on paras pysyä erossa ja eristää ne kauas meistä, varsinkin tässä maailmantilanteessa. Eikö kuitenkin olisi vähintään yhtä todennäköistä, että vieras olio olisikin luonteeltaan kiva, utelias, lämpöinen tai edes jotenkin neutraali? Niin kuin ET ja ALF.
  • Miksi elokuvien tutkijat ja astronautit ja muut sankarit ovat aina ihan dillejä? Jos on sovittu, ettei rikota laboratorion eristystä, niin miksi jonkun pitää aina mennä sooloilemaan? Luulisi, että tuon sortin duuneissa olisi ihan älyttömän tarkka koulutus siitä, että yhden voi uhrata jos se on kaikkien hyväksi. Oi, Derryn ranteeseen sattuu vähän, nyt unohdetaan kaikki säännöt ja syöksytään apuun! Näissä leffoissa ollaan aina valmiita laittamaan kaikki ihmiset ja koko vuosien tutkimustyön vaaraan, että saadaan yksi uhkarohkea pöljä pelastettua. En ymmärrä!
  • Tutkijat hengittivät ja huutelivat tilassa, josta edellisessä kohtauksessa poistettiin ilma. Ei yhtään realistista!

Yleensä ahdistun avaruuselokuvista ja pelkään niitä kovasti, pahin painajaiseni olisi joutua avaruusalukseen keskelle tyhjyyttä, varsinkin jos siellä joutuisi olemaan tuollaisten diletanttien kanssa. Tässä en kuitenkaan edes ahdistunut, kun leffa oli niin typerä. Ainoa myönteinen asia oli jokseenkin persoonallinen loppukohtaus. Siitä vähän yllätyin. Muuten oli ihan tosi tyhmä elokuva.

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Nainen joka unohti

Liane Moriarty: Nainen joka unohti
(What Alice Forgot)
Suom. Helene Bützow
WSOY 2016


Olen lukenut kaikki suomennetut Moriartyt ja pitänyt niistä kovastikin. Moriartyn kaikissa kirjoissa on tuntuu olevan sellainen hauska rakenne, että on tapahtunut jotain, mutta lukijalle ei kerrota mitä. Hauskaa (tai en minä tiedä onko tämä kenenkään muun mielestä yhtään hauskaa, todennäköisesti tämä on kaikkien muiden mielestä vähintäänkin yhdentekevää, mutta ihan sama), huomasin, että Moriartyn ensimmäinen suomennettu kirja Hyvä aviomies on ollut ensimmäinen ikinä lukemani e-kirja. Jännää (no tämä nyt ei ainakaan ole kenenkään muun mielestä jännää) on, etten muista siitä yhtään mitään. En. Yhtään. Mitään. Mutta sinänsä kiva, että voin lukea sen joskus uudestaan ihan uutena kirjana.

Tässä kirjassa idea on se, että Alice herää pyörryttyään kuntosalilla ja on kadottanut kymmenen vuotta elämästään. Hänen viimeisissä muistikuvissaan hän on juuri mennyt naimisiin ihanan Nickin kanssa, ostanut vanhan ränsistyneen talon ja odottaa esikoistaan Rusinaa. Nyt hän yhtäkkiä herää tilanteessa, jossa hänellä on kolme lasta ja avioero, ja kaikki hänen läheisensä tuntuvat inhoavan häntä. Mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut?

Luin kirjaa toooooodella kauan. Tuntui ettei se pääse millään vauhtiin. Kerran jo päätin, että ihan sama, antaa olla, ja jätin kirjan kesken, luin pari muuta e-kirjaa välissä, mutta sitten yhtenä päivänä ei oikein löytynyt muuta lukemista ja tartuin taas Aliceen. Ja lähtihän se sitten lopulta vetämään oikein hyvinkin.

Lukiessa heräsi kolme kysymystä:

  1. Miksi kukaan ei pakota Alicea lääkäriin?
    Alice viedään siis alussa kuntosalilta sairaalaan, mutta siellä hän valehtelee, että muisti on palautunut ja pääsee kotiin. Sen jälkeen kaikki läheiset vain antavat hänen olla. Se tuntuu ihan hullulta. Hänen annetaan huolehtia lapsistaan yksin, vaikka kaikki tajuavat, ettei hän edes muista koko lapsia. Mitä ihmettä? Ei kai kukaan aikuinen ihminen antaisi Alicen toimia noin?
  2. Eivätkö australialaiset naiset tosiaan käy töissä?
    Moriartyn parhaassa kirjassa Mustissa valkeissa valheissa kerrotaan myös tämmöisestä samanlaisesta koulumaailmasta, jossa äidit touhuavat aktiivisesti koulun tapahtumissa, eivätkä oikein ehdi töihinkään. En muista, oliko näin myös Tavallisissa pikku pihajuhlissa, mutta sekin kertoo lapsiperhe-elämästä. Tässä kirjassa joka tapauksessa Alice on kotiäiti, on ollut jo kymmenen vuotta, ja mitä ilmeisimmin kokenut suurta katkeruutta kun Nick tekee liikaa töitä eikä osallistu perheen puuhiin, mutta samalla Alice on niin ylikontrolloiva, ettei Nickillä ole mitään mahdollisuutta tehdä mitään oikein. Tämä tuntuu tasa-arvoista perhe-elämää jo toisessa polvessa elävän ihmisen näkökulmasta aika pöljältä. Miksi Alice ei mene töihin ja anna Nickin tehdä puolia kotihommista? Kirjan perusteella tämmöinen 50-luvun malli ei kuulosta oikein kivalta parisuhteen kannalta, molemmat vetäytyvät poteroihinsa kytemään, sen sijaan, että vetäisivät yhtä köyttä samaan suuntaan.
  3. Mitä minä tein kymmenen vuotta sitten?
    Sitten tietenkin alkoi miettiä, missä minä kuvittelisin olevani, jos yhtäkkiä kymmenen vuotta häviäisi. Seurustelin Roscoen kanssa, asuimme yksiössä Munkkivuoressa, olin töissä kirjaston kirjansitomossa, kuuntelin töissä radiota ja haaveilin, samalla kun revin kirjoja palasiksi ja liimasin ehjäksi, kävin viikonloppuisin Kriittistä korkeakoulua, vietettiin vilkasta baarielämää ja olin muistaakseni tosi onnellinen. Suurimmat erot nykypäivään olivat ne, että äiti eli ja lasta ei ollut vielä edes suunnitelmissa. Jos nyt heräisin, äidin kuolema olisi tietysti hirveä järkytys, mutta muuten elämä on mennyt ihan hyvin. Olisin varmaan kohtuullisen tyytyväinen siihen, miten olen hoitanut hommat. Roscoe on edelleen komea ja hauska, joka ei kylläkään ole minun ansiotani, tämä koti on ihana, on paljon hyviä ihmisiä ympärillä, työasiat ovat menneet hyvin, ja lapsikin on ihan paras. Tätä oli ihan kiva ajatella lukiessaan. Kaikki on oikeastaan tosi hyvin.

Vaikka kirjan lukeminen kesti kuukausia, pidin tästä lopulta aika paljonkin. Kirjassa käsitellään paitsi Alicen elämän perhe-elämän ongelmia, myös hänen sisarensa Elisabethin lapsettomuutta todella koskettavasti. Moriartyn kirjat ovat kaikki erittäin laadukasta viihdettä, jossa on vakavampi pohjavire. Toivottavasti näitä tulee lisää!

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Surulla on sulkapeite

Max Porter: Surulla on sulkapeite
(Grief is the Thing with Feathers)
Suom. Irmeli Ruuska
Gummerus 2018


Tämmöisen kirjan haluaisin osata kirjoittaa itse.
  1. Kirjan nimi on täydellinen. Se on kaunis ja samalla kertoo kirjasta kaiken.
  2. Kirja on 119 sivua pitkä, eikä siinä ole yhtään liikaa tai liian vähän.
  3. Kirja on yhtä aikaa sydäntä raapivan surullinen, hassu, kevyt ja vakava.
Surulla on sulkapeite kertoo perheestä, jonka äiti yllättäen kuolee. Surusta höpsähtänyt taiteilijaisä jää yksin kahden pojan kanssa ja heille muuttaa varis. Perhe yrittää selvitä äidin kuolemasta joko variksen avulla tai siitä huolimatta.

Eipä siitä sen enempää, lyhyestä virsi kaunis. Todella hieno pieni kirja, jonka voisi lukea monta kertaa. Taidan ostaa omaan hyllyyn.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Hell or High Water

David Mackenzie 2016

Kuva

Tuijotin leffakotelon kantta kulmat kurtussa töissä tovin enkä millään keksinyt, minkä ihmeen takia olisin varannut tämmöisen elokuvan. Tässä ei ole yhtään mitään, mikä minua kutsuisi. Chris Pine on Hollywoodin suurten Chrisien* joukossa se, josta en pidä, ja tämmöinen rikoslänkkärigenre ei tosiaan ole minun juttuni.

Sitten muistin, että ai niin. Varasin Hell or High Waterin kerran yöllä, kun ystävät olivat meillä istumassa iltaa ja kehuivat tämän olevan viime vuosien parhaita elokuvia. Pyöräytin silmiäni ja huokasin. Kai se pitää sitten katsoa.

Ja hyvä että katsoin.

Elokuva kertoo texasilaisista veljeksistä, joiden äiti on kuollut, ja nyt he ryöstävät pankkeja. Toby (Chris Pine) on eronnut isä, Tanner (Ben Foster) on juuri päässyt vankilasta. Heidän peräänsä lähtee kaksi Texas Rangeria, joiden suhde perustuu siihen, että toinen on alkuperäisiä amerikkalaisia ja toinen rasisti.

Tämähän kuulostaa aika peruspertsalta. Leffan loputtua tuumimme molemmat Roscoen kanssa, että olihan se ihan hieno, mutta ei tästä kyllä mitään mieleen jää. Mutta. Nyt seuraavana päivänä olen vähän eri mieltä. Itse asiassa elokuva jäi mietityttämään aika paljonkin. Veljesten syyt pankkiryöstöihin on motivoitu hienosti. Periytyvä köyhyys ja väkivaltaisuus on iso ongelma, jota tämä elokuva kuvaa hyvin. Lisäksi elokuva on erittäin hyvin näytelty ja todella hyvän näköinen.

Suunnittelemme pidempää matkaa Ameriikkaan jossain vaiheessa ja leffaa katsoessa mietin ääneen sitä, miten pelottavalta se maa tuntuu. Käsitykseni Amerikasta perustuu luonnollisesti lähinnä elokuviin ja kirjoihin, ja niiden perusteella jokaisella amerikkalaisella on vyön alla ase, eivätkä he epäröi käyttää sitä. Tietenkin tämä on ihan liioiteltua. Käsittääkseni Amerikassa ammutaan aika vähän suomalaisrouvia, tai edes suomalaisrouvien miespuolisia perheenjäseniä, mutta silti. Hurjaa.

Vielä pitää tästä leffasta sanoa, että Chris Pine oli itse asiassa ihan ookoo. Hänellä on ihan liian kauniit kasvot, että hän saa tosiaan näytellä kaksin käsin pärjätäkseen enkelinä ihmisten näköisten ihmisten keskellä, mutta kyllä hän tässä pärjää oikein hyvin.

* Suosikkini on tietysti Chris Pratt, kuten kaikkien muidenkin Chrisien. Kakkosena tulee Hemsworth. Ja lisäksi, inhoan alaviitteitä blogiteksteissä. On tosi rasittavaa kelata tekstiä eestaas lukiessa. Joten sori tästä, en ota tavaksi.

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Loistava menneisyys

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys (Patrick Melrosen tarina I-III)
(Never Mind, Bad News ja Some Hope)
Suom. Markku Päkkilä
Otava 2018


Luin Patrick Melrosesta ja Edward St Aubynista etukäteen sen verran, että tiesin kirjan perustuvan jossain määrin kirjailijan omaan elämään, ja että HBO:lla on alkanut Benedict Cumberbatchin tähdittämä sarja, jota ennen halusin lukea kirjan. Joka paikassa kerrotaan St Aubynista ja tästä kirjasta kaksi asiaa.

Ensimmäinen asia tapahtuu ensimmäisessä kirjassa, jossa päähenkilömme Patrick on viisivuotias. Hänen perheensä viettää kesää perheen Ranskan pytingissä. Patrickin äiti on rikas perijätär, nykyisin alkoholisti ja pilleristi, isä entinen lahjakas pianisti ja lääkäri, nykyinen reumaattinen sadisti. Isän suurin huvitus on kiusata kaikkia hyvin julmasti, alistaa vaimoaan, tappaa muurahaisia ja lopulta raiskata poikansa. Tiesin, että ensimmäisessä kirjassa isä raiskaa pienen poikansa ja lukeminen oli ihan todella vaikeaa, kun koko ajan pelkäsin raiskauskohtausta. Näin siitä yöllä painajaisia ennen kuin olin edes lukenut kohtausta ja lopulta kävi niin, että epähuomiossa hyppäsin koko aukeaman yli. Hetken mietin, että näinkö viitteellisesti asiaa käsiteltiin, kunnes tajusin, että olin yksinkertaisesti jättänyt sen kokonaan lukematta. Sitten kun raiskaus oli saatu käsiteltyä, kirjan lukeminen helpottui huomattavasti. Hyi se oli kamalaa. Ihan hirveää.

Toinen asia on toisessa kirjassa päällimmäiseksi noussut heroiiniongelma. Parikymppinen Patrick lähtee hakemaan isänsä ruumista New Yorkista. Parin päivän reissusta tulee melkoinen kohellus, sillä Patrickin huumeongelma tekee hänen elämästään mahdottoman mylläkän, jonka kyydissä hän sinkoutuu sinne sun tänne. Luin ensimmäisen kirjan, koska olin kiinnostunut tästä osiosta, enkä kokenut voivani hypätä Patrickin lapsuusvuosien ylikään. Ja ihan hyvä että en hypännyt, koska kyllä ensimmäinen kirja motivoi kaiken muun.

Kolmannessa kirjassa Patrick on vähän yli kolmekymppinen ja päässyt eroon huumeista, vaikka ajatteleekin niitä koko ajan. Ensimmäisessä kirjassa tavattu Bridget järjestää suuret seurapiirijuhlat, jonne on kutsuttu koko Englannin kerma prinsessa Margaretista lähtien, ja tietysti myös Patrick. Kirja hyppii henkilöstä toiseen kuvaten yläluokan hämmentävää teatteria.

Koska siitähän näissä kirjoissa on kysymys. St Aubyn kuvaa toki kiinnostavaa yksilöä, mutta enemmän yhdenlaista elämäntyyliä. Patrick ja hänen koko perheensä ovat yläluokkaisia ihmisiä, joilla on rahaa, aikaa ja hirveä sisäinen tyhjyys, joka ilmenee ylimielisyytenä ja älyttöminä tekoina. Lapset sysätään lastenhoitajille ja sisäoppilaitoksiin, on ihmeellinen päivä kun sekä isä että äiti vierailevat lastenhuoneessa. "Minusta kasvatuksen tulee olla luonteeltaan sellaista, että aikanaan lapsi voi todeta: jos minä selvisin siitä, selviän mistä tahansa." Näin ihastuttavasti ajatteli Patrickin isä.
"Insestiin liittyy aina jonkinasteinen yhteispeli", Kitty Harrow sanoi tietäväisesti. - - - "Lapset säteilevät valtavaa seksuaalista latausta ja yrittävät vieteillä vanhempansa. Kuulemma Freud selittää kaiken, vaikka en olekaan lukenut häntä. - - - Vanhempien ei pitäisi käyttää sellaisia tilanteita hyväksi, mutta tajuaahan sen, miten ne voivat karata käsistä varsinkin ahtaissa oloissa, kun pienissä tiloissa asuu paljon väkeä."
Lasten kohteluun ja sen seurauksiin kirja suhtautuu mielestäni hyvin vakavasti, mutta kaikkea muuta yläluokan touhua St Aubyn pilkkaa antaumuksella, ja se on älyttömän nautittavaa luettavaa. Patrick on kaikessa snobistisessa pilkallisuudessaan todella mainio hahmo. Esimerkiksi tässä sitaatissa uskomattoman ärsyttävä Ballantine Morgan esittelee huumeiselle Patrickille kuvakirjoja maailman merkittävimmästä asekokoelmastaan ja metsästysmuistoistaan.
"Tässä on kuva minusta ja tanganjikalaisesta vuorivuohesta", Ballantine sanoi ja ojensi Patrickille toisen kirjan. "Se oli kuulemma lajinsa viimeinen siitoskykyinen uros, joten tätä katselee luonnollisesti vähän ristiriitaisin mielin."
Kun meillä Suomessa ei tässä määrin ole luokkajakoa, enkä ole itse koskaan kokenut, ettenkö olisi vähintään yhtä hyvä kuin ihan kaikki muutkin, on aika hassu ajatus, että tuolla jossain on vielä nytkin yläluokka, jonka silmissä minä olen kissanpaska.
"On varmaan kummallista olla saman niminen kuin moni muukin", prinsessa pohdiskeli. "Tässä maassa on luultavasti satoja John Halleja."
"Se opettaa keksimään itse keinot erottua joukosta sen sijaan, että luottaisi sattumanvaraiseen syntyperään", Johnny vastasi tyynesti.
"Tuo on yleinen harhaluulo", prinsessa sanoi suu supussa, "syntyperässä ei ole mitään sattumanvaraista."
Suurin osa kirjan henkilöistä ei välitä kenestäkään eikä mistään. Ystävät ja parisuhteet ovat pelkästään hyötymistä varten, kukaan ei vaikuta onnelliselta, kaikki ovat jäätävän kylmiä ja yrittävät vain joten kuten viihtyä ja saada ajan kulumaan rahojaan poltellen. Toisten ihmisten pilkkaaminen on kehitetty todella huippuunsa. Kirjoissa oli nähdäkseni suunnilleen kolme miellyttävää henkilöä, kaikissa kirjoissa esiintynyt Anne Eisen, Patrickin paras kaveri Johnny ja huumediileri Vilu-Willy. Myös Patrickia itseään on helppo ymmärtää, vaikkei hän olekaan erityisen kiva.

Ainoa ongelma näissä kirjoissa oli pienimuotoinen lukemisen vaikeus. St Aubyn hyppii tosi orgaanisesti fokalisoijasta toiseen ja on vähän raskasta lukea niin, että pitää koko ajan vaihtaa näkökulmaa. Suurimman osan ajasta se toimii nerokkaasti, mutta varsinkin kolmannessa kirjassa on jo niin hitosti porukkaa ja nopeita vaihtoja, että välillä meinasin ihan kerrassaan tippua kärryiltä. Mutta silti pidin tästä tyylistä kovasti, en valita. Ei hyvän kirjallisuuden kuulukaan olla aina helppolukuista.

Nyt on vain semmoinen harmi, että tässä oli vain osat I-III, osien IV-V käännöstä saan ilmeisesti odottaa vielä joltisen tovin. Vähän jo mietin, että pitäiskö lukea englanniksi, mutta nämä ensimmäiset olivat käännöksinä niin ilo lukea, että ehkä nyt vain odottelen rauhassa. Kiitos vain kääntäjälle. Toivottavasti ne ilmestyisivät pian, koska nyt tuntuu, että haluan lukea kaikki kirjat ennen sarjan katsomista, ja haluaisin katsoa sarjan HETI.

perjantai 25. toukokuuta 2018

Nevermoor - Morriganin koetukset

Sue Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset
(Nevermoor - The Trials of Morrigan Crow)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Otava 2018


Kuten monet muutkin, luin maaliskuussa Hesarista viisaan Taika Dahlbomin kirjoittaman Jessica Townsendin haastattelun ja laitoin oitis Morriganin koetukset varaukseen. No sitten kirja tuli varauksesta, mutta oli niin paljon kaikkea, että meinasi jäädä lukematta. Laina-ajan viime sekunneilla ryhdistäydyin ja vetäisin Morriganin parissa päivässä.

Ja ai että!

Muistatteko kun olitte minä ja suunnilleen parikymppinen juuri yliopiston aloittanut ihmistaimi ja olitte hillunut koko yön baarissa ja kömmitte aamulla junaan nukkumatta mennäksenne kotikotiin viikonlopuksi. Ajattelitte nukkuvanne koko parituntisen matkan, mutta avasittekin Harry Potter ja Azkabanin vangin ja sitten humpsahditte pää edellä taikamaailmaan. Se oli aivan maaginen junamatka se. Toivottavasti tekin muistatte.

Pitkästä aikaa koin vähän samantyyppisen humpsahduksen Morriganin kanssa, vaikken enää hillukaan öitä pitkiä baarissa tai jätä nukkumatta. Se humpsahdus on niin ihana ja harvinainen!

Morriganin tarina muistuttaa näitä Potter-tyyppisiä tarinoita siinä, että taas on omassa maailmassaan hyljeksitty outo lapsi, joka nykäistään taikamaailmaan, koska hän on erityinen. Kaikki me rakastamme näitä tarinoita, koska kaikki me olemme outoja ja haluamme olla erityisiä.

Morrigan ei kuitenkaan lähde velhokouluun. Hän on kirottu lapsi, joka aiheuttaa onnettomuuksia Sakaalifaksin kaupungissa. Koko maailma odottaa ehtoota, jolloin yksitoista vuotta täyttävät kirotut lapset kuolevat. Morriganin oma perhekään ei millään malttaisi odottaa. Mutta juuri ennen ehtoon hetkeä tapahtuu jotain ihmeellistä ja Morrigan putkahtaa Nevermoorin kaupunkiin ja saa suojelijakseen hämmästyttävän Jupiter Pohjoisen. He asuvat hotelli Deukalionissa jättimäisen Fenestra-kissan, vampyyrikääpiö Frankin ja monien muiden jännien tyyppien kanssa.

Tämä kirja on kirjoitettu aivan todella vaivattomasti ja yllättävästi. Iloitsin älyttömistä yksityiskohdista, mielikuvituksen lennosta. Voi että kun kaikki kirjallisuus olisi tämmöistä, ettei tarvitse missään vaiheessa pyöritellä silmiään. Lisäksi monta kertaa nauroin ääneen. Esimerkiksi tälle:
"Anteeksi tästä, Mog. Surkea ajoitus. En ehtinyt näyttää edes ankkalampea enkä Asioita-Purkeissa-huonetta."
"Mikä on Asioita-Purkeissa-huone?"
"Siellä minä säilytän asioita purkeissa."
Ehkä minulla on vähän kyseenalainen huumorintaju, mutta minusta tuo on ihan älytön kohta. Rakastan Jupiter Pohjoista, joka on selvästi suunnattu meille aikuisille ihmisille, jotka luimme Potteria junassa ja rakastimme palavasti Sirius Mustaa. Hyvässä lastenkirjallisuudessa on tasoja myös aikuisille. Olisi ihan kiinnostavaa tietää, onko lastenkirjallisuudessa kuumia naishahmoja, itse en oikein osaa niihin niin kiinnittää huomiota.

No, mutta ei siitä sen enempää. Hieno kirja, jonka ainoa vika oli se, että luin sen ennen kuin enemmän osia on valmiina. Toisaalta, toivottavasti tämä on hienon ajanjakson alku, jolloin odotan kieli pitkällä uutta osaa Jupi- tarkoitan Morrigania. Taidan ostaa nämä omaan hyllyyn, koska toivon, että lapsikin innostuu näistä yhtä lailla.