keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Tavalliset pikku pihajuhlat

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat
(Truly Madly Guilty)
Suom. Helene Bützow
WSOY 2017


Kaikissa lukemissani Liane Moriartyn kirjoissa on sellainen sekä ärsyttävä että mahtava rakenne, että alussa lukija ymmärtää jotain kauheaa tapahtuneen. Niin kuin tässä kirjassa on ollut pikku pihajuhlat, joissa on tapahtunut jotain sellaista, että koko porukka on ihan suunniltaan. No sitten pitääkin lukea kirja, että saa selville mitä se jotain on. Tai niin kuin Mustissa valkoisissa valheissa, vasta lopussa selvisi kuka se edes oli, jonka kuolemaa koko kirjan ajan selvitettiin.

Mahtavaa tämä on siksi, että onhan se jännää ja kivaa lukijalle. Ärsyttävää siksi, että kirjoista on vähän vaikea kertoa kovin paljoa pilaamatta koko yllätystä.

Tykkäsin Moriartyn edellisestä suomennoksesta, Mustista valkoisista valheista, ihan hurjasti. Pakotin Roscoen katsomaan tv-sarjankin, Big Little Lies, joka kieltämättä ei ollut niin hyvä kuin kirja, vaikka siinä olikin Alexander Skarsgård. Työtoveri kertoi, että sarjassa esiintyi myös Alexander Skarsgårdin penis, mutta jotenkin se oli mennyt itseltäni ihan ohi. Varmistimme asian sitten yhdessä internetistä, ja penishän se tosiaan oli. Olin vissiin keskittynyt johonkin muuhun sillä hetkellä. Roscoen mielestä parasta sarjassa oli tunnusmusiikki, jota kuuntelimmekin sitten monta viikkoa. No, mutta ei tässä nyt Big Little Liesista pitänyt puhua.

Innoissani sitten ostin Tavalliset pikku pihajuhlat e-kirjana suunnilleen heti kun se ilmestyi ja syöksyin lukemaan.

Kirja kertoo ystävyksistä, Erikasta ja Clementinesta, joiden suhde on aika kummallinen. Erika on hyvin pidättyväinen, Clementine taas boheemi. Clementinen perhe on menossa Erikan ja tämän miehen Oliverin luo syömään, kun Erikan ylettömän ulospäinsuuntautunut naapuri Vid ja tämän seksikäs vaimo kutsuvatkin koko porukan heille grillaamaan.

Aluksi lukeminen jumitti todella pahasti. Koko ajan pidin kyllä kirjasta, mutta se eteni jotenkin liian hitaasti, enkä oikein päässyt mukaan juttuun, varmasti osittain, koska luin niin hitaasti. Luin kirjaa lopulta melkein kolme kuukautta, aina pari sivua silloin tällöin, eikä sillä tahdilla mikään kirja pääse oikeuksiinsa.

No sitten viime viikolla sairastuin ja kirja veti mukaansa. Loppua kohti pääsin paremmin kiinni hahmoihin ja kaikki muuttui paljon kiinnostavammaksi. Ihan itku tirahti yhdessä viimeisistä kohtauksista. Niin kuin Mustat valkoiset valheet, tämäkin kirja käsittelee varsin vakavia teemoja hienolla tavalla. Ystävyyttä, vanhemmuutta, suhdetta omiin vanhempiin. Kaikilla kirjan aikuishenkilöillä on eri tavoin hankala suhde omiin vanhempiinsa, mutta toisaalta hankala suhde myös lapsiin. Kauheasti kipuillaan joka suuntaan.

Vaikka luinkin kirjaa tuhat vuotta, oli se minusta silti erittäin hyvä. Moriartyn kirjat ovat silleesti ihan mahtavia, että ne on kirjoitettu varsin vetävästi ja viihteellisesti, mutta ne silti käsittelevät isoja ja synkkiä asioita hyvinkin pohjamutia myöten. Tulee semmoinen tyydytetty olo, että olipas hauskaa, muttei kuitenkaan ihan turhanpäiväistä. Semmoinen on parasta.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus 2015


Naapurin ihastuttava ja viisas frouva kehui tätä kirjaa minulle jo ajat sitten hiekkalaatikon reunalla, mutta näin kauan kesti siihen tarttua.

Kirja kertoo otsikkonsa mukaisesti taivaalta tippuvista asioista. Ensimmäisessä osiossa kertojana on tyttö, jonka äidin päähän on pudonnut kesäiseltä taivaalta jäälohkare. Toisessa osiossa keskustelevat mies, johon salama on iskenyt viisi kertaa, ja nainen, joka on saanut kaksi kertaa loton päävoiton. Sitten palataan taas tyttöön.

Minusta tämä oli täydellinen pieni kirja. Tykkäsin sadunomaisuudesta ja epätodennäköisyyksistä. Kirja on kirjoitettu ihan loistavasti, se on yhtä aikaa synkkä ja valoisa. Minusta kirja kertoi hirveistä asioista selviämisestä ja siitä, miten kaikkea ei voi kontrolloida, eikä kaikelle löydy syytä. Joihinkin salama vain osuu viisi kertaa, semmoista se on, ja tämän kauhean epävarmuuden kanssa meidän on vain pakko elää.

Suomessa kirjoitetaan tosi paljon sellaista ranteet auki -proosaa, realismia, jossa mässäillään kauheuksilla ja itketään lukiessa. Tai en minä tiedä kirjoitetaanko, koska minä en lue sellaista juurikaan, mutta sellainen tunne minulla on. Että hyvän kirjallisuuden on oltava synkkää, jonkun on kuoltava, rakkaus ei voita, ja erittäin hyvä olisi, jos kaikki tapahtuisi jatkosodassa. Itse en kaipaa kirjallisuudeltani tragediaa, olen enemmän tragikomediahenkilö minä. Siksi onkin ihanaa huomata, että Suomessa kirjoitetaan paljon myös tämmöistä ihanaa kirjallisuutta, jossa kaikki voi olla vähän epäuskottavaa, mutta juuri siksi niin hienoa. Ja on ihanaa huomata myös, että tämmöistä ihanaa kirjallisuutta arvostetaan, koska tämäkin kirja oli Finlandia-ehdokkaana ja voitti EU:n kirjallisuuspalkinnon.

Odotan todella paljon Ahavan syksyllä ilmestyvää uutta kirjaa, ja tässä odotellessa voisinkin lukea esikoisen Eksyneen muistikirjan, jonka pitäisi kuulemma olla yhtä hyvä.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Kissavieras

Takashi Hiraide: Kissavieras
猫の客 [Neko no kyaku]
Suom. Raisa Porrasmaa
S&S 2016


Kissavieras kertoo kolmikymppisestä pariskunnasta, jotka asuvat vuokralla todella ihastuttavassa piharakennuksessa Tokiossa. He ovat lapsettomia, kustannusalalla, ja elävät jotenkin kummallisen melankolista elämää. Sitten heidän kotiinsa tassuttelee kissa.

Pidin oikeastaan vain yhdestä asiasta tässä kirjassa: ympäristön kuvauksesta. Kirjassa kuvataan todella ihanasti pihapiirin taloja, puutarhaa, eläimiä, kujaa, huonekaluja, ikkunoita, puita. Pidän kovasti japanilaisesta estetiikasta ja pariskunnan kotiympäristö kuulosti aivan ihanalta.

Kovin monesta muusta asiasta en sitten kauheasti pitänytkään. Tässä kirjassa ei tapahtunut juuri mitään. Kissa ilmestyi ja katosi, vuokranantajat vanhenivat, oli pientä kriisiä työpaikalla ja naapureitten kanssa kissasta, vähän jännitti minne joudutaan asumaan.

Ja sitten ihan viimeisellä sivulla yhtäkkiä ihan selkäpiitä karmiva kysymys siitä, mitä helvettiä sille kissalle oikeastaan tapahtui. MINÄ EN EDES VÄLITTÄNYT KOKO KISSASTA ENNEN KUIN YHTÄKKIÄ TEIT SIITÄ TUOMMOISEN HIRVEÄN NUMERON!

Suhteeni japanilaiseen kirjallisuuteen on selvästi aika samanlainen kuin ranskalaiseen, se ei ikinä ole neutraali. Joko rakastan tai sitten en tajua yhtään. Ymmärrän hyvin, että semmoiset ihmiset, jotka rakastavat kissoja, rakastavat myös tätä kirjaa, mutta minun suhteeni kissoihin on olematon. En ole koskaan ollut läheinen yhdenkään kissan kanssa, koska olen niille allerginen. Koska en päässyt kiinni kissa-asiaan, enkä oikein muutenkaan tajunnut kirjan pääpariskunnan meininkiä, en vain saanut tästä kirjasta oikein muuta kuin rauhallisen kotiympäristön herttaisen kuvauksen ja lopussa antikliimaksin.

Toisin sanoen, tätä kirjaa voinee suositella kissaihmisille, mutta eipä oikein muille. Toisaalta, kyseessä on varsin pikkuruinen kirja, joten eipä tämän kanssa kovin paljon elämää tärväänny, vaikka tämän lukaisisi kaikesta huolimatta.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Lolo

Julie Delpy 2015


Olen muistaakseni pitänyt kaikista näkemistäni Julie Delpyn ohjaamista elokuvista. Muistelen nähneeni ainakin Ranskalaisen viikonlopun, Kaksi päivää Pariisissa ja Kaksi päivää New Yorkissa. Siksi halusin toki nähdä myös Lolon.

Elokuva kertoo nelikymppisestä Violettesta, joka on yksinhuoltajaäiti ja työskentelee muotialalla. Lomaillessaan Biarritzissa ystäviensä kanssa hän tapaa Jean-Renén, joka onkin sopivasti juuri muuttanut Pariisiin. Suhde alkaa ihanan aurinkoisesti, kunnes Violetten poika Lolo ilmestyy kuvioon. Lolo on aina ollut äitinsä silmäterä, todella rasittavan omahyväinen 19-vuotias juippi, taiteilija, joka äitinsä mielestä pelastaa maailman. Lolon suunnitelmiin ei sovi äidin uusi rakkaus.

Tykkään kauheasti Julie Delpyn ranskattarista, jotka tuppaavat olemaan joka elokuvassa melko samanlaisia, mutta aina yhtä ihania. Heillä on täydellinen ranskalaistukka, ihania ranskalaisvaatteita, aivan täydellinen ranskalaiskoti ja ranskalaisluonne. Myös Jean-Renén hahmo on ihanan hyväntahtoinen ja herttainen, enkä yhtään ihmettele, että he niin toisiinsa rakastuivat. Lolo sen sijaan on aivan uskomattoman ärsyttävä, mutta niin tietysti kuuluukin.

Monissa arvioissa oli kiinnitetty huomiota siihen, miten räävittömiä Violette puhuu ystäviensä kanssa, mutta enpä itse asiaa juurikaan noteerannut. Mahdollisesti he eivät mielestäni puhuneet kovin erikoisia sitten, en tiedä.

Minusta tämä oli varsin mukava pieni ranskalaiselokuva. Välillä meni vähän myötähäpeän puolelle, mutta elokuvassa ihanasti selvittiin kaikesta häpeällisistä jutuista. Ei tämä mikään elokuvataiteen huipennus ole, mutta genressään ihan ookoo.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Lincoln in the Bardo

George Saunders: Lincoln in the Bardo
Narrated by: Nick Offerman, David Sedaris, George Saunders, Carrie Brownstein, Miranda July, Lena Dunham, full cast
Random House Audio 2017


Koska en ole haasteille vieras, päätin kuunnella George Saundersin Lincoln in the Bardo äänikirjana. Miksi se on haaste, kysytte ehkä. Tai sitten ette, mistäs minä tiedän, mutta todennäköisesti arvaattekin jo, että kerron, kysyitte tai ette. Te olette sellaisia arvaajia, te lukijat. Tämä on haastava äänikirja siksi, että lukijoita on 166. Niin. 166. Useimmissa on keskimäärin yksi.

Abraham Lincolnin poika Willie kuoli yksitoistavuotiaana. Kirja kertoo yöllä Willien haudan ääressä holtittomasti surevasta Lincolnista ja kummituksista, joiden seuraan Willie on joutunut.

En voi väittää ymmärtäneeni kirjasta kovinkaan paljon, mutta sen sijaan voin väittää, että tämä on ihan mielettömän hieno äänikirja. Joskus riittää se, että saa kuunnella ensiluokkaista ääneenlukua. Kirjan lukijoina ovat esimerkiksi Nick Offerman, Susan Sarandon, Lena Dunham, David Sedaris, Julianne Moore, Ben Stiller ja lista jatkuu. Erityisesti rakastan Nick Offermanin ääntä, joka olikin iso syy kuunnella tämä kirja. Voisin aivan tyytyväisenä kuunnella kun hän lukee ääneen puhelinluetteloa. Miellyttävä ääni on kyllä mahdollisesti hienoin lahja, jonka ihminen voi saada.

Lisäksi, koska en ymmärtänyt paljonkaan, voin lukea myöhemmin tämän kirjan uudelleen, viimeistään sitten kun se käännetään suomeksi, ja sitten taas kuunnella uudestaan, ja saada jälleen hyvän kokemuksen! Tämä kirja vain antaa antamistaan! Olen myös iloinen, että onnistuin antamaan periksi sille, etten vain jaksa tajuta kaikkea, koska tästä tuli hyvä äänikirjakokemus, joka ei pyrkinytkään olemaan lukukokemus. Äänikirjojakin voi kuunnella monella tavalla, tämä oli semmoinen taiteellinen ja hyvin leväperäinen tapa. Suosittelen kokeilemaan.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Olen palannut!

Kuten kaksi ihmistä huomasi, tämä blogi oli tovin poissa keskuudestamme. Varmaan järkyttynein tästä olin minä, hetken, kun en ymmärtänyt mistä on kyse. Käyttäjäpuolella kaikki näytti olevan normaalisti, mutta sivua ei näy missään.


No sitten atk-tukihenkilöni kertoi, että olimme vain unohtaneet uusia - öö - jotain, jonka vuoksi osoite siina.fi lakkasi toimimasta. En tiedä, miten olisin voinut muistaa uusia tämän asian, jonka nimeä en muista, kun en tiennyt sen olevan määräaikainen, tai edes sen nimeä, mutta ei se mitään, atk-tukihenkilöni lupasi hoitaa asian kuntoon, selitettyään ensin jotain sekavaa viestintävirastosta ja domaineista. Nyt hän todennäköisesti olettaa, että kun tiedän tämän kaiken, hoidan jatkossa asiat itse, mitä ei tule koskaan tapahtumaan.


Mutta niin tai näin, nyt on viestintävirastoasiat ja domainhommat hoidettu! Olen salaa bloggaillut jemmaan useamman kirjoituksen, joita nyt ajastan lähipäiville, joten tiedossa on useita puisevia raportteja lukemistani merkkiteoksista ja elokuvista. Eläköön!

perjantai 19. toukokuuta 2017

Spuuki Spaidermän ja raju nonna

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju nonna
Siltala, 2017


Minulla on palvova suhde Pirkko Saision tuotantoon, ja vähän myös Pirkko Saisioon, koska hänen tuotantonsa usein kertoo Pirkko Saisiosta. Siksi heti tämänkin kirjan kimppuun hyökkäsin.

Kirja on päiväkirjanomainen anekdoottikokoelma Saision, eli nonnan, ja hänen tyttärenpoikansa, eli Spuuki Spaidermänin, yhteisistä hetkistä. Ilmeisesti anekdootit ovat alkaneet Saision facebook-päivityksistä, saaneet siellä suosiota ja sitten päätyneet kirjaan asti.

Ihan hauska pieni kirja tämä on. Lapsenlapsi on kerrassaan hauska tapaus, kuten tuon ikäiset tapaavat olla, ja Saisio nyt on aina ihana. Kirjassa kuvataan ihanasti laajennettua ydinperhettä, jossa isovanhemmat ottavat paljon vastuuta. Olen aina hieman (ja kun sanon hieman, tarkoitan että ihan helvetin) kateellinen ihmisille, joilla on isovanhempia lähellä valmiina osallistumaan perhe-elämään. Sujuuhan tämä näinkin, ei siinä mitään, mutta olisihan elämä aivan erilaista, jos olisi lähistöllä olisi muitakin turva-aikuisia kuin äiti ja isä. Minunkin lapsellani on ihastuttavat isovanhemmat, mutta valitettavasti he kaikki sijaitsevat varsin kaukana meistä.

No, mutta ei siitä sen enempää.

Pidin kirjasta kovasti, sen luki nopeasti, se hymyilytti ja naurattikin. Lisäksi sain vinkkejä touhuiluun oman viisivuotiaani kanssa, esimerkiksi omien lautapelien kehittely kuulostaa tosi hauskalta. Olen vähän huono touhuilemaan, nimittäin, kaikki inspiraatio on tervetullutta. En usko, että tästä kirjasta voi olla pitämättä, paitsi jos vihaa lapsia, isovanhempia, elämää ja nauramista. Sellaisille ihmisille tämä kirja ei sovi.

torstai 18. toukokuuta 2017

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Otava 2013


Olin ahdingossa. Kotona odotti kasa kirjoja, jotka pitäisi kohta palauttaa kirjastoon, mutta yhtään ei huvittanut avata. Töissä katselin epäileväisesti kirjoja, mutta mikään ei innostanut. Yritin lukeakin useampaa, mutta joka kerran huomasin mieluummin plärääväni puhelinta kuin lukevani. Kului useita päiviä, etten käytännössä lukenut mitään. Todella ahdistava tilanne!

Sitten kotona iltavuoron jälkeen väsyneenä ja surkeana katselin omaa hyllyä ja otin käteen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Muistin ainakin kolmen luotettavan ihmisen kehuneen minulle kirjaa, viimeisin vappupiknikillä. Kirja on töröttänyt hyllyssä vuosia ja nyt vasta avasin sen. Kuului swooooosh kun paiskauduin sohvaan ja luin heti paikalla viisikymmentä sivua enkä olisi malttanut edes mennä nukkumaan.

Kirja kertoo Mia Kankimäestä, joka jättää työnsä ja lähtee Kiotoon tutkimaan Sei Shōnagonia. Sei on yli tuhat vuotta sitten elänyt hovinainen, joka kirjoitti Tyynynaluskirjan. Tyynynaluskirja puolestaan on tekstikokoelma, joka sisältää huomioita hovista, erilaisia listoja ja runoja, ja Kankimäki on hullaantunut siihen.

Pidin kirjasta seuraavista henkilökohtaisista syistä:

  • Yliopistossa kävin Japanin taidehistorian kurssin, jonka veti Anna Kortelainen. Se oli ehkäpä opintojeni kohokohta, ihailin Kortelaisen karismaattista esiintymistä ja olemusta ja rakastin joka sanaa. Tämän kurssin myötä Heian-kausi ja sen ajan estetiikka olivat jokseenkin tuttuja ja olin jo valmiiksi helppo yleisö. Ymmärrän hyvin, miksi se viehättää.
  • Olen käynyt Kiotossa, joskin olin siellä vain pari päivää, enkä ehkä samalla tavalla viehättynyt siitä kuin Kankimäki. Tämä johtui varmasti siitä, että asuimme länsimaisessa hotellissa, emme perinteisessä ryokanissa tai muussa japanilaisessa pytingissä, ja raahasin jatkuvasti perässäni Roscoeta, joka oli sitä mieltä, ettei Kioto ole erityisen kiinnostava verrattuna Tokioon, ja teki sen hyvin monisanaisesti selväksi. Hän on tarvittaessa varsin kriittinen henkilö, varsinkin jos häntä raahataan katsomaan kuudettatoista pyhäkköä viikon sisällä. Olisinpa lukenut tämän kirjan ennen matkaa, mikä oli tietysti siinä mielessä vaikeaa, että olin Kiotossa vuonna 2009 ja tämä kirja ilmestyi vuonna 2013, mutta silti. Olisin tiennyt paljon paremmin mitä kannattaa tehdä ja nähdä!

Kirja oli kuin minulle tehty. Oli ihanaa lukea suunnilleen ikäiseni ihmisen unelmien toteutuksesta. Koen ahdistavana sellaisen, että nyt tässä neljänkympin kynnyksellä ihminen istuu kodissaan lapsineen, autonavaimineen, turvalukkoineen ja muistelee nuoruutta, sen sijaan, että haaveilisi ja tekisi asioita, lapsineen, avaimineen. Olen itse pyrkinyt rakentamaan elämäni niin, että parhaat asiat ovat vielä edessä, ja oli ihanaa lukea ihmisestä, joka tekee juuri niin kuin hyvältä tuntuu. Joskus pitää ottaa riskejä, lähteä vaikka Japaniin, vaikkei ole mitään tietoa siitä mitä on tekemässä. Kannatan rämäpäisiä ratkaisuja elämässä! Kannatan suunnanmuutosta jos ei tunnu kivalta! Kannatan onnen etsintää!

Pidin kovasti Sei Shōnagoniin liittyvistä tutkimuksista, Kankimäen ja Sein risteävistä teistä. Kankimäki kirjoittaa ihanan elävästi elämästä heian-hovissa, mustien hampaiden estetiikasta, naisten elämästä sermien takana, kimonoläjien alla, avoimesta suhtautumisesta seksiin, öisestä hiippailusta, runojen kirjoittamisesta, käsialasta, papereista, kaikesta kauniista, kaikesta omituisesta. Mutta ehkä vielä enemmän pidin kuitenkin ihan vain Kankimäen arjen kuvauksesta. Oli kiinnostavaa lukea miltä tsunami ja Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus tuntuivat Japanissa, erityisesti pidin kohdasta jossa Kankimäki oli hoitamassa entisen poikaystävänsä pesukarhua. Lähes kaikki muuttuu paremmaksi kun siihen lisää pesukarhun.

Toisin sanoen suosittelen tätä kirjaa kaikille, joita kiinnostaa Japani, eli kaikille, koska ketäpä se ei kiinnostaisi. Japani on mahdollisesti maailman kiinnostavin asia! Varsinkin jos siihen lisää pesukarhun, ja tässä kirjassa on lisätty.

lauantai 13. toukokuuta 2017

Guardians of the Galaxy vol 2

James Gunn 2017


Tästä on tuleva pitkä ja sekava bloggaus.

Olen sellaisessa tilanteessa, etten voi käyttää kirjoituspäivääni kirjoittamiseen, tai no, voisin tietysti, mutta päätin pitkästä aikaa olla ystävällinen itselleni ja viettää päivän, jolloin teen vain kivoja juttuja. Aloitin päivän lempijuhlallisuudellani, päiväkodin äitienpäiväkaffella, joka oli taas aivan ihanaa. Minulla on taipumusta rakastua tilaisuuksiin, joiden ihanuutta en oikein osaa perustella. Minä rakastan päiväkodin äitienpäiväkahveja vielä enemmän kuin taaperoajan perhekahvilaa, jonka ihmeellisyyttä en myöskään koskaan onnistunut kenellekään selittämään.

Ja sitten menin yksin elokuviin. Ajattelin, että päivänäytös Guardians of the Galaxy vol 2 3D:nä on juuri se mitä nyt tarvitaan, ostin puolukka-kookos-smoothien ja asettauduin penkkiini.

Katsomossa oli muuten useampia kaltaisiani yksin saapuneita naisia keski-iän molemmilta puolin. Oli myös miehiä, mutta haluaisin kiinnittää huomioni näihin naisiin, koska esimerkiksi Hesarin arviossa kerrottiin, että tämä elokuva on suunnattu 80-luvulla lapsuuden eläneille miehille ja heidän pojilleen. Haistakaa kuulkaa paska. Tämä elokuvagenre viehättää erittäin paljon myös naisia, jotka muuten katsoivat Ritari Ässää, ihan siinä missä pojatkin. Edellinen Guardians of the Galaxy keräsi tosi ison naisyleisön, joten tuskin tätä tehdessä ajateltiin, että nytpä jätämme 44% yleisöstä huomiotta, ja teemme elokuvan miehille ja pojille. Sehän olisi ihan höpsöä. Hesarin arvioijalle voi tulla yllätyksenä, että myös naisilla on usein isä, ja lisäksi elokuvassa käsiteltiin paljon sisarus-, ystävyys-, ja perhesuhteita, jollaisia on käsittääkseni kaikensukupuolisilla ihmisillä. Minusta tämä ei ollut erityisesti miehille suunnattu elokuva millään tavalla, tässä oli hienoja naishahmoja ja teemoja, jotka vetoavat kaikkiin, ihmisiin, avaruusolioihin, pesukarhuihin, puihin.

Valitettavasti elokuvakokemukseni oli epäelokuvallisista syistä epäonnistunut. Viistosti edessäni istui kaksi miestä, jotka koko elokuvan ajan huutonauroivat ja keskustelivat suureen ääneen. Eräs toinen katsoja yritti huomauttaa, että he häiritsevät, jolloin hän sai vastaukseksi naurua ja huudon, että ole sinä ite hiljaa. Niinpä suurin osa elokuvan kestosta meni siihen, että mietin erilaisia väkivaltaisia ratkaisuja näiden miesten häiriköintiin.

Minusta elokuvissa saa nauraa ja itkeä, se ei minua häiritse, mutta tässä oli kyse selvästi tahallisesta häiriköinnistä. He eivät edes yrittäneet ottaa ketään muuta huomioon. Onneksi elokuva oli monilta osin aika äänekäs, jolloin onnistuin keskittymään, mutta usein ihmissuhdekohtaukset tuntuivat olevan heistä uskomattoman hauskoja, jolloin tuli valtava tarve puukottaa heitä smoothiepillillä niskaan.

Kuulin myöhemmin hyvin viisaalta Periaatteen naiselta, että teatterin ovella on puhelinnumero, johon voi ilmoittaa häiriköistä. Jatkossa otan numeron aina talteen. Ärsyttää sekin, etten noussut penkistä ja hakenut henkilökuntaa, mutta sitten olisin missannut osan leffasta ja todennäköisesti joutunut keskelle jotain kauheaa konfliktia, koska nämä äijät vaikuttivat provosoivan tahallaan ja hakevan tilannetta, ja sitten olisin ollut loppupäivän pahoilla mielin. Minä kun en oikein pidä riitelystä.

No se itse elokuva. Se oli ihan hyvä, vaikka päällimmäinen tunne sitä muistellessani onkin raivo muita katsojia kohtaan. Starlord Peter Quill löytää viimein isänsä, kovasti taistellaan ja rymistellään ympäri avaruutta. Elokuva on hauska, siinä on hyviä taistelukohtauksia, tykkäsin jo alkuteksteistä joissa Baby Groot tanssii kun muut taistelevat hirveää örböä vastaan. Mukavasti sivutaan Quillin ja Gamoran epämääräistä rakkaussuhdetta, mutta enemmän käydään läpi Quillin isäsuhteita ja Gamoran psykopaattista suhdetta siskoonsa Nebulaan, joka on hyvin tuttu meille kaikille, joilla on sisko.

Minä rrrrrakastan Chris Prattia, mutta tässä elokuvassa hän oli melko vaisu. Sen sijaan pidin kovasti Draxista, jonka raikuva nauru on ihan mahtava, ja Quillin isän Egon lemmikistä Mantisista, joka oli aivan ihana. Hieno hahmo oli myös Yondu, joka aikoinaan ryösti pienen Quillin ja teki tästä avaruusrosvon.

Kaikkinensa tämä oli aivan kelpo avaruus-supersankarielokuva. En osaa sanoa oliko 3D-kokemus jotenkin parempi kuin tavallinen, mutta lasit olivat ainakin varsin mukavat päässä. Jatkossa taidan kuitenkin mieluummin mennä katsomaan kaksiulotteisen version, ihan vain, jos kaikenmoiset mänttipäät parveilevat näissä 3D-näytöksissä.

Leffan jälkeen kävelin ympäriinsä ja puhisin raivoani ja sitten lopulta tallustin Sanomataloon verenluovutukseen. Siellä pötkötellessä aloin hiljalleen leppyä. Join verenluovutuksen jälkeen kaksi kuppia wienerkahvia ja söin kolmioleivän ja olin taas lähes normaali. Pitäisi oppia olemaan välittämättä muitten ihmisten idioottimaisuudesta, koska ei heitäkään pätkääkään kiinnosta meidän muiden tunteet, mutta se on niin kauhean vaikeaa. Ja toisaalta, ehkä se ei ole hyvä piirre ihmisessä, ettei välitä muiden käytöksestä. Ehkä voisin mieluummin kehittää itsessäni sitä piirrettä, että puutun asioihin. Ensi kerralla etsin sen puhelinnumeron ja kutsun henkilökuntaa apuun.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Uimakoulu

Miranda July: Uimakoulu
(No One Belongs Here More Than You Do)
Suom. Hilkka Pekkanen
Siltala 2017


En oikeastaan haluaisi kirjoittaa tätä bloggausta.

Haluaisin kirjoittaa sellaisen, jossa kerron, että Julyn novellikokoelma Uimakoulu on ihanan absurdi, hauska ja vinksahtanut kokoelma, jossa on erinomaisia ja keskenään erilaisia novelleja. Mutta se olisi valhe.

Tähän väliin kappale, jossa en vielä kerro, millainen novellikokoelma Uimakoulu sitten oikeastaan oli, vaan horisen odotuksistani ja suhteestani Julyn aiempaan tuotantoon. Odotin nimittäin tätä kirjaa ihan todella paljon, ja perusteeni olivat hyvät. Pidin Julyn romaanista Avokämmen kovasti, ja hänen esikoiselokuvansa Minä, sinä ja kaikki muut oli myös ihan mahtava. Miranda July vaikuttaa minusta aivan ihanalta taiteilijalta ja ihailen häntä holtittomasti. Noin. Se kappale oli siinä.

Mutta sitten tämä Uimakoulu. Ensimmäiset kaksi novellia olin ihan että joo, tämmöistä tämän kuuluukin olla. Tosi samanlaista kuin aiempikin Julyn tuotanto. Mutta sitten alkoi ahdistaa. Kestän yhden tai kaksi säälittävää ja surkeaa päähenkilöä, jotka ovat muiden pompoteltavissa, jotka kompuroivat nolosta tilanteesta toiseen, eivätkä saa yhtään kiinni elämästä, mutta tässä kirjassa niitä oli kuusitoista. Se on liikaa. Lisäksi aloin ajatella, että Avokämmenen Cheryl on myös tämmöinen raivostuttava elämän syrjästäkatsoja, ja aloin ajatella sitäkin kirjaa penseydellä. En enää osannut nähdä tarinoiden hauskuutta tai keveyttä, näin vain synkkyyttä ja ahdistusta. Lisäksi novellit olivat kovin toistensa kaltaisia, päähenkilöt ihan samasta puusta veistettyjä, ja kokoelman lopuksi olin lähinnä helpottunut, että se viimein loppuu ja saan ehkä lukea jotain reipasta seuraavaksi.

Harmittaa kirjoittaa näin, mutta en kai minä muutakaan voi, jos rehellisyyteen pyrin. Minä olisin ihan valtavasti halunnut pitää tästä kirjasta. Jos haluatte lukea jotain myönteisempää Miranda Julysta, lukekaa vaikka tämä Anu Silfverbergin haastattelu hänestä Nuoresta Voimasta. Lisäksi ilahduin Ompun bloggauksesta, koska näyttää siltä, että hän luki sen kirjan, minkä minäkin olisin halunnut lukea. Ja voinee sanoa, ettei tämä huono kirja ollut, minä nyt vain ihmisenä ja yksilönä en jaksanut näitä tyyppejä, joista tämä kirja kertoi. Kiitos ja anteeksi.