tiistai 22. elokuuta 2017

The Princess Diarist

Carrie Fisher: The Princess Diarist
Lukijat: Carrie Fisher ja Billie Lourd
Penguin Audio 2016


Taisin keksiä tämän kirjan Linnean instasta, luulen. Ja ehkä joku muukin tästä mainitsi. En muista. Joka tapauksessa, ostin tämän äänikirjana, koska kyllä kiinnostaa kokemukset prinsessa Leiana olemisesta ja vieläpä tekijän itsensä lukemana.

Fisher on ilmeisesti kirjoittanut muitakin muisteluksia, mutta tämä keskittyy nimenomaan prinsessa Leiaan. Fisher oli roolin saadessaan hyvin nuori ja kokematon, vaikka kaikki tuntuivat kuvittelevan hänet paatuneeksi. On tosi kiinnostavaa kuulla, miten hän pärjäsi äijäisällä alalla. Ihan hyvin ja sitten taas ei niin kauhean hyvin.

Kirjassa on pitkiä kohtia hänen suhteestaan Harrison Fordiin, joka oli tavallaan hyvin kiintoisaa, ja sitten taas ei. Suhde on aika ahdistava, ainakin Fisherille. Ilmeisesti Ford ei ollut kovin mielissään Fisherin tuotua tämän elämänvaiheen esille, koska kertoohan se jotain ihmisestä, että vanhempi perheenisä muhinoi salaa nuoren vastanäyttelijänsä kanssa. Kirjan perusteella Fisher ei koskaan oikein päässyt yli Fordista, mikä on aika surullista.

Lisäksi kirjassa käytetään paljon tilaa kuuluisan Leia-kampauksen kuvaukseen. Sen synty oli pitkällinen prosessi ja Fisher vihasi koko kampausta alusta asti.

Oikein hyvä kuvaus viihdealan toisesta puolesta tämä kirja on. Ei ole helppoa olla kaikille prinsessa Leia Organa, kun sisimmässään on niin paljon muutakin.

perjantai 18. elokuuta 2017

Paterson

Jim Jarmusch 2016

Kuva

Paterson on bussikuski Patersonin kaupungissa. Aamuisin hän lähtee töihin pienestä talostaan, kirjoittaa runoja, jotka aina keskeytyvät kun nyrpeä kollega haluaa keskustella. Hän kuuntelee katkelmia asiakkaitten keskusteluista, menee illalla kotiin. Vaimo on päivän aikana luonut ihmeellistä mustavalkoista taidetta ja koira täytyy ulkoiluttaa, samalla voi käydä yhdellä oluella. Sitten voi taas kirjoittaa vähän runoja kellarissa. Vaikka tulitikuista.

Paterson on ihanan pieni ja sympaattinen tarina tavallisista ihmisistä. Miten kivaa ja harvinaista on nähdä elokuva, jossa ongelmat ovat ihan normaaleja, jossa mies ja nainen rakastavat toisiaan ja ovat toisilleen ystävällisiä ja arvostavia. Vaikka toinen tekisikin ihan hirveää piirakkaa, ei sitä välttämättä tarvitse sanoa ääneen.

Tosin, jos toinen tekee pahaa ruokaa, minusta se kannattaa jollain tavalla ilmaista, koska muuten saattaa istua joka viikko ruokapöytään, jossa haisee ruusukaali-cheddar-piirakka, ja asiasta on joka viikko vaikeampaa sanoa, ja lopulta piirakka voi alkaa vaivata niin paljon, että on pakko pakata laukku ja lähteä vapaaehtoistyöhön Afrikkaan, eikä toinen saa koskaan tietää mistä se johtui. Mutta asian voi sanoa jotenkin kohteliaasti. Esimerkiksi "tämä ei ole lempiruokieni joukossa", kuten lapseni asian ilmaisee. Mutta ei siitä sen enempää.

Ihana ihana elokuva. Ei voi muuta sanoa.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Takapenkki

Laura Lehtola: Takapenkki
Otava 2017


Tähän alkuun taas haluan kertoa, että Laura Lehtola on naapurini, joten voitte suhtautua tähän kirjoitukseen miten haluatte. Toivon kuitenkin, että suhtaudutte tähän avoimin mielin ja uskotte kun sanon, että tämä Takapenkki se vasta on ihana kirja. Jos en olisi vilpittömästi pitänyt tästä kirjasta, en kirjoittaisi mitään.

(tuntuu, että tuo pitää kirjoittaa joka kerta, kun tunnen kirjailijan, ja aina tekisi mieli alkaa äimäillä objektiivisuuden ja totuuden mahdottomuutta, ja no niin)

Minulla on ollut tässä jokseenkin nihkeä kausi lukuhommissa. Olen aloittanut montaa kirjaa, mutta aina alkanut vältellä niitä muutaman kymmenen sivun jälkeen. Nyt on monta hyvää kirjaa kesken, eikä mikään oikein funkkaa. Sitten yhtenä iltana tajusin, että minullahan odottaa tuossa nokan edessä hyllyssä Lauran uusin, jonka olin tietenkin heti häneltä henkilökohtaisesti kävelylenkillä ostettuani laittanut hyllyyn, koska ensinhän luetaan kaikki kirjaston kirjat, ja sitten kun kaikki kirjastot on poltettu, tarkoitan luettu, tartutaan omiin kirjoihin, koska niillähän ei ole mikään kiire, niitä ei kukaan odota. Mutta Takapenkkiä ajatellessa tuli semmoinen olo, että tämä kirja on nyt juuri se, joka pelastaa tilanteen.

Ja niin se todella pelastikin! Takapenkki on aivan ihana ihana kirja, jonka ahmaisin parissa päivässä.

Kirjassa on kolme päähenkilöä. Tuula Kervinen on keski-ikäinen työvoimatoimiston työntekijä, joka suhtautuu asioihin hyvin vakavasti. Hän pelkää bakteereja, sähköaaltoja ja kaipaa mieheltään Topilta tunneilmaisua. Poikakin on muuttamassa pois kotoa ja aiheuttaa tuskallisia tunteita. Aleksi on nuori syrjäytynyt mieshenkilö, Tuulan näkökulmasta ongelma-asiakas. Aleksin ajan vie pahansisuinen kahdeksankymppinen mummo, josta pitää huolehtia, ja monet muut isot ja monimutkaiset asiat. Ja sitten on Elina, joka huomaa kesken lukion olevansa raskaana Aleksille, jonka kanssa ei ole ollut edes tekemisissä aikoihin. Vanhemmat ovat Brasiliassa ja Elina istuu yksin sikiöineen isossa omakotitalossa, eikä voi kertoa kenellekään asiasta.

Sitten nämä erinomaiset henkilöt koheltavat ensin omissa elämissään ja lopulta samassa autossa. Kaikki tämä tapahtuu hyvin lämminhenkisesti ja hauskasti. Jostain syystä pidän kirjallisuudesta, joka käsittelee syrjäytyneiden nuorten miesten asioita, en tiedä miksi, mutta näin on, ja pidän näemmä myös työvoimatoimiston virkailijoista kertovista tarinoista, mutta niitä on harmillisen vähän saatavissa.

Toivoisin, että kaikki ihmiset lukisivat Takapenkin. Se on poikkeuksellisen sympaattinen kirja, ihmisen puolella. Sitten kun olette lukeneet Takapenkin, voitte lukea Lauran esikoisen Pelkääjän paikalla, joka on myös hieno.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Todella upeeta -elokuva

(Absolutely Fabulous The Movie)
Mandy Fletcher 2016

Kuva

Kukapa ikätovereistani ei rakastaisi Eddya ja Patsya. Minä ainakin rakastan, olenhan kasvanut katsoen heidän hoiperteluaan rööki toisessa ja skumppalasi toisessa kädessä.

Nyt käy niin, että yrittäessään ujuttautua Kate Mossin pr-henkilöksi Eddy tulee tönäisseeksi tämän Thamesiin. Kauhea skandaalihan siitä syntyy, kun Kate Moss katoaa. Rahatkin on loppu, joten Eddy ja Patsy päättävät paeta ikuisiksi ajoiksi Cannesiin, suunnitelmanaan naida joku rikas vanhus.

Suosikkihahmoni on Eddyn assistentti Bubble, joka on höpsähtäneissä asuissaan ihan mahtava. Olen aina tykännyt myös Eddyn tyttärestä Saffysta, johon samaistuin nuorempana. Elokuvassa on paljon hyviä cameoita, erityisesti tykkäsin loputtomiin jaarittelevasta Jerry Hallista ja jokaisen aurinkohatun alta löytyvästä Joan Collinsista. Kivaa oli, että Chris Colfer esitti Eddyn kampaajaa, tykkään hänestä hirveästi. Mistä tulikin mieleen, että pitäisi kuunnella lisää Land of Storiesia, se eka osa oli tosi hyvä. Miksiköhän niitä ei ole käännetty suomeksi?

Elokuvaa katsoessa tajusin kuitenkin, että itse asiassa Ab Fab on paras siksi, että Eddyn ja Patsyn ystävyys on niin kaikkivoipaa. He ovat aina toistensa tukena, kävi miten kävi. Elokuvan alussa on kohtaus, jossa Patsy piikittää naamaansa ja Eddy kauhistelee ulkonäköään. Patsy lupaa olla hänen peilinsä ja että Eddy näyttää upealta. Sitten Patsy kävelee päin ovea, koska ei näe juuri mitään. Yhdessä he muuttavat vastoinkäymiset menestykseksi ja pönkittävät toistensa illuusiota upeasta elämästä, vaikka kaikki muut näkevät kaksi vain kaksi todella itsekästä ja rasittavaa alkoholistia.

Että oikein kiva elokuva oli!

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Viattomat

(Les innocentes)
Anne Fontaine 2016

Kuva

Se on sillä lailla, että eurooppalaisista luostareista tai niiden asukkaista kertovat elokuvat ovat taatusti hyviä. Semmoisia ovat esimerkiksi Jumalista ja ihmisistä ja Ida. Suurin odotuksin työnsin siis dvd:n pleikkariin.

Itse asiassa on aika epäreilua lähteä katsomaan elokuvaa tuollaisilla odotuksilla. Eihän mikään voi olla yhtä upea kuin vaikka Jumalista ja ihmisistä. Sanonpahan vaan. Olin epäreilu.

Viattomat kertoo ranskalaisesta lääkäristä toisen maailmansodan aikaisessa Puolassa. Hänet haetaan luostariin auttamaan synnytyksessä ja pian käy ilmi, että synnyttävä nainen on nunna, eikä hän ole ainoa raskaana oleva.

Elokuvan aihe on vaikuttava. On aina järkyttävää, kun sota tuodaan hartaaseen luostariin, kun satutetaan viattomia. Näin oli Jumalissa ja ihmisissä ja näin oli tässä. Viattomat on kuitenkin jotenkin vähemmän harras ja vähemmän, no en tiedä, vakava. Elokuva käsittelee paitsi sodan raakuutta myös katolilaisen uskon julmuutta. Luostarin abbedissa on valmis uhraamaan hyvin paljon säilyttääkseen nunniensa maineen.

Niin että kyllä tämä oli oikein hyvä elokuva, mutta ei erinomainen. Jumalista ja ihmisistä ja Ida ovat erinomaisia, ne kannattaa katsoa ensin. Onko jotain muita eurooppalaisia luostarielokuvia, joista tihkuu harras harmaus ja hiljaisuus? Kiinnostaa!

lauantai 5. elokuuta 2017

Let's Explore Diabetes with Owls

David Sedaris: Let's Explore Diabetes with Owls
Lukija: David Sedaris
Hachette Audio 2013


Aika kauan Audible on suositellut minulle David Sedariksen (eli Sedarisin, mutta tykkään enemmän Sedariksesta) kirjoja, mutta en ole oikein tiennyt kuka hän on, joten olen vain sivuuttanut ne. Sitten satuin huomaamaan kirjaston varaushyllyssä älyttömän hauskan näköisen ja nimisen kirjan, ja päätin ostaa sen äänikirjana.

Let's Explore Diabetes with Owls on Sedariksen kirjoituskokoelma. Suurin osa tarinoista kertoo Sedariksesta itsestään, hänen hullumaisesta perheestään ja lapsuudestaan, hänen elämästään miesystävänsä kanssa osittain Euroopassa, osittain Amerikassa. Sitten lopussa oli muutama ihan mahtava fiktiivinen juttu, joista tykkäsin kovasti. Sedariksen huumori on aika synkkää, mutta mahtavaa. Hän vaikuttaa ihmiseltä, jonka kanssa olisi tosi kiva hengailla.

Sedaris lukee kirjan itse. Se on aina kiva ja hän on oikein hyvä lukija. Huomaan myös tykkääväni kovasti näistä tämäntyyppisistä äänikirjoista, joissa joku tunnettu ihminen lukee omia kirjoituksiaan vähän mistä sattuu. Esimerkiksi Caitlin Moranin, Jenny Lawsonin, Lena Dunhamin ja Amy Poehlerin (josta en jostain syystä ole kai blogannut) kirjat tulevat mieleen. Tässäkin on hauskoja tarinoita ranskalaisista hammaslääkäreistä, vaikeuksista löytää kunnollinen täytetty pöllö, miltä tuntui olla amerikkalainen Pariisissa kun Obama voitti, kolonoskopiasta. Mikähän siinä muuten on, että ihmiset kirjoittavat paljon kolonoskopiakokemuksistaan? Muistelen, että Pirkko Saisiollakin on joku sellainen kirjoitus. Se kun ei varsinaisesti ole aihe, josta kukaan haluaisi kuulla. Ehkä se on niin vaikuttava kokemus, että siitä on pakko kirjoittaa. En tiedä, mutta palaan varmasti näihin teksteihin, jos joskus itse joudun kolonoskopiaan.

Tosi kivaa, että Sedaris on kirjoittanut paljon kirjoja. Saan hänestä iloa pitkäksi aikaa!

PS: Vähän pettymys oli kyllä, että kirjan loistava nimi ei liittynyt sisältöön yhtään millään tavalla.

perjantai 4. elokuuta 2017

Kesä meni kohisten

Elokuu.

Tämäkin kesä on jo reilusti yli puolivälin, loma alkaa olla lopuillaan ja on vähän haikea pössis.

Onhan tässä ehditty kaikkea, kierretty Eurooppaa junalla, tavattu kaikki lähisukulaiset, syöty paljon jätskiä ja mansikoita, hengattu pihalla, grillattukin, mutta silti tuntuu, että tosi monia asioita ei vain ole ehtinyt tehdä. Tarvitsisin vielä parin viikon loman täällä kotona, että ehtisin tehdä kaikki ne asiat, jotka haluan.

Haluaisin vielä käydä Vallisaaressa ja Lonnassa, pitää piknikkiä Kaivarissa ja kartanonpuistossa, käydä Turussa, uida, istua pimeässä kesäyössä hyvässä seurassa, lukea koko päivän, juoda pussikaljaa, käydä kunnolla Lintsillä, kaivaa viimeinkin pyörän kellarista putkiremontin jäljiltä, syödä ravintolan terassilla, ja haluaisin, että kokislasin reunassa on appelsiininsiivu.


Tuntuu, että aika valuu käsistä. Vaikka tämän kaiken mitä todennäköisimmin ehdin vielä tehdä ennen ensilunta, tuntuu tyhmältä, että nyt on kiire. En ole vielä saanut yhtään riittävästi mansikoita tai päätöntä haahuilua, en ole syönyt ollenkaan tarpeeksi jätskiä enkä nähnyt ollenkaan niin montaa kaveria kuin haluaisin.

Tässä vaiheessa kesää alkaa myös ärsyttää hiljalleen puhkeava huokailu syksystä. Elokuu ei ole tänäkään vuonna syksyä! Se on loppukesää! Kesään kuuluu kesäkuu, heinäkuu ja elokuu, enkä minä ole keksinyt tätä omasta päästäni.

Ja sitten vielä jotenkin tuntuu haikealta lapsen kasvukin. Se tuntuu vähän haikealta aina, mutta erityisen haikealta nyt, kun alkaa eskarivuosi, viimeinen päiväkotivuosi, ja monet lapsen hyvistä ystävistä menevät jo kouluun. Jotenkin olin ajatellut, että tämä lapsuus kestää tosi kauan, vielä vuosia, mutta tällä viikolla junassa huomasin, ettei lapsi ole erityisen kiinnostunut junan leikkivaunusta, ja se tuntui ihan järkyttävältä. Näinkö lyhyt sekin aika oli? Ensin hän oli liian pieni leikkivaunuun ja nyt hän alkaa yhtäkkiä olla liian iso sinne. Ihan älytöntä!

Mutta no niin. Ehkäpä tämä tästä. Ja kyllähän se siitä. Ainahan se. Onhan tässä paljon kivaa tulossa, syksyllä, sitten kun sen aika on, eikä se ole kyllä missään nimessä vielä.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Kenenkään ei pitänyt tietää

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää
(Disclaimer)
Suom. Arto Schroderus
Otava 2015


Olin kuullut tästä kirjasta hyvää, esimerkiksi luotettavalta työkaveriltani. Hänellä on älyttömän hyvä maku ja hän on lukenut KAIKEN, joten häneltä selviää helposti mitä kannattaa lukea ja mitä ei. Olin kuitenkin vähän epäluuloinen, kun usein Naiseen junassa ja Kilttiin tyttöön verratut kirjat ovat olleet vähän pettymyksiä, kuten Nainen junassa ja Kiltti tyttö.

Minä kuitenkin pidin tästä kirjasta ihan kauheasti. Se oli juuri oikea kirja reissuun. Jännittävä, vetävä, helppo ja varsin kiinnostava.

Kirja kertoo tunnetusta dokumenttiohjaajasta Charlottesta, jonka elämä mullistuu, kun yhtenä päivänä hän löytää kotoaan kirjan, joka kertoo hänestä, ja vieläpä asioista, joita kenenkään ei pitänyt tietää. Kaksikymmentä vuotta vanhat tapahtumat alkavat vainota Charlottea ja meinaavat viedä häneltä kaiken.

Minusta kirja oli rakennettu oivasti. Oli paikoin huomattavan jännää, pidin kaikista päähenkilöistä, erityisesti kirjan pahis oli pienistä epäuskottavuuksistaan huolimatta erinomainen hahmo. Myös yllättävät käänteet olivat loogisia ja oikeasti aika yllättäviä. Charlotte on mukavan voimakas toimijanainen ja kirja oli minusta monin tavoin hyvin feministinenkin.

Vähän pelottavaa oli kyllä lukea kirjaa loppuun yksin valvoen yöllä hotellihuoneessa, kun kirja kertoi naisesta matkalla lapsensa kanssa. Minulla toki oli Roscoe vieressä nukkumassa, mutta silti pelotti joka rasaus.

Parhaita lukemiani jännäreitä pitkään aikaan. Suosittelen.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Tarhapäivä

Eve Hietamies: Tarhapäivä
Otava 2012


Ensimmäinen e-kirjani on näköjään ollut Eve Hietamiehen Yösyöttö. Hassua, että olen lukenut vasta neljä vuotta e-kirjoja, kun se tuntuu nyt niin itsestäänselvältä osalta elämää. Aina on oltava kesken kirjakirja, e-kirja ja äänikirja.

Jotenkin muistikuvani Yösyötön lukukokemuksesta on nihkeämpi kuin olen blogissa antanut ymmärtää ja olen vähän väistellyt tätä jatko-osaa. Olin kuitenkin näköjään ostanut sen jostain e-kirjatarjouksesta ja nyt kesällä se tuntui ajatuksena kivan kevyeltä.

Yksinhuoltaja Antti Pasasen poika Paavo on kasvanut viisivuotiaaksi tarhalaiseksi. Antti huolehtii Paavosta, epävakaasta ex-vaimostaan, vähän myös isästään ja kehitysvammaisesta veljestään. Tämän päälle hänen syliinsä kaatuu vielä naapurin Ennin viisivuotias tytär Terttu, kun Enni joutuu sairaalaan.

Minun henkilökohtainen ongelmani näiden kirjojen kanssa on se, etten pidä Antti Pasasesta. Hän on niin ärsyttävä putkiaivon perikuva, etten oikein usko tämmöisiä miehiä olevankaan. Tai sitten olen vain onnistunut välttymään heiltä elämässäni, en minä tiedä, ehkä jossain päin maailmaa pesii tämmöisiä stereotyyppisiä miehiä ja naisia, joita minä en vain tunne. On myös hyvin vaikea uskoa Antin olevan toimittaja, koska hänen tiedonhankintataitonsa ovat aivan ala-arvoiset. Lisäksi välillä Paavo Pasanen tuntui huomattavasti ikäistään nuoremmalta, kun vertaan täällä kotonani asuvaan viisivuotiaaseen, Terttu oli uskottavampi lapsi.

Erityisen paljon ärsytti, kun Enni oli kadoksissa ja Antti jumissa kahden lapsen kanssa, hän ei soittanut poliisille, koska Ennillähän on voinut vain ihan normaalisti juuttua ryyppy päälle, ja sitten Enni joutuu hankaluuksiin. Ihan niin kuin olisi tavallista ja ymmärrettävää, että äiti häviää juopottelemaan päiväkausiksi. Kyllä juuri silloin perheen pitäisi saada apua, jos äiti on niin kännissä ettei muista hakea lastaan päiväkodista, herttinen sentään. Vai onko tämä normaalia? Olenko minä vain todella vieraantunut todellisuudesta? Tiedän toki, että näin voi käydä, ja käykin varmasti, mutta että se on ihan tavallista, josta ei pitäisi huolestua, sitä en tiedä, enkä halua tietää.

Lisäksi, tämä nyt on vähän nipotusta, mutta näissä kirjoissa röökataan koko ajan leikkipuistossa. En muista ikinä nähneeni ihmisen tupakoivan leikkipuistoissa, mutta ehkä tämäkin on vain jotain kuplaa. Ehkä olenkin vain sokea, ehkä olen oman leikkipuistokuplani hippiäiti Pihla Puolukka, jolle kukaan ei kehtaa myöntää, että kaikki muut käyvät vessan sijaan röökillä ja perhekahvilan teevesitermarissa on oikeasti kossua.

Lopulta kuitenkin pidin tästä kirjasta kovastikin, ovathan nämä rasittavat Pasaset kuitenkin sydämeenkäyviä, eikä yksinhuoltajamiehistä ainakaan liikaa kirjoiteta. Onhan se niin, ettei kirjan henkilöistä tarvitse varsinaisesti pitää, kirja voi silti olla ihan hyvä. Reissussa onnistuin pääsemään kirjan imuun ja loppupuolen kirjasta ihan ahmin. Katsoin väilllä pian ilmestyvän Yösyöttö-elokuvan traileria ja kuvittelin Antti Pasasen Petteri Summaseksi, joka on mahdollisesti Suomen hauskin näyttelijä, ja johan alkoi kirja tuntua luontevalta. Ehkä tätä pitäisi soveltaa muihinkin ärsyttäviin henkilöhahmoihin: kuvittelen heidät vain Petteri Summaseksi. Oletan, että toimii. Lisäksi on aina kivaa, kun tapahtumat sijoittuvat omiin maisemiin. Erityisesti iloitsin kohtauksesta, jossa Antti hukkasi Paavon ja Tertun Itiksen Cittariin.

Todennäköisesti tulen lukemaan myös kolmannen osan piakkoin. Tai sitten voisin säästää sen siihen, että oma lapsi menee kouluun, näitä on nimittäin aika hauskaa lukea tälleesti, että on samanikäinen vertailukohta kotona.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Lolita

Vladimir Nabokov: Lolita
Suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari
Gummerus 1959


Lolita on ollut kirjahyllyni turvakirjoja. Sellaisia on hyvä olla. Turvakirjat ovat sellaisia lukemattomia kirjoja, joista voi luottaa pitävänsä. Olin etukäteen ihan varma, että Lolitasta tulee lempikirjani, mutta olen hillonnut sitä lukemattomana siitä päivästä asti, kun muutin Roscoen kanssa saman katon alle, se nimittäin kuului alunperin hänen kirjakokoelmaansa.

Niille, joille Lolitan tarina ei ole tuttu, kerrottakoon, että kirja kertoo keski-ikäisestä eurooppalaisesta Humbert Humbertista, joka on omien sanojensa mukaan poikkeuksellisen komea mies. Naiset ovat hulluina häneen, mutta Humbertin sydäntä lähinnä ovat pienet tytöt, nymfetit, kuten hän heitä kutsuu. Kaikki esiteinit eivät ole nymfettejä, mutta ne jotka ovat, ovat hänelle vastustamattomia.

Silti Humbert vastustaa halujaan, kuten varmasti suurin osa pedofiileista tekee. Hän tietää ihan hyvin, että hänen himonsa ovat kiellettyjä, vaikka hän yrittääkin ison osan kirjaa monisanaisesti perustella ja tehdä halujaan luonnollisiksi ja hyväksyttäviksi.

Sitten eräänä päivänä Humbert törmää 12-vuotiaaseen Dolores Hazeen, Lolaan, Lolitaan, joka muuttaa hänen elämänsä. On alusta asti selvää, että Humbert kertoo tarinaansa vankilasta, mutta sitä emme tiedä, miksi ja miten hän sinne joutui.

En tiedä onko tämä ihan normaalia, mutta minusta Humbert Humbert oli älyttömän hauska. Tyrskähtelin ääneen hänen jutuilleen. Olin nähnyt aiemmin ainakin osittain vuoden 1997 elokuvaversion kirjasta, sen, missä Humbert Humbertia näyttelee suosikkini Jeremy Irons. Olin etukäteen melko hyvin perillä, mitä kirjassa tapahtuu, tosin loppua en muistanut yhtään.

Kirja etenee aika hitaasti, vaikka silloin kun tapahtuu, tapahtuu vauhdikkaasti. Parasta Lolitassa on kerronta. Humbert on aivan ihanan ylimielinen eurooppalainen älykkö Amerikassa, hän sanailee jouhevasti ja rehellisesti tarinaansa. Tarinan edetessä Humbert muuttuu yhä vainoharhaisemmaksi ja hän tuntematonta vihollista ympäri Amerikkaa. Humbertin ja Lolitan retket 50-luvun Amerikassa on helppo nähdä edessään, isojen autojen etupenkit, hotellit, pikkukaupungit, cocacolapullot. On selvää, että Humbert on vastenmielinen rikollinen, eikä Lolitastakaan varsinaisesti jaksa pitää, mutta silti heidän tarinaansa uppoutuu mukaan. Tämä kirjallisuudessa on parasta, että voin päästä pedofiilin päähän, ymmärtää hänen tekojansa motiiveja, mutta silti tuomita hänet ja tietää, että hän ei ole oikea ihminen.

Kirjan loppuun lukeminen oli aikamoista laukkaa, kun halusin lukea sen loppuun ennen reissuun lähtöä, mutta aika meni tosi tiukille. Siinä sitä sitten pakkasin toisella kädellä ja pitelin kirjaa toisella, ja lopulta ehdin kuin ehdinkin. Oli mukava lähteä matkalle puhdistuneena Humbert Humbertista.

Tuliko Lolitasta lempikirjani? No ei ihan. Mutta erittäin hyvä lukukokemus se oli silti.