lauantai 23. heinäkuuta 2016

Mad Max: Fury Road

George Miller 2015

Kuva

- Katsotaanko Orange is The New Blackia? kysyin toiveikkaana.
- Ei! Vaan sinä katsot uuden Mad Maxin! käski Roscoe.

Hän on itse nähnyt sen aikoinaan elokuvissa. Tiedättekö muuten, mikä on ärsyttävää? Voin kertoa. Elokuvan katsominen sellaisen ihmisen kanssa, joka on nähnyt sen jo elokuvissa. Jos on jo nähnyt elokuvan, on pakko koko ajan vaivihkaa tiedottaa sitä. Esimerkiksi näin:

- Oijoi, Furiosa! Furiosa on niin siisti!
- Tuossa on tuo jäbä, tuo Skins-jäbä, tämä on sen isoin rooli tähän asti!
- Furiosa! Furiosa on ihan mahtava!
- Tuo pahis on niin pahis!
- Furiosa! Tuo on niin siistiä kun se maalaa tuon naamansa!

Tämä kaikki ehkä vaikutti hieman elokuvakokemukseeni, mutta siitä huolimatta uusi Mad Max oli jyristely vailla vertaa. Puolivälissä henkäisin, että tuleeko tässä missään vaiheessa suvantoa, johon Roscoe innoissaan, että jossain vaiheessa taisi olla kolmen minuutin hiljaisempi hetki.

Elokuvassa siis töristellään tulevaisuuden aavikolla ihan jäätävää kyytiä pahista karkuun. Eikä siinä sen kummempaa. Pahis oli pelottava, paljon hienoja yksityiskohtia, kaikin puolin visuaalisesti upea elokuva, jossa ei ollut hetkeäkään tyhjää.

Siinä olen vähän eri mieltä, että minusta Furiosa oli kyllä kiinnostava hahmo, mutta hän näytti vähän liian lempeältä. Tuntui vähän vaikealta uskoa, että noin leppoisa ihminen nousisi niin korkeaan asemaan.

Lopuksi haluaisin kertoa, että elokuvan aikana ymmärsin, milloin olen onnellisimmillani. Silloin, kun katson Roscoen kanssa kesäyössä Mad Maxia, juon kaljaa ja neulon. En tiedä mikä voisi olla parempaa!

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Putkiremonttivalitusta osa 4

Tänään putkiremonttimme valmistui!

Tai valmistui ja valmistui. Pyykkikone on edelleen olohuoneen lattialla jääkaapin vieressä. Jääkaappia ja uutta ihanaa liettä ei voi asentaa ennen kuin keittiön lattia on paikallaan. Ja se on paikallaan sitten kun asentajajäbä ehtii sen laittamaan. En tiedä milloin tämä mahtaa tapahtua. Ei ehkä ihan pian, koska hän näytti siltä, ettei erityisemmin pidä meistä sen jälkeen kun kerroin, että välitilan kaakelit olisi pitänyt saumata valkoisen sijaan harmaalla.

Hänkin on putkiremonttievakossa

Näistä vastoinkäymisistä huolimatta iloitsen seuraavista asioista:

  • Keittiöstä tulee ihan tosi kiva sitten kun se on valmis
  • Uusi liesi on niin käsittämättömän hieno, että pitää ehkä mennä jonnekin kokkikursseille ollakseni arvoinen sitä käyttämään
  • Nähtävästi pelkkä huoneiden sinetöinti teipillä oli pitänyt pölyn tosi hyvin pois makuuhuoneista, joten voimme tässä vaiheessa huokaista helpotuksesta ja kätellä toisiamme hyvin säästetystä pakkaustyöstä (naapurit nimittäin muovittivat koko omaisuutensa, me vedimme vain teipit oviin, ja olen tässä kaksi kuukautta arvaillut, olimmeko idiootteja)
  • Kylpyhuoneesta en ole keksinyt vielä mitään valittamista
  • Löysin koko putkiremontin ajan kadoksissa olleet kakkoskotiavaimeni ja pyöränavaimeni hupparini taskusta

Ostin kaupasta tosi ison oluen. Nyt kun olen juonut siitä puolet, alkaa jo hymyilyttää. Vielä kun vähän aikaa jaksaa, saan istua ihanassa keittiössäni peilaamassa itseäni uudesta uuninluukusta, ja sitten unohdan kaikki nämä hankaluudet, enkä enää ikinä osallistu yhteenkään remonttiin.

Olisi ihanaa kirjoittaa tähän, että putkiremontti loppuun käsitelty, mutta eiköhän tässä asiassa vielä blogattavaa piisaa.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija
(The Uncommon Reader)
Suom. Heikki Salojärvi
Basam Books 2008


- Onko se ihana kirja? kysyi Pallas Kanelikakku, kun puhisin Epätavallisen lukijan kanssa sohvalla.
- No en mä nyt tiedä onko tämä kovin ihana, vastasin.
- Onko se sun lempikirjojen joukossa?
- Ei.
- Onko se sun toiseksi lempikirjojen joukossa?
- Ei.
- Onko se sun kolmanneksi lempikirjojen joukossa?
-
-
- Onko se sun neljänneksitoista lempikirjojen joukossa?
- Ei. Tämä ei ole missään lempikirjojeni joukossa.
- Onko se sun huonoimpien kirjojen joukossa?
- Ei se ole sielläkään.
- Missä se sitten on?
- Tämä on siinä keskivälillä sijaitsevassa harmaassa massassa, johon iso osa kirjallisuudesta kuuluu.

Epätavallinen lukija kertoo Englannin kuningattaresta, joka alkaa yhtäkkiä intohimoisesti harrastaa kirjallisuutta eksyttyään epähuomiossa kirjastoautoon.

Kuvittelin etukäteen, että kyseessä olisi hassu lukemisen ylistys, mutta ei tämä ollut ollenkaan hassu. Enemmänkin Epätavallinen lukija on surullinen kirja. Yksinäinen kuningatar on varsin murheellinen hahmo ja eniten itseäni ahdisti hänen lähipiirinsä, joka kaikin tavoin yritti estää kuningatarta lukemasta.

Olin vähän, että mitäs helvettiä. En ole ikinä kuullut, että ihmiset olisivat noin lukukielteisiä. Onko realistista, että kaikki ihmiset tuohtuvat kuningattaren lukemisesta? Piilotella nyt toisten kirjoja ja lähettää ne väärään osoitteeseen! Hirveää! Toki kuningattaren lukuharrastus meni vähän överiksi, mutta jumankauta, lukeminen on hienointa mitä ihminen voi tehdä. Kai nyt jokainen maailman ihminen sen tajuaa. Tai itse en ole ainakaan koskaan törmännyt ihmiseen, joka yrittäisi estää minua lukemasta. No hyvä on, lapseni yrittää, mutta kyllä hänkin vielä oppii.

Toki en ole Englannin kuningatar ja olen ikäni elänyt ja työskennellyt lukumyönteisissä ympäristöissä, mutta silti.

Lisäksi tulin hieman pahoille mielin siitä, että lukuharrastus tuntui enimmäkseen tekevän kuningattaren kauhean onnettomaksi. Hän menetti ilon kaikesta muusta elämässään, vaikka oli aiemmin ollut ihan tyytyväinen puuhiinsa. Olen itsekin joskus havahtunut miettimään, onko ihan normaalia haalia kirjoja ympärilleen ja haaveilla koko ajan lukevansa, jos ei juuri silloin lue. Että miten paljon vapautuisi tilaa kotona ja aikaa elämässä jollekin... no, jollekin. Mitä muut ihmiset tekevät silloin kun eivät lue? Tuijottelevat ikkunoista? Ja miten he saavat unta? Itse luen itseni uneen joka ilta.

Kirjassa oli välillä hienoa kuvailua lukemisesta, kuten se, että lukeminen on lihas, jota voi treenata. En ole sitä noin ajatellutkaan, mutta tottahan se lie. Juuri siksi olen yrittänyt kirjastotyössä estää innokkaita vanhempia lainaamasta lapsilleen Sinuhea, koska se jos mikä tappaa harjaantumattoman lukijan lukuilon. Treenataan ensin vähän kevyemmillä painoilla. Nyt osaan selittää asian vanhemmille paremmilla kielikuvilla. Kiitos siitä, Alan Bennett.

Ja, kirjan eduksi on myönnettävä, että se on hyvin lyhyt, joka olikin suurin syy siihen, että siihen alunperin tartuin. Pieni ja ihan kiva kirja surumielisestä lukemisen ilosta.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Zoo City - Eläinten valtakunta

Lauren Beukes: Zoo City - Eläinten valtakunta
Suom. Tytti Viinikainen
Aula, 2016


Zoo City on blogihistoriani toinen arvostelukappale. Sitä tarjottiin kätevästi e-kirjana, ja hetken mielijohteesta pyysin kirjaa. Hetken oli semmoinen olo, että mitäs nyt, myinkö periaatteeni, mutta sitten olo meni ohi. Joku saattaa siellä miettiä, mitä vikaa on arvostelukappaleissa, joten kerronpa nyt tässä, että eihän niissä yhtään mitään vikaa ole. Pidän kyllä ilmaisista kirjoista. Niissä on itseni kohdalla vain sellainen ongelma, että heti kun joku kirja on pakko lukea, se on sitten pakko lukea, eli useinmiten itkeä ja lukea, ja se väistämättä vaikuttaa lukukokemukseeni, joka sitten taas heijastuu bloggaukseen. Ikävä kierre se on. Luen jo monta kirjaa vuodessa lukupiiriin, enkä oikeastaan halua enempää pakkoluettavaa, sen huomasin taas tätäkin kirjaa tahkotessani.

Tiedän suhteestani arvostelukappaleisiin siksi, että joskus nuoruudessa kirjoitin jonkin verran lehtiarvioita ja sain silloin kirjoja arvosteltavaksi. Jos nyt joku siellä taas miettii, että onpas sitä muodostettu mielipide heppoisin perustein.

Mutta tästä kirjastahan tässä piti kertoa! Anteeksi!

Zoo City kertoo Etelä-Afrikan Johannesburgissa elävästä Zinzi Decemberistä, jonka niskassa roikkuu laiskiainen. Kirjan maailmassa henkirikoksen tehneillä on ristinään eläin. Se voi olla karhu tai varpunen, Zinzillä se on laiskiainen. Laiskiaisen ohella Zinzillä on erikoistaito, hän osaa etsiä kadonneita esineitä. Tämä taito eksyttää hänet monimutkalliseen ja väkivaltaiseen juoniverkkoon.

En voi väittää, että lukukokemus olisi ollut miellyttävä. Zoo City oli minulle ihan liian väkivaltainen ja synkkä. Mutta, jos unohdan, että tykkään miellyttävistä lukukokemuksista, tämä oli oikein hieno kirja muuten. Juoni on nokkela, eläimet synnin palkkana on hyvä idea, mutta ennen kaikkea oli todella kiinnostavaa lukea Etelä-Afrikasta.

Koska, myönnän, välttelen Afrikkaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Olin jo kirjoittamassa, etten tiedä miksi, mutta tiedänpäs. En halua lukea lapsisotilaista, diktatuureista, katkotuista raajoista, korruptiosta, nigerialaiskirjeistä, poltetuista kasvoista, sodista, vääryyksistä. Ja tietenkin tiedän, etten saisi ummistaa silmiäni. Silti ummistan, koska haluan lukea viihtyäkseni. Zoo City onnistui huijaamaan esittämällä scifi-kirjaa, mutta uskoisin, että sen välittämä kuva Johannesburgista ei ole ihan väärä.

Jännä muuten, kun joskus tuntuu, että e-kirjan lukeminen etenee kuin etana, ja sitten lopulta huomaa, että jostain syystä e-kirjan sivumäärä on 279 ja kirjakirjan 409. Ilmankos sivut tuntuivat jokseenkin pitkiltä.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

The Wild Things

Dave Eggers: The Wild Things
Lukija: Dion Graham
Recorded Books 2015


Kuunneltuani tämän äänikirjan olin hetken hieman hämilläni ja päätin lukea jotain arvioita selvittääkseni, olenko näkemyksineni ihan yksin.

Luin Patrick Nessin kirjoituksen The Guardianista ja Amanda Craigin kirjoituksen The Telegraphista.

Näyttää siltä, että he ovat samaa mieltä kanssani.

The Wild Things perustuu Maurice Sendakin nerokkaaseen lasten kuvakirjaan Where the Wild Things Are, eli suomeksi Hassut hurjat hirviöt, joka on meilläkin ollut etenkin Roscoen ja Pallas Kanelikakun yhteinen lempikirja, mutta olen sen itsekin useita kymmeniä kertoja lukenut, jopa niin, että osaan sen aika pitkälti ulkoa.

Jostain syystä Eggers on päättänyt, että on hyvä idea kirjoittaa samasta aiheesta pidempi kirja mitä ilmeisimmin isommille lapsille ja jopa aikuisille. Ja jostain syystä, ennen kuin aloin kuunnella äänikirjaa, kuvittelin minäkin, että kyseessä on hyvä idea.

No jaa. Voitte lukea vaikka Nessin ansiokkaan kirjoituksen, ei minun tarvitse tässä alkaa avata sitä miksi Eggersin idea oli typerä. Muutenkin, kun alkaa miettiä, miksi ihmeessä minä edes kirjoitan tätä blogia kun maailmassa on Patrick Ness, ja monia muita, jotka osaavat ja viitsivät kirjoittaa paljon paremmin kuin minä. Tai siis, tiedän, että on asioita, jotka minä kirjoitan parhaiten, mutta niitä asioita on vähän, eivätkä ne mitä ilmeisimmin kuulu kirja-arvioiden piiriin.

Niin että lukekaa Hassut hurjat hirviöt ja katsokaa vaikka aivan kelpo leffa, jota myös tämä Eggers on ollut kirjoittamassa, ja johon tämä kirja muuten perustuu, mutta älkää haaskatko aikaa tämän kirjan lukemiseen.

Koska kirjan kuuntelu oli jokseenkin nihkeää, äänikirjaharrastus oli hetken kokonaan tauolla, mutta nyt aion kuunnella jotain varmasti vetävää. Ehkäpä vähän aina mainiota Rainbow Rowellia tai jo aiemmin useampaan kertaan mainittua Patrick Nessiä, jonka arvostelukykyyn aloin juuri tänään luottaa hurjasti. Tai jos on jotain muutan superhyvää suositella, olen kuulolla.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Kaukana maailman menosta

(Far from the Madding Crowd)
Thomas Vinterberg 2015

Kuva

Roscoe lähti humputtelemaan ja minä ajattelin, että nyt on oiva ilta pitää sadetta, neuloa ja katsoa vähän romantillista draamaa ihan keskenäni.

1870-luvulla elää neiti Bathsheba Everdene, joka on itsellinen nainen, eikä halua mitään äijiä riesakseen. Hän perii setänsä suuren maatilan ja päättää näyttää kaikille miten hommat hoidetaan. Lopulta Bathsheban kintereillä on kolme kosijaa. On komea ja hyvä herra Oak, joka on menettänyt omaisuutensa kaikkien lampaitten hypättyä rotkoon (!!), on iäkkäämpi herra Boldwood, jonka Bathsheba huvikseen kieputtaa rakkauden pauloihin, on viiksekäs armeijajäbä herra Troy, joka näyttää Bathsheballe miten pussaillaan.

Olin melko hämmästynyt, miten voimakas naishahmo on kirjoitettu 1800-luvulla. Huhhelihuijaa Bathsheba, ajattelin välillä, eihän nyt noin voi käyttäytyä! Ja sitten samalla kuitenkin hurrasin, että verta pakkiin, Bathsheba!

Varasin elokuvan kirjastosta mitä todennäköisimmin siksi, että sen on ohjannut loistava Thomas Vinterberg, mutta en muistanut koko asiaa ennen kuin nyt kun guuglailin leffaa. Ei tämä nyt ihan vertaannu Juhliin, Jahtiin tai Submarinoon, mutta oli tämä ihan kelpo romanttinen pukudraama. Pidän kyllä sellaisistakin, missä neidot istuksivat kamareissaan odottelemassa herrojen visiittejä ja ikävissään taivaltavat nummilla, mutta välillä on ihan virkistävää katsella tarinaa neidosta, joka näyttää herroille miten asiat on. Lisäksi elokuvan maisemat Englannin maaseudulla olivat kerrassaan upeat.

Ihan hyvä ilta siis. Pallas Kanelikakun neuletakin toinen etukappalekin edistyi melkein kymmenen senttiä, kyllä siitä vielä syksyksi jonkinlainen pukine saadaan aikaiseksi!

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Ant-Man

Peyton Reed, 2015

Kuva

Tämä elokuva oli jotenkin epätasalaatuinen, mutta sanoisin, että kokonaisuus jäi kuitenkin vahvasti plussalle.

Scott Lang on juuri vankilasta vapautunut murtomies, tohtori Pym on epätoivoinen tiedemies. Pym muilii Scottin murtautumaan kotiinsa ja varastamaan hänen kehittämänsä asun, joka kutistaa käyttäjänsä muurahaisen kokoiseksi. Sitten sitä on muurahaisen kokoinen tyyppi, jolla on aikuisen miehen voimat. Pymin keksintöä havittelevat tietenkin pahikset, jotka haluaisivat käyttää kutistuspukua sotateollisuudessa.

Sitten siinä kutistutaan ja kasvetaan ja jyristellään kovasti ees taas.

Varsin viihdyttävä supersankarielokuva tämä oli. Välillä tuntui, kuin olisi katsonut Ihmemiehen jaksoa suoraan 80-luvulta (mikä ei välttämättä ole tietenkään huono juttu), mutta tosi monessa kohtaa huumori oli erittäinkin nokkelaa, ja koska Paul Rudd on ihana, olen valmis antamaan kaiken anteeksi.

Ei mulla muuta.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Keskilännen keittiöt

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt
(Kitchens of the Great Midwest)
Suom. Mari Hallivuori
Tammi 2016


Olipas kummallinen kokemus. En osaa oikein kunnolla perustella, mutta tämä kirja oli parasta mitä minulle on tapahtunut pitkään aikaan. Keskilännen keittiöt on lämminhenkinen tarina valkoisesta roskaväestä, ruokasnobbailusta, kuolemasta, nuoruudesta, vanhuudesta, alkoholismista ja perheestä, esimerkiksi. Jostain syystä minusta kyseessä on lähes täydellinen kirja.

Kirja kertoo tavallaan Evasta, joka kirjan alussa syntyy ja hiljalleen kehittyy supertaitavaksi julkkiskokiksi. Oikeastaan Eva on salaperäinen kulissi kaikelle hänen ympärillään, hahmo, joka hengailee taustalla. Vain yhdessä luvussa Eva on päähenkilönä. Jokaisessa luvussa on äänessä eri henkilö, joka jotenkin liittyy Evaan, mutta enemmän kuitenkin ruokaan ja ihmisiin Ameriikan Keskilännessä.

Ehkä pidin kirjasta niin paljon siksi, että minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia. Tartuin siihen pelkästään kannen ja hauskan nimen perusteella, en tiennyt yhtään mistä on kyse. Huomaan, että liian usein nykyään odotan jotain lukemaltani ja sitten petyn. Ei pitäisi odottaa mitään. Pitäisi vain sokkona poimia ja ilkamoida tarinoissa.

Todennäköisesti kyse oli myös siitä, että satuin tarttumaan kirjaan juuri oikealla hetkellä ja minulla oli sopivasti aikaa juhannuksen paluujunassa hypätä tarinan kyytiin. Joskushan kyse on ihan vain ajoituksesta.

Joka tapauksessa, hieno kokemus. Ei ylen syvällinen, mutta erittäin viihdyttävä ja tuli todella tarpeeseen. Vankka suositus kesäkirjaksi.

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Teoria Katherinesta

John Green: Teoria Katherinesta
(An Abundance of Katherines)
Suom. Helene Bützow
WSOY 2016


"Ihanaa kuitenkin, ettei John Green ole tällä erää kirjoittanut enempää kirjoja", kirjoitin tammikuussa, kun luin edellisen Greenin kirjoittaman kirjan. Vähänpä tiesin. Tämän kirjan Green on alun perin kirjoittanut jo 2006 ja se on vasta nyt suomennettu.

Mutta miksi minun on pakko lukea kaikki Greenin kirjoittamat kirjat, kysytte, ja kysymyksenne on erittäin hyvä. En minä tiedä miksi minun on pakko. Nyt kun yritän analysoida, keksin kaksi syytä:

1. Kansi on ihan kiva
2. Olen lukenut kaikki muutkin (mikä on kyllä ihan paska syy tehdä mitään)

Teoria Katherinesta kertoo Colin Singletonista, joka on lapsinero, ja kokee valtavia paineita tulla aikuiseksi neroksi. Colin on juuri eronnut yhdeksännestätoista Katherine-nimisestä tyttöystävästään ja on sydänsuruinen. Hän lähtee parhaan ystävänsä Hassanin kanssa roadtripille, joka töksähtää alkuunsa, kun he jäävät arkkiherttua Franz Ferdinandin hautamuistomerkille jumiin haastattelemaan tamponinarutehtaan nykyisiä ja entisiä työntekijöitä. Samalla Colin kehittelee matemaattista teoriaa, jolla voisi ennustaa kaikkien ihmissuhteiden keston ja sen, kuka jättää kenet.

Noin tiivistettynä tuo kuulostaa oikein hauskalta, mutta luettuna kirja oli niin kuin kaikki Greenin teokset: vähän teennäinen, tekonokkela, tylsähkö ja söpö nuorisolaiskirja. Kyllä olisin näitä varmasti rakastanut varauksetta kun olin alle kaksikymmentä, mutta nyt kun en ole, niin, no, kyllä sen huomaa, ettei näitä ole varsinaisesti minulle kirjoitettu.

Keksin useita syitä, miksi en pitänyt tästä kirjasta:

1. Yhdeksäntoista Katherine-nimistä tyttöystävää on ihan epäuskottava idea.
2. Colin tekee jatkuvasti typeriä anagrammeja.
3. Colin on hiton ärsyttävä.
4. Hänen ystävänsä Hassan on vielä ärsyttävämpi.
5. Kaikki muutkin kirjan henkilöt ovat enemmän tai vähemmän ärsyttäviä, paitsi Katherinet, joista ei ota erkkikään selvää, heidän päällimmäisin piirteensä tuntuu olevan nimi.
6. Colinin teoria Katherineista on ihan tyhmä, jopa näin lyhyen matikan lukeneen humanistin silmiin, tai ehkä juuri siksi, ei ihminen taivu kaavioon.

Mutta tästä kaikesta huolimatta, oli ihan mukava juhannuspäivänä kahlata puoli kirjaa yhdeltä istumalta. Olisin voinut sen päivän huomattavasti huonomminkin käyttää. Silti toivon, että John Greeniltä ei löydy enempää nuoruuden teoksia ja saan olla nyt muutaman vuoden lukematta hänen tuotantoaan, kun selvästi en sitä voi olla lukematta, jos se on olemassa.

Linkkaanpa tähän loppuun vielä muut lukemani Greenit, kun nyt olen selvästi sarjalukija:
Tähtiin kirjoitettu virhe
Kaikki viimeiset sanat
Paper Towns

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Keskinkertaisen mymmelin tyyli

Juhannusaattona kävimme vilkaisemassa Oulun uuden kauppakeskuksen Valkean. Intouduin sovittamaan neuletakkia.

Siina: Onko tämä hyvä?
Roscoe: Se on liian iso.
Siina vaihtaa pienempään kokoon: Onko tämä parempi?
Roscoe: Näytät keskinkertaiselta runoilijalta.

Ostin sen silti. Tässä vaiheessa hänen on hyvä huomata olevansa naimisissa ihmisen kanssa, joka ei vain näytä vaan myös on keskinkertainen runoilija. Olemme hyvin lähellä batiikkivärjättyjä kaapuja.

Hän ei liity tapaukseen, mutta kuva on aina kiva!

Samana iltana kävelin ohi uudessa mekossani.

Roscoe: Näytät ihan semmoiselta hommelilta.
Siina: Miltä?
Roscoe: No siltä yhdeltä hommelilta.
Siina: Miltä hommelilta?
Roscoe: Siltä muumien hommelilta.
Siina: Ai mymmeliltä?
Roscoe: Niin, just siltä.

Tämän vuoksi en ikinä tiedä näytänkö vaatteissani hyvältä vai huonolta, mutta tiedän sentään herättäväni tulkintoja. Roscoen tapoihin ei kuulu kehua ihmisiä lämpimikseen eikä hän myöskään tykkää osoittaa ilmeistä, joten tämän tyyppisillä kehuilla on minun elettävä.