keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Asioita joista olen innostunut

Terveisiä sairasvuoteelta. Jalkapöydän turvotus jatkuu, lääkärin mukaan kyseessä on rasitusvamma, eikä auta muu kuin levätä. Tuntuu vähän tyhmältä, mutta ei kai siinä muukaan auta, jos meinaa joskus saada jotkut muut kengät jalkaansa kuin lenkkarit.

Olen viime aikoina innostunut uusista asioista. Sillä tavalla innostunut, että suunnittelen niiden tekemistä tai aloittamista, ei sillä tavalla, että oikeastaan tekisin juuri mitään uutta. Esimerkiksi näistä asioista olen ollut innostunut lähiaikoina.

Kuvituskuva puhelimen uumenista.

1. Ompelu

Olen ihan hyvä freestyle-ompelija, siis sellainen, joka ottaa ja tekee juurikaan suunnittelematta tai mittaamatta. Näin tulee ihan hyviä hameita, pussukoita ja muistan tehneeni siskolleni hippihousut ja enkelinsiivetkin tällä tekniikalla. Minusta ompelu vaatii lähinnä hyvää avaruudellista hahmottamista, ja sitä minulla on. Nyt olen kuitenkin miettinyt, josko yrittäisin ommella jotain ihan oikeasti ohjeiden mukaan. Neulominenkin kun on muuttunut ihan eri tavalla kivaksi, kun tekee jotain oikeaa projektia, eikä vain kokeile ja epäonnistu.

Lainasin siis Mekkotehdas aikuisille -kirjan ja ihastelin malleja. Nyt esteenä ovat enää seuraavat asiat: ei ole kangasta, en osaa ostaa kangasta, mistä kangasta ostetaan, en osaa piirtää kaavoja, tarvitaanko saumuri jos meinaa omella trikoota ja mikä helvetti on framilon-nauha.

Olen myös harkinnut tekeväni ihastuttavan tilkkutäkin sohvaa koristamaan, mutta tämäkin projekti on tähän saakka tökännyt siihen, ettei ole kangasta.


2. Kalenteri

Luin joku aika sitten erinomaisen inspiroivan kirjan, Austin Kleonin Steal Like an Artist, joka on opas kirjoittajalle tai muulle luovaa työtä tekevälle. Kirjassa kehotettiin pitämään lokikirjaa, mutta ei sellaista, mihin riipustellaan joka päivä pitkällisesti fiiliksiä, vaan semmoista, jossa joka päivälle merkitään ylös vaikka joku kiva sattumus, kenet kivan ihmisen on tavannut, minkä leffan on nähnyt tai mitä hyvää on syönyt ja niin edelleen. Hyviä asioita. Se auttaa pysymään kärryillä, mihin päivät kuluvat, miten projekti on edennyt, ja toisaalta, myöhemmin on kiva katsoa mitä kaikkea hauskaa onkaan tapahtunut, kunhan vain muistaa merkitä ylös lähinnä mukavia asioita.

Minusta tämä oli erinomainen ajatus, koska haluaisin taltioida elämääni, mutta en tee sitä. En pysty pitämään päiväkirjaa sillä tavalla kuin haluaisin, se alkaa stressata, eikä ole lopulta yhtään kivaa. Tähän kalenteriasiaan uskoisin pystyväni, kunhan vain pidän sen tosi yksinkertaisena.

Ongelma toteutuksessa on se, että kalenterit ruukaavat alkaa aina vuoden alussa, joten joudun odottamaan nyt vielä kuukauden, ennen kuin pääsen toteuttamaan kalenteriprojektiani. Olen odottanut jo pari kuukautta, ja tänä aikana olen ehtinyt aika hyvin valikoida kalenterin, jonka haluan. Nyt pitäisi enää tilata se. Olen melko varma, että 1.1.2017 minulla ei edelleenkään ole kalenteria.


3. Hiihtäminen

Sain viime viikolla voimakkaan vision itsestäni hiihtämässä. Pienenä hiihdimme paljon, asuin 4-8-vuotiaana Kemissä meren rannalla ja harva se päivä hiihtelimme jäällä. Hiihto vähän jäi kun muutimme takaisin sisämaahan ja kohtasin suksilla itselleni tuntemattoman ilmiön, mäen. Olin toki lasketellut, mutta hiihtosuksilla mäkien ylöskiipeäminen oli mielestäni ihan käsittämättömän tyhmää.

Nyt kuitenkin asun taas meren rannalla, enkä enää kovin paljon kasva, toivottavasti, joten voisin viimein hommata sukset. Minulla ei ole ollut aikuisiällä suksia ollenkaan, mikä on aika kauheaa. Tiedän, että voi tulla talvia jolloin Helsingissä ei hiihdetä ollenkaan, mutta jos nyt ostaisin sukset, niistä riittäisi iloa moniksi moniksi talviksi, eikä olisi niin vaarallista, vaikka juuri tänä talvena en ehtisi ladulle.

Lisäksi minusta on kauheaa, että lapseni ei ole koskaan ollut suksilla. Tämä kauheus täytyy tänä talvena jollain konstilla korjata, lainataan vaikka serkulta suksia. Tuntuu vähän hölmöltä ostaa viisivuotiaalle suksipakettia Helsingin talveen, mutta kyllä nyt kokeilemaan pitäisi päästä täälläkin.

Ongelma tässä projektissa on ensinnäkin suksipakettien yllättävä monimuotoisuus ja hinta, niiden hommaaminen vaatisi ajallista panostusta. En yhtään tiedä mimmoiset sukset tarvitsisin, enkä halua maksaa niistä kovin paljon. Lisäksi, toiseksikin, täällä ei tosiaan ole yhtään lunta, eikä pakkasta, joita molempia tarvittaisiin ennen kuin meren jäällä voi hiihtää.


4. Runojen kirjoittaminen

Keksin tässä yhtenä päivänä, että voisin kokeilla runojen kirjoittamista. En ole sitä oikeastaan koskaan edes vakavissani yrittänyt, koska olen hyvin proosallinen ja epärunollinen ihminen. Minusta runot ovat vähän kuin arvoituksia, ja itse ajattelen, että jos haluaa toisille ihmisille viestiä, on parempi vääntää se rautakangesta kahteen kertaan. Tästä huolimatta pidän kyllä runoista, luen niitä silloin tällöin, ja haluaisin oppia ymmärtämään niitä paremmin.

Ja sitten ajattelin, että jos kirjoittaisin esimerkiksi yhden runon joka päivä, niin sitten, no, esimerkiksi vuoden kuluttua minulla olisi 365 kamalaa runoa.

Tämä projekti kuulostaa minusta itsestänikin todella ääliöltä, mutta aion silti yrittää. Tämä on ihan minulle itselleni suunnattu juttu, enkä todennäköisesti koskaan näytä runojani kenellekään, tai suorastaan ihan varmasti en näytä. Tavoitteena on oppia jotain ja ehkä lopulta kirjoittaa vahingossa ihan hyväkin runo. Harmillisesti olen niin huono runojen lukija, etten sitä varmastikaan tule tunnistamaan, mutta minkäs teet.

- - - 

Huomasin juuri tätä oikolukiessani, että pursuan kaikenlaisia ideoita vapaa-ajan vietolle juuri silloin, kun minun oikeastaan pitäisi kirjoittaa. Viime viikolla Roscoe kysyi kotiintullessaan, että olenko saanut hyvin kirjoitettua, kuten hänen tapansa on kysyä, johon minä tohkeissani, että en, mutta olen aakkostanut melkein koko kirjahyllyn. Ennen Roscoen vilpitöntä naurukohtausta en hetkeäkään ajatellut, etteikö kirjahyllyn aakkostaminen olisi erittäin tärkeä asia. Nyt ymmärrän, että tässä on kyse prokrastinaatiosta puhtaimmillaan. Kuten tässäkin, etten saa lopetettua tätä bloggausta millään. Nyt kun olen saanut itseni kiinni, päätän kirjoitukseni tähän.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Hylätty ranta

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta
(The Loney)
Suom. Jaakko Kankaanpää
WSOY, 2016

Kannesta on musta ja valkoinen versio,
itse luin mustan.

Joskus aina mietin, että olisi hauskaa kirjoittaa ennen kuin alkaa lukemaan, millainen kuvittelee kirjan olevan, ja sitten verrata siihen, mitä se on.

Esimerkiksi tämä Hylätty ranta ei ollut yhtään sellainen kuin kuvittelin. Olin tarkoituksella jättänyt lukematta kaikki kuvaukset kirjasta, jopa takakannen, sen jälkeen, kun aloin huomata siitä ylistäviä arvioita. Minulla ei ollut oikeastaan mitään käsitystä siitä, mitä kirja käsitteli.

Ajattelin, että siinä olisi hylätty ranta, jotenkin läpitunkematon paikka mantereelta, jonne kukaan ei pääse, paitsi yksi ihminen, joka on jotenkin ilmestynyt sinne. Ja sitten on meri. Ajattelin, että kirja kertoisi tästä yhdestä ihmisestä kauhealla, synkällä rannalla ja hänen vastanäyttelijänsä on meri. Ajattelin, että kaikki tapahtuisi rannalla, ei olisi mitään muuta, vain ihminen ja meri.

Mutta eihän Hylätty ranta ollut sellainen. Se kertoo Tontosta, teinipojasta 70-luvulla, ja hänen perheestään. Perhe on hyvin uskonnollinen, äiti Äikkä varsinkin, ja hän on päättänyt parantaa vanhemman pojan Hannyn mykkyydestä pyhiinvaelluksella. Seurakunnan pappi on kuollut juuri vähän epäselvissä olosuhteissa ja uusi pappi on Äikän mielestä liian vilpertti. Pyhiinvaellus tehdään Äikän vaatimuksesta Mooringsiin, jossa on pyhä lähde, ja lähellä hylätty ranta, jossa vuorovesi myllertää. Reissulla lähes mikään ei kuitenkaan mene niin kuin Äikkä oli ajatellut.

Olihan tämä kieltämättä ihan hyvä kirja, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Tonton ja Hannyn suhde oli hieno, ja kirjan uskonnollisuuden kuvaus oli myös kiinnostavaa. Oli paljon hienoja yksityiskohtia, kellareita, vanhoja kirkkoja, luolia, täytettyjä eläimiä, noituutta, uskontoa. Jotenkin vain jäi vähän semmoinen mjääh-olo. En tiedä, jotenkin tuntui, että kaikki uhkaava lässähti. Tai ehkä minusta on vain tullut kauhean paatunut. Olisin halunnut jotain kauheampaa varmaan, jotain isompaa, jotain uskottavampaa. Minusta kun loppuratkaisu oli joka kantilta vähän pöhkö.

Mutta sitä vielä, että voisikohan joku ystävällisesti kirjoittaa semmoisen oikein synkän kirjan, jossa on ihminen, meri ja hylätty ranta? Ostaisin! Ei tarvitsisi olla edes kovin paksu.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

The Wolfpack

Crystal Moselle, 2015


Kaikki ovat varmaan jo kuulleet riittämiin dokumentista The Wolfpack, mutta kirjoitanpa asiasta nyt kumminkin, koska jossain saattaa olla joku, jonka pääasiallinen tiedonvälityskanava on tämä blogi. Huh huh. Toivottavasti ei sentään ole. Olisi todella surullista, että maailmassa olisi ihminen, jolla on käytössä kaikki maailman tieto, ja hän päättää lukea vain yhtä röpöplöösivustoa. Eihän sellaista voisi tapahtua, eihän?

Vaikka onhan sitä hullumpaakin nähty, kuten tämän elokuvan perhe. En tiedä onko oma tiedonvälitysverkostoni varsinainen kupla, mutta minä ainakin olen kuullut tästä leffasta ihan joka tuutista. Sitten taas äsken Roscoe käveli ohi ja kysyi, mitä mieltä olen juuri parhaillaan käynnissä olevasta tissiviikosta, ja minä olin, että mistä viikosta, johon Pallas Kanelikakku, että se on varmaan sellainen viikko, jonka lopussa valitaan voittaja ja se saa näyttää tissejä, johon minä, että onko se sellainen, johon Roscoe, että ei hän tiedä. Niin, että Roscoen kuplassa on juuri parhaillaan menossa tissiviikko, minun kuplassani The Wolfpack -viikot.

Elokuva kertoo Angulon perheestä, joka elää Manhattanilla New Yorkissa pienessä asunnossa. Perheeseen kuuluu isä, äiti, kuusi poikaa ja kehitysvammainen tyttö. Perhe on muuten ihan kiva, mutta pelokkaat vanhemmat ovat pitäneet lapset vankeina asunnossa koko heidän elämänsä. Joinakin vuosina he eivät ole päässeet ulos ollenkaan. Pojat ovat kasvaneet katsoen elokuvia ja kuunnellen musiikkia. Sitten eräänä päivänä 15-vuotias veli päättää livahtaa ulos ja hiljalleen kaikki pojat alkavat rikkoa vankilansa muureja.

Olin etukäteen odottanut, että elokuva olisi ahdistava, mutta ei se ollut. Se oli oikeastaan aika lämmin ja sympaattinen. Pojat olivat ihania ja minusta kävi hyvin selville, etteivät vanhemmat olleet tarkoittaneet homman menevän noin. He olivat halunneet vain suojella lapsiaan, ja homma vähän lähti käsistä.

Niin tämä loistava dokumentti on siis nähtävillä Areenassa vielä 27 päivää, joten katso sinä se. Minä menen selvittämään, mikä on tissiviikko.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Vaikea keksiä otsikko tämmöiselle tekstille

Viime aikoina on tuntunut vaikealta keksiä mitä tänne kirjoittaisi. Tai siis kun tämän blogin ideahan on vähän niin kuin hölöttää asian vierestä, joten oikeastaanhan voisin kirjoittaa mitä vain ja silti pysyä asiassa, ja kuitenkin juuri se tuntuu vaikealta.

Sitten kirjoitan oikeastaan vain kirjoista nykyään. Ja se tuntuu samalla kaikkein typerimmältä, ei siksi, etteikö olisi arvokasta kirjoittaa kirjoista, on niistä, kaikki kirjapuhe on arvokasta, mutta tuntuu, etten oikeastaan haluaisi kirjoittaa kirjoista. Jätän jo nyt kirjoittamatta aika monista, ihan vain siksi, ettei oikein huvita, tai siksi, etten keksi mitään sanottavaa.

Olen alkanut harrastaa huonoa kuvankäsittelyä.

Nyt alkoi tuntua, että joku saattaa luulla, että tämä on semmoinen bloggaus, joka päättyy siihen, että julistan lopettavani bloggaamisen. En kyllä lopeta.

Sitten voin jatkaa valittamista kun tuo asia on läpikäyty. Kun oikeastaanhan minä haluaisin kirjoittaa sellaista hauskaa blogia, jossa kerrotaan kaikenmoisista elämän sattumuksista ja ihan vain horistaisiin, en niinkään mitään kulttuuriblogia elokuvista ja kirjoista. Ja silti, aina kun kirjoitan sekavan horinan, jotka ovat mielestäni tämän blogin ydinaluetta, alan hävetä ja arastella, enkä julkaise sitä. Ja kirjoitan puisevan kirjajutun, jossa ei ole mitään hauskaa.

En varmaan julkaise tätäkään tekstiä. Tuli vaan mieleen.

Olen nyt sairaslomalla, eli saikulla, eli saigonilla, koska mun toinen jalkapöytä on ollut kuukauden turvonnut. Ei ole reuma, kihti eikä marssimurtuma, ja lääkäri käski pari viikkoa sitten lepäämään. Mutta miten tässä lepäät! En mitenkään lepää! Töissä työnkuvaani kuuluu jatkuva höntsäys paikasta toiseen, muun osan päivästä käytän kipittämällä väliä koti-päiväkoti-kauppa-työpaikka ees taas. Meillä ei ole autoa, pakko se vain on jalkaansa käyttää, ei siinä muu auta. Mutta nyt, kun sain oikein sairaslomaa ollakseni liikuttamatta koipea, nyt minä makaan täällä sängyssä ja heiluttelen peiton alla varpaita. Ei varmaan kannattais tehdä sitäkään.

Usein kirjoitettuani tämmöisen hölinän, minä kysyn Roscoelta, että kannattaakohan tämä julkaista, jolloin hän vastaa, että no ei hän tiedä, mutta mietipä *insert joku hyvä näkökohta tähän*, jolloin alan empiä, enkä julkaisekaan. Tuntuu, ettei saisi kertoa mitään, itsestään, muista, eikä varsinkaan mielipiteistään. Tässä kirjoituksessahan ei ole yhtään mielipidettä, eikä juuri mitään muutakaan, ja nyt kun olen täällä yksin, saatan julkaista tämän ihan vain koska kukaan ei kerro miksi en julkaisisi.

Julkaisenkohan minä tämän?

Ehkä minä julkaisen. Eihän tässä mitään järkeä ole, mutta mitä väliä. Elämä on nykyään ihan liian synkkää muutenkin, kyllä voi blogata ihan päättömästi joskus. Ehkä tämä avaa jonkun padon ja näitä ääliöjuttuja alkaa taas pulputa. Toivottavasti. Minä itse tykkään näistä eniten.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Näkymätön vartija

Dolores Redondo: Näkymätön vartija (Baskimaan murhat 1)
(El guardián invisible)
Suom. Sari Selander
Gummerus 2015


Käsitykseni baskeista perustuu Sidney Sheldonin kirjaan Menneisyyden jäljet, jonka luin joskus esiteininä, ja josta muistan ainoastaan, että siinä oli nunnia ja baskiterroristeja. Tai ehkä ne nunnat eivät olleet oikeastaan nunnia. En minä muista. Mutta sen muistan, että olin pitkään sen jälkeen hyvin innostunut baskiterroristeista, joten kai siinä onnistuttiin sitä osiota kuvaamaan hyvin.

Kuitenkin, sitten kun töissä kirjastossa törmäsin Redondon suosittuihin murhakirjoihin, aktivoitui joku takakolkka aivoissani, ja lopulta ostin ensimmäisen osan e-kirjana.

Täytyy tässä välissä todeta, että dekkarit nyt vain eivät ole mun juttu, joten jos lukija on kovin innostunut dekkareista, kannattaa ehkä huomioida tämä. Tämän kirja-mikälien on kirjoittanut dekkarirajoittunut ihminen.

Ja sitten haluan vielä kysyä, että järkytyittekö tekin nuorina, kun saitte selville, että Sidney Sheldon on mies? Se oli yksi lapsuuteni suurimmista järkytyksistä. Tämä ehkä kertoo jotain lapsuuteni järkyttävyystasosta, mutta se on totta. Melkein yhtä paljon järkytyin siitä, että Enid Blyton oli nainen, koska olin jotenkin ajatellut hänen olleen sukupuoleton. Olisin varmaan järkyttynyt yhtä paljon jos olisin kuullut hänen olleen mies. Miksi kirjailijat eivät voi olla vaikka numeroita? Olisi paljon kätevämpää, kirjaston hyllytyksenkin kannalta. Pitää ehkä tehdä tästä lakiehdotus.

Ai niin, ja sekin oli järkyttävää, ettei Carolyn Keene ole edes ihminen! Tämän kuulin vasta aikuisena! Se on salanimi, jolla kirjoitti tosi moni. Aivan järkyttävää lasten huijaamista!

No mutta, olin tietoinen lähtiessäni lukemaan Näkymätöntä vartijaa, että sen on kirjoittanut nainen, joten oikeastaan mikään ylläoleva ei liity tähän kirjaan kovinkaan paljon. Sori siitä. Tämä kirja kertoo Amaia Salazarista, tosi nohevasta poliisista, joka asuu Pamplonassa ihanan kuvanveistäjämiehensä Jamesin kanssa. Amaian menneisyydessä on tosi inhottavia juttuja, jotka alkavat kummitella kun hänet komennetaan takaisin kotiseuduille Baztanin laaksoon. Siellä riekkuu ikävä sarjamurhaaja.

Tässä kirjassa oli minun kannaltani muutama ongelma.

1. En tykkää, että poliisin työ nojaa tarot-kortteihin ja uskomuksiin, enkä tykkää siitäkään, että poliisit pitävät ihan mahdollisena, että sarjamurhaaja on paikallinen satuolento Basajaun. Kyllä pitää olla melkomoista faktaa, ennen kuin aletaan sitä tutkimuslinjaa oikeasti seurata. Toivottavasti en joudu koskaan rikoksen uhriksi Baskimaassa.
2. En tykkää, että juuri kun jonotan ruuhkabussiin, kirjassa tulee kuuma seksikohtaus, jossa Jamesia kuvataan titaaniksi. Piti laittaa kirja pois, koska en halua, että tuntemattomat bussiin jonottajat lukevat ohikulkiessaan muutaman lauseen, ja kuvittelevat, että luen jotain seksikirjaa. Ei sillä muuten väliä, mutta minusta ainakin olisi ikävää huomata istuvani jonkun seksihullun vieressä bussissa. Että olkaa vain seksihulluja, mutta olkaa sitä mieluiten kotonanne, ja samaa odotan itseltäni.
3. En tykkää, että juuri kun olen äkkiä ennen töihin menoa syömässä sushia, kirjassa kuvataan pitkällisesti ja hartaasti viikon maassa lojunutta tytön ruumista, joka on raiskattu ja jolta on viety käsi. En ole kovin herkkävatsainen, mutta piti laittaa kirja pois ja keskittyä ravintolan sisustukseen.

Aluksi lukeminen tökki aika pahastikin, puoliväliin asti kirja eteni tosi hitaasti ja pelkäsin, ettei se lopu ikinä. Arvasin murhaajan juuri siinä puolivälin tienoilla, jonka jälkeen kirja alkoi kiinnostaa enemmän, kun mietin, että voiko ratkaisu tosiaan olla näin pöhkö. Lisäksi kiinnostivat Amaian menneisyyden kauhut, sitten kun niitä alettiin avata.

Nyt en tiedä jaksanko lukea sarjan muita osia. Minusta tämä oli melko köppöisesti kirjoitettu, aika ennalta-arvattava, mutta kieltämättä jollain tavalla ihan viehättävä kirja. Lukiessani Näkymätöntä vartijaa olin varma, että en tosiaan tuhlaa tähän sarjaan enempää aikaani, mutta silti huomasin tänään töissä näpelöiväni seuraavaa osaa, Luualttaria, hyvinkin tositarkoituksella. Että ehkä, ehkä en. Pitää katsoa tarot-korteista.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Nälkämaan laulu

Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu
Otava 2016


Tokihan Nälkämaan lapsena halusin tämän kirjan lukea, heti kun sen käsiini sain. Tiesin jo etukäteen odottaa, että kirja tulee koskettamaan minua henkilökohtaisesti, koska vaikka en Oikarista tunnekaan, olemme olleet yhtä aikaa samalla yläasteella ja asuneet samassa kaupungissa nuoruutemme, ja lisäksi kirjan päähenkilö on matkalla esiintymään Paltaniemelle Eino Leino -päiville, joilla itsekin olen esiintynyt. Minä en kylläkään soittanut saksofonia, kuten kirjan päähenkilö.

Nälkämaan laulu kertoo saksofonistista, joka matkustaa lapsuutensa kotikaupunkiin esiintyäkseen Paltaniemen kuvakirkossa Eino Leino -päivillä. Junamatkan aikana hän ehtii käydä läpi melkoisen määrän sattumuksia nuoruudestaan, jotka johtivat siihen, mikä hän on nykyisin, eli varsin epätasapainoinen jazzmuusikko. Kirjasta tuli vähän mieleen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä, samantyyppistä turinointia ja pojan kasvukertomusta tässä oli.

Suurimmat kiksit sain siitä, että sain sivu toisensa jälkeen intoilla siitä, miten kirjan tapahtumapaikat liippaavat omaa elämääni. Kirjan päähenkilö on syntynyt minua vuotta aiemmin ja asunut lapsuutensa Turvatalossa, Kajaanijoen vieressä, linnanraunioitten lähellä. Turvatalo liittyy minun elämääni siten, että eräs minulle nuoruudessa tärkeä ihminen päätti päivänsä hyppäämällä talon katolta. Nälkämaan laulun päähenkilö kirjoittaa koulussa aineen, jossa päähenkilö hyppää Turvatalon katolta ja osuu kuvataidekoulun katolle. Ilmeisesti Turvatalon katto on jotenkin looginen paikka pudota, onhan se korkea talo.

Sitäkin hämmästelin, että päähenkilö menee jazz-kurssille Nyíregyházaan, koska minäkin olen käynyt siellä. En kylläkään jazz-kurssilla, vaan koulun Unkarinkerhon kanssa matkalla. Ehkä se on myös hyvin todennäköistä, että kajaanilaisnuoret matkaavat juuri sinne, koska se on Kajaanin ystävyyskaupunki, mutta silti. Muutenkin oli tosi kivaa lukea kirjaa, kun tiesin heti, mikä on Museotie ja Brahenkatu ja kaikki muutkin. Aika usein esimerkiksi Helsinkiä käsittelevät kirjat jäävät etäisiksi, kun taas lapsuusmaisemansa muistaa ihan eri tavalla selkeästi. Tuli oikein ikävä kotikotiin ja kaksi päivää on nyt raikunut päässä, että kainuhun kansa ah arpasi lyö, missä on ryhtisi, kunniatyö! Ai että, Nälkämaan laulu on kyllä paras! Vaikken muuten erityisen isänmaallinen olekaan, niin sydämessäni on aika iso herkkä paikka juuri tälle hengenkohotuslaululle.

No niin, en usko, että tämä oman elämäni vertailu kirjaan kiinnostaa juuri muita kuin minua, joten ehkäpä päätän raporttini tähän. Erityisesti uskon tämän kirjan maistuvan kajaanilaisille, mutta tuskin se pahalta maistuu muistakaan.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Vapaus

Jonathan Franzen: Vapaus
(Freedom)
Suom. Raimo Salminen
Siltala 2011


Huh, viimeinkin se on ohi! Luin Vapautta yli neljä kuukautta. Neljä kuukautta. En nyt tietenkään yhtä mittaa, välillä se taisi olla puolitoista kuukautta koskematta kokonaan, mutta aloitin sen elokuun alussa ja lopetin äsken. Lukeminen oli uskomattoman hidasta, tälläkin viikolla yksi aamupäivä istuin kahvilassa ja ajattelin, että nyt luen ainakin sata sivua saatana, ja kun tuntia myöhemmin lopetin, olin lukenut viisitoista. En tiedä mistä se johtuu. Tai no tiedänpäs, ainakin osittain.

Franzenin kirja on niin uskomattoman hyvä ja lauseet täynnä asiaa, ettei sitä yksinkertaisesti voinut lukaista ja ahmia. Franzen saattaa yhdessä lauseessa kertoa niin paljon, että vähän laiskempi kirjailija tekisi siitä materiaalista kokonaisen romaanin. Esimerkiksi: "Seuraavien päivien naintifestivaali, jonka Joey järjesti makuuhuoneessaan Jessican läsnäoloa avoimesti uhmaten ja josta vasta Dorothy Berglundin äkillinen kuolema ja hautajaiset tekivät lopun, muovasi Pattysta hyvin erilaisen, paljon pinnallisemman naapurin." Niin. Aivan. Melkomoista, sanon ma.

Vapaus kertoo Berglundin perheestä. Patty ja Walter ovat tavanneet yliopistossa, Walter on idealisti ja luonnonsuojelija, Patty kummallinen potentiaaliaan haaskaava perheenäiti, heillä on kaksi lasta ja omakotitalo. He ovat ulkoisesti täydellinen amerikkalainen perhe, mutta pinnan alla kupruilee. Käytännössä kirja kertoo Pattyn ja Walterin suhteesta ja kaikesta muusta sen ympärillä. Lintujen suojelusta, Irakin sodasta, rakkaudesta, politiikasta, perhesuhteiden mahdottomuudesta, aikuistumisesta, vanhenemisesta.

Olen pelännyt Franzenin kirjoihin tarttumista, koska olen käsityksessä, että hän on mahdollisesti tämän hetken arvostetuin nykykirjailija. Olen yhtä aikaa tiennyt, että rakastaisin hänen kirjojaan (ja siksi olen niitä hyllyyn hamstrannutkin), ja pelännyt, että ne ovat minulle liikaa. En kylläkään tiedä mitä oikein pelkäsin, koska en ole koskaan törmännyt kirjaan, joka olisi liian hyvä tai hieno. Arvostetut ja hyvänä pidetyt kirjat lähes poikkeuksetta ovat ihan oikeasti todella hyviä. Niin kuin tämäkin. Mutta koska lukeminen tosiaan kesti neljä kuukautta, voi olla, etten seuraavaan Franzeniin tartu ihan lähiaikoina. Ehkä otan Muutoksia tai Purityn mukaan joskus, jos lähdemme pidemmälle matkalle, jonne ei jaksa roudata viittä kirjaa. Yksi Franzen näyttää vastaavan hyvin viittä vähän heikompaa opusta.

Lempisarjassani Parks and Recreationissa on jakso, jossa ihanan touhukas Leslie Knope haluaa parhaan ystävänsä Annin hakevan uutta työpaikkaa ja on roudannut Annille järkyttävät pinot luettavaa yhdelle illalle. Ann nostaa esiin Franzenin Vapauden ja kysyy hämmentyneenä, että miksi hänen se pitää lukea, johon Leslie hihkuu innoissaan: "Because I’m almost done with it and I wanna talk to you about Patty!"

Uskoisin, että kaikki Vapauden lukeneet ymmärtävät, miltä Lesliestä tuntui.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Crimson Peak

Guillermo del Toro, 2015


Hyvä on, hyvä on, halusin katsoa Crimson Peakin vain ja ainoastaan siksi, että siinä on miespääosassa Tom Hiddleston. Ei se huono syy ole. Jos ei hyväkään. Mutta aika usein minulla ei ole mitään syytä katsoa elokuvia, mitä nyt joku intuitio.

Elokuvat ovatkin siitä käteviä, että vaikka elokuva olisi huono, siitä tärvääntyy aikaa vain noin kaksi tuntia. Kirjojen kanssa on oltava tarkempi, koska huonolla intuitiolla on lukujumissa viikotolkulla, ja se on aika ikävää. Niin kuin minä nyt. Tai en ole oikeastaan edes jumissa, on vain kesken kaksi kirjaa, jotka eivät lopu vaikka miten lukea posottaa.

Tämä elokuva sen sijaan alkoi ja loppui ihan mallikkaasti. Kyseessä on visuaalisesti herkullinen goottikauhuelokuva. Amerikkalainen Edith rakastuu kummalliseen englantilaiseen baronettiin, joka vie hänet kotiinsa, upeasti kurjistuneeseen kartanoon. Verenpunainen savi puskee seinistä ja lattiasta, katosta sataa lehtiä ja lunta. Baronetti Thomasin sisko Lucille tuo Edithille teetä ja hiljalleen Edith ymmärtää, että hän on joutunut verenpunaiselle kukkulalle, josta hänen äitinsä haamu häntä jo lapsena varoitti. Muutkin haamut häntä varoittelevat kovasti.

Perheessämme tämä elokuva jakoi väkeä aika voimakkaasti.

Minä olen ollut jo nuoresta suuri gotiikan ystävä. Vaikka on myönnettävä, että elokuvan tarina oli hyvinkin ennalta-arvattava ja välillä vähän turhan splatteria, pidin tästä kuitenkin kovasti. Minulle riittää toisinaan elokuvassa pelkkä esteettinen ihastuttavuus, ja sitä tässä elokuvassa oli paljon, ei vähiten Tom Hiddlestonin muodossa. Lisäksi minusta oli aivan hienoa, että Edith ei ollut yhtään sellainen kirkujatyyppi, vaan enemmän semmoinen verta pakkiin -tyyppi. Hän meni suoraan haamuja kohti ja kielletyllä hissillä kellariin ja hoiti itse hommat. Feministi minussa ilakoi.

Roscoe sen sijaan ei ole gotiikan ystävä, luulenpa. Hänestä ihan kaiken elokuvassa tapahtuvan arvasi heti alusta, ja se oli hänestä harmillista. Lavastus oli ihan hieno, mutta ei hyvä lavastus hyvää elokuvaa tee, kuulemma.

Että niin. Toiset tykkää toiset ei. Semmoista se on se elämä.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Peter Pan vs. Maija Poppanen

"Onko tämä se sama perhe kuin Maija Poppasessa?" kysyi Pallas Kanelikakku, kun luimme Peter Panin alkua. Ja totta tosiaan, kovin samanlaisia ovat, Banksit ja Darlingit. Siksi tungenkin kirjat tällä tavalla samaan postaukseen väkivalloin ja vääryydellä. Tai no, ehkä se on ihan perusteltua, kun ovat aika saman aikakauden kirjoja kumminkin. Ja sitä paitsi, minä saan tehdä tässä blogissa ihan mitä itse haluan, joten mitäs tässä selittelemään.

P. L. Travers: Maija Poppanen
(Mary Poppins, 1934)
Suom. Marikki Makkonen
WSOY 1995


Olin vähän tyhmä, kun valitsin luettavaksi vanhan suomennoksen Maija Poppasesta. Mietin jo vaihtavani lennossa iloisemman oloiseen uuteen painokseen, mutta sitten ajattelin, että Pallas Kanelikakkua saattaa ärsyttää, jos perheen lasten nimet yhtäkkiä muuttuvat kotimaisiksi. Sittenhän siinä kävi niin, että Kanelikakku ei lopulta jaksanut kuunnella koko Poppasta, vaan luin kirjan puolivälistä yksikseni loppuun.

Kirjan tarinat ovat kieltämättä osittain vähän tylsiä. Maija Poppanen on ihanan omahyväinen, epäreilu ja kiukkuinen hahmo, mutta suurin osa tarinoista olisi kaivannut vähän pippuria.

En muista itse kirjaa lapsuudestani, mutta elokuva on suuri suosikkini. Sitä katsottiin aina naapurissa isolla porukalla Betamax-nauhalta ja opeteltiin ulkoa supercalifragilisticexpialidocious. Elokuvan Maija on lempeä ja ihana, aika erilainen kuin kirjassa. Pidän enemmän kirjan Maijasta, mutta muuten elokuva on minusta parempi kuin kirja, harvinaista kyllä.

Lisäksi, elokuvassa tarvitaan lastenhoitajaa, koska perheen äiti rouva Banks on innokas suffragetti, eikä aktivistina ehdi hoitaa lapsiaan. Tätä puolta ei kirjassa ole ollenkaan. Hieno lisäys!


J. M. Barrie: Peter Pan
(Peter Pan and Wendy, 1938)
Suom. Martta Eskelinen
Otava 1991


Löysin tämän version Peter Panista kirjaston kierrätyskärrystä joskus taannoin. Tajusin vasta luettuamme kirjan loppuun, että kyseessä on ilmeisesti jonkinlainen lyhennelmä tai muu versio, alkuperäinenhän on kai näytelmä. Ihmettelinkin, että onpa jokseenkin sieluton esitys tämä.

Peter Pan on yllättävän raaka ja julma tarina. Lisäksi ihmisenä, naisena ja feministinä otti ihan todella paljon päähän Wendyn kohtelu. Hän on pojille pelkkä kotitalouskone ja lämmin syli. Tosi tylsää. Lisäksi Wendy on Peterille korvattavissa millä tahansa tytöllä, esimerkiksi Wendyn tyttärellä. Minusta tämä viesti on hyvin tyly ja kylmä. Jotenkin minulla on ollut animoiduista versioista sellainen mielikuva, että Wendy osallistuu seikkailuihin siinä missä muutkin. Olin ilmeisesti väärässä.

Tarinassa oli myös paljon väkivaltaa ja läheltä piti -tilanteita, Peter ja Wendy meinaavat päästä hengestään molemmat.

Jänskä se, kun pienenä olen lukenut kirjaa, ja ihmettelin silloin alun suudelmajuttua, jossa Wendy antaa Peterille sormustimen suukkona. Jäin pitkäksi aikaa käsitykseen, että pussailu voi olla myös tavaroiden vaihtamista, vaikka ihmettelinkin, miksi sitä pitäisi kutsua samalla sanalla kuin ihan eri asiaa. Nyt vasta tajusin, että tarinassa on kyse väärinkäsityksestä. Suukon lisäksi omasta lapsuudesta päällimmäiseksi on jäänyt mieleen kamala ja inhottava herra Darling ja Nana-koiran huono kohtelu.

Oli kiinnostavaa, miten tunteettomia ja mänttejä Peter ja esimerkiksi Helinä osasivat olla. Oikeastaan ei tämä alkuperäinen tarina kauheasti eroa aikuisten sarjakuvasta, jonka luin aiheesta joku aika sitten, mutta sen sijaan eroaa tunnelmaltaan aika paljonkin esimerkiksi Disney-elokuvasta. Tai ehkä vain luin kirjan synkempänä kuin se olikaan, kun olin lukenut sarjakuvan. En tiedä.

Jäi sellainen olo, että voisin lukea tästä jonkin alkuperäisen ja oikean mittaisen version vielä. Itsekseni. Lapselle sen sijaan en halua levittää tämmöistä naiskuvaa enää yhtään.

torstai 27. lokakuuta 2016

Footloose

Herbert Ross, 1984


Lainasin vanhan version Footloosesta kirjastosta, koska en ole nähnyt sitä. Miksipäs muutenkaan. Olipas tyhmä aloitus. Vaikka toisinaanhan ihmiset lainaavat vanhoja elokuvia juuri siksi, että ovat ne aikoinaan katsoneet. Niin. Että ehkä tuossa aloituksessa on joku vissi totuus taustalla. Tai siis onkin totuus taustalla, koska ei se ole valhe. Nyt tuntuu, että pitäisi poistaa tämä ensimmäinen kappale, koska tästä puuttuu kaikki, mitä ensimmäisessä kappaleessa pitäisi olla, kuten sisältö ja järki. Mutta enpä viitsi, sittenhän minun pitäisi aloittaa alusta tämä bloggaus, enkä voisi siirtyä suoraan toiseen kappaleeseen, kuten nyt aion tehdä.

Footloose kertoo Renistä, joka muuttaa äitinsä kanssa pikkukaupunkiin, jossa on tanssiminen ja musiikki kielletty. Kiellon syynä on takavuosien auto-onnettomuus, jossa kuoli monta nuorta, ja kaupungin mielipidevaikuttaja pastori on sitä mieltä, että syynä kauheaan tapainturmelukseen on populaarimusiikki ja tanssiminen. Ren tietysti ulkopuolisena näkee asian toisin ja lähtee taistelemaan tyhmää sääntöä vastaan.

Footloose oli aika erilainen kuin odotin. Vakavampi, väkivaltaisempi. Odotin hassua tanssielokuvaa, mutta leffa olikin aika synkkä. Etenkin pastorin tyttären Arielin tarina on aika karu. Hän kapinoi isäänsä vastaan käyttäytymällä hyvin itsetuhoisesti ja huomiohakuisesti, jää melkein rekan ja junan alle sekoillessaan, saa poikaystävältä ja isältä turpaan. Minusta elokuvassa elokuvassa Arielin pahoinpitely jätettiin aika lailla käsittelemättä, ihan niin kuin se olisi normaalia.

Se täytyy kyllä todeta, että minusta elokuvan kaupungin nuorison ongelma ei ollut musiikki ja tanssi, vaan täysin holtiton moottoriajoneuvokäyttäytyminen. Nuoriso rällää traktoreilla, moottoripyörillä ilman kypärää, autoilla kilpaa, täysin järjetöntä hommaa. Mutta ehkäpä Amerikassa tämä on ihan loogista, että kielletään musiikki, kun autoilu on ongelma, samalla tavalla kuin aseet eivät ole millään tavalla osa ihmisten ampumista.

Mutta oli ihan hyvä nuorisoelokuva kyllä. Ei lässytystä ja Kevin Bacon on ihana. Katsoin tämän sairaslomalla kauheassa flunssassa ja sopi tähän tarkoitukseen oikein hyvin. Pitäisi katsoa näitä kasarielokuvia enemmänkin, niitäkin, jotka olen jo nähnyt joskus lapsena. Niin kuin Grease, jota silloin rakastin, tai Ferris Bueller's Day Off, tai Sixteen Candles, tai Pretty in Pink, tai The Breakfast Club, tai The Goonies, jota en itse asiassa ole edes nähnyt. Laitankin sen heti varaukseen.