maanantai 30. toukokuuta 2016

The Diary of a Teenage Girl

Marielle Heller, 2015

Kuva

Elokuva kertoo viisitoistavuotiaasta Minniestä, joka panee äitinsä poikaystävää.

Se on aika ällöä se. Jotenkin en tajunnut lähtiessä, että tämä on tämmöinen äklö elokuva. Tai ehkä se ei kaikille ole ällöttävä aihe, mutta itse en ole oikein koskaan tajunnut vanhempien miesten kanssa muhinointia, enkä myöskään lasten kanssa muhinointia, joka on ihan syystä vakava rikos.

Mutta vaikka elokuvan aihe on ällö, se onnistuu mielestäni kuvaamaan nuoren tytön kasvua aika hyvin. Tuommoistahan se taisi olla, sillä erotuksella, että kaikki eivät muhinoi kolmikymppisten ukkojen kanssa, eivät edes viiksekkään Alexander Skarsgårdin. Lisäksi, pääosan esittäjä Bel Powley on aivan todella ihana.

"On se kyllä vaikeampaa olla tyttö kuin poika", mutisi Roscoe tätä katsoessa, eikä käsittääkseni erityisemmin arvostanut elokuvaa, mutta luulenkin, että tämä oli niitä elokuvia, jotka avautuvat parhaiten vain niille ihmiskunnan jäsenille, jotka ovat itsekin olleet nuoria tyttöjä. Minulle elokuvan sanoma oli, että vaikka sitä mitä tulee pöljyiltyä nuorna, sen ei tarvitse antaa määrittää itseään. Ihminen voi kokeilla ja olla tyhmä, tehdä virheitä, mutta kasvaa silti ihan hyväksi aikuiseksi. Sellaista se nuoruus on, siitä pitää vain yrittää rimpuilla ehjänä läpi.

Sekin hyvä puoli tässä elokuvassa kyllä oli, että jatkossa kun näen viikinkivampyyri Eric Northmanin, ajattelen viiksekästä lastenmuhinoijaa ja puistattelen. Tai no, ei se ole hyvä puoli.

lauantai 28. toukokuuta 2016

Avokämmen

Miranda July: Avokämmen
(The First Bad Man)
Suom. Hilkka Pekkanen
Siltala 2016


Globus hystericus eli globus pharyngis on palan tunne kurkussa. Tuntuu, kuin kurkussa olisi möykky, mutta oikeasti siellä ei ole mitään. Avokämmenen päähenkilö Cheryl Glickman kärsii globuksesta, mutta minäkin olen kärsinyt siitä. Toisin kuin Cherylillä, joka joutuu turvautumaan erikoisiin hoitomuotoihin, minun globukseni hellitti sillä, että tajusin kuvittelevani sen.

Tätä kirjaa odotin eniten tänä keväänä ilmestyvistä. Laitoin sen varaukseen kirjastosta jo hyvissä ajoin ennen ilmestymistä, odotin kärsimättömänä ja kiemurtelin penkissäni kun huomasin, että monet kirjabloggaajat olivat saaneet sen jo ajat sitten. Sietämätöntä! Joskus kun on oikein isot odotukset taideteokselle, on ihan kauheaa, että joku muu saa lukea tai nähdä sen ennen minua. Sitten, kun olen itse saanut teoksen käsiini, rauhoitun, eikä asialla ole enää niin kiire. Asia on hallinnassa, omassa vallassani.

Tajusin vasta eilen, että Julyn kirjasta on kohistu isosti Amerikassa ennen sen ilmestymistä, Lena Dunham oli sitä hehkuttanut ja vaikka mitä. Minä odotin kirjaa, koska olin nähnyt Julyn käsikirjoittaman ja ohjaaman elokuvan Minä, sinä ja kaikki muut, josta tykkäsin kovasti. Ajattelin, että Julyn romaanin on pakko olla ihan mahtava, hänellä on selvästi oikeanlainen käsitys maailmasta.

Enkä pettynyt.

Nelikymppinen Cheryl asuu yksin ja työskentelee naisten itsepuolustusvideoita tekevässä firmassa. Tosin häntä ei juurikaan haluta työpaikalle, vaan kehotetaan pysymään enimmäkseen kotona. Kirjan tarina on hämmentävä mylläkkä koditonta puutarhuria, työtoveria, joka haluaa paneskella alaikäistä, omituisia terapeutteja, Cherylin asunnon valtaavaa sikamaista haisevajalkaista tyttöä, puutarhakotiloita, lapsia, joiden kaikkien nimi on salaisesti Kubelko Bondy.

Kirjan seksijutut olivat välillä minulle vähän liikaa, en kaipaa kirjallisuuteeni kovin paljon seksiä, varsinkaan tämmöistä enimmäkseen aika äklöä. Lisäksi kirjassa oli pikkuvauva hengenhädässä, mikä on aina minulle hankala juttu, mutta siitäkin selvittiin. Näistä huolimatta kirja jäi roimasti plussan puolelle, tykkäsin todella paljon.

July kirjoittaa taiturimaisesti, Cheryl on ihanan naiivi, reipas, omituinen ja sekaisin, mielikuvitusta ei tosiaan säästellä. Maailmassa ei ole koskaan liikaa hullumaista kirjallisuutta keski-ikäisistä naissankareista! Kirjoita lisää, Miranda July, jooko, voitko, äkkiä!

perjantai 27. toukokuuta 2016

While We're Young

Noah Baumbach, 2014

Kuva

Tämä elokuva kertoo keski-ikäisestä lapsettomasta pariskunnasta, Joshista ja Corneliasta, jotka ystävystyvät nuoren pariskunnan, Jamien ja Darbyn, kanssa. Heidän omanikäisensä ystävät elävät perhe-elämää, kun taas Jamie ja Darby ovat jänniä ja meneviä, jakavat kaiken ja ovat ihmeellisen vapaita.

Myönnän myönnän, halusin nähdä tämän elokuvan vain ja ainoastaan siksi, että Jamieta näyttelee ihana Adam Driver. Hän näyttelee aika lailla samanlaista tyyppiä tässä kuin Girlsissä ja vaikkapa elokuvassa This Is Where I Leave You, mutta mitäpä tuosta, se tyyppi on mainio. Olisi kyllä joskus hauskaa nähdä hänet jossain ihan erilaisessa roolissa. No joo, olihan se Kylo Ren, mutta jos vielä joku ihan muunlainen tyyppi, joku herkkä ja ujo vaikka.

Ja sitten itse elokuvasta voisi sanoa vaikka semmoista, että se oli oikein mukava. Ei jääne mieleen kummittelemaan, mutta viihdytti hyvin sen 97 minuuttia, jonka kesti. Hymyilytti ja mietitytti. Alan itse olla lähempänä Joshin ja Cornelian ikää kuin Jamien ja Darbyn, tai oikeastaan olen ehkä heidän välissään, mutta silti, huomaan, että koen olevani jo aika lailla ulkona nuorisomeiningistä ja lähestyä todellista keski-ikää. Se on viime aikoina mietityttänyt, väistämättä kadotettu nuoruus.

Nyt kun katselin herra ohjaaja ja käsikirjoittaja Baumbachin muita töitä, huomaan, että olen pitänyt kovasti kaikista näkemistäni, kuten Frances Hasta ja The Squid and the Whalesta. Hän näyttää tehneen yhteistyötä suosikkini Wes Andersonin kanssa. Pitääpä seurata tarkemmin hänen puuhiaan, nimi herätti kyllä myönteisen assosiaation, mutta aiemmin en ole häntä kovin tarkkaan pannut merkille.

torstai 26. toukokuuta 2016

Putkiremonttivalitusta osa 3

Pari viikkoa sitten olin vielä sitä mieltä, että putkiremonttiin tulisi suhtautua kuin retkeen.

En muistanut, että oikealla retkelläkin olen jatkuvasti paniikissa, varsinkin, jos pitää olla yön yli teltassa. Valvon makuupussissa miettimässä, että pissattaako vai ei, saanko unta vai en, onko makuupussissani jotain ötököitä, alkaako sataa, mikä tuo ääni oli, oliko se männiäinen vai staalo? Siksi en telttaile kuin pakon edessä. Vähän samanlainen kokemus on tämä putkiremontti. Olen ihan paniikissa.

Rappukäytävä

Nythän kaiken pitäisi olla hyvin, ollaan täällä ihastuttavassa evakkokodissa, jonka ikkunasta näkyy oma koti. Istun täällä rauhallisesti ja odotan, että saan palata ihanaan remontoituun kotiin. No ei. Panikeeraan kaikkea. Pienistä asioista tulee isoja ja epävarmoja, unohtelen asioita, en osaa keskittyä kunnolla mihinkään. Lisäksi on koko ajan niin kiire, etten saa mitään tehtyä loppuun.

Heräilen yöllä kauhuissani miettimään, etten ole muistanut tilata keittiön lattiaa ja entä jos vessanpöntön paikka on sittenkin väärä ja mitä jos mitä jos mitä jos. Viime yönä heräsin sydän jyskyttäen nähtyäni unta, että olimme unohtaneet keittiön takana olevan apukeittiön, enkä ollut näin ollen tilannut riittävästi 50-luvun lankavetimiä. Meillähän ei toki ole mitään apukeittiötä, vaan lapsuudenkodissani on.

Tällä hetkellä tuntuu, että yritän rimpuilla jotenkin järjissäni elokuuhun, jolloin tämä hiton retki on toivottavasti ohi ja voin taas keskittyä kaikkeen muuhun. Toivottavasti parin viikon kuluttua tuntuu taas joltain muulta.

tiistai 24. toukokuuta 2016

A Fantastic Fear of Everything

Chris Hopewell, Crispian Mills, 2012

Kuva

Olin yksin kotona ja ajattelin, että katson uuden Mad Maxin Netflixistä. Sitten tulikin semmoinen olo, että ei, ei onnistu, en pysty, en jaksa mitään Mad Maxeja nyt. Haluan jotain ihan muuta! Ja juuri silloin eteeni putkahti suuri idolini Simon Pegg ja automaagisesti painoin leffan pyörimään.

Noh noh, mitenkähän tämän nyt sitten muotoilisi. Tämä elokuva oli ihan täysin järjetön sekamelska ja rakastin joka hetkeä.

Elokuva kertoo kirjailijasta, joka pelkää, että hänet murhataan. Hän pyörii veitsi kädessä ympäri asuntoaan ja etsii murhaajaa, jota ei löydy. Vähän myöhemmin käy ilmi, että kirjailija on lapsena hylätty pesulaan, josta syystä hän pelkää myös pesuloita. Sitten hän epähuomiossa pikaliimaa veitsen käteensä ja lähtee kohtaamaan pesulapelkoaan, koska tarvitsee puhtaat alusvaatteet.

Niin. Ei tätä voi sanoin kuvailla. Olen melko varma, että 98% maailman väestöstä ei pidä tästä elokuvasta, mutta jostain syystä minusta tämä oli ihan mahtava. Niin että jos esimerkiksi eräskin entinen täti-ihminen siellä usuttaa suurmetsuri Kyösti Hitachin katsomaan tätä elokuvaa, koska sitä täällä suositeltiin, niin en ota vastuuta, minä kyllä varoitin.

perjantai 20. toukokuuta 2016

Täällä taas

Timur Vermes: Täällä taas
(Er ist wieder da)
Suom. Tähti Schmidt
Tammi, 2016


Adolf Hitler herää 70 vuotta kuolemansa jälkeen kentältä Berliinissä ja huomaa, että maailma on muuttunut.

Tässäpä mielenkiintoinen lähtökohta, ajattelin. Niin onkin. Mutta toteutus oli jotenkin kovin tylsä. Kirjan minähenkilö, Hitler, paasaa hitleriyksiään sivu toisensa jälkeen, eikä se ainakaan minua kauhean kauan jaksanut kiinnostaa. Olen aina ollut hyvin kiinnostunut natseista ilmiönä, siis sillä tavalla, että miten sellainen voi olla mahdollista. Viime aikoina asia on taas tuntunut liian ajankohtaiselta, enkä oikeastaan kaipaa reaalimaailman uutisointia enempää natsismia elämääni, joten olisi voinut jättää tämänkin lukematta siinä mielessä kyllä, enkä olisi jäänyt paljosta paitsi.

Vermes kirjoittaa oikein hyvän Hitlerin ja kirjassa on paljon yksityiskohtia, hän on selvästi ottanut selvää asioista. Eniten minua ärsytti Hitlerin tyhmyys, että hän koko ajan vain posotti menemään kuin olisi edelleen valtakunnankansleri, mikä tuntui jokseenkin epäuskottavalta. Ehkä tuo on piirre, joka pitäisi vain hyväksyä, koska onhan kyseessä höpsötelmä ja satiiri, mutta en nyt vain ihmisenä pysty sitä nielemään. Toisaalta, eihän olisi hauskaa, jos Hitler ei olisi altavastaaja ja vähän sympaattinen höhlä. Hitler puhua posottaa omaa juttuaan ja räyhää kaikki suohon, ja ihmiset luulevat, että kyseessä on nerokas imitaatio, jonka tarkoitus on kritisoida natseja.

Mitähän tästä nyt sanoisi? Ennemmin tämän luki kuin turpaansa otti, mutta enemmänkin aiheesta olisi saanut irti. Ehkä olisi pitänyt olla saksalainen tajutakseen kunnolla, mikä heidän suhteensa Hitleriin on, mutta olisin kaivannut jotain terävämpää, jotain hullumpaa, jotain jotain jotain, jotain muuta.

Niin, ja se itsestäänselvyys piti vielä sanomani, että kirjan kansi on älyttömän hieno.

torstai 19. toukokuuta 2016

The End of the Tour

James Ponsoldt, 2013


Iso rasti seinään, Siina on katsonut tositapahtumiin pohjautuvan elokuvan, joka ei ärsyttänyt häntä!

Elokuva kertoo Rolling Stonen toimittajasta, kirjailija David Lipskysta, joka lähtee haastattelemaan David Foster Wallacea, Amerikan kuuminta kirjallisuustähteä, joka on kirjaturneella romaaninsa Infinite Jest kanssa.

Kaikki kirjallisuutta seuraavat tietänevät, että Wallace tappoi itsensä 2008. En tiedä onko sillä hänen kirjailijuutensa kannalta merkitystä, en ole lukenut hänen kirjojaan (vielä), mutta elokuvan kannalta sillä tavallaan on. Infinte Jest on käsittääkseni merkittävimpiä amerikkalaisia romaaneita ikinä, ja Wallace oli hyvin masentunut ja persoonallinen tyyppi.

Elokuva alkaa, kun Lipsky saa kuulla Wallacen kuolemasta ja alkaa muisteloida heidän yhteistä aikaansa haastattelun puitteissa. Heidän välillään on kiinnostavaa jännitettä, kun toinen on Amerikan isoin kirjailijastarba, joka ei ole kiinnostunut maineesta, ja toisen kirjat eivät ole saaneet juurikaan huomiota, vaikka kirjailija sitä kovasti kaipaisi.

Elokuvassa Lipsky ja Wallace lähinnä hölöttävät eri paikoissa. Jos ei ole kiinnostunut hölötyksestä, tämä ei ole elokuva sinulle. Jos on, sitten tämä kannattaa katsoa. Itse olin erityisen kiinnostunut Wallacesta, jota Jason Segel esittää mielestäni erittäin hyvin. En tiedä mimmoinen Wallace oikeasti oli, mutta Segelin esittämä versio ainakin on oikein mainio. Sen sijaan Lipskya esittävä Jesse Eisenbergiä en oikein kestä. Tai ehkä hän on erikoistunut ärsyttäviin tyyppeihin, kuten Mark Zuckerberg, ja jos on näin, hän tekee sen oikein hyvin.

Elokuvan jälkeen tuli semmoinen olo, että antakaa mulle se Infinite Jest nyt heti välittömästi!

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Putkiremonttivalitusta osa 2

Tästä näyttää uhkaavasti tulevan tämän blogin historian vähäpostauksisin kuukausi. Syytän putkiremonttia. Se on jotenkin onnistunut lannistamaan minut niin, että olen ihan toimintakyvytön, vaikka koko remontin alkuun on vielä viikko.


"Sinä olet vain sellainen ihminen, jonka pitää koko ajan huolehtia jostain", sanoi Roscoe, kun valitin putkiremonttiahdistuksestani.

Ehkäpä näin. Lisäksi olen ihminen, joka haluaisi aina olla tilanteen herra ja rouva ja pitää kaiken hallinnassaan. Haluaisin suunnitella kaiken täydellisesti, enkä kestä keskeneräisyyttä ja kaaosta kovin hyvin. Siinä mielessä on aika erikoista, että olen päättänyt alkaa harrastaa romaanien kirjoittamista, koska se jos mikä on kaoottista ja keskeneräistä. No, ei siitä sen enempää. Tai, oikeastaan, sanonpa vielä, että sekin harrastus on ihan tauolla kuin ei vain riitä aivokapasiteetti.


Valitin tätä muuttoasiaa eilen baarissa naapurilleni, joka on viime vuosina muuttanut noin kaksikymmentäkahdeksan kertaa. Hän katsoi minua hieman kummastuneena, ja kysyi miksi stressaan kun emmehän me edes oikeasti muuta minnekään. Se on totta. Mehän oikeastaan lähdemme kaksi kuukautta kestävälle retkelle, joka suuntautuu naapuritaloon. Koska meidän putkiremonttievakkokämppämme on tuossa viereisessä talossa. Roscoe ehdotti, että muuttaisimme polkupyörillä.

Ehkäpä tästä retkiajatuksesta innostuneena heräsin aamulla jotenkin rennompana. Kävimme brunssilla ystävien kanssa, sen jälkeen myimme vanhat yhdistelmärattaat, keittiön avohyllyt, purimme kirjahyllyn koko perheen voimin ja siirsimme työhuoneeseen, tyhjensin vessan kaapit, jotka haetaan huomenna uuteen kotiin. Kauhean touhukas ja hauska päivä. Pallas Kanelikakkukin on aivan huumassa tästä kaikesta. Tällä vauhdilla olemme muuttovalmiita jo keskiviikkona, vaikka muutto on vasta sunnuntaina, eikä sitä edes tehdä polkupyörillä vaan ihan pakettiautolla.

Hiljalleen alan uskoa, että tästä saattaakin tulla mahtava putkiremonttikesä. Vähän stressinen, tosi kaoottinen, toivottavasti yhtä kiva kuin tämä päivä. Minä uskon että putkiremonttiin tulis suhtautuu kuin retkeen. Että sitä kestäisi, no, kuukauden tai kaksi, Samuli Putro voi tästä jatkaa, hyvä tulee.

torstai 12. toukokuuta 2016

Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Otava, 2015


Aloitin Kissani Jugoslavian jo joskus taannoin, mutta se jäi kesken alkusivuilla. Ystäväni psyykkasi, että se lähtee vetämään vasta suunnilleen sadan sivun kohdalla. Olin tosi tyytyväinen, kun työpaikan lukupiirini valitsi kirjan toukokuun luettavaksi, ja nyt viimein sain sen loppuun.

Kissani Jugoslavia kertoo äidistä ja pojasta, jotka kertovat tarinaa vuorotellen. Bekim on parikymppinen nuori mies Suomessa, joka hankkii käärmeen ja rakastuu kissaan. Emine on nuori tyttö Jugoslaviassa, joka on menossa naimisiin ihanan miehen kanssa, mutta sitten kaikki romahtaa.

Ystäväni oli oikeassa. Kirja oli oikein hyvä ensimmäisen sata sivuakin, mutta sen jälkeen se yhtäkkiä imaisi mukaansa hurjalla voimalla. Kirjan liepeessä kerrotaan, että kirja on symbolisesti latautunut, ja itse kun olen tämmöinen aika suoraviivainen lukija, olin jokseenkin hukassa kirjan symbolien kanssa. Tykkään kaikesta ihmeellisestä kirjallisuudessani, mutta yleensä luen ihmejutut kuitenkin kirjaimellisesti. Tuntui, että käsissäni oli arvoitus, johon minulla ei ole tarpeeksi ratkaisun avaimia, koska en tiedä tarpeeksi. Se ei kuitenkaan missään tapauksessa haitannut, vaan teki lukukokemuksesta todella herkullisen.

Äimäilin kirjaa monta päivää. Kyselin töissä työkaverilta, että onko se nyt niin, että kissa on Jugoslavia, koska niinhän otsikossa sanotaan, aika selkeä lukuohje mielestäni, ja työkaveri oli, että onko se kissa inhottava ja kamala, ja minä olin, että kyllä on, johon työkaveri, että kyllä se sitten on ilmiselvä Jugoslavia.

Ihmettelin myös käärmettä. Hesarin arviossa puhutaan isänmurhasta, mutta lukupiirissä oltiin sitä mieltä, että käärme liittyy tietenkin seksuaalisuuteen, mikä lukukokemukseni perusteella kuulostaakin loogisemmalta tulkinnalta.

Lukupiirissä Kissani Jugoslaviasta tykättiin täysin palkein. Tämä oli ihan paras lukupiirikirja siksi, että tässä oli paljon keskustelemista. Oli ihana kuulla tulkintoja kirjasta, mutta vielä ihanampaa oli, kun keskustelu lähti lukupiiriläisten omiin kokemuksiin Albaniasta, Sarajevosta, muistoihin siitä kun lähdettiin evakkoon Karjalasta, sotalapsiajoista. Keskustelu oli äärettömän kiinnostavaa. Istuin ja imin sisään muiden ihmisten kokemuksia.

Oikeastaan se, mihin Kissani Jugoslavia ja lukupiirikeskustelu minut havahdutti, on, että täällä lähistölläni asuu kauheasti ihmisiä, jotka ovat jollain tavalla kokeneet sodan. Toki vanhempia ihmisiä, mutta myös ihmisiä, jotka ovat minua nuorempia tai ikäisiäni, kuten kirjan Bekim. En ole aiemmin osannut ajatella asiaa, vaikka on ilmiselvää, että sotaa ihmiset pakenevat. Jotenkin vavisuttavaa, miten tynnyrissä saatan välillä elää. Olin yläasteella, kun kotikaupunkiini tuli pakolaisina paljon Kosovon albaaneja. Muistan lähinnä söpöt pojat, joiden kanssa hengattiin, mutta ehkä iästäni johtuen on mennyt ihan ohi, miksi he oikeastaan olivat tulleet Suomeen. Tämän kirjan luettuani ymmärrän asiaa paremmin, ja mietin, mitähän niillekin pojille nyt kuuluu.

Todella vaikuttava kirja.

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Big Eyes

Tim Burton, 2014

Kuva

Kun ryhtyy katsomaan Tim Burtonin elokuvaa, odottaa jotain ihmeellistä. Värikästä, mielikuvituksellista, vähintäänkin outoa. Siksi Big Eyes oli pettymys. Se on hyvin tavallinen elokuva. Tämä juuri on ongelmana tosipohjaisissa tarinoissa: jopa Tim Burtonin tosipohja saa latistettua.

Big Eyes kertoo yksinhuoltajaäidistä, harrastajamaalari Margaretista, joka tapaa hurmaavan Walter Keanen, joka myöskin maalaa. Margaret maalaa muotokuvia, joilla on valtavat silmät, Walter melko turhanpäiväisiä katunäkymiä Pariisista. Sitten yhtäkkiä kaikki kiinnostuvat Margaretin isosilmäisistä lapsista, ja epähuomiossa Walter tulee väittäneeksi itse maalanneensa ne.

Odotin jotenkin fantastista tarinaa, jotenkin maalauksista inspiroitunutta kuvastoa, mutta Big Eyes on ihan perusleffa. Ihan hyvä, ei siinä mitään, mutta Tim Burtonin ystäville se on väistämättä melkoinen antikliimaksi.

Huomaan myös, etten pidä kovinkaan paljon Walter Keanea esittäneestä Christoph Waltzista. Hän näyttelee aina samaa vastenmielistä hahmoa.

Opin tästä taas sen, että jos elokuva lupaa perustuvansa tositapahtumiin, minun ei kannata kuluttaa siihen arvokasta aikaani, vaikka sen miten olisi ohjannut Tim Burton. Hetken luulin, että opin tästä ehkä myös sen, että Tim Burton ei aio enää ohjata Beetlejuicea toista kertaa, ja minun täytyy hyväksyä se, mutta sitten huomasin IMDB:stä, että Beetlejuice 2 on pre-productionissa. Kuin siistiä Tim! Maailmassa on vielä toivoa! Beetlejuice! Beetlejuice! Beetlejuice!