sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Vuosisadan rakkaustarina + Vuosisadan rakkaussota

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
(Århundradets kärlekssaga)
Suom. Eila Pennanen
Tammi 1978


Ebba Witt-Branttström: Vuosisadan rakkaussota
(Århundradets kärlekskrig)
Suom. Jaana Nikula
Into 2018


Havahduin keskusteluun Ebba Witt-Branttströmin teoksesta Vuosisadan rakkaussota ja sitä innoittaanesta Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinasta. Varsinainen havahtuminen oli se, etten tosiaan ollut lukenut Tikkasen kirjaa, ja päätin oikaista tämän erheen heti.

Niin kuin varmaan kaikki suomalaiset vähänkään kulttuuria seuranneet ihmiset, tiedän kyllä ketä ovat Märta ja Henrik Tikkanen, vaikka Henrik poistuikin keskuudestamme jo varhaislapsuudessani. Vuosisadan rakkaustarina on avainteos, runokirja Tikkasten rakkaustarinasta, joka ei ole kovin kaunis kuva. Aluksi tuli vähän höhlän tirkistelevä olo, mutta Tikkasen kirja on kuitenkin jotenkin niin rehellinen ja aito, ettei sen edessä voi kuin polvistua ihailemaan.

Tikkasten liitto oli molempien lähteiden mukaan aika kauhea, onhan Henrikkin kirjoittanut tästä suhteesta avainkirjallisuutta. Henrikin alkoholismi ja muu sekoilu varjosti kaikkea. Märta kuvaa Henrikin juopottelua todella karusti, samoin Henrikin uskottomuutta ja yleistä sikailua. Kaiken alla on kuitenkin nähtävissä rakkaus, enkä sinänsä kirjan luettuani ihmettele, miksi Märta pysyi Henrikin kanssa tämän kuolemaan asti. Jäi tunne, että kyseessä oli kahden taiteilijan liitto, jossa toinen oli vakavasti sairastunut alkoholismiin. Lisäksi Märta kirjoittaa paljon omasta kirjoittamisestaan, epäreilusta asetelmasta, jossa toinen joutuu kirjoittamaan öisin hoidettuaan ensin perheen ja työt, ja toisen taide saa kävellä kaiken päältä, röhnöttää sikakännissä kaiken yllä, vain siksi, että toinen sattuu olemaan mies.

Erittäin hieno kirja toisin sanoen.

Sitten jokunen viikko Tikkasen jälkeen sain varauksesta Witt-Branttströmin kirjan, josta on ollut suuri kohu etenkin Ruotsissa. Ilmeisesti Witt-Branttström ja hänen ex-miehensä Horace Engdahl ovat Ruotsissa isoja julkkiksia. He ovat molemmat kirjallisuuden tutkijoita, Engdahl on Ruotsin akatemian entinen sihteeri, ja Witt-Branttström kuuluisa feministi. Minä en tiennyt heistä kummastakaan mitään, ennen kuin luin Vuosisadan rakkaussodan. Kirjassa ei toki missään sanota, että kyseessä olisi avainteos, mutta koska kirja viittaa niin suoraan Tikkasen kirjaan, ja myös lehtijuttujen perusteella, rohkenen tulkita teosta niin.

Myös rakkaussota on runoteos. Siinä mies ja nainen keskustelevat, tai no, tappelevat verisesti rakkautensa raunioilla. Pakko sanoa, että en tykännyt. Kirja on varsin monotonista toisen haukkumista alusta loppuun, joskin selväksi tulee, että kyseessä on kaksi sivistynyttä ihmistä. Jäi tunne, että kyseessä on eronneen naisen kosto, jossa halutaan esittää entinen puoliso todella visvaisena tyyppinä. Kirjan perusteella tarinan mies on kauhea vaimonhakkaaja, sovinisti ja nettipornoakin kuluu, naista sen sijaan ei esitetä kovinkaan raadollisessa valossa. Poissa on kaikki Tikkasten tarinan rakosista edelleen pilkottava lämpö ja yritys ymmärtää toista. Tämä on kylmää luettavaa. Ehkä olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos olisin tiennyt Witt-Branttströmistä ja Engdahlista jotain ennalta, jos olisin pitänyt heistä tai arvostanut heitä ennen tätä, mutta tämän kirjan perusteella en kyllä halua olla kummankaan kanssa missään tekemisissä.

Jännäksi lukukokemus muuttui siinä vaiheessa, kun pari päivää suljettuani kirjan Horace Engdahl otti ison roolin Ruotsin akatemiaa koskevassa kohussa, ja sen perusteella ei ole vaikea uskoa, etteikö kirja kuvaisi juuri häntä. Kovin avarakatseinen ja mukava ihminen ei taida olla hän. Loppujen lopuksi olen iloinen, että luin tämänkin kirjan, vaikkei se kovin myönteinen kokemus ollutkaan.

Ja lisäksi, näin ulkopuolelta, voisi ehkä ajatella, että kirjoittavat naiset ovat onnellisempia sellaisten ihmisten rinnalla, jotka ovat ihan eri alalla. Säästyisi paljolta kilpailulta ja sekoilulta. Mutta eihän sitä aina voi valita keneen rakastuu.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Hyppy ajassa

Madeleine L'Engle: Hyppy ajassa
(A Wrinkle in Time, 1962)
Suom. Katri Yli-Viikari
WSOY 2018


Koko lukemisen ajan mietin sitä, miksi tämän kirjan nimi on Hyppy ajassa, eikä Ryppy ajassa, kuten kirjaimellinen käännös olisi. Olisin paljon mieluummin lukenut rypystä kuin hypystä. Ehkä ryppy ei sitten ole niin hienostunut sana kuin hyppy. Tai jotain. No kumminkin.

Hyppy ajassa on lapsille suunnattu palkittu scifi-fantasia-klassikko. Myönnetään, että kiinnostuin kirjasta vasta kun näin Reese Witherspoonin mainostavan kirjaan perustuvaa leffaa Instassa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikös.

Meg Murrylla ei mene kovin hyvin. Koulussa hän joutuu jatkuvasti hankaluuksiin, isä on kadonnut ja ulkona myrskyää. Tämä kirja alkaa ihan oikeasti, että "Oli synkkä ja myrskyinen yö", mistä tulin kovin iloiseksi. Megillä on tutkijaäiti, kaksoisveljet ja erikoinen pikkuveli Charles Wallace, joka pystyy aistimaan mitä Meg ja äiti ajattelevat. Sitten myrskyisenä yönä Meg, äiti ja Charles Wallace istuvat keittiössä juomassa kaakaota, kun ihmeellinen rouva Kummoinen ilmestyy paikalle.

Myöhemmin tutustutaan myös rouva Kummoisen kavereihin rouva Kumpaiseen ja rouva Keniin, sekä Megin koulukaveriin Calviniin, jolla on myös outoja kykyjä. Oudot rouvat kertovat Megille, Charles Wallacelle ja Calvinille tesseraktista, jolla voi hyppiä ajassa. Tai luoda rypyn aikaan, ehkä ennemminkin. Ja sitten lapset lähtevät rouvien kanssa etsimään Megin isää avaruudesta.

Tavallaan tämä oli erittäin mukava lukukokemus. Hyvin nopealukuinen, vauhdikas ja paikoin aika yllättäväkin. Haluan tässä vaiheessa painottaa, että pidin kirjasta kyllä, ennen kuin seuraavaksi luettelen muutamia ärsyttäviä juttuja. Minä jotenkin tykkään luetteloista.

  • Miksi Megillä ja Charles Wallacella piti olla kaksoisveljet, kun heillä ei ollut mitään roolia koko hommassa? Nykypäivänä heidät olisi varmasti editoitu pois. Ehkäpä heillä on isompi rooli muissa sarjan kirjoissa, joita ei ole suomennettu, mutta tässä he olivat kyllä ihan turhia.
  • Miksi tässä koko ajan puhutaan hyppäämisestä ajassa, kun itse asiassa minusta he hyppäsivät paikasta toiseen lähes samassa ajassa?
  • Miksi aina kaikissa kirjoissa pitää lähettää pienet lapset yksin pelastamaan maailma? Ihan älytön konsepti! Tosin tässä ainakin George Wallace ja Calvin ovat poikkeusyksilöitä, mutta Meg on ehkä vähän matemaattisempi kuin normaali lapsi, mutta muuten aika perustyttö.
  • Aina vähän hätkähdän, kun kirjoissa on yllättävää kristillisyyttä. Tässäkin puhuttiin Jumalasta ja Jeesuksesta, joka tuntuu varsinkin scifissä erikoiselta, ja silti sitä juuri sieltä tuntuu yllättävän usein löytyvän. Tai ehkäpä se vain pistää silmään scifissä ja fantasiassa, kun niiden jotenkin olettaisi olevan erillään uskonnollisuudesta. En minä tiedä.
  • Loppuratkaisu oli juuri se, minkä arvelinkin.

Ja luodakseni hampurilaismallin, kerrotaan tässä nyt vielä, että pidin kovasti Megistä ja George Wallacesta, avaruuden tyypit olivat hauskoja, erityisesti Eläin-täti, ja jotenkin Megin ja Calvinin hienostuneesti kuvattu teiniromanssi oli myös aika hemppis. Tarina on kestänyt aikaa oikein hyvin. Aion katsoa leffankin, kun sen joskus saan käsiini, koska siinä on paitsi Reese Witherspoon ja Oprah, myös Zach Kalifianakis.

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Lady Bird

Greta Gerwig 2017


Minulla oli viime viikolla syntymäpäivä ja päätin sen kunniaksi viedä itse itseni elokuviin ennen työvuoroa.

Lady Bird on viimeistä vuotta high schoolissa. Lady Birdin oikea nimi on Christine, mutta hän ei pidä siitä. Hän asuu Sacramentossa temperamenttisen äitinsä, vähän masentuneen isänsä, veljensä Miguelin ja tämän tyttöystävän Shellyn kanssa.

Lady Bird on ihana elokuva tytön ja äidin suhteesta, johon varmaan samaistuu aika moni sellainen ihminen, joka on joskus ollut tyttö ja jolla on joskus ollut äiti. Omakin äitini oli aika suuri luonne, mikä on toki ihmiselle sekä kirous että siunaus, ja vanhemmiten huomaan monin tavoin muistuttavani häntä. Elokuva kuvaa Lady Birdin viimeistä high school -vuotta ja yliopiston alkua. Siihen kuuluu sellaisia juttuja, mitä yleensä 17–18-vuotiaana touhutaan, rakastumista, ystävyyssotkuja, bileitä, tappelua äidin kanssa, ajokortti, oman paikan etsimistä maailmassa.

Minusta Lady Birdin tarina käsitteli aika paljon sitä, pitääkö ihmisen tyytyä siihen mitä on annettu, vai saako haluta jotain ihan muuta. Miten paljon uhrauksia lapsi voi vaatia vanhemmiltaan? Lady Bird haluaa kouluun itärannikolle, vaikka lähiyliopisto olisi paljon halvempi, ja perhe on köyhä. Onko oikein pyytää sellaista? Tavallaan tämä on hyvin ajankohtainen kysymys Suomessakin, missä käsittääkseni humanististen aineiden opiskelu on vähentynyt huimasti. Se liittynee siihen, että koska yhteiskunta on niin epävarma, nuoret eivät enää uskalla opiskella aineita, joista työllistyminen on epävarmaa. Olen hirvittävän onnellinen, että silloin kun minä mietin opiskeluvalintoja, kukaan, edes temperamenttinen äitini, ei kehottanut miettimään sitä, millä aion elää, vaan tekemään juuri niin kuin sydän sanoo, kunhan teen sen kunnolla.

Elokuvassa oli ihana kohta, jossa Lady Bird lilluu koulun suosituimman tytön Jennan uima-altaassa ja puhuu siitä, miten lähtee kohta mahdollisimman kauas. Ja Jenna on, että hän aikoo kyllä pysyä Sacramentossa ja hänen lapsensa menevät samaan kouluun jossa he ovat. Lady Bird näyttää tyrmistyneeltä, ja ehdottaa, että voisithan muuttaa edes San Franciscoon, johon Jenna on, että en tykkää kukkuloista. Koska niin justiinsa. Saa olla myös tyytyväinen juuri siellä missä on. Ei kaikkien tarvitse haluta taiteilijaksi New Yorkiin, eikä siitä mitään tulisikaan, jos kaikki haluaisivat. Luulen, että ihminen on onnellisimmillaan kun on tyytyväinen juuri siellä missä on.

Lady Bird on hauska ja viisas elokuva nuoruudesta, tippa linssissä tulin elokuvista. Ihan todella hieno syntymäpäivälahja itselleni, kiitos vain. Minä se kyllä osaan ostaa itselleni lahjoja!

torstai 5. huhtikuuta 2018

Isäni Toni Erdmann

(Toni Erdmann)
Maren Ade 2016

Kuva

Olin odottanut tämän elokuvan katsomista aivan tohkeissani, mutta nyt sen nähtyäni olen vähän, että häh.

Odotukset:

  • Viisi tähteä Hesarissa. "Tämä komedia on yksi vuoden puhutuimpia elokuvia maa­ilmalla. On helppo nähdä, miksi elokuvaa rakastetaan."
  • Työkaverin vilpittömät kehut.
  • Kuvittelin, että kyseessä on sydämellinen musta komedia eksentrisestä isästä, jonka nimi on Toni Erdmann.


Todellisuus:

  • Isän nimi ei ole Toni Erdmann, vaan Winfried.
  • Kyseessä on musta komedia eksentrisestä isästä, mutta minusta ei niin kovinkaan sydämellinen, vaan enemmänkin synkeä ja monin paikoin ahdistava.


Elokuva kertoo isästä, joka on luonteeltaan suuri hupsuttelija ja tykkää tehdä hauskoja käytännön piloja kaikille. Hänellä on aikuinen tytär, Ines, joka työskentelee konsulttina Bukarestissa. Winfriedin rakas koira kuolee ja hän saa kipinän lähteä yllätysmoikkaamaan Inestä. Inesillä on kuitenkin meneillään tosi stressaavat työkuviot, joita isä sekoittaa, ja lopulta isä lähtee vähän nihkeissä tunnelmissa kotiin.

Vai lähteekö? No ei lähde. Isä ilmestyy takaisin omituisena Toni Erdmannina, jolla on oudot hampaat ja hullu tukka, ja joka tuhoaa kaikki Inesin sosiaaliset tilanteet pakkautumalla niihin milloin mitäkin juttua suoltaen. Isän käytännön pila on niin loputon, että sitä tuijottaa monttu auki.

Ei tämä minusta huono elokuva ollut. Tulen varmaan muistamaan tämän kokemuksen kauemmin kuin monet. Ongelma kohdallani oli päähenkilö Ines, joka on ihan todella vastenmielinen ihminen. Hän työskentelee öljy-yhtiön konsulttina, joka on palkattu firmaan tekemään likainen työ pomon puolesta. Hän esittää firmalle rankat henkilöstöleikkaukset niin, ettei muka ole muuta vaihtoehtoa. Muutenkin hän on niin lukossa itsensä kanssa ja kohtelee ihmisiä todella huonosti, etten oikeastaan haluaisi viettää hänen kanssaan aikaa edes tämän elokuvan vertaa. Silti, Ines on kieltämättä hieno hahmo, varsinkin hyvin päinvastaisen isänsä vastaparina.

Ehkä Inesistä johtuen minusta elokuva oli ahdistava ja synkkä. En ymmärrä, miten ihmiset voivat elää noin. Tai no, varmaan siitä maksetaan paljon rahaa, mutta silti. Olen niin huono motivoitumaan rahasta, etten silti ymmärrä. Sen kuitenkin ymmärrän, että Inesin kautta kritisoitiin juuri sellaista elämää jota hän eli, mutta minä en oikeastaan halua katsoa hänenlaisistaan ihmisistä edes elokuvia.

Winfriediähän nyt sinänsä ei voi kuin rakastaa. Elokuva ottaa loppupuolella niin hullumaisia kierroksia, että annoin melkein Inesinkin anteeksi, rakastanhan absurdia, mutta en kuitenkaan ihan. Nauroin kyllä ja hihkuin kauhistuneena käsi suun edessä, että ei helvetti voi olla tottakaan enää, mutta silti, tästä kaikesta huolimatta jotenkin sisimmässäni olen pettynyt. Lisäksi, kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia on ihan järkyttävän pitkä aika. Tätä leffaa olisi voinut lyhentää helposti ainakin puoli tuntia, jopa tunnin. Mutta toisaalta, ehkä holtiton pituus sopi tähän ihan hulluun elokuvaan.

Hesarin sitaattiin voisin vielä vastata, että kyllä, minunkin on helppo ymmärtää, miksi tämä elokuva on ollut vuoden puhutuin ja miksi tätä rakastetaan, mutta minä en valitettavasti rakkauteen asti pystynyt. Sori siitä.

lauantai 31. maaliskuuta 2018

E-kirjastolliset toimenpiteet

Olen suorittanut e-kirjastollisia manööverejä tässä pääsiäisen kunniaksi. En tiedä miksi tämä ketään kiinnostaisi, mutta itse olette itsestänne vastuussa.

Ensin lopetin Audiblen tilauksen. Olen viime aikoina kuunnellut melko vähän ja äänikirjoja ja creditejä on päässyt kertymään. Nyt ostin kaikille crediteillä äänikirjoja ja lopetin koko homman. Audiblessa on se kiva, että vaikka lopettaa kuukausimaksun, saa silti pitää kaiken ostamansa. Tai itse asiassa, olisihan se vähän outoakin, että jos et anna meille joka kuukausi rahaa, viemme kaiken jo maksamasi, hahahaha! Niin että ehkä siitä ei tarvitsisi olla niin kovin kiitollinen, minähän tosiaan olen maksanut niistä kirjoista. No joo, mutta se on tämä minun vähään tyytyväinen persoonani se.

Vasta lopettaessani Audiblen huomasin, että olisin voinut muuttaa tilaukseni sellaiseksi, että saan creditin vain joka toinen kuukausi. Jos (ja todennäköisesti kun) palaan Audibleen, otan varmaan sellaisen membershipin. Tuntui jotenkin kurjalta jättää kovasti tykkäämäni Audible, joten kirjoitin heille eroamiskaavakkeeseen tunteikkaan selityksen lähtöni syistä ja lupasin tulla pian takaisin. Toivottavasti he eivät nyt suutu. Sen lisäksi että persoonani on vähään tyytyväinen, se myös suhtautuu tunteellisesti tavaroihin ja palveluihin.

Sitten liityin Bookbeatiin. Ajattelin, että voisin välillä kokeilla suomenkielisiä äänikirjoja ja testata, olisiko Bookbeatin e-kirjasysteemi parempi kuin Elisa Kirjan. Selvitin parissa minuutissa, että aika samanlainen on, paitsi että fontin voi vaihtaa, mikä on tavallaan ihan kiva. Toivoisin vain kovasti kaikkiin e-kirja-appiksiin semmoista ominaisuutta, että sivua voisi kääntää puhelimen volume-nappulasta. Luin aikoinaan Donna Tartin Tiklin Googlen Play Booksin kautta, ja siellä se toimii. Tosi kätevää, koska puhelimen ruutu on niin pieni, että sivua saa kääntää päntiönään, ja on paljon kivempaa, jos sen voi hoitaa painamalla sormella, kuin liikuttamalla koko kättä. Miksiköhän tätä ei tunnuta tajuavan muissa e-kirjapalveluissa?

Siirryin testaamaan Bookbeatia koska:
  1. Haluan testata onko suomeksi kuunteleminen helpompaa kuin enkuksi, pysynkö paremmin kärryillä, voinko kuunnella hankalampia äänikirjoja.
  2. Samaa Bookbeat-tiliä voi käyttää useammalla laitteella ja näin Pallas Kanelikakkukin pääsee kuuntelemaan äänikirjoja niin paljon kuin jaksaa.
  3. Ei ne samassa paketissa tulevat e-kirjatkaan haittaa.

Mutta. Näin äkkiseltään tuntuu, että olen jo lukenut suurimman osan minua kiinnostavista kirjoista Bookbeatin valikoimissa. Kirjatarjonta tuntuu jotenkin hyvin suppealta, varsinkin kun olen tottunut siihen, että Audiblesta löytyy KAIKKI. Luulen, että tässä saattaa käydä niin kuin Viaplayn kanssa, että ensin on, että oh sweet baby jesus, täällä on kaikki mahtavimmat uudet elokuvat, mutta sitten kun on katsonut kolme elokuvaa, tajuaa, että siinä kaikki, niiden kolmen alla ammottaa synkkä tyhjyys.

No, mutta onneksi Bookbeatinkin voi lopettaa jos niikseen tulee, ja palata vaikka Audibleen, mutta kokeillaan nyt avoimin mielin!

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Yksi

Sarah Crossan: Yksi
(One)
Suom. Kaisa Kattelus
S&S 2018


Olin lukenut jo ennen kirjan ilmestymistä Yhdestä, mutta ajattelin, että a) ei kiinnosta tekotaiteelliset runoromaanit, ja b) ei kiinnosta siamilaiset kaksoset, liian sosiaalipornoa minulle. Onneksi nappasin kirjan töistä käteen, koska olinpa taas ennakkoluuloinen ja väärässä.

Kirja kertoo Tippistä ja Gracesta, jotka ovat siis siamilaiset kaksoset. Heillä on omat ylävartalot, omat kädet, mutta vain yksi lantio ja kaksi jalkaa. He ovat kuusitoista ja perheellä ei riitä enää raha pitää heitä kotikoulussa. He pelkäävät muiden tuijotusta ja ihmettelyä, mutta saavatkin ystäviä.

En tiedä, jotenkin pelkäsin, että kirjaa lukemalla osallistun juuri siihen, mitä Tippi ja Grace ovat koko ikänsä pakoilleet. Että lukemalla tirkistelen. Mutta hyvin pian kirjaa lukiessa unohtaa, että Tippi ja Grace ovat kiinni toisissaan, he ovat kuitenkin kaksi eri ihmistä. Kaksi teinityttöä, joilla on rakastava perhe, alkoholisti-isä, rahaongelmia, pikkusisko Lohikäärme, ihastuksia, mutta aina sisko vierellä.

Kirja on kirjoitettu proosarunomuotoon, jonka funktio ei ihan auennut minulle. Tai no, kirjaa oli ihan todella nopea ja helppo lukea, kun tekstiä per sivu oli merkittävästi vähemmän kuin tavallisesti. Yli 400 sivua hurahti parissa tunnissa. Tämä voisi mennä melkein selkokirjasta, vaikka helppolukuisuuden vastapainona on aika painava sisältö. Tykkäsin kyllä lukea tätä muotoa, ei siinä mitään, enkä tiedä miksi kirjaa ei voisi kirjoittaa juuri näin, kyllä voi, ja saa, joten mitäpä tässä jauhamaan.

Tämä on siis nuorten kirja, ja toivon, että nuorisolaisten kiinnostus siamilaisiin kaksosiin saa heidät ylittämään ahdistuksen runomuodosta, koska tämä oli ihan tosi hieno ja kaunis tarina siskoudesta, jonka soisi mahdollisimman monen lukevan. Ja kyllä tämä sopii aikuisenkin käteen mainiosti.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
(Eleanor Oliphant is Completely Fine)
Suom. Sari Karhulahti
WSOY 2018


Tämä oli ihana ihana kirja! Paras pitkään aikaan. Lyhyesti tätä voisi kuvailla esimerkiksi niin, että jos Bridget Jones ja Silta-sarjan Saga Norén olisi laitettu samaan purkkiin ja ravistettu, sellainen on Eleanor Oliphant.

Eleanor on aivan hämmentävän hieno hahmo. Alusta asti on selvää, että hän elää hyvin yksin. Hän käy töissä, puhuu kerran viikossa äidin kanssa, jonka kanssa suhde on selvästi vähintäänkin outo, ja viikonloppuisin hän käy Tescossa, ostaa pizzan ja loppuajan juo votkaa. Hänellä on järkevät kengät, järkevä kampaus ja naamassa suuri palovamma. Hän on sosiaalisesti hyvin kömpelö, mutta hänen mielestään enimmäkseen muut eivät oikein osaa käyttäytyä. Tästä kaikesta huolimatta Eleanor on hyvin reipas eikä ollenkaan uhri.

Oi Eleanor. Oi oi oi.

Tämä kirja on hillittömän hauska, pohjattoman surullinen ja vieläpä tosi jännittävä. Pitkästä aikaa oikein huolella kiukutti, kun piti elää muuta elämää, eikä saanut kuluttaa kaikkia hetkiä Eleanorin kanssa sohvan nurkassa. Ihan kiemurtelin tuskasta Eleanorin salaisuuksia selvittäessäni. Siis sellaisesta ihanasta tuskasta, ettei malttaisi odottaa, että saa selville mistä on kyse. Tätä kirjaa oli aivan todella kivaa lukea.

Tästä kirjasta on blogattu ja kirjoitettu viime aikoina ihan älyttömästi, mutta enpä voi muuta kuin liittyä Eleanoria ylistävään kuoroon. Ihana ihana ihana Eleanor.

Käviköhän tästä nyt riittävästi ilmi, että pidin tästä kirjasta tosi paljon? No etten nyt vaikuta ihan vössykältä, sellaisen kritiikin voisin esittää, että kansi on minusta aika ankea, ja lisäksi tuo tekstin pinkki väri vie lukijan odotukset vähän turhaan viihdekirjallisuuteen. Eleanor on toki tosi viihdyttävä, mutta ei minusta genrekirjallisuutta kumminkaan. Enkunkielisessä versiossa teksti on mustalla, joka näyttää minun silmääni paljon kivemmalta. Toisaalta, minusta pinkki on harvoin oikeassa paikassa yhtään missään, joten vika saattaa olla minussakin. Ja suomennettu nimikin siinä mielessä huonompi kuin ulukomaalainen, että Eleanor Oliphant on paljon hauskempi kuin pelkkä Eleanor. Mutta ei muuta! Pikku vikoja! Aivan nimellisiä! Makuasioita suorastaan!

torstai 22. maaliskuuta 2018

Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset

Hannaleena Hauru 2017

Kuva

Olen näköjään joskus kuukausia sitten tehnyt luonnoksen bloggeriin, jossa on vain otsikko. No kiitti minä. Toiveikkaana tulin tänne, että olenkohan kirjoittanut jonkun pitkän ja nerokkaan analyysin tästä ihanasta elokuvasta, ja paskat, ihan tyhjä laatikko oli vastassa. Minä se olen kyllä just tommonen.

No mutta, sanotaan nyt jotain tästä asiasta. Sanotaan nyt vaikka heti, että tykkäsin Lauri Mäntyvaaran tuuheista ripsistä ihan pöljänä. Jo pelkkä elokuvan nimikin! Ai että!

Elokuva kertoo ystävyksistä, Sadusta ja Heidistä, jotka taistelevat tosi rakkauden puolesta esimerkiksi sabotoimalla toisten ihmisten häitä ja pakenemalla sitten veden yli moottoripyörällä. Mutta sitten, voi sitten, Heidi rakastuu jääkiekkoilija Lauri Mäntyvaaraan, jolla on aivan ihanan tuuheet ripset. Satu päättää, että hyvä on sitten, autetaan Heidiä saamaan Lauri.

Elokuvassa on vähän niin kuin kolme puolta. On Satu ja Heidi, joilla on ihan oma anarkistinen maailmansa, jossa talot räjähtelevät ja mitä vain voi tapahtua. Sitten on jääkiekkojoukkue, joka monin tavoin edustaa tosi rajoittunutta mieskuvaa. Ja sitten on Scandinavian Geisha School, josta koulutetaan jääkiekkoilijoille ihastuttavia nukkevaimoja.

Satu on aivan mahtava tyyppi. Jotenkin niin päämäärätietoinen ja pelkäämätön. Vaikka kaikki nauravat, Satu seisoo leuka pystyssä liekinheitin kädessä. Heidin onnen vuoksi hän on valmis kestämään mitä tahansa. Toinen kiinnostava hahmo on Satuun ihastunut Heidin veli, jääkiekkojoukkueen herkkä Henri. Ja tavallaan kiinnostava on myös Lauri Mäntyvaara, joka yrittää tuuheine ripsineen selvitä muitten ihmisten hänelle luomista odotuksista. Onko sitä paitsi pakko mennä NHL:n jos ei yhtään huvita?

Leffassa oli ihan mahtavia yksityiskohtia, kuten jääkiekkoilijoiden ja geishakoululaisten sponsoroitu rahkaristeily. Siis rahkaristeily. Ei jumalauta.

Monin tavoin leffasta puskee läpi, että se on tehty pienellä rahalla, mutta on niin niin ihanaa, että Suomessa tehdään edes välillä myös tämmöistä iloista, valoista, outoa ja hullua elokuvaa, jossa voi tapahtua ihan mitä tahansa. On ihanaa, että otetaan riskejä! On ihanaa, että tytöt touhuavat! On ihanaa, että meillä on tämmöinen elokuva! Ihanaa ihanaa ihanaa!

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

The Gentleman's Guide to Vice and Virtue

Mackenzi Lee: The Gentleman's Guide to Vice and Virtue
HarperCollins 2017


Joulun alla pyörin tuolissani, että mitä ihmeen ihmettä minä ostan itse itselleni joululahjaksi! Kukaanhan ei osta niin hyviä kirjajoululahjoja kuin minä minulle, enkä voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Kyllä joululahjakirja pitää saada! Halusin kovasti Miki Liukkosen O:n, mutta olin jo päättänyt ostaa sen Roscoelle, joten se siitä. Sitten ihan puhtaalla fiiliksellä päätin, että jumaliste, nyt, minä ostan tämän kirjan ilman minkäänlaisia järkiperusteluita!

Tai no olihan siinä tietenkin sellaisia järkiperusteluita, että olin nähnyt paljon hyviä arvioita kirjasta ja päättänyt lukea sen jo ajat sitten, mutta kuulostaa paljon kivemmalta olla ihan huoleton hulivili ja ostella ihan intuitiolla, niin väitetään nyt niin sitten.

Aloin lukea kirjaa joululomalla ihan tohkeissani. Se kertoo Henry "Monty" Montaguesta, nuoresta yläluokan miehestä 1700-luvulla, joka on lähdössä Grand Tourille Manner-Eurooppaan rakkaan ystävänsä Percyn kanssa. Monty on aikamoinen riesa perheelleen, hän elää juopotellen ja naiskennellen kaikkea mikä pysyy hetken paikallaan, erityisesti hänen isäänsä kismittää Montyn viehtymys miehiin, mikä 1700-luvulla oli vielä melkoinen synti ja rikos. Monty itse ei välitä oikein mistään muusta kuin itsestään, bailaamisesta ja vähän rakkaasta Percystä. Percy on tummaihoinen hienon perheen poika, joka ei kuitenkaan ihonvärinsä vuoksi voi koskaan olla tasavertainen 1700-luvun Englannissa. Montyn ja Percyn kiertueelle mukaan äkkäytyy bear leader, holhoaja, jonka tarkoitus on huolehtia, ettei Monty sekoile, ja että Montyn pikkusisko Felicity saatetaan kouluun.

Montyn itsekeskeiset touhut tuhoavat kuitenkin kiertueen jo lähtökuoppiinsa. Pariisissa hän koheltaa Ranskan kuninkaan juhlissa ja varastaa viattomalta näyttävän esineen, joka kuitenkin on arvokkaampi kuin kukaan osasi arvata. Tämän myötä menee bear leader hukkaan ja Monty, Percy ja Felicity rynnivät yhtäkkiä rahattomina halki Euroopan.

Kirjan lukemiseen meni yllättävän pitkä aika, ottaen huomioon, että se on varsin helppolukuista ja hauskaa tekstiä. TGGTVAV on periaatteessa varsin herttainen YA-romanssi, mutta myös vauhdikas seikkailutarina. Itseäni ehkä vähän nyppi se, että olisin mieluummin lukenut vähemmän seikkailullisen gueer romanssin onnistuneesta Euroopan kiertueesta, mutta menihän se näinkin. Juoni sinänsä on ihan ok, minulle vain olisi riittänyt vähempikin seikkailu. Olen sillä tavalla austenilainen, että minusta on ihan riittävää, jos henkilöt lähinnä seisoskelevat salongeissa, eikä tarinassa ole välttämätöntä olla SEKÄ maantierosvoja ETTÄ merirosvoja. Mutta ymmärrän kyllä, että nykyajan nuorison oletetaan kaipaavan toimintaa.

Pitää kuitenkin sanoa, että Monty oli oikein virkistävä päähenkilö. Harvoin tapaa noin hedonistista, omahyväistä ja mänttipäistä hahmoa, joka on kuitenkin jollain tavalla herttaisa. Joten jos ja kun tämä sarja jatkuu, aion kyllä lukea, varsinkin kun seuraavassa osassa kertojana on ilmeisesti Montyn nörttisisko Felicity. Toivottavasti tulee myös kolmas osa, jossa ääneen pääsee iiiihhana Percy!

Ja lisäksi vielä, kansi on minusta törkyhieno!

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Taiteilija Klingsor

Torgny Lindgren: Taiteilija Klingsor
(Klingsor)
Suom. Liisa Ryömä
Tammi 2017


Jasså jahha, olenkin näköjään kirjoittanut jo kuukausia sitten tämmöisen ihan valmiihkon bloggauksen, mutta jättänyt sen julkaisematta. Varmaan siihen oli ihan hyvä syy, etten painanut liipasinta, mutta nyt olen sen kokonaan unohtanut, joten julkaistaan nyt, kun ei oikein muuten kirjoitututa. Onko semmoista sanaa kuin kirjoitututa? No nytpä on.

Pidin taannoin kovasti Lindrenin Kimalaisen medestä, joka oli lukupiirikirjana, niin kuin tämäkin. Ja kiva että oli, koska luulen, että ilman lukupiiriä en olisi lukenut kirjaa loppuun, mikä olisi ollut harmi, koska nimenomaan lopussa tässä kirjassa tapahtui asioita.

Taiteilija Klingsor syntyy västerbottenilaiseen Klingsorin sukuun, joka on jo usean sukupolven ajan asunut Ukkoklingsorin rakentamassa tervanhajuisessa talossa. Klingsorit ovat yhtä aikaa omituisen läheisiä ja etäisiä toisilleen. Taiteilija Klingsorista tulee taiteilija, kun hän metsässä vadelmien kukkimista tarkkaillessaan huomaa vinon kannon päällä juomalasin, jonka itse asiassa Ukkoklingsor on siihen aikoinaan unohtanut. Lasi on vuosien saatossa oikaissut itsensä niin, että alustan vinoudesta huolimatta lasi osoittaa suoraan ylös. Tästä Klingsor saa koko hänen elämäntyötään valaisevan ilmestyksen esineiden elävyydestä.

Kirjan tarinaa kertoo joku taho, "me", joka kirjoittaa kirjaa Klingsorista. He ovat kiinnostuneet pelkästään Klingsorista, eivät mistään muusta, mutta välillä tulevat kertoneeksi vähän Klingsoria ympäröivistäkin asioista. Kertojat ihailevat Klingsoria ja haluavat esittää hänet suurena taiteilijana, mutta kirjasta ilmenevien asioiden perusteella suuruuden määrää voi lukija itse pohtia.

Henkilökohtaisesti koen vähän tylsänä lukea taideteoksista, joita en voi nähdä. Tämä ongelma minulla oli taidehistorian opinnoissakin. Nykyäänhän minkä tahansa teoksen voi googlata ja ymmärtää, mitä kirjoittaja tarkoittaa puhuessaan väreistä tai viivoista tai mistä tahansa, mutta silloin kun minä opiskelin, jotakuinkin kaksisataakuusikymmentä vuotta sitten siis, minulla ei ollut internettiä kotona, joten jouduin sieluni silmin kuvittelemaan ne teokset, joista ei ollut kuvaa. Sitten kun lopulta näin teoksen josta olin lukenut, se hyvin harvoin oli läheskään niin hieno kuin minun mielikuvitukseni versio. Nyt palasin vähän noihin turhautuneisiin fiiliksiin. Tosin, Klingsorin teoksiahan minulla ei ole ilo nähdä koskaan.

Onneksi kirjassa kerrottiin melko paljon Klingsorin elämästäkin. Lindgrenin ihmiskuva on aika synkeä ja lakoninen. Niin kuin Kimalaisen meden veljekset, on myös Klingsor aika tyly jäbä. Hänellä on ilmeisesti tunteita, mutta kaikki mielenkiinto kohdistuu lopulta taiteeseen. Mutta ei se haittaa.

En tiedä ilmeneekö se tästä tekstistä nyt yhtään, mutta minä itse asiassa pidin tästä kirjasta kovastikin. Se oli vähän omituinen, ajatuksia herättävä ja ihastuttavan kompakti. Marmatuksestani huolimatta suosittelen tätä kyllä kaikille ja aion itsekin jatkaa Lindgrenin tuotannon parissa varmasti vielä moneen otteeseen. Lindgrenhän kuoli suunnilleen vuosi sitten aivan kunnioitettavassa iässä, mutta on helpottavaa, että hän jätti meille lukijoille mukavan tuotannon. Erityisesti ihailen sitä, että hän pysyi loppuun asti kirjailijana näin priimana. Se luo toivoa, koska alanhan itsekin olla jo aika iäkäs ja urani ehtoopuolella, opinnotkin tapahtuivat internetittä ja kaikki.