lauantai 2. joulukuuta 2017

Bad Boy Bubby

Rolf De Heer 1993


Kärsin syvää vähemmyyttä nuoruudessa, kun usein keskustelussa tuli esiin Bad Boy Bubby. Jostain syystä tuntui, että kaikki muut olivat nähneet tämän kulttiklassikon ja nauroivat raikuvasti kun Bubbyyn viitattiin, minä vain en onnistunut siihen koskaan törmäämään. Kuulin Bubbyn tarinan referoituna monta kertaa. Se oli vähän niin kuin Katsastus, Joulubileet tai Bad Taste, joita ei oikeastaan tarvinnut edes katsoa, kun niihin viitattiin niin paljon.

Ennen kuin nyt. Varasin sen kirjastosta ja päätin, että nyt minäkin osallistun tähän sukupolvikokemukseen, mitä nyt kaksikymmentä vuotta myöhässä, mutta enää en hymyile epävarmasti kun muut nauravat kaasunaamarille!

Bubby on elänyt koko kolmekymmentäviisivuotisen ikänsä äidin kanssa kellarissa. Äiti lähtee joka päivä töihin kaasunaamari päässä ja kertoo Bubbylle, että ulkona ilma on myrkyllistä. Äiti hakkaa Bubbya ja käyttää seksuaalisesti hyväkseen. Sitten eräänä päivänä Bubbyn isä ilmestyy takaisin ja kaikki muuttuu. Bubby pääsee ulkomaailmaan täysin valmistautumatta.

No joo. Siis niinku että. Jo alun kellarivaiheen aikana mietin, että ei tämä nyt oikein ole mun juttu. Ehkä olen liian vanha, ehkä tämä elokuva on liian vanha, ehkä ajat ovat muuttuneet. Bubbylle on vähän vaikea nauraa, kun nykyisin on tiedossa, että näitä kellareissa säilytettyjä ihmisiä ihan oikeasti on, eikä se ole yhtään hassua. Muutenkin oli vähän vaikea keksiä, mikä tässä elokuvassa oli niin hauskaa. Tosin, aika monet näistä sukupolviklassikoista, joille viisitoistavuotiaat nauravat, eivät oikein iske minun huumorisuoneeni. Ei se äidin kanssa sekstailu nyt vain ei ole niin hauska juttu enää näin varhaiskeski-iässä, eikä alkuelokuvan kissan kiusaamista halunnut katsoa yhtään. En olisi halunnut katsoa edes teininä, luulen.

Oli kuitenkin ihan hyvä, että katsoin elokuvan loppuun, koska tavallaan Bubbyn ja Angelin rakkaustarina on ihan hieno. Bubby sinkoilee ulkomaailmassa ymmärtämättä sääntöjä tai oikeastaan yhtään mitään. Lopulta hän tapaa punkbändin, joka hyväksyy hänet, ja Bubby alkaa löytää ymmärtäjiä ja itseilmaisua musiikin kautta. Hän tapaa myös kehitysvammaisten ohjaajan Angelin ja he rakastuvat. Elokuvassa oli aika alleviivaavaa uskontokritiikkiä ja pahikset tapettiin brutaalisti. Esteettisesti leffa oli kauhea, likainen, ällöttävä ja ruma. Oli kuolleita kissoja, torakoita, likaa ja eritettä. Mutta mikäs siinä, lopulta kuitenkin paha saa palkkansa ja punk hyväksyy kaikki sellaisina kuin he ovat. Tavallaan elokuvan tarina siitä, että jokainen on kaunis ja riittävä, eikä ketään saa kiusata, on ihan mukava, joskin se meinaa jäädä kaiken äklöilyn alle.

Että ei ole varsinaisesti tarvetta nähdä tätä elokuvaa toiste, mutta tulipahan katsottua. Tosin, nyt kun olen elokuvan nähnyt, ja jossain keskustelussa naureskellaan Bubbylle, nousen varmaan kauhean tunnekuohun vallassa papattamaan kissan kohtelusta, ja kaikki toivovat, että olisin älynnyt jättää Bubbyn muille.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Everstinna

Rosa Liksom: Everstinna
Like 2017


Olen ihaillut Rosa Liksomia niin kauan kuin muistan. Olinkin vallan impresseerattu, kun huomasin, että hän käy asiakkaana siinä kirjastossa, jossa minä puolestani käyn töissä. Vuosikausia hän on ilahduttanut minua ilmestymällä silloin tällöin näköpiiriin ihan muina ihmisinä. Jännää on se, että minä toki kirjafanaatikkona ja Liksom-fanina tunnistin hänet oitis paitsi ulkonäöltä, myös oikealta nimeltä, mutta monet kollegani ovat hämmästyneet, kun heille kertoo, että huomasitteko kun tuossa oli Rosa Liksom. On varmasti kätevää, että voi olla tuolla tavalla yhtenä hetkenä Suomen merkittävimpiä kirjailijoita, mutta sitten kun haluaa olla ihan vain tavallinen ihminen, voi olla sitäkin. Ihailen!

Ja ihailen tätä kirjaakin, taas. Everstinna kertoo naisesta, joka jo pienenä tyttönä joutuu Everstin pauloihin. Everstin kauhea rakkaus vie Everstinnan natsien eturintamaan, hän näkee kauhuja ja hienouksia, ihmeitä ja kuolemaa. Lukija näkee Everstin hirveyden, mutta samalla rakkaus ja hulluus on kuvattu niin hienosti, että ymmärtää kyllä Everstinnan valinnat, vaikkei niitä hyväksykään.

Liksom kirjoittaa niin ihanasti, että lähtee taju. Everstinnan puheenparren kuulee korvissaan lukiessa, se on rehevää, rentoa ja taipuisaa. Joskus kun tapaa ihmisiä, jotka sanovat, etteivät halua lukea kotimaista kirjallisuutta, tai itse asiassa heitä tapaa aika useinkin, tulee tavallaan surku, etteivät he saa kokea tätä kielen herkkua. Lukeahan voi ihminen monista syistä, itsekin luen erilaisia kirjoja tarpeisiin, mutta suurimman nautinnon saan kun luen loistavaa suomea. Silloin tarinakin on sivuseikka. Ja ainakaan minä en voi saada samanlaista kielen iloa käännetystä kirjallisuudesta kuin saan parhaista, kuten vaikka Liksomista, Saisiosta, Hotakaisesta tai Rimmisestä.

Ja toki tässä kirjassa on upean kielen lisäksi myös hieno tarina. Opin juuri äsken kirjan kannet suljettuani, että tarinan pohjalla on ilmeisesti Annikki Kariniemen elämä, ja nyt tuntuu jokseenkin pahalta, että joku on ehkä oikeasti kokenut tuon kaiken. Everstinnan kerronta välillä naurattaa, mutta pohjimmiltaan tämä on synkeä ja väkivaltainen tarina.

Hieno kirja! Ai että!

torstai 30. marraskuuta 2017

The Nice Guys

Shane Black 2016


Hirveän vähän nykyään tulee katsottua tämmöisiä elokuvia. Ikäiseni ihmiset ovat usein kasvaneet tämän elokuvatyypin kanssa, on Tappava ase, on Beverly Hills kyttä, on Die Hard. Semmoisia, missä on miehiä, jotka nakkaavat hyvää juttua, pyssyttelevät ja ratkaisevat rikosta. Muistan lapsuudessa pitäneeni näistä leffoista paljonkin, mutta nyt huomaan alkaneeni sillä lailla elitistiksi, että katson niitä vähän nokanvartta pitkin ja tuhahtelen. Eipä kiinnosta, ajattelen, minä kaipaan hienostuneempaa draamankaarta minä.

Mutta sitten kun tulee kuitenkin epähuomiossa varanneeksi tämmöisen elokuvan, varmaankin koska kannessa on Ryan Gosling ja Boogie Nights -fontti, sitä viihtyykin yllättävän hyvin.

Elokuva kertoo 1970-luvun Hollywoodin pornoteollisuudesta. Ryan Gosling esittää yksityisetsivää, joka on esiteinitytön yksinhuoltaja ja melkoinen surkea koheltaja. Hän ottaa keikkoja lähinnä mummoilta, jotka haluavat löytää jo kuolleen miehensä, ja hänestä työ on tehty kun on saatu rahat. Russell Crowe on erilainen yksityisetsivä, väkivaltainen, synkeä ja tehokas. He ajautuvat yhteen yrittäessään löytää nuorta Ameliaa, joka tuntuu olevan sekaantunut isoon kuvioon, jossa kaikki kuolevat.

Parasta elokuvassa oli Ryan Gosling. Yllätys! Anteeksi, mutta Ryan Gosling on ihan tajuton. Hän on paitsi paras draamanäyttelijä tällä hetkellä, myös on superkoomikko. Hänen epäonninen yksinhuoltajaisän hahmonsa on aivan älyttömän hauska, kaikki menee pieleen ja hän putoilee milloin minkäkin kaiteen yli. Minä en vain voi kylliksi korostaa, kuinka mainio näyttelijä Ryan Gosling on, vaikka asian perusteluun olenkin tässäkin blogissa käyttänyt ihan tuhansia rivejä tilaa. Jotenkin vain tuntuu, ettei kukaan usko, vaikka kuinka jankutan!

Leffassa oli myös ihania absurdeja tarantinomaisia juttelukohtauksia ja muutenkin tosi rento meno. Itse juoni oli aika monimutkainen ja toisaalta vähän sivuosassa. Koko elokuva keskittyy Crowen ja Goslingin hahmojen ympärille, jota tosi hyvin tasapainottaa Goslingin hahmon topakka tytär. On kivaa, kun nuori tyttö saa olla toimija.

Tämä oli vähän semmoinen Boogie Nightsin ja Tappavan aseen sekoitus. Kerrassaan mainio pläjäys, nauroin monta kertaa ihan kunnolla. Lisäksi sain hyvän opetuksen, että joskus kannattaa tulla pois mukavuusalueeltaan, avata mielensä, ja voi saada kahden tunnin hyvät naurut. Koska nauraminen, se nyt vain on parasta mitä ihminen voi naamallaan tehdä.

torstai 23. marraskuuta 2017

Sarjoja, joita olen katsonut televiissiosta, osa 3

Rectify


En tiedä miten tunnettu tosiasia on, että Rectify on loistava. En ainakaan muista, että kukaan perheeni ulkopuolinen olisi asiasta minulle koskaan mitään maininnut. Siksi oletankin, että tämä sarja ei ehkä vielä kuplassani nauti ansaitsemaansa suosiota.

Rectify kertoo Daniel Holdenista, joka on viettänyt viimeiset kaksikymmentä vuotta vankilassa odottamassa kuolemantuomiota murhasta, joka tapahtui hänen ollessaan kahdeksantoista. Nyt hänet on dna-todisteiden myötä vapautettu vankilasta, muttei epäilyistä. Sarjassa on kiinnostava rikosjuoni, mutta se ei ole ollenkaan päällimmäinen tarina. Keskeisintä on Danielin paluu perheen pariin pieneen Paulien kaupunkiin. Kahdessakymmenessa vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon ja koko perhe on kärsinyt rikoksen vuoksi, eikä kärsimys lopu vieläkään.

Daniel on todella hieno ja todentuntuinen hahmo, kuulemma myös varsin realistinen. Lisäksi ihastuin tosi paljon Danielin uusveli Teddyyn (vai mitä nimitystä käytetään, kun Danielin äiti ja Teddyn isä ovat menneet naimisiin Danielin ollessa vankilassa), joka on upean kompleksinen tyyppi. Hän on tavallaan niin kauhea ihminen, mutta sitten toisaalta niin hyvä. Kauhean inhimillistä! Kaikki sarjan hahmot ovat oikean ihmisen tuntuisia, rikkinäisiä, melko paskoja ja vähän sekaisin, mutta yrittävät parhaansa.

Rectifysta on sanottava sen verran, että se paranee voimakkaasti vanhetessaan. Jo ensimmäinen kausi on hyvä, mutta viimeinen kausi on suunnilleen parasta tv-sarjaa, mitä on tehty. Se on aivan todella hieno, koskettava ja upea. Sitä katsoessani en tajunnut, että sarja todella loppuu, se tuli melkoisena järkytyksenä kun aloin googlata joko kohta viides kausi ilmestyy. Mutta täytyy arvostaa, että osataan lopettaa ajoissa, ja hienosti lopetettiinkin.

Suosittelen Rectifya ihan ihan kaikille ihmisille, tämä on hyvä. Löytyy Netflixistä.


Unbreakable Kimmy Schmidt


Parks and Recreationin jälkeen on ollut vaikeaa löytää komediasarjaa, joka olisi samanveroinen. Ollaan katsottu Modernia perhettä, joka on ihan kiva, mutta ei lähellekään Parks and Recin veroinen. Sitten löysin Kimmy Schmidtin, ja voi veljet, tämä on niin mun juttu!

Kimmy on elänyt viimeiset viisitoista vuotta hullun pastorin vankina bunkkerissa maan alla. Sarja ei kuitenkaan kerro tästä, sillä Kimmy vapautuu jo ennen ensimmäisiä alkutekstejä. Ai niin, tässä sarjassa on muuten ihan mahtava alkumusiikki! Paras! No joo, mutta siis Kimmy vapautuu, ja muuttaa New Yorkiin flamboyantin Titus Andromedonin kämppikseksi. Kimmyssa hauskaa on se, että hän on tavallaan viisitoista vuotta ajastaan jäljessä, ja siksi hyvin naiivi. Kimmy on myös ylimyönteinen ja ihana. Kaikki muutkin sarjan henkilöt ovat jokseenkin kajahtaneita, kuten Kimmyn ja Tituksen vuokraemäntä, anarkistinen ja gentrifikaatiota vastustava Lillian. Sarjassa on mahtavia musikaalikohtauksia, koska Tituksen elämä on hyvin dramaattista, ja suurin osa juonista on ihan pimeitä. Arvostan todella paljon tämmöistä täysin laatikon ulkopuolella pyörimistä.

Kimmyä katsoessa usein miettii, että onkohan tämä nyt ihan ok. Sarjaa on esimerkiksi syytetty rasismista, minkä tavallaan ymmärrän ihan hyvin. Esimerkiksi yksi sarjan päähenkilöistä, Jacqueline, on alunperin Lakota-intiaani, mutta haluaa elää rikkaan valkoisen naisen elämää. Vähän nikottelin tälle, mutta toisaalta on niin selvää, että Jacquelinen elämä ei ainakaan ole parempaa kuin hänen vanhempiensa elämä, että vähän vaikea sitä on rasistisena nähdä. Sarjassa on kuitenkin monia muita juttuja, joita ihmiset ovat kritisoineet, ja ihan syystä. Tästä voi lukea enemmän esimerkiksi täältä. Tämä on harmillista, koska Kimmy on muuten niin hyvä ja sekopäinen, että meinaa taju lähteä.

Suosittelen kriittisesti testaamaan. Tämäkin löytyy Netflixistä.


Myrskyn jälkeen


Myrskyn jälkeen kaikki ovat tietysti jo katsoneet, tai vähintään kuulleet aiheesta ihan riittämiin, mutta kerran vielä pojat.

Tuula-myrsky on tehnyt tuhojaan pitkin Suomea ja kaikki on edelleen sekaisin, vaikka myrskystä alkaa olla jo aikaa. Pasilan poliisit ovat joutuneet vesivahingon takia Ylen tiloihin ja ajautuneet samalla mukaan tositv-sarjaan. Muitakin ongelmia on, kun suuri osa väestöstä alkaa käyttäytyä ihan kummallisesti, lähinnä miehet. Heillä on yhtäkkiä kauheasti tunteita, jotka heilahtelevat sinne sun tänne.

Kaiken tämän keskellä komisario Rauni Kolehmainen yrittää parhaansa. Hänen erikoistaitonsa on estää miesten tunteista johtuvia järjestyshäiriöitä, joten häntä todella tarvitaan, mutta Raunilla meinaa jaksu loppua kun kotonakin ailahdellaan.

Parasta sarjassa ovat näyttelijät. Kaarina Hazard ja Mikko Roiha ovat aivan ihania. Ei sitä oikein muutenkaan voi kuvailla. Rauni Kolehmaisen krapulakohtaus on mahdollisesti parasta, mitä Suomen Yleisradio on ikinä tehnyt. Lisäksi sarjassa on tietysti Antti Holma, joka on mielestäni hyvä syy katsoa mitä tahansa, mutta harmillisesti hänen roolinsa on melko pieni. Toki merkittävä, mutta pieni.

Vaikka Myrskyn jälkeen onkin varmasti paras kotimainen tv-sarja ikinä, on se ameriikkalaisiin kollegoihinsa verrattuna aika muotopuoli. Käsikirjoituksen nerokkuutta olisi voinut kiristää tosi paljon, terävöittää teemaa ja hioa. Tämä kaikki vaatii tietysti rahaa ja aikaa, joita kumpaakaan Suomessa käsittääkseni käsikirjoitukseen ei juuri heru. Se on harmi, koska pienellä hiomisella tästä olisi saanut ihan timantin. Nyt se on helmi.

Sarjan voi katsoa Yle Areenasta vielä ainakin muutaman kuukautta. Ei ikuisesti, joten kannattaa kiirehtiä. Siinä on vain kolme jaksoa, joten hyvin jaksaa!

perjantai 17. marraskuuta 2017

Nix

Nathan Hill: Nix
(The Nix)
Suom. Raimo Salminen
Gummerus 2017


ONNEKSI TÄMÄ KIRJA LOPPUI OLEN NIIN ONNELLINEN OLEN NIIN HELPOTTUNUT!

Luin tätä jumalauta kaksi ja puoli kuukautta!

En oikein osaa sanoa mikä lukuprosessissa meni pieleen. Asiasta voidaan ehkä lohkoa muutamia melko todentuntuisia näkökulmia.

Minä siis oikein ostin Nixin oikein ihmisten rahalla kirjakaupasta, koska oli muistaakseni jotenkin paha mieli, ja halusin piristää itseäni materialla. Se on aina niin ylevää, ostaa tavaraa murheisiinsa. Onneksi olen aika lailla päässyt tästä typerästä tavasta eroon, mitä nyt välillä pääsee joku kirja luikahtamaan läpi siivilästä. Mutta ei kai se niin vaarallista ole.

Lukeminen lähti käyntiin tosi hyvin ja olin innoissani. Kirja vaikutti tosi mielenkiintoiselta, helppolukuiselta. Olin kyllä jokseenkin hämmentynyt, ettei kirja kertonutkaan Nixonista, kuten automaattisesti kuvittelin, kun kirjan nimi on Nix ja kannessa hippejä.

Nix kertoo Samuel Andresen-Andersonista, äidinkielen professorista, jonka äiti on hylännyt hänet lapsena. Nyt äiti ilmestyy takaisin television välityksellä. Faye Andresen-Anderson on heittänyt kiviä kauhean republikaaniehdokkaan päälle ja on pulassa. Kirja kertoo Samuelin lapsuudesta, Fayen tiestä tavallisesta tytöstä presidenttiehdokkaan kivittäjäksi, tietokonepeleistä, yliopisto-opiskelusta, Chicagon vuoden 1968 mellakoista, rakkaudesta, pedofiliasta, vaikka sun mistä.

Ajattelin Donna Tartin Tikliä lukiessani, varsinkin Samuelin ja hänen ystävänsä Bishopin suhteessa oli paljon samaa kuin Theon ja Boriksen suhteessa. Tämä oli ehkä Nixille huono juttu, koska Tikli oli tosi paljon parempi kirja kuin tämä, siis minusta. Ja sitten kun olin alkanut verrata Tikliin, aloin nähdä Nixissä muitakin vikoja.

Kirja alkoi tuntua jotenkin teennäiseltä ja väkisin väännetyltä paikka paikoin. Tuli mieleen Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jonka koin samanlaisena vähän ylihehkutettuna viihdepläjäyksenä. Nämä molemmat kirjat ovat hyvin helppolukuisia, paksuja ja juoni on monipolvinen.

Olin lukenut viisisataa sivua kun mietin vakavissani, että voinko vain laittaa tämän kirjan kiinni ja heittää parvekkeelta. Kului varmaan puolitoista kuukautta, että sain luettua kaksi sivua viikossa. Lukeminen oli koko ajan ihan kivaa, mutta jotenkin kirjaan tarttuminen aivan mahdotonta. Se väijyi pöydän kulmalla vastenmielisenä ja paksuna ja alkoi oikeasti tuntua, että haluan siitä eroon. Tajusin kyllä, että viimeiset parisataa sivua lukaisisi parissa päivässä helposti, mutta en vain pystynyt.

Lopulta päätin, että saatana Nix, nyt kyllä hoidetaan tämä homma!

Ja ihan hyvä että päätin, koska edessä oli vielä ihan vaikuttavia kohtauksia. Samuel pelaa hyvin koukuttavaa nettiroolipeliä World of Elfquest, jossa hänen haltiakiltansa johtaja on nimeltään Pwnage. Kirjan loppupuolella kerrotaan päivästä, jolloin Pwnage päättää lopettaa pelaamisen, ja on myönnettävä, että sen luvun lukeminen oli erittäin hieno kokemus. Pelkästään Pwnagen takia olen valmis myöntämään, että muut 700 sivua kannatti lukea. Muutenkin, jos kirja olisi keskittynyt enemmän Elfquestiin, olisin varmaankin pitänyt siitä enemmän.

Yleisesti kirjan loppu oli mielestäni ihan antikliimaksi. Oli vähän semmoista isäni olikin mummoni -tyyppistä ratkaisua, jota en kovin paljon arvosta. Minusta Nix olisi voinut loppua paljon tyylikkäämmin ja avoimemmin ja aiemmin. Lisäksi senaattori Packerin asiaan ei lopulta saatu mitään päätöstä, mitä olisin kyllä kovasti toivonut. Kävi vähän niin, että paha ei saanut palkkaansa, vaan kaikki vähän niin kuin lässähti vain pehmustetulle patjalle. Kaikille kävi ihan kivasti, hyville ja pahoille. Tosi laimeeta minusta. Mutta tämäkin saattaa olla makuasia.

Periaatteessa Nixissä oli kaikki, mitä kirjalta toivon. Siinä oli iso ja hyvä tarina, se oli hyvin kirjoitettu, en osaa varsinaisesti osoittaa siitä mitään vikaa, muuta kuin että sisimmässäni aistin jotain teennäisyyttä ja en nyt vaan oikein päässyt mukaan messiin. Lähes kaikki muut ihmiset maailmassa ovat olleet kirjasta innoissaan, joten kehotan etsimään muitakin mielipiteitä aiheesta. Saatan olla väärässä! Olen ennenkin ollut!

Mutta nyt olen niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin onnellinen, että voin lukea ihan mitä tahansa, eikä minun tarvitse enää ikinä koskea Nixiin! Paitsi kun siivoan kirjahyllyä. Perhana.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Zoo! Viraalit nerot

Kaj Korkea-aho, Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot
Kuvitus: Pentti Otsamo
Suom. Laura Beck
Otava 2017


Tartuin tähän kirjaan siksi, että työtoverini toi kikatellen nähtäväksi sarjakuvan, joka kuulemma kertoo minusta. Hassua, ajattelin, ja näytin todennäköisesti juuri tuolta kuin tuo maailman iloisin ihminen.


Olin lukenut tätä kirjaa suunnilleen kaksikymmentä sivua ja ajattelin, että eiköhän tämä ollut tässä, ei oikein lähde vetämään, kun lasten ja nuorten Finlandia-ehdokkaat julkistettiin. Siellähän Zoo! oli. Jaaha, ajattelin, ehkäpä tämä sitten kuitenkin on lukemisen arvoinen.

Ja kyllä. Olen viime aikoina lukenut Neropatin päiväkirjoja parikin kappaletta ja yhden Nörtin, jotka ovat aika lailla samantyyppisiä kirjoja. Toivoisin ihan todella, että lapsi-ihmiset tarttuisivat mieluummin tähän kirjaan, kuin Nörttiin, jonka päähenkilö on oikeastaan aika synkkä mäntti.

Sen sijaan Zoo!n päähenkilö Atlas Frisk ei ole synkkä mäntti. Hän on kahdeksasluokkalainen poika, joka kirjoittaa sähköposteja, kuinka retroa, ystävälleen Elliottille, joka on muuttanut Uuteen Kaledoniaan. He tekevät yhdessä nettisarjakuvaa nimeltä Zoo!

Kirjan alkuun oli hankala päästä ehkä siksi, että en odottanut kirjan olevan Atlaksen yksinpuhelu. Kuvittelin, että Elliott vastaisi, ja kun Elliottin vastauksia ei näytettykään, olin ihan pihalla hetken.

Zoo! kertoo enimmäkseen Atlaksen kamppailusta ylisiistiä Justusta vastaan koulun oppilaskunnan vaaleissa. Justus on julkaissut supersuosittuja nettivideoita, joissa hän istuu kuuman vohveliraudan päälle, joten häntä vastaan on tosi vaikea kilpailla. Pääasiassa tästä koostuu kirjan juoni, mutta se on ihan riittävä.

Parasta kirjassa on älyttömän vaivaton ja lämmin huumori. Erityisesti iloitsin kirjan kuvituksesta, jonka kanssa meinasi muutaman kerran lentää kahvit rinnuksille. Esimerkiksi eilen esittelin koko perheelle kuvaa, jossa helpotuksen valas kohtaa tyytyväisyyden peffan. Kuusivuotias ymmärsi heti huumorin, kolmekymmentäseitsemänvuotias hymähti kohteliaasti, mutta olisi ehkä kaivannut vähän kontekstia. No, ei siitä sen enempää. Oli myös kauhean nostalgista, kun kirjassa käsiteltiin todella paljon häpeää ja etukäteen jännittämistä. Juuri tuolta se tuntui! Juuri tuolta! Ja sitten lopulta kaikki meni tosi hyvin eikä muista jälkikäteen koko tapahtumasta mitään, niin kuin kirjassakin.

Jos jotain olisin muuttanut, niin ehkä vähän vähemmän tissien ihailua olisi riittänyt. Mutta toisaalta, en ole kohderyhmää. Kahdeksasluokkalaisten poikien mielestä kirjan ainoa vika todennäköisesti on, että ei ollut ollenkaan tarpeeksi tissejä. Mutta sellaista se elämä on, tissien määrä ei ole koskaan kaikkia miellyttävä.

Kaikkinensa tämä on minusta erittäin laadukas nuorisolaiskirja, paljon iloisempi kuin Nörtti ja laadukkaampaa piirrosjälkeä ja huumoria kuin Neropatti. Ihanaa, että meillä tehdään näin hyvää kirjallisuutta! Ja ihanaa, että tämä on mitä ilmeisimmin sarjan aloitus, ja saan lukea näitä vielä tuhat osaa lisää, koko loppuelämäni ajan! Saanhan! SAANHAN!

maanantai 16. lokakuuta 2017

Spotlight

Tom McCarthy 2015

Kuva

Ai, tämä elokuva sai kaikki Oscarit, ajattelin penseänä viime vuonna, niinpä tietysti, koska sehän on tositapahtumiin perustuva ameriikkalainen draama.

Tiedän, olen toitottanut tätä vähintäänkin riittämiin. En pidä tositapahtumiin perustuvista draamoista juurikaan, varsinkaan isoista amerikkalaisista oscardraamoista. Ne lähes aina ihan paskoja. Siksi en kovin innolla tämänkään elokuvan pariin hinkunut. Katsahdin töissä kantta kun Spotlightia alkoi näkyä varaushyllyssä ja tuhahdin. Ei kiinnosta.

Mutta sitten siinä tietysti kävi niin kuin aina, että kun olin tuhahtanut kannelle varaushyllyssä jotakuinkin kuusikymmentä kertaa, en enää oikein muistanut miksi siinä töhisin tälle selvästikin hyvin suositulle ja kehutulle elokuvaraukalle, joka ei ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa, ja on voittanut kaikki nämä Oscaritkin ja mitä kaikkea. Nyt äkkiä varaukseen!

Ja eihän se mitenkään huono ollutkaan. Se ei ollut suorastaan juuri ollenkaan huono. Jollain mittapuulla voisi sanoa, että Spotlight on suorastaan tosi hyvä elokuva, jos nyt jotain tämänkaltaista haluaisi mennä sanomaan.

Hyvyyden lisäksi Spotlight on hyvin tärkeä elokuva. Se kertoo The Boston Globe -sanomalehden tutkivasta tiimistä, Spotlightista, joilla on työn puolesta mahdollisuus pureutua tosi syvälle juttuihinsa. Nyt heidän uusi pomonsa usuttaa heidät tutkimaan katolisen kirkon lasten hyväksikäyttöä. Ja mitä sieltä löytyykään! Huh huh!

Elokuva oli jännittävä ja järkyttävä ja samalla jotenkin arkinen ja lämmin. Oli aika karmivaa tajuta miten paljon kirkko määrää Amerikassa. Lisäksi oli kivaa seurata toimittajien työtä. Lempparini oli toimittaja Rezendesiä esittävä Mark Ruffalo, joka on nähdäkseni esimerkillinen ihminen.

Ollaanko me edes ikinä puhuttu siitä miten ihana Mark Ruffalo on? Hänhän on paitsi tosi iso näyttelijä, myös aktivisti, feministi ja vaikka mitä muuta hyvää. Arvostan ihan hirveästi ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet jonkinlaisen aseman ja käyttävät sitä tehdäkseen hyvää, vaikka se voi viedä heiltä mahdollisuuksia päästä vieläkin korkeammalle. Tämmöisinä ihmisinä pidän esimerkiksi juuri Ruffaloa, J. K. Rowlingia, George Clooneyta ja Woody Harrelsonia. Tosi usein tuntuu, etteivät ihmiset ota kantaa, ettei se vain ärsytä ketään tai leimaudu joksikin. Itsekin olen ihan liian paljon hiljaa silloin kun pitäisi avata suu, vaikkei minulla mitään asemaa kyllä ole, mutta kumminkin, pidän erittäin korkeassa arvossa kaikkia, jotka pelottomasti avaavat suunsa hyvän puolesta pahaa vastaan. Aina ei voi olla oikeassa, mutta aina voi silti yrittää.

No juu. Mutta siis oli ihan hyvä leffa.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Blade Runner 2049

Denis Villeneuve 2017


Kävin eilen ennen iltavuoroa elokuvissa. Olin ostanut juustopatongin ja mansikka-ananas-smoothien mukaan, ja koska teatterissa oli aamunäytöksessä varsin hyvin tilaa, retkotin vaakatasossa monella penkillä. Oli aivan ihanaa!

Lapsiperheessä joutuu joskus vähän muilimaan, että vanhemmat saavat saman elokuvan katsottua, ja tällä kertaa se hoidettiin niin, että Roscoe kävi leffassa sunnuntaina ja minä eilen. Ja sitten viimeinkin saatoimme keskustella aiheesta. Olikin hyvä, että saatoimme, koska olin osan elokuvasta niin ajatuksissani, että useat juonen koukerot menivät vähän ohi, ja tarkkaavaisempi Roscoe pystyi ne paikkaamaan.

Alkuperäinen Blade Runner on ollut minulle hyvin tärkeä elokuva, niin kuin varmaan lähes kaikille sen nähneille, koska onhan se ihan tajuton. Tuntui vähän typerältä idealta lähteä tekemään sille jatkoa ja yritinkin sivuuttaa koko asian niin kuin sitä ei olisi olemassakaan, kunnes yhtäkkiä alkoi tulla arvioita, niin kuin nyt Hesarin harvinaiset viisi tähteä ja kaikkialla muuallakin tunnuttiin olevan polvillaan. Jaahans, ajattelin, no hyvä on sitten, voin tulla katsomaan.

Tähän väliin haluaisin kertoa, että luin sentään yhden penseän arvion Facebookista, mistä olen hyvin kiitollinen, koska jos menee katsomaan leffaa ihan silleen, että nyt on maailmankaikkeuden suurin merkkiteos käsillä, niin eihän siinä voi kuin pettyä. Nyt oli sentään yksi nihkeily pohjalla, joten en ollut ihan varauksetonta neronleimausta odottamassa, mikä oli varmasti kokemukselleni hyväksi.

Harmillisesti en voi itse tätä elokuvaa yhtään haukkua muiden kokemusta parantaakseni, koska onhan tämä uusi Blade Runner ihan todella upea. Ryan Gosling uutena blade runnerina, eli replikanttien metsästäjänä, on ihan tajuttoman hyvä. On jännä, miten hänen lähes ilmeetön touhunsa voi olla niin vaikuttavaa. Ja pahisreplikantti Luv on tosi pelottava ja Harrison Ford tietysti ihana ja Jared Leto ja kaikki. Voi että.

Tarvitseeko tästä juonesta jotain kertoa? No on blade runner K, joka metsästää vanhoja replikantteja LAPD:ssa. Listiessään taas yhden K joutuu mukaan tapahtumavyöryyn, johon liittyy vanha kunnon blade runner Deckard ja replikanttien luoja Wallace ja Wallacen pahisreplikantti Luv ja K:n hologrammirakastettu Joi vaikka ketä ja mitä. Taas on perimmältään kyse ihmisyydestä.

Olisi kannattanut katsoa alkuperäinen Blade Runner ennen tätä uutta, koska varmaan siksi minulta meni osa juonesta ohi, etten muistanut kaikkia juttuja vanhasta, jotka katsojan oletettiin tietävän. Ei se sinänsä haitannut, koska elokuva oli visuaalisesti niin täydellinen, että olisin nauttinut siitä tosi paljon, vaikka tarinaa ei olisi ollut ollenkaan. On se ihanaa elää tämmöistä tietokoneaikaa, että saa nähdä näin hienoja elokuvia! Ja on se hienoa elää samaan aikaan Ryan Goslingin kanssa! Ajatella, jos olisin elänyt vaikka 30-luvulla, enkä olisi koskaan saanut nähdä Ryan Goslingin elokuvia. Olisin vaan, että voi jestus se Tauno Palo on kuuma siinä Kulkurin valssissa!

Ulostautuessani leffasta olin vähän, että tarina perustui kyllä vähän liikaa sattumuksiin, mutta sitten kun juttelin Roscoen kanssa, niin ei se ehkä ihan niin ollutkaan. Ja lisäksi, tarinoitahan kerrotaan juuri siksi, että on tapahtunut jotakin ihmeellistä, joten ei kai tarinoita siitä voi syyttääkään. Niin että.

Tämä elokuva olisi voinut olla ehkä vielä kiinnostavampi, jos K olisi ollut nainen, mutta sitten toisaalta häntä ei olisi välttämättä esittänyt Ryan Gosling, joten ehkä se on tyhmä idea. Minä niin pidän Ryan Goslingista!

Että kaikkinensa hieno hieno elokuva.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Perillä kello kuusi

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
Otava 2015


Taas koen tarpeelliseksi heti alkuun suorittaa erotuslausuman, että tunnen Laura Honkasalon, joten voi olla, etten suhtautunut tähän kirjaan niin neutraalisti kuin jos en tuntisi. Lisäksi haluan kertoa, etten suhtaudu muutenkaan juuri mihinkään neutraalisti. Olen hyvin tunnepitoinen lukija ja kokemukseeni voi vaikuttaa ihan mikä tahansa, käsitykseni kirjailijan tukasta esimerkiksi.

No mutta ei siitä sen enempää. Tämä kirja oli minusta aivan ihana!

Kirja kertoo naisista 60-luvun Helsingissä. Vuokko on edustusrouva, jonka lapset alkavat olla aikuisia ja elämä tuntuu tyhjältä. Aune on Vuokon miehen täti, menneisyyteen jumittunut pääsihteeri, joka elää lapsuutensa tavaroiden keskellä ja elättää haavetta pomostaan. Piitu on Vuokon teinitytär, joka patistetaan Aune-tädin luokse siivoamaan.

Tuli mieleen Mad Men, 60-luvun kaikkialla röökaavat ihmiset, minihameissaan keikkalehtavat nuoret, tyylikkäät kauniit rouvat, drinkit, autoilu, kaikki. Lisäksi tuli mieleen Jojo Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Aikakausi oli sama, tässäkin oli rakkausdraamaa ja onnettomassa avioliitossa pyristelevä edustusrouva. Perillä kello kuusi erosi Moyesista sillä, ettei tämä ollut pelkästään rakkausromaani vaan enemmänkin kertomus naisista ja vähemmän viihteellinen myös.

Tykkäsin erityisesti Aunen tarinasta. Oli aivan ihanaa lukea ihmisestä, joka vanhoilla päivillään päättää laittaa elämänsä uusiksi. Tai no, itse asiassa kirjan Aune ei edes ollut niin vanha kuin kuvitteli olevansa, hänellä oli pitkä onnellinen elämä edessään vielä. Ei ole yhtään liian myöhäistä, oli minusta Aunen sanoma.

Vuokostakin pidin. Lisäksi en muista lukeneeni kovinkaan paljoa tämmöisestä hienostoelämästä Helsingissä ja se oli erittäin kiinnostavaa. Itse asiassa luen muutenkin aika vähän menneeseen sijoittuvia tarinoita, en tiedä miksi. Ehkä pitäisi tarttua johonkin Kjell Westöön lähiaikoina, tämähän on aika ihastuttava kirjallisuudenmuoto tämä lähimenneisyys Helsingissä, huomaan. Nautin ihan todella paljon 60-luvun kuvauksesta, jo pelkästään kieli ja puheenparsi ovat herkullisia.

Kiinnitin moneen otteeseen huomiota siihen, miten sekä Aune että Vuokko ajatuksissaan arvostelivat muiden naisten ulkonäköä. Aluksi se ärsytti minua, varmaan koska yritän itse kauheasti panostaa siihen, että ajattelisin muista ihmisistä suopeasti. Sitten tajusin, että tämä piirre väheni sitä mukaa kun henkilöt kehittyivät. Muiden arvostelu olikin omaa huonoa oloa. Ja niinhän se varmaan usein onkin.

Muutenkin kirja oli minusta hyvin valoisa ja muutokseen kannustava. Täytyy sanoa, että en keksi mitään moitittavaa, paitsi, että olisin voinut lukea enemmänkin.

Siitä epäsisällöllisestä asiasta haluaisin vielä (taas) purnata, että eikö voitais jotenkin yhtenäistää e-kirjojen ja kirjakirjojen sivumäärä? Luin tämän Elisa Kirjalta ostettuna e-kirjana, jossa oli puhelinversiossa 328 sivua ja tietokoneella lukiessa iBooksin kautta 639 sivua. Kirjakirjassa näyttää olevan 382 sivua. Periaatteessa tämä voi olla suurimmasta osasta ihmiskuntaa pikku juttu, mutta minä haluaisin lukiessa hahmottaa lukiessani missä olen menossa. Kun e-kirjan sivumäärä on merkittävästi pienempi (niin kuin yleensä on), tuntuu välillä, että kirja ei etene vaikka kuinka lukee ja lukee. En myöskään ymmärrä, miksi puhelinversion sivumäärä on eri, koska joudun kuitenkin kääntämään monta monituista kertaa sivua ennen kuin saan puhelimen mielestä yhden sivun luettua. Samallahan siinä sviippaisi pari kertaa lisää ja sivumäärä olisi yhtenäinen. Tähän on varmasti joku hyvä selitys, meikä ei vaan tajuu.

torstai 5. lokakuuta 2017

Tyttö nimeltä Varpu

Selma Vilhunen 2016

Kuva

Hillosin tätä elokuvaa hyllyssä viikkokausia. Jostain syystä Roscoe (alan tosi pahasti kyllästyä tähän nimeen, olla nyt naimisissa jonkun Roscoen kanssa, voi hyvän tähden) ei halunnut nähdä leffaa ja koska olemme sillä tavalla vanhanaikaisia, että istumme samalla sohvalla katsomassa yhteistä telkkaria, pitää enimmäkseen katsoa sitä mitä molemmat haluavat. Yritin kyllä kerran ehdottaa, että voisimmeko olla sellaisia kuin käsittääkseni monet ovat, että katsomme omilta läppäreiltämme ihan justiinsa sitä mitä itse haluamme, mutta tämä idea liiskattiin lähtökuoppiinsa. Onhan se toisaalta parisuhteenkin kannalta hyvä istua yhdessä katsomassa samaa ohjelmaa, jolloin voi samalla hölöttää siitä. Tai jotain.

No, eilen Roscoe oli lietsussa ja päätin viimein tarttua Varpuun. Roscoen nihkeilyn lisäksi itsellänikin oli ennako-oletuksia, koska kotimainen elokuvataide tuntuu kauhean usein olevan synkkää. Äkkiä ei tule mieleen oikeastaan yhtään valoisaa ja iloisaa elokuvaa lähivuosilta, aina on pimeä ja mielenterveysongelma ja alkoholismi ja työttömyys ja lapsi hädässä ja murhaaja ja tuska ja ahdistus. Tavallaan ymmärrän, että ihmiset kokevat tämmöisen tarinankerronnan hyvänä taiteena, no valehtelin, enkä ymmärrä, kyllä välillä voisi tehdä ihan vain ihmisten mielialaa kohottavia elokuvia. Ja tällä en nyt tarkoita mitään pylly-öhö-öhö-komedioita, niitähän täällä myös tehdään ihan riittämiin.

JA MIKSI KAIKKI TALOTKIN OVAT NIIN HARMAITA! Ja autot! Ja vaatteet! Ja kaikki! Täällä on muutenkin suurimman osan vuodesta pimeää, märkää ja mustaa, niin minkä takia ei voida edes niiltä osin, joihin voimme itse vaikuttaa, tehdä värikästä ja myönteistä? En ymmärrä! En!

No niin.

Mutta tämä elokuva. Nyt valitettuani on myönnettävä, että ei tämä nyt niin synkkä ollut, vaikka kertoikin pienituloisen yksinhuoltajaäidin tyttärestä, joka pöllii auton ja lähtee etsimään isäänsä. Jotenkin olin kuvitellut, että äiti ja tytär autoilevat yhdessä, mutta kyllä tämä leffa kertoi ihan Varpusta ja äiti oli sivuhahmo, vaikka hyvä olikin. Muutenkin leffan tarina yllätti positiivisesti. Esiteltiin kliseisiä juonikuvioita, joihin ei kuitenkaan lähdetty, vaan käännyttiinkin eri suuntaan. Erityisesti riemuitsin elokuvan sanailusta, joka oli oikein riemukasta ja kuitenkin luonnollista.

Niin että ihan hyvä elokuva oli tämä minusta. Raikas yllätys. Seuraavaksi voisinkin katsoa sen Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset, se kuulostaa jo pelkän nimen perusteella hyvältä. Jos on jotain muita elämänmyönteisiä kotimaisia elokuvia vinkata niin kuuntelen.