keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Alma!

Hanna Weselius: Alma!
WSOY 2016


Miten ihana! En ole pitkään aikaan lukenut näin täydellistä kirjaa!

Kun sanon täydellistä, tarkoitan juuri sellaista kirjaa, jonka minä tarvitsin nyt. Olen melko varma ettei Alma! ole kaikkien puurokuppi, mutta minun se oli.

Alma! on pieni ja kauhean suuri, se on tiivis ja yhtä aikaa ihanan sekava, levällään, hajallaan. Alma! kertoo paljon mutta kauhean vähän.

En minä oikein osaa edes sanoa mistä tämä kirja kertoi. Varmaankin naiseudesta. Niin. Kyllä varmaan naiseudesta ainakin, eri aikoina, eri paikoissa. Aino on taiteilija ja yksinhuoltaja Helsingissä, lakimies on hänen lastenvalvojansa, Alma Mahler oli aikoinaan jännittävä nainen ja hieno säveltäjä. Sitten on kuusitoistavuotias tumma poika, joka tykkää aikuisista naisista, alkoholisoitunut yökerhotanssijatar, metrossa meikkaava tyttö, 234 nigerialaista koulutyttöä, jotka katoavat yöllä. On paljon kaikenlaista.

Luin jostain arviosta, että Alma! on ahdistava ja vimmainen, joka olikin syy, että melkein jätin kirjan lukematta. Minusta se ei kuitenkaan ollut kumpaakaan. Kieli on ihanan pulppuavaa, raikasta ja kevyttä, tarina hupmsahtelee aivan täydellisen hallitusti sinne tänne. Ihailen syvästi moista taitoa. Tuntui, kuin kirja säkenöisi valoa. Välillä lukiessa hoin hymyillen mielessäni, että "minä rakastan rakastan tätä kirjaa". Mutta samalla voin hyvin ymmärtää, miksi Alma! on jonkun mielestä ahdistava. Minä vain en ahdistunut siitä. Minä ilahduin. Voin myös ymmärtää, että Alma! voi olla jollekin liian hajanainen ja sekava, mutta minua ei sellainen yleensä kirjallisuudessa kauheasti haittaa. Olen aina tykännyt taiteessani siitä, että minuun luotetaan. Ja Alma! luotti.

Niin hyvä kirja! Kun kirjan nimessä on huutomerkki, saa varmaan bloggauksessakin niitä vähän viljellä!

tiistai 21. helmikuuta 2017

Lego Batman Elokuva

Chris McKay, 2017

Kuva

Nyt kirjoitetaan yhdessä bloggaus tästä elokuvasta, eikö niin, Pallas Kanelikakku?
- Joo!

Mitä sinä haluaisit sanoa muille ihmisille tästä elokuvasta?
- Se on tosi hyvä. Siinä tapahtuu kaikenlaista hurjaa. Laavaa tulee kaupungin teille, mutta talot ei ole purkautunut yhtään, ja ne on ilmassa. Jokeri sanoi, että minä olen sinun ykköspahiksesi, ja Batman sanoi, että etkä ole, ja sitten ne koko ajan sanoi sitä, ja sitten se loppui.

Mistä elokuva sinusta kertoi?
- Jokerista ja siitä, että se oli se ykköspahis.

Entäs Batman?
- Kertoi se tosi paljon siitäkin, ihan liikaakin, ei se paljon muusta kertonutkaan.

Oliko susta se Jokeri tärkeämpi asia?
- Joo.

Miksi?
- Siksi.

Mikä susta oli hyvää siinä elokuvassa?
- Batman oli niin naurettava. Mutta emmä tiiä muuta.

Miten elokuva olis voinut olla vielä parempi?
- Jos se olis ollut pidempi. Joko tämä bloggaaminen loppuu?

Kyllä kai. Haluatko vielä sanoa jotain?
- En.

Ehkäpä minä sitten sanon vielä jotain. Etukäteen pelkäsin, että elokuva on liian hurja, mutta ei se mitä ilmeisimmin ollut. Katsomossa oli paljon viisivuotiasta Kanelikakkua pienempiäkin lapsia, jotka tuntuivat viihtyvän tosi hyvin, vaikka lähes koko elokuvan pituus oli rymistelyä, tappelua ja taistelua. Ehkä se oli se, kun leffa oli niin selvästi legoista tehty, vähän niin kuin nukkeanimaatio, ja pyssytkin sanoivat piupiu. Lapset myös nauroivat välillä suureen ääneen, mikä oli kivaa.

Odotin etukäteen, että tämä voisi olla minulle suunnattu elokuva, olenhan suuri Batman-fani ja melko lapsellinen, mutta yllätyksekseni nukahdin kolme kertaa elokuvan aikana. Leffassa oli paljon tasoja aikuiselle ja nauroin monta kertaa, mutta silti se oli minusta aika lailla liian pitkä. Tykkäsin kovasti myös eri maailmojen sekoituksesta, oli kivaa kun Jokerin hirviölaumassa olivat mukana esimerkiksi Sauron ja Voldemort. Ja sanomahan oli oikein kiva: yhdessä on paljon kivempaa tehdä juttuja. Kyllä tämä erittäin hyvä lastenelokuva oli, aikuisellekin.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Suomen historia

Petri Tamminen: Suomen historia
Otava 2017


Tiedättekö joskus, kun katselee sitä kirjapinoa, joka olisi tarkoitus seuraavaksi lukea, mutta kaikki vähän ällöttää. Kaikki kirjat ovat kauhean paksuja, on liian tiivis ladonta ja puistattaa. Sellaisessa tilanteessa on mahtavaa, kun töissä sattumalta ottaa käteensä Petri Tammisen Suomen historian pikalainana, ja voi hyvillä mielin kääntää selkänsä ahdistavalle pinolle.

Suomen historia koostuu pienistä tarinoista koko itsenäisen Suomen historian ajalta. Joiltain vuosilta on useampi juttu, joiltain ei ollenkaan. Tamminen on haastatellut satoja ihmisiä ja kirjannut heidän tarinansa omaan tyyliinsä. Suomen historia koostuu sodista, peltotöistä, koulusta, olympialaisista, Armi Kuuselasta, ohi hiihtävästä Kekkosesta, keskioluesta, asuntolainan koroista, EU:sta, työttömyydestä, urheilusta, maitolaitureista. Tavallisten ihmisten tavallisesta elämästä.

Kirjan parissa nauratti monta kertaa, pari kertaa vähän itketti, ja tuli suuri tarve lukea juttuja kaikille ääneen. Ja luinkin. Väkisin pomolleni kesken työpäivän, esimerkiksi.

Kirjasta välittyy Suomi, joka on vähän ulkoa vähän kummallinen ja hupsu, haikea, mutta sisältä lempeä ja lämmin. Tämmöisessä Petri Tammisen filtteröimässä Suomessa minä asun mielelläni, tämän maan minä allekirjoitan. Hieno pieni kirja, suosittelen erityisesti isälleni, mutta myös kaikille muille.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

The Hateful Eight

Quentin Tarantino, 2015

Kuva

Puhkuimme Roscoen kanssa tarmoa. Nyt katsotaan kolme tuntia Tarantinoa! Jesjesjes! Ostimme sipsejä ja dippiä ja punkeuduimme syvälle sohvaan.

Vartti myöhemmin olimme syöneet kaikki sipsit. En ymmärrä ihmisiä, jotka syövät sipsejä niin, että ottavat yhden sipsin ja heti kymmenen minuutin päästä toisen. Meillä sipsit syödään kilpaa niin että roiskuu, kunnes sipsejä ei enää ole. Ei ole muuta vaihtoehtoa, koska jos en pidä puoliani, en saa yhtään. Ehkä Roscoe kokee samoin. En tiedä, mutta joka tapauksessa, sipsit oli tuhottu hyvin nopeasti.

Puolitoista tuntia myöhemmin minä nukahtelin omassa päässäni sohvaa ja Roscoe ehdotti, että ehkäpä katsomme loput seuraavana päivänä, koska hän ei pysy hereillä. En vastustanut.

Seuraavana päivänä ei ollut sipsejä ja elokuva loppui.

Siinä kaikki.

No hyvä on. Voin sanoa jotain elokuvastakin. En minä siitä ollut pitämättä. Viihdyin itse asiassa ihan hyvin, vaikka elokuva olikin paikoin vähän pitkäveteinen ja staattinen.

Leffa on luminen länkkäri. John Ruth kuljettaa etsintäkuulutettua Daisy Domergueta hirtettäväksi. He ottavat kyytiin majuri Warrenin, joka on itsekin palkkionmetsästäjä. He ajavat lumimyrskyä karkuun Minnien puotiin, jossa odottaa sekalainen sakki. Edessä on jännittäviä tilanteita, kun selvitetään kuka on kuka, missä ovat Minnie ja Sweet Dave, miksi majuri Warren on kirjeenvaihdossa Abraham Lincolnin kanssa, kuka myrkytti kahvin ja ketkä lopulta ovat vihainen kahdeksikko.

Ison osan ajasta nimittäin kulutimme siihen, että pohdimme, ketkä ovat The Hateful Eight. Tuntui, etteivät lukumäärät oikein missään kohtaa täsmänneet, koko ajan oli joko liikaa porukkaa tai liian vähän. Jossain vaiheessa spekuloimme jo, että olisi toisaalta ihan Tarantinoa nimetä elokuva noin, vaikka vihaisia tyyppejä on laskutavasta riippuen 4-14, muttei missään vaiheessa sitä kahdeksaa mikä otsikossa luvattiin. Onneksi elokuvan loputtua vastaus tähänkin oli valmiina: vihainen kahdeksikko koostuu niistä neljästä, jotka saapuivat ensimmäisillä vankkureilla, ja niistä neljästä, jotka matkustivat toisilla vankkureilla.

Että ihan hyvä elokuva tämä oli. Hyviä näyttelijöitä, hauskoja keskusteluja, veri lentää graafisesti. Tarantinoksi ei kummoinenkaan, mutta mihin tahansa muuhun verrattuna aivan oiva, koska onhan Tarantino aina Tarantino.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Otava 2017


Kerronpa heti alkuun, että tämän kirjan kirjoittanut Terhi on ystäväni ja nykyisin myös naapurini. Olen seurannut mitä suurimmalla mielenkiinnolla kirjan julkaisuprosessia ja olen ihan käsittämättömän iloinen, että tämä kirja on saanut ansaitsemansa loistavan vastaanoton.

Vaikka vuoret järkkyisivät kertoo Elsasta kahdessa ajassa. Toisessa ajassa Elsa on kajaanilainen lukiotyttö, joka kääntyy helluntailaisuuteen. Myöhemmin aikuinen Elsa asuu Kolumbiassa. Minusta kirja kertoo hurahtamisesta, sokeasta uskosta ja sitten uskon horjumisesta. Samoin kirja kertoo ihanan mehukkaasti Bogotan kaduista, ihmisistä, keittiöistä, kirkoista ja siitä, miten uskominen on ihan samaa, oli uskova sitten Kainuun korvesta tai Kolumbian viidakoista.

Minusta kiinnostavinta kirjassa oli uskomisen kuvaus. Olen tämän kirjan myötä hätkähtänyt huomaamaan, että oma elämäni on onnistunut olemaan suhteellisen uskonnotonta. Lapsena kotona ei paljon puhuttu uskosta, nykyisissä ihmissuhteissani uskonnolla ei ole oikein mitään roolia. Vaikka itse kuulun kirkkoon ja jollain omituisen kerettiläisellä, yksityisellä ja minkäänlaista kyseenalaistamista kestämättömällä tavalla uskon, en silti ajattele näitä asioita juurikaan. Olin kuuntelemassa kun Terhi kertoi kirjasta lähikahvilassamme ja äimistelin monttu auki, miten paljon muut tietävät näistä asioista ja kuinka montaa ihmistä ne koskettavat. Olen jotenkin onnistunut muilimaan elämässäni uskonnotonta väylää. Ehkä siksikin oli todella kiinnostavaa lukea nuoren ihmisen uskoontulosta, miltä se tuntuu, miltä tuntuu rukoilla, miltä tuntuu olla osa yhteisöä, miltä tuntuu, kun perhe vastustaa.

Esimerkiksi en tiennyt juuri mitään kielilläpuhumisesta, jota kirjassa kuvataan upeasti. Olen tiennyt, että näin tapahtuu ja tuntenut ihmisiä, joilla on kielilläpuhumisen lahja, mutta ehkä niistä asioista ei puhuta sellaisille, joille ne eivät kuulu.

Tätä bloggausta ei nyt hyvällä tahdollakaan voi sanoa objektiiviseksi, mutta toivon silti, että tämä hieno kirja saa paljon paljon lukijoita. Olen tästä ihan vilpittömän innoissani, kyynel tuli silmään kun kirja loppui.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Edda

Eeva-Kaarina Aronen: Edda
Teos 2014


50-luvulla Töölössä asuu kaksi pikkutyttöä, Eetu ja Aatu. Hiljalleen Eetu muuttuu Eddaksi, myyttiseksi tarinankertojaksi, joka johdattaa talon lapset kerrostalon kellareihin, eikä sen jälkeen mikään ole ennallaan. Aikuisena Edda on töissä koulumuseossa, eikä ole koskaan osannut päästää irti lapsuutensa tapahtumista. Hän on valjastanut koko elämänsä kellarin tapahtumien ratkaisemiseen.

Luimme kirjan työpaikan lukupiiriin. Minulle Edda oli hämmentävän hieno lukukokemus, parhaita pitkään aikaan. Kirjassa omituinen, huumaava tunnelma, erittäin harvoin törmää näin omaperäiseen ja sisälleen imevään tunnelmaan kirjassa. Edda on kuin hämmentävä satu. Aikuinen Edda on hulluimpia hahmoja pitkään aikaan, rakastan häntä. Myös 50-luvun Töölön kuvaus on ihanaa.

Lukupiirissä kirjasta pidettiin lähes poikkeuksetta. Jotkut olivat lukeneet kirjan realistisempana ja olivat jokseenkin järkyttyneitä kirjan tapahtumista. Heistä kirja oli ahdistava. Koska minä luin Eddan touhuja satuna, en kokenut kirjaa erityisen synkkänä, enemmänkin makaaberina ja paikoin tosi hauskanakin.

Oli myös hirveän kivaa jutella siitä, miten lapsuuskokemukset ovat samanlaisia, sijoittuipa lapsuus Töölöön tai Kemiin, 50-, 80- tai 2000-luvulle. Lapset ovat lapsia.

Kirjan loppu oli minun makuuni pienimuotoinen pettymys, tarina vähän lässähti, mutta toisaalta, mitäpä tuosta. Hieno tarina silti.

Tämä oli ensimmäinen lukemani Eeva-Kaarina Arosen teos, mutta ei tosiaan jää viimeiseksi. Aronen kuoli vähän yli vuosi sitten, ja mikä menetys se meille kaikille olikaan.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Bridget Jones - Vauvapäiväkirja

Helen Fielding: Bridget Jones - Vauvapäiväkirja
(Bridget Jones's Baby)
Suom. Annika Eräpuro
Otava 2016


Oi, rakkain Bridget, olet palannut, innostuin, ja varasin kirjan oitis.

Kun se viimein saapui, aloitin innokkaana lukemisen. Olin tosiaan Bridget Jonesin tarpeessa. Mutta kirjan alku takkusi. Luettuani parikymmentä sivua kirja unohtui reppuun ja mietin jo, että ehkä vain palautan sen kirjastoon ja luen jotain, mitä tekee mieli lukea. En jotenkin ollenkaan päässyt kärryille kirjan meininkiin ja Bridgetin touhutkin tuntuivat ihan epäuskottavilta.

Eilen sitten kaivoin illalla kirjan repun pohjalta ja ajattelin, että hyvä on Bridget, kaikkien näiden vuosien tähden, saat vielä yhden mahdollisuuden. Ja sitten minä istuinkin sohvannurkassa loppuillan, nauraa rätkätin ja välillä luin kummastuneen näköiselle Roscoelle pätkiä ääneen, kunnes kirja loppui. Oi Bridget, siellä sinä olit sitten kuitenkin alkukankeuden jälkeen.

Kirja on Bridgetin selitys pojalleen Billylle siitä, miten hän sai alkunsa. Se onkin melkoinen soppa, kun monenmoisen sekoilun, epävarmuuden ja delfiiniystävällisten vanhentuneiden kondomien takia on epäselvää, kuka on Bridgetin vauvan isä. Onko se ihanan jähmeä herra Darcy vai lipevän roisi Daniel Cleaver? Tietysti me kaikki edellisen Bridgetin päiväkirjan lukeneet tiedämme vastauksen, mutta ei sillä oikeastaan ole niin paljon väliäkään. Oli tosi kivaa seurata Bridgetin valmistautumista äidiksi.

Toivon tosi paljon, etteivät Bridget Jonesin päiväkirjat lopu koskaan. Ihanan lämmin ja myönteinen Bridget on hauskinta maailmassa. Tai kuten Daniel Cleaver Bridgetiä kuvaa, hän on "se mystinen, muhkurainen jouluaamun paketti, omituinen ja hieman epämuotoinen mutta..."

maanantai 30. tammikuuta 2017

Hamelnin pillipiipari

Russell Brand: Hamelnin pillipiipari
(The Pied Piper of Hamelin - Trickster Tales #1)
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Chris Riddell
Jalava, 2016


Lainasin Hamelnin pillipiiparin kirjastosta ihan vain, koska tämän version on kirjoittanut Russell Brand. Minusta Russell Brand on ihana, olen vähän heikkona hauskoihin ja älykkäisiin ihmisiin. Jotka ovat komeita. Mutta ennen kaikkea hauskoja ja älykkäitä.

Olin itse asiassa ajatellut lukea kirjan yksikseni, mutta Pallas Kanelikakku huomasi sen ja vaati lukemaan hänelle. Ja lastenkirjaosastoltahan tämä löytyi, joten mikäpä siinä.

Siinähän kävi niin, että minä en ole pitkään aikaan nauranut millekään kirjalle näin paljon, ja Kanelikakku nauroi myös, mutta enemmänkin minulle, ja kyseli välillä vaivihkaa, että mille me nauretaan. Esimerkiksi olin kuolla sivuhahmo seksisti-Reiskan kanssa, jonka kaikkien toimien päämotiivi on edistää tyttöjen ja poikien epätasa-arvoa. Hänen moponsa takana liehuu lippu "Pysytelkää takanani, naikkoset, sinnehän kuuluttekin!"

Tai kauhea anarkoegalitaarinen rottakollektiivi, jonka johtaja elää polygamisessa suhteessa kahden vaimonsa Jannan ja Paulin kanssa, joista toinen on mies, ja itse asiassa Janna ja Pauli ovat sisaruksia, mutta siitä rotat eivät puhuneet koskaan.

Minusta on hauskaa, että lastenkirjassa on aikuisten sanoja. Kaikista ei varmaan ole, mutta minusta on. Kotonakin puhumme lapselle kuin ihmiselle, eikä se häntä tunnu ainakaan haittaavan. Tosin, harvemmin tähän saakka olemme keskustelleet seksismistä tai polygamiasta, mutta aika nopeasti ne nytkin sivuutettiin.

Sen sijaan kirjan loputtua juttelimme tovin siitä, olivatko kaupungin kauheat asukkaat kamalampia kuin lapset vienyt pillipiipari. Asiaan ei tullut varsinaista selvyyttä, molemmat olivat meistä molemmista aika kauheita. Tosin, Kanelikakku tuntui inhoavan pillipiiparia huomattavasti enemmän kuin minä.

Kirjan kuvituskin on todella hieno ja yksityiskohtainen. Välillä aika hurja ja raaka, ei voi suositella herkimmille, anarkoegalitaariset rottakollektiivit ovat ymmärrettävästi melko brutaaleja, mutta meistä Pallas Kanelikakun kanssa tämä oli oikein hyvä kirja. Hän on paatunut viisivuotias ja minä herkkis varhaiskeski-ikäinen.

Toivottavasti Russell Brand kirjoittaa lisääkin lastenkirjoja. On paljon satuja, jotka voi laittaa uusiksi!

lauantai 28. tammikuuta 2017

Maestra

Lisa Hilton: Maestra
Suom. Kristiina Vaara
Tammi, 2017


Nyt on sellainen harvinainen tilanne, etten yhtään tiedä mitä mieltä olisin tästä kirjasta. Olen jokseenkin hämmentynyt.

Olin jollain sivukorvasilmällä, tai millä näitä asioita nyt aistitaan, saattanut tietooni, että Maestraa kehuttiin Kiltin tytön ja Naisen junassa seuraajaksi. Jostain syystä se oli minusta hyvä asia. Lisäksi luin kai takakannesta töissä, että päähenkilö on taidehistorioitsija, mikä on myönteistä, koska pidän taiteesta, historiasta ja taidehistoriasta.

Mistään en aistinut, että Maestra on näiden asioiden lisäksi myös varsin roisi seksikirja. En ole ihan varma mitä mieltä olen seksikirjallisuudesta. Selvästikään en ainakaan hakeudu sen pariin, mutta vaikka Maestra alkoi orgiakohtauksella, jatkoin silti lukemista, joten kai siinä joku sitten viehättääkin.

Maestra kertoo Judith Rashleighista, taidehistoritsijasta, joka ajautuu huonoille teille. Kirjan edetessä käy ilmi, että Judithilla on mahdollisesti aivojen moraalikytkin unohtunut pois päältä. Hän koheltaa halki Euroopan, ruumiita tulee, tauluja menee, huvijahdeilla vedetään koksua nokkaan ja kaikkien vaatteitten tuotemerkit mainitaan. Kirja on hyvin hämmentävä sekoitus roisia seksikirjaa, taidehistoriallista trilleriä ja todella pinnallista viihdekirjaa.

Välillä olin, että ei jumankauta miten tyhjäpäistä tohellusta, mutta sitten Judith alkoi taas huumailla taiteesta, ja minä olin, että onpas tämä kiinnostava kirja. Maestrassa oli todella paljon piirteitä, joista en pidä yhtään, mutta sitten taas paljon asioita, jotka ovat minusta ihan mahtavia.

Ehkä eniten kuitenkin pidin Judithista. Hän on semmoinen verta pakkiin -tyttö. Ei jää odottelemaan, tekee juuri niin kuin tykkää, ei sekoita turhia tunteita yhtään mihinkään, varsinkaan seksiin, hän välittää vain ja ainoastaan taiteesta ja ehkä vähän myös rahasta. Vaikka elämässä en haluaisi Judithia lähelleni, hän oli oikein raikas hahmo kirjallisuudessa. Maestran sekstailujenkin puolesta on sanottava se, että olen ihan tietoisesti boikotoinut seksikirjoja, joissa naista alistetaan, mutta tässä Judith tietää mitä tahtoo. Hauskaa oli myös se, kun häneltä jossain vaiheessa kirjaa kysyttiin, miksi hän käy oudoilla seksiklubeilla, ja odotus oli, että kyseessä on joku lapsuuden trauma, mutta itse asiassa Judith vain tykkää naida. Ja mikäpäs siinä.

Yllätyksenä tuli myös, että kyseessä on ilmeisesti trilogian aloitus. Pidän ihan mahdollisena, että luen Judithin myöhemmätkin seikkailut. Tai sitten en. Saa nähdä.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Ihmemaa Oz

L. Frank Baum: Ihmemaa Oz
(The Wonderful Wizard of Oz, 1900)
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: W. W. Denslow
Art House 2011


Tosi kiva on tämä vaihe Pallas Kanelikakun lapsuudessa, kun luemme kunnon kirjoja iltasaduksi. Jutellessani tästä muiden vanhempien kanssa olen huomannut, että perheemme tekee asian vähän eri tavalla kuin monet muut. Otantani ei ole kovin iso, mutta ajattelin silti kirjoittaa tästä, niin kuin kyseessä olisi isokin asia.

Käsittääkseni monissa perheissä on kuten meillä, molemmat vanhemmat vuorotellen lukea posottavat iltasatua lapselle. Useimmissa perheissä on ilmeisesti yksi kirja kesken, jota vanhemmat vuoropäivinä jatkavat. Minähän en tämmöiseen ala ollenkaan. En tosiaankaan ala lukea mistään kirjasta vain joka toista lukua, vain siksi, että, no en edes keksi miksi niin pitäisi tehdä. Minä ja Kanelikakku luemme siis yhtä kirjaa, Roscoe ja Kanelikakku toista. Ehkä jotkut lapset eivät halua lukea kahta kirjaa kerrallaan, se voisi olla hyvä syy lukea vain yhtä kirjaa. Mutta minusta lastenkirjat ovat parhaimmillaan aivan parhaita ja haluan itsekin nauttia lukuhetkestä, ja lisäksi itsellänikin on koko ajan neljä kirjaa yhtä aikaa kesken, joten kyllä viisivuotiaskin voi kuunnella kahta kirjaa kerrallaan aivan hyvin. Tai ainakin meillä voi. Ihmisethän ovat erilaisia, kaikki eivät ehkä voi, ei pidä tietenkään yleistää.

Lisäksi tässä on semmoinenkin juttu, että olen havainnut Roscoen lastenkirjasivistyksessä merkittäviä aukkoja, joita paikkaan tässä samalla kun valitsen heille luettavaa. Tosin nyt he lukevat oma-aloitteisesti Hobittia, joten lukusuunnitelmani on hetken jäissä.

Puutteita on omassakin lukemistossani, joten viime aikoina olen valikoinut kirjoja, joita en jostain syystä ole lukenut itse lapsena. Tai sitten ne on luettu minulle, mutta olen unohtanut. Melko varma olen kuitenkin, että esimerkiksi tämän Ihmemaa Ozin olen katsonut vain elokuvana aiemmin.

Tarina lienee kaikille tuttu, mutta kerronpa silti, kun on aikaa. Kävin aamulla uimassa ja nyt istun täällä Stoan aulassa ja odottelen, että Cultural madness buffett alkaa. En minä tiedä miksi sillä on semmoinen nimi, mutta se on erittäin hyvä lounasbuffett, semmoista marokkolaistyyppistä ruokaa, paljon kasvisjuttuja.

Kirjan alussa Dorothy asuu Kansasissa tätinsä ja setänsä kanssa, kun hurrikaani yhtäkkiä huitaisee hänet ja Toto-koiran Ozin ihmemaahan. Vahingossa Dorothy runttaa talollaan idän ilkeän noidan kuoliaaksi. Dorothy kuulee, että Smaragdikaupungissa asuu Ozin velho, joka voisi taikoa hänet takaisin Kansasiin. Hän lähtee Toton kanssa keltaista tiilitietä pitkin kohti kaukaista Ozia. Matkalla Dorothy tapaa ensin Variksenpelättimen, jolla ei ole aivoja, sitten Peltimetsurin, jolla ei ole sydäntä, ja vielä Pelkurileijonan, jolla ei ole rohkeutta. Suunnilleen puolivälissä tarinaa he pääsevätkin Ozin velhon luo, mutta tämä vaatii, että ennen kuin hän auttaa, Dorothyn pitää vielä tappaa, öö, olikohan se nyt lännen ilkeä noita. Sitten seikkaillaan länteen, tapetaan noita, tullaan takaisin. Ozin velho on kauhea koheltaja, mutta ei se mitään, onneksi on vielä etelän hyvä noita, joka hoitaa lopulta Dorothyn takaisin Kansasiin.

Ja kirjahan oli oikein hyvä. Pelkäsin vähän, että se olisi liian pelottava, koska omat mielikuvani Ozista perustuvat siihen aivan järkyttävän pelottavaan lastenelokuvaan, Return to Oz, jossa Dorothy saa sähköshokkeja mielisairaalassa ja joku sairaan pelottava nainen vaihtelee itselleen päätä. Katsoin sen ihan liian nuorena elokuvissa. Uhhuh. Olisi kiva nähdä se uudestaan, koska olen melko varma, että sen leffan ikärajan pitäisi olla vähintään 16. Täällä elokuvasta varsin kuvaava artikkeli.

Tuomas Nevanlinnan suomennos oli oikein raikas ja vanhat kuvat kivoja. Kanelikakku kävi aina omatoimisesti kurkkimassa kuvia eteenpäin, etenkin siinä vaiheessa kun emme vielä tienneet, mikä tyyppi Oz oikein onkaan. Hän ei olisi millään malttanut odottaa, että asia selviää.

Tulipas jaariteltua sanomatta kovinkaan paljon. Pallas Kanelikakku tykkäsi kirjasta, samoin minä, suosittelemme siis muillekin. Nyt menen syömään.