keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Pähkinänkuori

Ian McEwan: Pähkinänkuori
(Nutshell)
Suom. Juhani Lindholm
Tammi 2017


En edes tiennyt, että McEwanilta on tulossa uusi, ennen kuin se osui käteeni töissä kirjastossa kuormaa purkaessa. Onneksi se kirja oli pikalaina ja sain heti kiikuttaa aarteen kotiin. Edellisenkin McEwanin luin näköjään pikalainana, joten ehkä salavihkaa käteeni luikahtavat McEwanit ovat jonkinlainen perinne. Erittäin hyvä ja tervetullut perinne.

Pähkinänkuoren kertoja on äitinsä kohdussa ylösalaisin syntymäänsä valmistautuva vauva. Vauvan tilanne on vaikea. Hän on kuullut katalan äitinsä hautovan murhaa. Äidillä on suhde vauvan setään ja heidän on raivattava vauvan isä tieltä. Tämä on kauheaa, koska vauva rakastaa hirveää äitiään, mutta ei tahdo isälleenkään pahaa.

Vauva on hurmaava tyyppi. Niin viisas kuunneltuaan yöt pitkät podcasteja äitinsä mahan läpi. Tietous etenkin viineistä hämmästyttää.

Pähkinänkuori on mahtava kirja. Olin koko ajan varma, että ihan millä hetkellä hyvänsä tämä vauvahomma kusee itseään nilkoille, eihän tämä voi toimia, mutta niin vain McEwan kieputti lukijaa loppuun saakka. Välillä vauva kertoi näköhavaintoja, joita ei oikeasti voinut nähdä, mutta kuvitella kyllä. Ihastuttava hahmo, tuollainen vanhan ja viisaan oloinen syntymätön, joka nautiskelee viinejä äitinsä verenkierrosta ja vihaa äitinsä rakastajaa, joka möykyttää häntä jatkuvasti päähän.

Murhajuoni on paikoin aika jännittävä, eikä ihmekään, perustuuhan tarina Hamletiin, mutta koska vauva on niin hassu hahmo, kirja on välillä koominenkin. Ei tämä ehkä ruttuotsaisimmille lukijoille sovi, mutta jos ei koe ongelmaksi tarkastella maailmaa kohdusta, tämä on aivan täydellinen pieni kirja.

Kyllä ei ole liioiteltua sanoa, että McEwan on parhaita nykykirjailijoita. Onneksi on vielä monta vanhempaa McEwania lukematta!

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Manchester by the Sea

Kenneth Lonergan 2016

Kuva

Pääsimme pitkästä aikaa Roscoen kanssa kahdestaan elokuviin, ajattelin valehdella tähän alkuun, koska vastahan me joulukuussa olimme yhdessä leffassa. Tai no, on se sillä tavalla pitkä aika, että ennen vanhaan, eli aikana ennen lasta, elokuvissa saatettiin hyvinkin käydä kerran viikossa. Silloin tämä blogikin olisi ollut paljon kiinnostavampi. Elämä ylipäätään oli paljon jännittävämpää. Olisi sitä paitsi tosi kiva, jos olisin kirjoittanut kaikista niistä elokuvista, joita katsoin leffafestareilla, niitä olisi nyt myöhemmin mukava lukea. No mutta, kaikkea ei voi saada.

Ei tarvinnut tällä kertaa ollenkaan neuvotella, minkä elokuvan haluamme nähdä. Roscoen mukaan Oscar-elokuvista kannattaa mennä katsomaan se, joka voittaa alkuperäiskäsikirjoituksen Oscarin, mikä totta onkin. Kun katselen listaa Oscar-voittajista, olen useimmiten pitänyt kovasti alkuperäiskäsikirjoituksen voittaneista, kun taas parhaan elokuvan palkinnon voittajat ovat aika usein olleet pettymyksiä. Lisäksi rakas ystäväni K kehui elokuvan maasta taivaisiin, ja luotan häneen kuin vuoreen.

Miten tämä on näin puiseva bloggaus? Jaapa jaapa jaapa jaa, hän kirjoittaa, ja jatkaa: jaapa jaapa jaapa jaa. Voi hyvän tähden. No, koitetaan nyt saada tämä johonkin kunnialliseen päätökseen, vaikkei tämä ole oikein edes vielä alkanut. Ei näin hieno elokuva ansaitse näin typerää bloggausta!

Manchester by the Sea kertoo Leestä, äkäisestä talkkarista, jonka veli kuolee. Lee palaa kotikonnuilleen huolehtimaan veljensä teini-ikäisestä pojasta ja hiljalleen keriytyy auki Leen tarina.

Elokuva on suorastaan täydellinen. Aivan poskettoman surullisesta aiheesta on saatu aikaan lämmin, välillä hullun hauskakin elokuva. Vielä nyt pari päivää myöhemminkin ajattelen elokuvaa taukoamatta. Joskus on vaikea käsittää, miten ihmiset voivat selviytyä hirveimmistä asioista, niin hirveistä, ettei niitä voi edes antaa itsensä ajatella, ja tämä elokuva kertoo erittäin hienosti juuri siitä.

No niin. Ehkäpä päätän tämän kompuroivan bloggauksen tähän. Menkää katsomaan Manchester by the Sea, se on hienoin elokuva aikoihin.

PS: No haluan kuitenkin vielä sanoa siitä, että jotenkin nyt vähän kuitenkin ällöttää se, kun Roscoe kertoi ennen leffaan menoa Casey Affleckin seksuaaliahdistelujutuista, jotka olin jostain syystä onnistunut olemaan noteeraamatta, ja nyt kun googlailin asiaa, niin se vähän inhottaa, että nyt tässä kehun seksuaaliahdistelijan roolisuoritusta. Mutta toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että taiteilija voi olla riemuidiootti ja silti hänen taiteensa merkittävää, joten olkoon Affleck ihmisenä inhottava, mutta kyllä hän nyt vain on siinä sivussa myös erittäin hieno näyttelijä.

PPS: Tiedättekö mikä on maailman ärsyttävintä? Semmoiset ihmiset, jotka haukkuvat omia tekemisiään. Niin kuin omaa bloggaustaan kesken kaiken. Nyt en edes antanut mahdollisuutta kenellekään pitää tästä bloggauksesta kun haukuin sen itse jo ennen kuin pääsin asiaan! Tämä kuuluu helmasynteihini, josta yritän kovasti päästä eroon. Haukun myös kaikki kokkaukseni aina ennen kuin päästän ketään maistamaan. Oijoi. No, julkaisen tämän silti. Tämmöinen minä nyt vain olen.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Knight of Cups

Terrence Malick 2015

Kuva

"Onhan tämä parannus siihen edelliseen Malickin elokuvaan, että Christian Bale osaa näytellä", kommentoi Roscoe suunnilleen puolivälissä elokuvaa.

Hän viittasi elokuvaan To the Wonder, jonka katsoimme näemmä vuonna 2014. Siinä oli pääosassa Ben Affleck, Roscoen erityissuosikki parjausmielessä.

Käytännössä tämä Knight of Cups oli aika lailla samanlainen elokuva kuin To the Wonder. Tässäkin on komea mies, jonka edellä hyppelehtii läpi elokuvan kaunis nainen. Malick on selvästi innostunut tästä asetelmasta, että surumielinen mies kävelee ja kävelee toimettomana eri paikoissa, ja hänen edellään pomppii höpsähtäneen oloinen nuori nainen. Ihan kiva kohtaus sinänsä, mutta ei sillä kahta elokuvaa täytä. Ei oikeastaan edes yhtä.

Tässä elokuvassa kun ei juuri muuta sitten tapahtunutkaan. Mies kävelee Los Angelesissa ja välillä Las Vegasissa, edellä hyppivä nainen vaihtuu. Kai tämän tarkoitus oli kuvata jonkinlaista elämän tyhjyyttä ja masennusta, rakkauden etsimistä, mutta aika ankea kuvaus oli. Ei sitä rakkautta löydä, jos jatkuvasti antaa toisten yksin hyppiä edellä, on otettava kiinni ja hypittävä mukana, eihän siitä muuten tule yhen mittään!

Hyvät näyttelijät, ihan kaunis mutta erittäin tylsä elokuva. Harmittaa, koska Malick on tehnyt niiiiiin hyviä elokuvia, ja nyt tämä on tämmöistä kävelemistä ja hyppimistä jo toista elokuvaa. Ei mulla muuta.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

The Neon Demon

Nicolas Winding Refn 2016


Minulla on vähän vaihteleva suhde Nicolas Winding Refnin elokuviin. Tavallaan pidän hänen poseeraavasta estetiikastaan kovastikin, mutta sitten taas kyyninen väkivaltaisuus ei oikein ole minun juttuni. Tykkään enemmän semmoisesta Tarantino-tyylisestä sarjakuvaväkivallasta, jos nyt pitää väkivaltaa olla. Tai oikeastaan, jos tarkkoja ollaan, Tarantino-tyylinen väkivalta on ainoa väkivallan laji, jota elokuviini mielin.

Muistan pitäneeni Winding Refnin elokuvasta Bronson hyvin paljon. Se oli vaikuttava ja erilainen. Pidin myös Drivesta, Valhalla Rising ja Only God Forgives eivät sen sijaan olleet ihan minun makuuni.

Tämä oli kyllä varsin erilainen, kuin Winding Refnin melko äijäisät aiemmat elokuvat. The Neon Demon kertoo Los Angelesin mallimaailman kurjasta puolesta.

Jesse on 16-vuotias luonnonkaunis orpo, joka päättää lähteä kokeilemaan mallin hommia. Asiakkaat rakastavat häntä, muut mallit vihaavat. Kaikki haluavat Jesseltä jotain ja hänen hotellihuoneensakin alkaa olla aika pelottava paikka. Kun Jesse alkaa menestyä, vanhemmat mallit haluavat syödä hänet.

Elokuva oli visuaalisesti upea, mutta lopun väkivalta, nekrofilia ja ihmissyönti olivat minusta vähän turhanpäiväisiä ja tyhjiä. Tuntui siltä, että ohjaaja nyt halusi vähän järkyttää katsojaa, että ähhähhää, näin kauhea minä osaankin olla, ettepä olisi uskoneet. Harmillisesti kauheudet saivat lähinnä ähisemään kiusaantuneena, kun hahmojen keskeisin piirre oli se, että he ovat kauniita ulkoisesti. Ehkäpä tämä puhuttelee ihmisiä, jotka elävät jollain lailla tämänkaltaisten asioiden keskellä, mutta itselleni pelkkään kauneuteen perustuva mallimaailma on aika kaukainen ja epäkiinnostavakin. Usein itselle tuntemattomat asiat voivat olla hyvinkin kiintoisia, mutta mallien elämä ei itselleni ole semmoinen. Elokuvan mielenkiintoisin hahmo ei ollut malli, vaan nekrofilistinen meikkitaiteilija, joka asui valtavassa kartanossa. Hän oli oikeastaan ainoa asia, jota jään elokuvasta miettimään. Miksi elokuva ei voinut kertoa kokonaan hänestä?

Niin että hienolta näytti, mutta aika autiolta. Aion kyllä jatkossakin katsoa Winding Refnin elokuvat, koska vaikka sisältö ei miellyttäisikään, on silmäkarkki taattu.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

10 Cloverfield Lane

Dan Trachtenberg 2016

Kuva

En oikein tiedä, miksi olin tämän kirjastosta varannut, mutta nyt se joka tapauksessa oli jo pahasti myöhässä. Olin palauttamassa leffaa katsomattomana, ihan vain, kun en voinut keksiä, miksi olin sen alunperin halunnut nähdä, mutta sitten huomasin, että se on saanut Rotten Tomatoesissa 90%, mikä on aika paljon, ja kiinnostus heräsi kuitenkin.

Elokuva kertoo Michellestä, joka elokuvan alussa jättää sulhonsa ja lähtee ajamaan jonnekin. Matkalla hän joutuu auto-onnettomuuteen ja herää omituisessa paikassa. Ilmenee, että hän on maan alla säteilysuojassa. Hänet pelastanut Howard kertoo, että on tapahtunut hirmuinen katastrofi, kaikki muut ovat kuolleet ja maan päällä on myrkyllistä. Heidän kanssaan suojassa asuu kummallinen Emmett.

Lähes koko elokuvan ajan on epäselvää, mitä maan päällä oikein on tapahtunut. Ovatko hyökkääjät venäläisiä, ovatko ne avaruusolioita, vai onko Howard keksinyt koko jutun päästään.

Pidin tästä elokuvasta koska:

  • Michellellä on täydellinen tukka. Mietin käytännössä 90% elokuvasta pitäisikö leikata samanlainen ja värjätä tukka ruskeaksi. Niin. En minäkään tiedä miten tämä liittyy tähän elokuvaan oikeastaan, mutta näin kävi.
  • John Goodmanin esittämä Howard on aivan mainio hahmo. Kyllä oli hieno suoritus, yhtä aikaa helvetin pelottava, hellyttävä, hassu ja kauhea.
  • Michelle osoittautuu aikamoiseksi MacGyveriksi ja on aina kivaa, kun toimija on nainen.
  • Tykkään yleisesti tämmöisistä kidnappaustarinoista jostain kummallisesta syystä, jota en osaa selittää.

En pitänyt tästä elokuvasta koska:

  • Loppuratkaisu oli minun makuuni ehkä vähän överi, vaikka onnistui kyllä kivasti yllättämään.
  • Elokuvassa oli paljon klaustrofobisia ja muita kauheita kohtauksia, jotka eivät sovi herkälle sielulleni. Tämä on tietysti makukysymys. Jos tykkää niin tykkää, jos ei niin ei.

Ehkä tämän voisi tiivistää niin, että monin tavoin tämä ei ollut minun makuuni, mutta sitten taas monin tavoin oli. Luulen, että jään muistelemaan elokuvaa ihan hyvällä, vaikka katsoessa välillä mietinkin, että miksi minä katson näin pelottavaa elokuvaa. Ja jos unohtaa makuasiat, genressään, eli tsykologisena drillerinä, tämä oli varmaankin aivan oiva.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Ilonaiheita

Tänään on ollut myönteinen olo, joten ajattelinpa blogata ja kertoa, että olen ollut iloinen seuraavista asioista:


Lapsella ei ole täitä
Ainakaan vielä, that is. Päiväkodista on nyt pari kertaa tullut täivaroitus ja eilen ostettiin täikampa, jolla nyt aamulla ruoppasin lapsen valtavaa kuontaloa. Sieltä löytyi paljon hiekkaa, muttei mitään elävää. Tietenkin ensin luulin hiekkaa täiksi, mutta googlattuani ilmeni, että täit liikkuvat ja ovat isompia. En tiedä miten selviäisimme täishowsta leikkaamatta lapsen tukkaa, joten olen hyvin iloinen, että ainakaan vielä siellä ei ollut ketään.

Jalkoihin ei satu
Viime marraskuusta asti jalat ovat olleet kipeät. Ensin turposi yksi, sitten toinen. Mitään järkevää syytä ei koskaan löytynyt, enkä ole oikein tiennyt pitäisikö nyt liikkua enemmän vai olla paikallaan vai mitä ihmettä. Rampattuani kolmella eri lääkärillä sain viimein lähetteen fysioterapiaan, jonka neuvoista on ollut ihan oikeasti apua. Tiistaina fysioterapian jälkeen kävelin Itiksessä ja tajusin yhtäkkiä, että hyvänen aika, minuun ei koske. Se oli niin hämmentävää, että hymyilin koko loppupäivän. Tänään kävin metsässä hakemassa pajunkissoja (tai no, ainakin jotain risuja), hyppelehdin mielissäni kevätpurojen yli ja kiveltä toiselle ja ajattelin, että saatana sentään, ehkä tästä kuitenkin vielä jotain tulee.

Litku Klemetti
En ole oikeastaan lapsen syntymän jälkeen löytänyt juuri mitään uutta musiikkia. Olen muutenkin ollut aina vähän hitaasti lämpenevä musiikin suhteen ja kuuntelen mieluiten aina samoja levyjä, lähinnä Dingoa, Leevi and the Leavingsia ja Cliftersiä, ja Pariisin kevään kahta ensimmäistä levyä, ja niitä levyjä joita kuuntelimme Roscoen kanssa silloin ennen Pallas Kanelikakkua, Fleet Foxesia, Sufjan Stevensiä ja Raymond och Mariaa. Mutta nyt olen rakastunut Litku Klemettiin! Oi voi! Miten voi olla noin ihanaa musiikkia! On aivan keväistä löytää uutta musiikkia, josta ei tule vain vanhoja muistoja mieleen vaan ihan uusia juttuja, joista ei vielä edes tiedä mitään! Ihana Litku Klemetti!

Kellarit ja sauna
Ja sitten sekin vielä on avannut näköaloja, että viime viikolla saimme viimein vuoden tauon jälkeen kellarit käyttöömme ja saimme raahattua sunnuntaina kaikki turhat tavarat sinne. Saunavuorokin palasi maanantaille ja siellä oli ihanaa ja puuntuoksuista ja puhdasta. On varovaisen toiveikas olo, että ehkä tämä putkiremontti jonain päivänä tosiaan loppuu. Yhtäkkiä täällä on ihan hirveästi enemmän tilaa ja valoa, parvekkeelle mahtuu, tekisi mieli pestä ikkunat ja loikkia kivuttomilla jaloillaan ja huutaa keväthuuto ja laulaa "uskotko rakkauteen, että sulle pesän teen, jos et niin mä lähden seuraavalla junalla Kainuuseen".

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Sausage Party

Conrad Vernon, Greg Tiernan, 2016


Pallas Kanelikakku löysi Sausage Partyn dvd-kotelon pari päivää sitten ja innostui.
- Voidaanko katsoa tämä yhdessä? hän kysyi.
- Ei voida! huusin keittiöstä. - Se ei ole lasten elokuva!
- Mutta tämä näyttää niin hassulta, Kanelikakku yritti ja tirskui vielä useita minuutteja elokuvakotelo kädessään.

Korostan heti, että Sausage Party on kaikkea muuta kuin lastenelokuva. Olen elämässäni havainnut, että monilla ihmisillä on sellainen käsitys, että piirretty elokuva on yhtä kuin lastenelokuva. Sehän on täysin väärä ja monin tavoin vaarallinen käsitys. Jos ei sen vertaa paneudu elokuvamaailmaan, ja sitten istuttaa taaperonsa telkkarin eteen katsomaan Tulikärpästen hautaa, Prinsessa Mononokea tai esimerkiksi tätä Sausage Partya, niin kyllä on traumaattinen lapsuus pienellä.

Sausage Party on erittäin hyvä aikuisten elokuva. Se kertoo nakista nimeltä Frank (Seth Rogen) ja sämpylästä nimeltä Brenda (Kristen Wiig), jotka odottavat kaupassa, että jumalat vievät heidät ihanaan tuonpuoleiseen, jossa Frank saa viimeinkin työntyä Brendan sisään ja kaikki on ihanaa. Ja ihminen todella poimiikin heidät ostoskoriinsa, mutta sitten käykin hullusti, kun he putoavat kärrystä. Alkaa vaarallinen matka halki supermarketin, jonka aikana Frank saa selville totuuden.

No siis. Sausage Party on hyvin tyypillinen Seth Rogen -elokuva. Hauska ja härski, pilveä poltellaan, James Franco tekee sivuosan. Elokuvassa on oikeastaan aika perinteinen lastenelokuvan juoni, mutta mukana on tosi paljon seksiä (lopun orgiakohtaus oli varsin hämmentävä), väkivaltaa ja huumeita. Koska olen suuri Seth Rogen -fani, pidin tästä elokuvasta erittäin paljon. Genressään tämä on erinomainen, mutta jos ei tykkää niin sitten ei tykkää, enkä minä sille mitään voi.

Luulen, että Pallas Kanelikakkukin on ihminen, joka tulee pitämään Sausage Partysta. Heti sitten kolmentoista vuoden kuluttua kun annan hänen sen katsoa.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Bridget Jones's Baby

Sharon Maguire 2016

Kuva

Luin muutama tovi sitten Bridget Jonesin vauvapäiväkirjan ja tykkäsin siitä kohtuullisen paljon. Olen pitänyt kaikista Bridget Jones -elokuvista ihan älyttömästi, ensimmäinen on kaikkien perheemme aikuisjäsenten mielestä kuolematon klassikko, jota siteeraamme säännöllisesti. Esimerkiksi kohta, jossa Bridget pitää puhetta kustantamon juhlissa on parasta komediaa ikinä. Niinpä ajattelin, että eihän tämäkään elokuva huono voi olla, onhan tässä sentään hyvä kirja taustalla ja kaikki.

No joo mutta ei.

Syitä, miksi en pitänyt tästä elokuvasta:

  • Renée Zellwegerin naama näyttää oudolta. Olen sitä mieltä, että ihmisillä on oikeus tehdä naamalleen mitä ikinä haluavat, mutta en silti päässyt missään vaiheessa elokuvaa yli siitä, ettei tuo ole Bridget, vaan joku omituisen näköinen hoikka ihminen. Lisäksi toivoisin, että tämä maailma olisi sellainen, jossa ihmisten ei tarvitsisi tehdä mitään naamalleen ollakseen riittävän hyviä. Mietin näitä asioita koko elokuvan ajan, joten voitte ehkä täten ymmärtää, ettei tämä ollut niiltä osin kovin myönteinen elokuvakokemus. Ja sitten kun elokuvan loppupuolella oli muistoja ensimmäisestä BJ-elokuvasta, ja Bridget ja Darcy olivat niin nuoria ja pyöreäposkisia, ja minäkin olin silloin niin nuori, ja nyt kaikki on tuhoutunut, meidän naamamme ja... no, ei puhuta siitä enempää.
  • Daniel Cleaver on korvattu amerikkalaisella Jackilla, joka on kieltämättä hurmaava monimiljonääri, ja monin tavoin viehättävämpi kuin inhottava Cleaver, mutta silti. En oikein ymmärrä sitäkään, miksi tämä monimiljonääri suostui Bridgetin pompoteltavaksi tuolla tavalla, Cleaverilla kirjassa oli sentään jonkinlaista historiaa Bridgetin kanssa.
  • Herra Darcy on penseä ja täysin ilmeetön ja näyttää hyvin hyvin vanhalta. Jos tämä on ensimmäinen Bridget Jones -elokuva, johon törmää, on varmasti äärimmäisen vaikeaa ymmärtää, miksi Bridget haluaisi viettää sekuntiakaan jyrnöttävän hapannaaman kanssa.


Mutta ei tämä ihan superhuono elokuva sentään ollut, koska:

  • Bridgetin vanhat kunnon ystävät ovat kaikki koolla. Pidän itse erityisesti Shazzerista, itsekkäästi siksi, että joskus nuorena eräs ystäväni sanoi, että näytän häneltä. Näyttäisin erittäin mielelläni Sally Phillipsiltä, koska hän on ihana, vaikka nykyisin tiedänkin, etten oikeastaan kyllä näytä tippaakaan. Niin kuin en näytä myöskään Claudia Schifferiltä, jolta siskoni anoppi joskus sanoi minun näyttävän. Haluan silti kertoa tästä kaikille. En tiedä miksi. Tuleepa tästä pinnallinen bloggaus.
  • Elokuva on paikoin ihan hauska. Etenkin Emma Thompsonin näyttelemä Bridgetin synnytyslääkäri on aivan mainio. Myös Bridgetin työkaverit ovat hauskoja, ja vanhemmat tietysti.
Toivottavasti muutaman vuoden kuluttua tehdään kuitenkin vielä yksi Bridget Jones -elokuva, kun Renée Zellweger vanhenee muutaman vuoden. Ja toivottavasti siihen mennessä minä olen tottunut hänen uuteen naamaansa.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Vegetaristi

Han Kang: Vegetaristi
(채식주의자)
Englanninkielisestä käännöksestä suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2017


Töissä yksi hommistani on valita kirjastoon aikuisten kaunokirjallisuus. Olin innoissani valinnut kevään ennakoita, kun työtoveri hermostui.
- Kuka on taas valinnut vaikka kuinka monta jotain kasvisruokakirjaa! Ja täällä on jotain Suomen historiaakin otettu monta kappaletta!

No sitten ilmeni, että se olinkin minä, joka olin valinnut Booker-palkinnon voittanutta Vegetaristia ja Petri Tammisen Suomen historiaa. Työtoveri ymmärsi heti kun selitin. Koska kyllä Petri Tammista ja ulkomaista menestyskirjaa voi ottaa useamman, sen sijaan tietokirjoja ei niinkään.

Nappasin Vegetaristin pikalainana töistä heti tuoreeltaan. Ajattelin, että todennäköisesti tämä on taas semmoinen kohukirja, joka ei minua niin kosketa, mutta voihan sitä kokeilla. Avasin kannen ja kuului SUIIIIIIH kun imauduin kirjan sisälle, enkä tullut ulos ennen kuin kirja oli loppunut.

Huh huh nimittäin.

Yeong-hyen aviomies järkyttyy kun vaimo yhtäkkiä päättää ryhtyä kasvissyöjäksi. Vaimo on aina ollut hyvin tavallinen ihminen, palvellut miestään ja ollut miellyttävän huomaamaton ja ilmeetön. Ja nyt yhtäkkiä tämmöistä omituista sekoilua! Koko suku yrittää hyvällä ja pahalla saada Yeong-hyen järkiinsä, kun nainen laihtuu ja muuttuu yhä kummallisemmaksi.

Ei tässä kirjassa ole kyse kasvissyönnistä, vaan minun nähdäkseni naisen taistelusta saada tehdä itse omat päätöksensä, oikeudesta omaan ruumiseen. Kirjassa Yeong-hyesta kerrotaan aviomiehen, langon ja siskon silmin, ja kaikki piirtävät kuvaa vähän erilaisesta naisesta. Yeong-hye on sisäänpäinkääntynyt ja arvoituksellinen, mutta kaiken hänestä kerrotun perusteella en yhtään ihmettele hänen ratkaisuaan. Ihminen on lopulta hyvin herkkä kapistus.

En ole koskaan lukenut tällaista kirjaa. Ehkä se liittyy siihen, että luen hyvin vähän aasialaista kirjallisuutta ylipäätään, mutta on mahtavaa lukea jotain näin erilaista. Yleensä lukiessaan keksii heti kuusi samantyyppistä kirjaa, mistä on hyötyä kirjastotyössä, kun ihminen tulee sanomaan, että haluaisin lukea jotain samankaltaista kuin se-ja-se, mutta tässä tapauksessa ei tule oikein mitään samantyyppistä mieleen. Vegetaristi on synkkä ja omituinen, suoraviivainen ja salaperäinen, helppo lukea, mutta herätti vaikeita ajatuskulkuja.

Luin, että kirjailija itse tarkoitti kirjoittaa allegorian Etelä-Korealle, ja niin sitä on siellä luettu. Minä sitten taas en sellaista osannut kirjasta lukea, eikä varmaan kovin moni muukaan länsimaiden ihminen, vaan luin sen itsestäni käsin.

Minä luin tämän erittäin hienona feministisenä tarinana, ja sitten Goodreadsista huomasin erään miehen antaneen kirjalle kaksi tähteä, koska ei ymmärtänyt yhtään mistä oli kyse. Sitten hän oli myöhemmin päivittänyt arviotaan ja kertoi, että oli vasta muiden arvioita lukiessaan ymmärtänyt, miten tämä kirja puhuttelee naisia. Yritin työntää puoliväkisin kirjaa Roscoelle luettavaksi, että saisin tietää onko tässä tosiaan jonkinlainen ihmeellinen sukupuoliraja, mutta hän ei oikein innostunut ajatuksesta, ja toisaalta Roscoe on myös tiukempi feministi kuin minä, joten on todennäköistä, että hän ymmärtäisi kirjan samoin kuin minä. Ehkä. Tätä en saa kenties koskaan tietää, koska ei kukko käskien laula eikä Roscoe lue. Ja sitä paitsi, on minusta vähän omituista lukea kirjoja niin, että minä olen tämmöinen, enkä koskaan voi ymmärtää ketään muita kuin kaltaisiani. Anteeksi vain!

(Luen Pallas Kanelikakulle ääneen Muumipapan urotöitä, jossa Hosuli hokee koko ajan "anteeksi vain" ja se on aika tarttuvaa.)

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että jos luet tänä keväänä vain yhden kirjan, Vegetaristi olisi hyvä vaihtoehto. Kaikki kehunsa on tämä kirja minusta ansainnut.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Miksei kukaan päivitä tätä blogia?

Otsikon kysymys on piinannut itseäni tässä tovin, tuskin ketään muuta. Yritän silti vastata.

Ankea kuvituskuva

Ja nyt olen tuijottanut tätä ruutua hetken keksimättä yhtään vastausta.

Oijoi.

No varmaan ainakin siksi, että:

  • Ei ole aikaa. Ennen bloggasin usein ennen iltavuoroja, viime aikoina olen käynyt uimassa tai joogannut. Ennen bloggasin usein iltaisin, nyt jostain syystä en. Makaan mieluummin sohvalla, neulon, luen, katson telkkaria tai pelaan Candy Crush Soda Sagaa. Minulla on tapana noin puolentoista vuoden välein koukuttua johonkin tyhmään peliin niin, etten haluais tehdä mitään muuta kuin pelata. Tämä koukutus kestää pari viikkoa, jonka jälkeen olen taas tyytyväisesti pelaamatta. Mutta nyt on menossa Candy Crush Soda Saga -koukutus. Vaikka ei sitä bloggaamattomuudesta voi syyttää, koska kyllä bloggaamattomuuden syyt ovat muualla.
  • Ei ole mitään sanottavaa. Olen lukenut useita kirjoja ja katsonut useita elokuvia, ja sitten miettinyt, että mitä tästä sanoisin, ja vastaus on ollut, että ei minulla ole mitään sanottavaa kenellekään, tästä, eikä mistään muustakaan.
  • Itse asiassa tuo ensimmäinen ei ole aikaa -syy on vähän epätosi siinä mielessä, että olen viime aikoina oikeasti kirjoittanut useammankin bloggauksen, joita en ole julkaissut, koska ne ovat olleet joko liian tylsiä, liian tyhmiä tai liian ilkeitä.
  • Ja on muutenkin ollut sellainen olo, että olen liian tylsä, liian tyhmä ja liian ilkeä.
  • Oikeastaan on semmoinen olo, että haluaisin vetäytyä johonkin pieneen, pimeään koloon. Tuntuu, että kaikki kommunikaatioyritykset epäonnistuvat, ettei kukaan vastaa kun huudan, että minut jatkuvasti ymmärretään väärin, että kaikesta tulee tappelu, eikä vika enimmäkseen ole muissa. Tekee mieli työntyä jonnekin kiven alle odottelemaan parempia aikoja.

Ehkä tämä nyt kuulostaa dramaattisemmalta kuin onkaan. Minä kun olen vähän semmoinen ihminen, että saman päivän aikana saatan heilahdella tosi voimakkaasti mielentilasta toiseen. Puolen tunnin päästä jos kirjoittaisin saman listan, siinä saattaisi lukea, etten bloggaa koska ulkona on niin ihanan aurinkoista ja ihmiset niin ihania. Tai sitten siinä lukisi jotain ihan muuta. Semmoista se on tämä elämä, ailahtelevaista.

Yritän kuitenkin blogata enemmän, koska tykkään blogata. Siinä kaikki.