perjantai 20. tammikuuta 2017

Parempaa väkeä

Sarah Waters: Parempaa väkeä
(The Paying Guests)
Suom. Helene Bützow
Tammi 2015


Pidin hurjasti edellisestä lukemastani Watersista, Silmänkääntäjästä. Se oli parhaita kirjoja pitkään aikaan. Sitä ennen olin lukenut Vieraan kartanossa, joka oli myös kieltämättä hyvä, mutta makuuni ihan liian pelottava.

Tämä Parempaa väkeä on sitten taas ihan erilainen.

Frances Wray asuu isossa talossa Lontoon hienostoalueella äitinsä kanssa. Veljet ovat kuolleet ensimmäisessä maailmansodassa, isä vähän sodan jälkeen. Francesille ja äidille on jäänyt vain paikka luokkayhteisön huipulla, suuri rappeutuva talo, eikä yhtään rahaa. On pakko ottaa vuokralaisia. Lilian ja Lenny Barber muuttavat yläkertaan. He ovat ihan erilaisia, yhteiskunnan nousukkaita. Aluksi tuntuu oudolta, kun omassa rakkaassa talossa kuuluu vieraita ääniä, mutta nopeasti Frances ystävystyy Lilianin kanssa. Ja siitä ei hyvä seuraa.

Frances on hyvin kiintoisa hahmo. Hän on 26-vuotiaana vanhapiika ja välillä on vaikea muistaa, että päähenkilöt ovat todella nuoria, he kun tuntuvat eläneen ja nähneen niin paljon. Francesin kamppailu yhteiskuntaluokkansa, velvollisuuksiensa ja halujensa kanssa on kuvattu hienosti.

Kirjassa on samoja teemoja kuin Silmänkääntäjässä, mutta täytyy sanoa, että kirja olisi hyötynyt tiivistämisestä. Välillä oli suorastaan puisevaa. Lisäksi odotin koko ajan jostain arviosta lukemaani käännettä, jota ei koskaan tullut, ainakaan siinä määrin kuin toivoin. Tai olihan niitä käänteitä, mutta Silmänkääntäjän jälkeen odotukset yllätysten suhteen olivat mahdollisesti turhan korkealla. Minusta oli hyvin kiinnostavaa lukea talosta, Francesin touhuista, Lontoosta, vaatteista, juhlista, kaikesta mitä tuohon aikaan puuhattiin. Tylsänä koin enemmänkin ne osiot, jotka kirjoittaja oli varmaan tarkoittanut jännittäviksi. Esimerkiksi kirjassa tapahtuvan murhan jälkimainingit olivat melko pitkällisiä, viimeiset parisataa sivua suorastaan puuduttavia. Jos sinäkin aikana olisi vähän enemmän käyty pihan perällä, tehty ruokaa tai pukeuduttu, olisin ehkä jaksanut paremmin.

Lievästä puuduttavuudesta huolimatta kyseessä on oikein hyvä kirja. Sarah Waters on niin hyvä kirjoittaja, että hänen heikompikin teoksensa on muiden joukossa loistava. On ihanaa, että minulla on lukematta vielä esimerkiksi Yövartio, joka on käsittääkseni hänen parhaitaan.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Uimauutisia

Olen hurahtanut uimiseen.

Päätin vuodenvaihteessa, että nyt on saatana saatava urheilu sovitettua elämään tai ei tule mittään ennää. Mietin asiaa koko joulukuun silleen alitajuisesti ja välillä ihan tajuisestikin ja päätin, että aloitan uimisella.


Minulla on ollut mystinen jalkavaiva marraskuusta alkaen, toinen jalkapöytä turpoilee oudosti. Lääkärin mukaan kyseessä on rasitusvamma ja olen yrittänyt antaa jalan olla rauhassa, mutta nyt alkaa piisata. Sitä paitsi, olen melko varma, että jalka on vain semmoinen rasittava individualisti, niin kuin jalat ruukaavat olla. Epäilen, että jalka on vain pullistunut rasituksen puutteesta, kyllästynyt ja yrittää nyt saada huomiota kiukuttelemalla. Itse asiassa olen melko varma, että se on vain lihonut. Enemmän kuin toinen jalka. Semmoisia ne jalat nyt vain ovat, huomionhakuisia itsensä korostajia.

Niin että nyt minä sitten olen uinut.

En ole hyvä uija, uin huonosti sammakkoa ja tasaisin väliajoin meinaan hukkua. Kävin uimassa viimeksi joskus parikymppisenä opiskelijana ja muistan, miten uiminen oli käsittämättömän tylsää. Olisin halunnut jutella kaverille ja tehdä ihan mitä tahansa muuta kuin vetää samaa allasta päästä päähän.


Mutta nyt kaikki on toisin. Käyn uimassa aamupäivällä, jolloin altaassa on lähinnä eläkeläisiä. Heillä on useilla hyvin persoonallinen ja hidas uimatyyli, joten tunnen itseni hyvin dynaamiseksi ja oikeaoppiseksi kun ohittelen heitä tasaista vauhtia. On ihanaa kun edessä aukeaa aaltoja, voi ajatella lempeitä ajatuksia ja hokea mielessään kaheksansattaa kaheksansattaa kaheksansattaa, ja silti menen joka kerta jossain vaiheessa sekaisin paljonko olen uinut.

Olen käynyt nyt neljä kertaa uimassa ja näin perjantaina tuntuu kauhealta, että ehdin seuraavan kerran vasta ensi viikon tiistaina. Ikinä mistään liikunnasta ei ole tullut näin hyvä olo. Olen uinnin jälkeen loppupäivän ihan euforinen ja tuntuu kuin hengitysilmakin olisi jotenkin paljon parempaa. Ehkä olen vetänyt liikaa kloorivettä keuhkoon, mutta johtui mistä tahansa, toivon, että en ikinä lopeta uimista, niin kuin olen lopettanut tai unohtanut ihan kaikki muut urheiluharrastukseni.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Siina lukee sarjiksia osa 68

Ennen joulua alkoi ahdistaa Goodreadsiin laittamani lukutavoite, joka oli ihan liian iso. Se ehkä tuntui vuoden alussa realistiselta, kun olin lukenut 2015 enemmän, mutta tänä vuonna, ei kun siis viime vuonna, kun olin lukenut vähemmän kuin edellisenä, tuntui lukutavoitetta katsellessa, että olen ihan paska. Onnistuin tästä ihan vakavissani pahoittamaan mieleni. Aika lapsellista. Varsinkin, kun sivumäärällisesti luin lähes yhtä paljon, nimekkeitä vain tuli luettua vähemmän. Luin siis paksumpia kirjoja, toisin sanoen. Kumminkin, sitten ennen joulua ajattelin kiriä ja luin muutaman sarjakuvan, niillä kun saa nopeasti nimekkeitä luetuiksi, ja nämäkin sarjikset ovat hyllyssä töröttäneet kuukausia, jopa vuosia.


Vivek J. Tiwary, Andrew C. Robinson ja Kyle Baker: Viides Beatle
(The Fifth Beatle)
Suom. Antti Poussa
RW, 2015

Viides Beatle kertoo Brian Epsteinistä, Beatlesin managerista, jonka osuus bändin tarinassa on aikamoinen. Hän teki uraauurtavaa työtä nostaessaan bändin kellareista maailman suurimmaksi. Sarjis kertoo tämänkin tarinan, mutta enemmän se kuitenkin kertoo Epsteinin henkilökohtaisesta elämästä, joka ei ollut iloisin.

Tykkäsin kovasti sarjiksen piirrostyylistä, se oli huolellinen ja siisti, niin kuin tykkään. Muutenkin aivan oiva sarjis. Tämä on odottanut hyllyssä ihan todella kauan, en oikein tiedä miksi, mutta tulipa nyt luettua. Hyvä oli. Suosittelen.


Daniel Clowes: Ghost World
Suom. Kari Heikonen
Bag Vugum, 2002


Ghost World on kulttiklassikko, sehän tiedetään, mutta jostain syystä en ole siihen koskaan koskenut. En ole myöskään nähnyt tästä tehtyä elokuvaa, mutta aion kyllä. En tiedä miten olen onnistunut leffalta välttymään, olen kuitenkin ollut täysin kohderyhmää sen ilmestymisaikana.

Ghost World kertoo Enidistä ja Rebeccasta, jotka asuvat amerikkalaisessa pikkukaupungissa, haukkuvat muita ihmisiä, ovat ironisia ja ilkeitä, tyypillisiä kahdeksantoistavuotiaita tyttöjä. Koin sarjiksen aika ahdistavana. Muistan hyvin noita tunteita, mutta oikeastaan mieluummin olisin muistelematta. On tosi kivaa, kun nykyisin ei tarvitse olla ironinen tai miettiä, mitä muut ajattelevat, ainakaan niin kovin paljon kuin silloin nuorna. Tosin, minä en ehkä nuorenakaan ollut kovin ironinen. Paradoksaalinen enemmänkin.

Ghost World oli oikein hyvä sarjakuva. Enempää en olisi halunnut Enidin ja Rebeccan elämästä kuulla, mutta elokuvan katson kyllä mielelläni.

- - - -

Näiden lisäksi luin neljännen osan Sagaa, mutta jostain syystä en ole kirjoittanut mitään aiemmistakaan osista, joten enpä sano mitään tästäkään. No hyvä on, sen voin sanoa, että jos tuntuu, että olisipa kiva edes jotain sarjakuvaa lukea, mutta mikähän se olisi, niin Saga on kyllä todennäköisesti tämän vuosituhannen paras sarjakuva, siihen voi turvallisin mielin tarttua. Tai mistäpä minä tiedän. Luen edelleen niin vähän sarjiksia, ettei otantani ole kovin laaja, mutta olen antanut itselleni kertoa, että Saga on sieltä kovimmasta päästä.

Nyt asetan Goodreadsin lukutavoitteen kymmenen kirjaa alemmas ja yritän vähän enemmän. Toivottavasti ensi jouluna ei tarvitse sen takia pahoittaa mieltään. Ja sitten vuoden päästä tietenkin taas innostun ja laitan jonkun ihan älyttömän tavoitteen, pystynhän mihin vain, ja sitten taas jouluna 2018 olen naama näkkärillä kun olen niin paska. Niin. Semmoinen minä olen. Aaltoileva.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Black Mirror

Roscoe palaa usein bänditreeneistä (myöhään ja) mukanaan suosituksia Netflixiin. Tämäkin on sieltä.


Entä, jos päässäsi olisi siru, joka tallentaa kaiken tapahtuneen, ja voit katsoa kaiken uudelleen ja uudelleen? Entä, jos voisit tilata kuolleen rakkaasi postimyynnistä hänen digitaalisen jalanjälkensä perusteella? Entä, jos kaikilla olisi puhelimessa appis, jolla arvioidaan toisia ja arvioiden keskiarvo vaikuttaa ihan kaikkeen? Entä, jos joku kidnappaisi prinsessan ja vaatisi lunnaina, että pääministeri sekstaa sian kanssa suorassa tv-lähetyksessä?

Ilmeisesti vain Black Mirrorin kolmas kausi on Netflixin oma, joten päättelen, että sarja on siksi väärin päin tarjolla. Yleensä sarjat alkavat alusta, Black Mirror lähti kolmannesta kaudesta.

Tavallaan ei siinä mitään, koska Black Mirror on vähän niin kuin novellikokoelma. Jokainen jakso on yksittäinen tarina, joita yhdistää dystopinen luonne, modernin teknologian kritiikki ja yksi biisi, jota laulettiin kaikilla kausilla. Mutta sitten tavallaan taas oli vähän hassua, kun katsoi ensin kolmannen kauden ensimmäisen jakson, joka oli sarjan parhaita, ja sitten kun palasi ykköskauteen, joka kieltämättä näytti jokseenkin köpöltä verrattuna uusiin jaksoihin.

Sanoisinkin, että kannattaa ehdottomasti aloittaa ensimmäisestä kaudesta, koska vaikka alkujaksot ovat jonkin verran vanhentuneet, eikä niitä ole tehty kovin isolla rahalla, niiden tarinat ovat todella hyviä silti. Lisäksi ekalla ja tokalla kaudella on vain kolme jaksoa per kausi, kolmannellakin vain kuusi.

Black Mirror on siitä hankala sarja, ettei sitä oikein voinut ahmia montaa jaksoa kerrallaan. Jaksot olivat usein niin ahdistavia tai mietityttäviä, että tuntui hyvältä katsoa yksi jakso illassa.

Roscoen mielestä sarja käsitteli voimakkaasti myös totalitarismia, yksilön oikeuksien rajoittamista ja joukkovalvontaa. Nämä ovat kuulemma erittäin oleellisia teemoja juuri nyt Briteissä. Tämä meni itseltäni hieman ohi, vaikka nyt kun hän sen sanoi, niin niinhän se toki on.

Lopputulema: Katso tämä. Tämä on hyvä.

Nyt alamme katsoa seuraavaa bänditreeneissä suositeltua sarjaa. Taas olen vähän, että ei kyllä kiinnosta, niin kuin olin Black Mirrorinkin kanssa, mutta kyllä nyt on vain luotettava bändiin. Siellä kyllä tiedetään nämä Netflix-asiat.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Harry Potter ja kirottu lapsi

J.K. Rowling, Jack Thorpe ja John Tiffany: Harry Potter ja kirottu lapsi, osat yksi ja kaksi
(Harry Potter and the Cursed Child)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Tammi 2016


Mikä sanoinkuvaamaton pettymys!

Kun kuulin Harry Potterin kahdeksannesta seikkailusta tuhahdin, ja ajattelin, että kyllä ei kiinnosta. Harry Potterin seikkailut loppuivat kuoleman varjeluksiin, en lähde mukaan tämmöiseen rahastukseen yhtään. Olen suuren luokan Potter-fani, enkä ole valmis hyppäämään ihan jokaiseen puksuttimeen, joka esittää Tylypahkan pikajunaa.

Hiljalleen kuitenkin alkoi kiinnostaa ja joululahjoja ostellessa kliksuttelin nettikirjakaupan ostoskoriin myös kirotun lapsen, ihan itselleni. Ajattelin toiveikkaana, että saisin siitä ihanan jouluisen lukukokemuksen.

Minä kun nimittäin olen kauhea joulukirjanipo. Hyvä pitää olla, pitää olla vetävä, pitää olla lämmin, ei saa olla ahdistava, niinku silleen niinku väärällä tavalla ahdistava. Hyvä joulukirja on esimerkiksi Ystävät hämärän jälkeen. On paksu, on superhyvä, on kiinnostava, eikä väärällä tavalla ahdistava.

Onneksi otin mukaan muutakin luettavaa, koska tämä uusi Potter oli ihan hirmuinen pettymys. Tiesin, että kyseessä on näytelmä, tiesin, että se todennäköisesti vaikuttaa fanifiktiolta, tiesin, että siinä on monenmoista ongelmaa, mutta uskoin, että kaipuuni Tylypahkaan tekee kaiken hyväksi. Uskoin, että pidän tästä tarinasta, pystyn suhtautumaan siihen lempeästi ja annan sille kaiken anteeksi. En pystynyt. Teki mieli useampaan otteeseen jättää kesken, koska tuntui ajanhaaskaukselta. Ymmärrän, että näytelmä on vain runko, joka jättää lukijalle ihan todella paljon kehiteltävää, mutta silti. Ei hyvänen aika mikä kohellus. En aio tässä nyt alkaa avata juonta, mutta mainitsenpa kuitenkin, että se on ihan paska. Aikamatkustusjutut eivät toimi, hahmot on pilattu, loppuratkaisu on luokkaa isäsi-onkin-mummosi.

Tästäkin huolimatta olisin valmis näkemään tämän näytelmän esitettynä versiona. Olen kuullut, että se on parempi niin. Useimmat näytelmät toki ovat. Tai no, ei se ainakaan huonompi voi olla.

Nyt tarvitaan pikapikaa lippu Ihmeolentoihin ja niiden olinpaikkoihin. Sen on oltava korjaava kokemus. Olen nimittäin ihan avoin spinoffeille samassa maailmassa, kunhan jätätte Harryn ystävineen rauhaan. Olkaa niin kilttejä. Koska jos ette jätä, minä luen kaiken kumminkin, ja sitten kihisen ja kohisen kielteisiä tunteita, eikä se ole kivaa.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Mustat valkeat valheet

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
(Big Little Lies)
Suom. Helene Bützow
WSOY 2015


Luin pari vuotta sitten Liane Moriartyn Hyvän aviomiehen, ja se on jäänyt mieleen aivan myönteisenä lukukokemuksena. Tosin, nyt kun luin bloggaukseni aiheesta, ei ole enää pienintäkään muistikuvaa, mikä oli aviomiehen salaisuus tai mitä muuta kirjassa mahdollisesti tapahtui. Pitäisi etsiä joku spoilausbloggaus, tai sitten voin odotella pari vuotta ja lukea kirja ihan uutena.

Näihin jykeviin muistikuviini nojaten sanoisin, että tämä Mustat valkeat valheet on monin tavoin samanhenkinen kuin Hyvä aviomies. Molemmissa on vähän murhamysteeriä, mutta enemmän naisten välisiä suhteita.

Kirjan alussa käy ilmi, että Pirriween alakoulun vanhempien visailuillassa on tapahtunut väkivaltaisia. Loppukirja sitten selvitellään, mitä oikein tapahtui ja mikä siihen johti.

Kirja ei mielestäni ole niin viihteellinen kuin Hyvä aviomies, jonka näköjään olen luokitellut ihan itse chick litiin. Tämä oli enemmän peruskaunoa, minusta. Kirjassa käsitellään vakavia teemoja, kuten koulukiusaamista, uusperheitä ja perheväkivaltaa, jopa niin vaikuttavasti, että kirjan lukeminen meinasi jäädä alkumetreillä kesken, kun tuli niin paska olo lasten kohtelusta koulussa.

Tästä ei nyt ehkä käy ilmi, että pidin tästä kirjasta ihan älyttömästi. Tämä oli juuri oikeanlainen kirja minulle tällä hetkellä. Riittävän hauska ja semiviihteellinen, mutta samalla monin tavoin hyvin koskettava ja vakava. Pidin kirjan pääosanaisista kovasti, etenkin Madelinesta, jonka temperamentti tuntui kovin omalta. Itsellänikin on välillä samantyyppisiä hankaluuksia luonteeni kanssa.

Tästä vuoden ensimmäisestä bloggauksesta on nyt tulossa selvästi ihan epäselvä ja laimea. Sanotaan nyt selkeästi vielä tähän loppuun: TÄMÄ OLI ERITTÄIN HYVÄ KIRJA, vaikken sitä jotenkin tässä nyt osaa ilmentää vivahteikkaasti. Sori siitä, mutta olen nukkunut liian vähän ja syönyt liian paljon.

Mutta toisaalta, tämmöisestä bloggauksesta on hyvä aloittaa uusi blogivuosi. Voin vain parantaa! Kohti uusia vastoinkäymisiä!

lauantai 31. joulukuuta 2016

Rogue One

Gareth Edwards, 2016


Joululomalla olemme Roscoen kanssa väkisin ottaneet omaa aikaa.

Isäni ja siskoni vahtivat Pallas Kanelikakkua, kun kävimme elokuvissa katsomassa uuden Star Warsin. Minä olisin halunnut mieluiten katsoa Ihmeolennot ja niiden olinpaikat, mutta ensinnäkään, sitä ei ollut järkevään aikaan ohjelmistossa, ja toiseksikin, se ei kiinnostanut Roscoeta kovinkaan paljon. Eipä kyllä minuakaan tämä Rogue One, en tiedä miksi, olenhan kuitenkin pitänyt aina Star Warsista, mutta jotenkin nyt vain ei niin hotsittanut. Olin ehkä asettanut sen vaakakuppiin Ihmeolentojen kanssa ja nyt olin sitten vain kovin pettynyt, kun jouduinkin kaukaiseen galaksiin, enkä maagiseen New Yorkiin.

Mutta olihan se ihan hyvä. Näistä asioista pidin:
  • Darth Vader. Kukapa nyt ei rakastaisi vanhaa kunnon Darthia.
  • Pitkästä aikaa 3D-elokuva. En edes muista milloin olisin viimeksi ollut 3D-leffassa, mahdollisesti joku Avatar se oli. Eikä ihan heti tarvitse mennä uudestaan. Ei siinä mitään varsinaista vikaa ollut, ihan kiinnostavaa, ja sain kivoja korkeanpaikankammoväristyksiä, mutta jotenkin kuitenkin tykkään vähemmistä dimensioista elokuvakokemuksessani.
  • Ihan hyvät hahmot ja tarina.

Ja näistä asioista sitten taas en pitänyt:
  • Aika sotaisaa oli, ja kun karkit loppuivat siinä vaiheessa kun elokuvaa oli mennyt noin 2/6, eli suorastaan 1/3, niin meinasin loppuelokuvan ajan nukahtaa. Sota ei ole kiinnostuksen kohteitteni kärkipäässä.
  • Liian vähän Darth Vaderia.
  • Luulin katsovani trilogian aloitusosaa, joten olin hieman pöllämystynyt ulostautuessani teatterista, Rogue One kun loppuu aika lopullisesti. Ja hienosti myös. Ehkä tämä ei ole mikään syy olla pitämättä elokuvasta? Anteeksi.
Kaikenkaikkiaan oli kiva käydä yhdessä leffassa, oli kivaa syödä karkkia, oli kivaa kolhia 3D-laseja yhteen, ja oli se leffakin ihan kiva, ei sitä voi kiistää, vaikka jostain syystä selvästi vähän yritän silti.

maanantai 19. joulukuuta 2016

Mustang

Deniz Gamze Ergüven, 2015

Kuva

On viisi kaunista siskosta. He ovat ihania tyttöjä, riehakkaita, itsepäisiä, iloisia, tykkäävät pojista ja hölmöilystä. Harmillisesti he asuvat Pohjois-Turkissa, vanhanaikaisessa kyläyhteisössä on tosi vaikeaa olla nykyaikainen tyttö. Naapurin mamma on nähnyt tyttöjen humputtelevan poikien kanssa rannalla ja orpojen tyttöjen mummo ja setä päättävät, että nyt saa moinen loppua, tai tytöt eivät koskaan pääse hyviin naimisiin.

Koska se on tyttöjen suurin päämäärä vieläkin jossain. Olla vaatimaton ja kunnollinen vaimo. Mutta siskokset ovat 2010-luvun tyttöjä, he haluavat juhlia ja riehua, olla kauniita ja vapaita. Hiljalleen mummon talo muuttuu yhä tarkemmin tilkityksi vankilaksi ja sisko toisensa jälkeen järjestetään naimisiin.

Tyttöys on yksi lempiaiheistani, jota odotin tosi paljon syksyn kohukirjalta Tytöt, mutta siinä petyin. Tässä tyttöyttä ja sisaruutta käsitellään aivan ihanasti.

Mustang on todella vaikuttava elokuva, se on kaunis, hauska, surullinen ja tosi jännittävä. Se on kuin Virgin Suicides, mutta käsittelee islamilaisen maailman ja länsimaiden yhteentörmäystä todella konkreettisella tavalla. Täältä Suomesta on tosi vaikea käsittää, että tyttö on monissa paikoissa muiden ihmisten omaisuutta, jolla ei ole mitään sananvaltaa omaan tulevaisuuteensa. Tämmöistä katsoessaan muistaa olla kiitollinen siitä, että sain olla tyttö täällä, missä kukaan ei ole koskaan yrittänyt rajoittaa minua mitenkään. Niin pitäisi olla kaikilla tytöillä.

Ja Roscoe, kun mietittiin, miksi elokuvan nimi on Mustang, niin se on sedän auton merkki. Luin juuri jostain. Eli ei tässä elokuvassa ollut lopulta sitä yhtäkään vikaa.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Kaunotar ja hirviö

Gary Trousdale, Kirk Wise, 1991

Kuva

Katsoimme tänään koko perhe yhdessä elokuvan Kaunotar ja hirviö. Katsoimme sen siksi, että minä olin lukenut sen olevan erittäin hyvä Disney-elokuva ja järkytyksekseni tajunnut, etten ole nähnyt sitä. Katsoimme sen myös siksi, että Pallas Kanelikakku oli kipeänä.


Minun mielipiteeni:

Pidin erityisesti Bellen kirjanörttiydestä ja asenteesta. Tykkäsin myös hirviön taistelusta äkkäilevää luonnettaan vastaan, se oli tosi hauskaa. Oli kivaa puhua elokuvan jälkeen sisäisestä kauneudesta ja muista elokuvan opetuksista, kuten siitä, että tytöille kannattaa lahjoittaa kirjasto. Pallas Kanelikakku vähän epäili, ettei ehkä kaikille tytöille, mutta minusta kannattaa pysyä erossa sellaisista tytöistä, jotka eivät halua kaikkein mieluiten lahjaksi kirjastoa. Kaikkineen varsin kelpo lastenelokuva.


Pallas Kanelikakun mielipide:

Olihan se ihan hyvä elokuva, mutta vähän hurja. Se oli liian hurjaa, kun se isä meni hirviön linnaan. Ja se paha mies oli tosi inhottava.


Roscoen mielipide:

Aivan sietämätöntä katsoa tuommoista sotkemista! Heittivät kaljaa pitkin lattiaa aivan järkyttäviä määriä, ja skumppaa, kuka ne siivoaa? Kuka? Pitäisi olla elokuva ihmisistä, jotka siivoavat musikaalin jäljet. Ne tulis paikalle ja katsois loiskuvaa kaljamerta, ja olis, että voi saatana näitä musikaaleja, kyllä on taas laulettu, huh huh.

Ja lisäksi oli ihan kauhea se kohta, kun hirviö yhtäkkiä muuttui Fabioksi. Paita repeytyi ja hiukset hulmusivat. Ihan kauheaa.

Muuten oli hyvä elokuva. Belle oli hieno hahmo.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Transformers

Michael Bay, 2007


Minulla ei ole ollut koskaan erityistä kiinnostusta transformerseja kohtaan. Se on tavallaan hyvin selvää, ja yhtä aikaa vähän omituista. Kun toisaalta minä en nykyään yhtään pidä typeristä action-kohelluksista, mutta sitten taas minä pidän niistä enemmän kuin mistään, jos niissä on joku supersankari, tai ne sijoittuvat kaukaiseen galaksiin. Että periaatteessa transformersit voisivat ihan hyvin olla juuri minun juttuni, mutta sitten taas njääh.

Viime aikoina elämääni on kuitenkin tullut elementtejä, joiden vuoksi katsoin tarpeelliseksi hommata itselleni perustietämyksen transformerssejen meiningistä. Olen katsonut aika paljon nelosella näkyvää piirrettyä Transformers Rescue Bots -sarjaa, mutta se on vähän spinoff transformerseista, eikä siinä ihan käy selville, mikä on transformersien idea. Sen sarjan merkittävin anti on hyvin jännittävä tunnusmusiikki. "Optimus Prime tehtävän antoi! Opi ihmisiltä, heitä suojaa, elä hyvin, muita kunnioita!" No juu, mutta ajattelin, että helpoiten pääsisin kärryille, jos katsoisin tämän elokuvan.

Tämän sain selville.

  1. Transformersien kotiplaneetalla Cybertronilla tapahtui jotain jotain en tiedä mitä kauan aikaa sitten. Väki jakautui hyviin autobotteihin ja pahoihin decepticoneihin, ja avaruuteen sinkosi myyttinen kuution muotoinen kapistus, johon oli säilötty kaikki voima. No tietenkin se päätyi maahan. Paha Megatron tuli perässä, hyvät autobotit taas sen perässä.
  2. Transformersit voivat muuttua koneiksi. Esimerkiksi Bumblebee on Chevrolet Camaro ja Optimus Prime on rekka. Mutta sitten taas tämä myyttinen kuutio aiheuttaa sen, että koneet voivat muuttua transformerseiksi. Että olivatko transformersit ensin koneita vai koneet ensin transformerseja? Tätä voisikin pohtia pitkään, onko kyseessä cybertronilainen muna-kana-ongelma? Tai ehkä tämä on ihan selvä juttu niille, jotka ovat asiaan enemmän perehtyneet. Kuulisin mielelläni!
  3. Todella huonoja piiloutujia nuo autobotit. Kyllä en usko, että jää huomaamatta, kun omakotitaloalueella yhtäkkiä hengaa viisi kerrostalon kokoista robottiukkoa, jotka tallovat kaiken ja katkovat sähkölinjat. Silti jäi. Elokuvan taikaa.
  4. Transformersit ovat hyvin kömpelöitä. Optimus Prime on luvannut suojella ihmisiä, mutta kaatuilee ihmisparvessa miten sattuu. On hämmästyttävää, miten ympäriinsä kolisevat transformersit eivät liiskaa satoja ihmisiä elokuvassa, koko ajan melkein osuvat. Kauheaa kohellusta on transformersien touhu.

Noin muuten elokuva oli ihan hyvä. Riittävän hauska ja menevä, yllättävän hyvännäköinen, vaikka on yhdeksän vuotta vanha. Aika paljon liian pitkä kylläkin.

Jännä oli, miten leffassa kaikkien päähenkilöiden iho oli ihan kauheassa kunnossa. Tai siis oikein hyvässä kunnossa, jos ajattelisi, että he ovat ihmisiä, mutta kauheassa, ottaen huomioon, että he olivat superhollywoodelokuvassa, jossa kaikki kiillotetaan.

Sitä jäin heti alusta asti miettimään, että eikö ole oikeastaan aika lapsellista ajatella, että kaikkialla avaruudessa ja koneplaneetoilla kaikki olisi muuten kuin meillä. Miksi transformersit jakautuisivat hyviin ja pahoihin? Jotenkin se tuntuu kovin inhimilliseltä. Jotenkin toivoisin joskus, että nämä avaruuden asukit voisivat olla jotain muuta kuin me. Jotain enemmän.

Mutta ihan kivoja nuo transformersit. Voisin katsoa lisääkin.