keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Rakkaudesta aseisiin

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin
(Gun Love)
Suom. Terhi Kuusisto
Like 2018


Pearl on asunut koko ikänsä autossa äitinsä kanssa. Auto kököttää asuntovaunualueen reunalla Floridassa, vieressä on kaatopaikka ja alligaattoreita kuhiseva joki, ja kaikilla on ase.

Tiedättekö sen säännön Tšehovin aseesta, että jos ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu ase, kolmanteen näytökseen mennessä sillä pitää ampua. Niin sitä vaan, että tässä kirjassa oli tämän perusteella melko selvää, että jossain vaiheessa paukkuu, koska aseita oli ihan joka hiton kulmalla.

Tämä oli aika helppolukuinen, mutta toisaalta aiheeltaan rankka kirja. Pearlin maailma on  kummallinen mutta hänelle ihan normaali. Kaikki hänen elämänsä aikuiset ovat epävakaita tai muuten hämäriä, mutta silti ainoita jotka hänellä on. Minusta kirjassa oli kuitenkin paljon rakkautta aseiden seassa. Joskus sitä vain käy niin, että jumittuu viideksitoista vuodeksi autoon asumaan, vaikkei oikeastaan ollut tarkoitus missään vaiheessa jäädä. Niin siinä voi vain käydä.

Kai tämä kirja kertoo nykypäivän Amerikasta ja ottaa kantaa aselakiin, jos sen niin haluaa lukea. Minä olen vähän huono lukemaan kirjoja kovin yhteiskunnallisesti, mutta koska jopa minä huomasin tämmöisen subtekstin, kai merkitys on sitten aika selvästi sinne kirjoitettu. Ja onhan Ameriikan aseasiat sellainen aihe, josta kannattaakin kirjoittaa.

Joka tapauksessa, oli miten oli, tykkäsin tästä kirjasta kovasti.

tiistai 4. joulukuuta 2018

Henkäys on ilmaa vain

Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain
(When Breath Becomes Air)
Suom. Ilkka Rekiaro
Bazar 2016


Tämä on kirja, jota en olisi ikinä ikinä ikinä poiminut itse hyllystä. Minä haluan kirjallisuuteni fiktiivisenä ja jos se ei ole mahdollista, ainakin jotenkin reippaana ja railakkaana. Mutta lukupiiriharrastuksen myötä käy joskus niin, että luettavaksi tulee kirjoja oman mukavuusalueen ulkopuolelta, ja se on tosi hieno homma.

Henkäys on ilmaa vain on Paul Kalanithin postuumisti julkaistu elämäkerta. Hän oli neurokirurgi ja neurotieteilijä ja innokas kirjallisuusihminen, joka sairastui 36-vuotiaana pitkälle levinneeseen syöpään.

Niin. En olisi ikinä ikinä ikinä valinnut itse luettavakseni tämmöistä, mistä jo lähtökohtaisesti tietää, että mitään ilomielistä ei ole luvassa. Ensin ajattelin, etten edes lue kirjaa vaan menen vain kuuntelemaan lukupiiriin mitä mieltä muut ovat, mutta sitten kuitenkin ajattelin vilkaista. Ja niinhän siinä kävi, että luin yhdeltä istumalta puolet ja seuraavana päivänä toisen puolen, eikä se huono kokemus ollut. (Lopulta kävi itse asiassa niin päin, että luin kirjan, mutta en päässyt lukupiiriin, mutta sellaista se joskus on.)

Muta kirjasta vielä. Onhan se surkeaa, että ihminen kuolee juuri kun on saamassa kymmenen vuoden koulutuksensa päätökseen ja maailma on aukeamassa hänelle. Kirja ei kuitenkaan minusta ollut itkuvirsi. Kiinnostavinta oli lukea Kalanithin selostuksia neurokirurgiasta. Syöpäkuvaus sen sijaan sai miettimään paljon omaa äitiäni, joka kuoli syöpään yhdeksän vuotta sitten. Yleensä välttelen syöpäkuvauksia, koska se aika ei varsinaisesti ole elämässäni sellainen, johon haluaisin palata, mutta sitten yleensä kun tulen sellaisten pariin huijatuksi, se tekee oikeastaan aika hyvää ja on terapeuttista.

Niin että hyvä kun tuli luettua.

torstai 29. marraskuuta 2018

Argonautit

Maggie Nelson: Argonautit
(The Argonauts)
Suom. Kaijamari Sivill
S&S


Tästä kirjasta on vähän vaikea sanoa mitään.

Kreikkalaisessa mytologiassa argonautit seilasivat pitkän matkan Argo-laivalla. Matkan aikana Argon joka ainoa osa vaihdettiin, mutta perille saapuessa laiva oli edelleen Argo. Vaikka se on kokonaan uusi, se on silti Argo. Kirjassa Maggie Nelson menee naimisiin muunsukupuolisen Harry Dodgen kanssa. Samaan aikaan kun Maggie odottaa heille vauvaa, Harry aloittaa testosteronihoidon. He molemmat muuttuvat eri ihmisiksi eri tavalla, mutta pysyvät silti itsenään.

Nelson kertoo omasta elämästään, rakkaudesta, vanhemmuudesta, muutoksesta, feminismistä, ja heijastelee asioita eri lähdeteoksiin. Jännittävän tieteellinen elämäkerta tämä. Yhtä aikaa hyvin lämpimän henkilökohtainen ja hyvin teoreettinen.

Minusta tuntuu, että tästä kirjasta on vaikea sanoa mitään siksi, että tosi usein tuntuu, etten osaa puhua näistä asioista oikeilla termeillä, ja jos ei osaa puhua oikein, voi loukata tahtomattaan. Näillä asioilla tarkoitan esimerkiksi muunsukupuolisuutta ja sateenkaarevia asioita ylipäätään. Ja lisäksi, joskus on asioita, joista on ihan hyvä lukea, mutta voi olla vain nöyrästi kuuntelijan penkillä ja oppia viisaammiltaan, ei ole pakko osallistua kaikkiin keskusteluihin.

Mutta sen voin sanoa, että olen tositositosi iloinen, että luin tämän kirjan. Opin siitä paljon. Aloitin kirjan vähän riskillä pahimmassa lukujumissa, oikeastaan tajuamatta mihin olin tarttunut. Ajattelin vain, että kyseessä on kehuttu ja pikkuruinen kirja, lukaistaanpas tämä nopeasti, ja sitten olin hetken kohtuullisen kokoisessa paniikissa kun tajusin, että hitto, tämähän onkin tietokirja ja vieläpä aika hankala. Mutta lukea posotin kirjan viimeiset 150 sivua yhtenä päivänä ja hups vaan, lukujumi oli kaikkoontunut. Oli mukava huomata, että osaan edelleen a) lukea, b) lukea jokseenkin haastavaa kirjallisuutta, ja c) nauttia jokseenkin haastavasta kirjallisuudesta.

Joten suosittelen Argonautteja kovasti kaikille muillekin!

perjantai 23. marraskuuta 2018

Kiekkokaupunki

Fredrik Backman: Kiekkokaupunki
(Björnstad)
Suom. Riie Heikkilä
Otava 2017


Ooh, katsokaa! Kuukauden toinen bloggaus! Mitä täällä tapahtuu!

Jääkiekko ei ole lempiasioitteni joukossa. Minusta se on väkivaltaista ja typerää ja edustaa tosi monia asioita, joista en pidä tässä maailmassa. Siksi olinkin hieman hämmentynyt, kun koin niin vahvaa tarvetta tarttua Kiekkokaupunkiin.

Ehkä jääkiekko kumminkin on Suomessa kasvaneelle ihmiselle väistämättä tutuimpia urheilulajeja. Jos yrittäisin lukea kirjaa baseballista, en pystyisi seuraamaan pelikuvauksia yhtään. Tässä ymmärsin sentään jonkun verran lajia. Suomessa ei myöskään voi välttyä tapaamasta jääkiekkoilijoita eikä varsinkaan jääkiekon seuraajia, joten oikeastaan tämän kirjan maailma oli sittenkin riittävän tuttu ollakseen kiinnostava.

Eikä Kiekkokaupunki sitä paitsi kerro jääkiekosta sillä tavalla, ja kun sanon sillä tavalla, tarkoitan ihannoiden tai edes neutraalisti. Kiekkokaupunki on ihan erilainen jääkiekkokirja.

Kiekkokaupunki kertoo Björnstadin kaupungista. Björnstad on kiekkokaupunki keskellä metsää. Kaupunki tekee hidasta kuolemaa, mutta sillä on vielä yksi toivo: kaupungin juniorijääkiekkojoukkue. Jos juniorijoukkue voittaa mestaruuden, kaupunkiin saadaan ehkä lukio, uusi jäähalli, ja kaikki muuttuu.

Mutta sitten tapahtuu jotain kamalaa, joka vaikuttaa kaikkiin kaupungin ihmisiin, jääkiekkojoukkueeseen, heidän perheisiinsä, ihan kaikkiin. Ihmisten pitää valita puolensa, eikä se ole nättiä.

Tämä oli hyvin toteava kertomus jääkiekon inhottavista lieveilmiöistä ja niiden syistä.

Tuntui, että luin Kiekkokaupunkia ainakin kolme kuukautta, mutta Goodreadsista tarkistin, että oikeasti vain kuukauden. Lukeminen oli jotenkin ihan sairaan hidasta, vaikka joka kerta kun tartuin kirjaan suunnilleen hihkuin sen äärellä. Tykkäsin tästä kirjasta ihan törkeän paljon, ottaen huomioon, että se tosiaan kertoi jääkiekosta.

Nyt hyllyssä odottaa Björnstad-sarjan toinen osa, Me vastaan te, joka on ilmeisesti vielä parempi kuin tämä eka osa. Voi vitsi kun saisi taas lukuvaihteen päälle, tosi raskasta kun uutuuskirjat pinoutuu hyllyyn, eikä vain saa luettua, vaikka haluaisikin. Myös bloggausvaihde olisi kiva saada tyrkättyä pois vapaalta. No, ehkä vielä joskus!

torstai 1. marraskuuta 2018

Toivoa sopii + Patrick Melrose

Edward St Aubyn: Toivoa sopii (Patrick Melrosen tarina IV-V)
(Mother's Milk, At Last)
Suom. Markku Päkkilä
Otava 2018

Lienee aluksi paikallaan vähän selitellä. Olen ollut jokseenkin poissaoleva bloggaaja viime kuukausina ja siihen on useita syitä ja osittain kyseessä on myös vahinko. Tai siis, että en ole missään vaiheessa tehnyt mitään tietoista päätöstä olla bloggaamatta, niin vain kävi. On kuitenkin ihan selkeitä syitä tälle kaikkoontumiselle.

Esimerkiksi se, että kesällä (eikä se nyt vieläkään ole mitenkään ohi (tai siis kesä on, jopa kaltaiseni kesänpitkittäjän on se ehkä näin marraskuussa myönnettävä)) kävin aika vakavaa keskustelua itseni kanssa siitä, miten haluan elää, haluanko kirjoittaa ylipäätään yhtään mitään, ja siinä tuoksinassa oli vaikea motivoitua bloggaamaankaan. Tuntui, että haluan ehkä sittenkin olla ihan yksityinen anonyymi itähelsinkiläinen ihminen, jonka ajatukset kaikesta ovat vain hänen omassa päässään ja kirjallisuusasiat keskittyvät pelkästään lukemisosastolle. Edelleen tuntuu vähän siltä, mutta ei enää ihan niin kohtalokkaalla ja lopullisella tavalla. Että bloggaus jatkunee, toisin sanoen.

Sitten oli se, että vaihdoin työpaikkaa. Tai siis työpistettä oikeastaan, saman työnantajan listoilla olen edelleen. Tämä ensimmäinen työkuukausi on ollut mielettömän hieno, mutta myös niin intensiivinen, jännittävä ja stressaava, että varsinkin aluksi lukeminen oli ihan mahdotonta kun olin niin kierroksilla koko ajan. Nyt alkaa vähän helpottaa, vaikka edelleen olen kyllä koko ajan ihan törkeän täpinöissäni. Bloggaamiseen tämä liittyy sikäli, että a) kirjoitan aika paljon kirjoista, ja b) ei ole riittänyt kärsivällisyys myöskään blogihommiin jos ei lukemiseenkaan.


No mutta asiaan! Luin Patrick Melrosen tarinan ensimmäiset osat keväällä ja odotin innolla viimeisten osien suomennoksia. Juoksin kirjan kirjastosta ja sitten katselin kuinka se pölyyntyi pöydällä, kun en vaan osannut tarttua siihen. Lopulta sain itseni ylipuhuttua lukemaan sillä, että luettuani kirjan voin katsoa HBO:lta Patrick Melrose -sarjan, jota olen myös odottanut ihan hulluna.

Kirjan ensimmäinen ja sarjan neljäs osa on nimeltään Äidin maito. Siinä Patrickista on tullut keski-ikäinen isähenkilö, jonka äiti tekee hidasta kuolemaa. Äiti haluaa testamentata koko Patrickin perinnön jo eläessään hieman epäilyttäville rummuttajahipeille. Sitten äiti haluaa, että Patrick auttaa häntä kuolemaan. Samaan aikaan Patrick kokee, että hänen vaimonsa on hylännyt hänet ja huolehtii vain lapsista. Tämä kaikki saa Patrickin tarttumaan pulloon oikein kaksin käsin. Tämä osa oli oikein hyvä. Tarina kulkee Patrickin pojan Robertin, vaimon Maryn ja Patrickin itsensä näkökulmasta, ja on todella kiinnostavaa, miten Patrick yrittää yhtä aikaa estää äitiään antamasta pois koko omaisuuttaan ja lakimiehenä ei voi olla tekemättä testamentista täysin pitävää. Myös Patrickin dokauskuvaukset ovat surkuhupaisuudessaan mielettömiä ja hänen molemmat poikansa ihania.

Viimeisessä kirjassa äiti on viimeinkin kuollut. Patrick on eronnut, ollut itsetuhoisuutensa vuoksi mielisairaalassa ja koettaa nyt taiteilla selvin päin läpi hautajaisten, joissa kokoontuu kirjasarjan henkilökaarti. Tämä kirja oli vähän tylsä, mutta samalla lohdullinen lopetus sarjalle.


Sitten pääsin viimein katsomaan sarjaa! Oooh, Benedict Cumberbatch! Ja olihan se oikein hyvä. Vähän ärsytti, miten huonosti näyttelijöiden ikääntyminen oli maskeerattu, tai sitten erityisesti Nicholas Prattin esittäjä ei vain osannut näytellä vanhempaa kuin on. Sarja on varsin uskollinen kirjoille, jos nyt ei lasketa sitä, että kirjat ovat eri järjestyksessä kuin sarjan osat. Patrickin isä on kirjoissa esitetty vielä huomattavasti julmempana ihmishirviönä kuin sarjassa, äidin luonnetta ei myöskään avata niin paljon kuin olisin halunnut. Sarjassa korostetaan selkeämmin Patrickin ongelmien juontumista lapsuuden hirmuisista kokemuksista, eikä Patrick ole niin pisteliään ilkeän hauska kuin kirjoissa. Mutta mitä siitä, tosi hieno sarja silti! Suosittelen!

perjantai 14. syyskuuta 2018

Siina lukee sarjakuvia, osa 624

Olen jatkanut sarjakuvaprojektiani hiljalleen. Tai ei se ole enää oikeastaan mikään projekti, joka pitäisi muistaa, vaan ihan yhtä lailla osa lukemista kuin mikä tahansa muukin kirjallisuus. Projekti siis onnistui ja teki itsensä tarpeettomaksi. Jei. Voitto.

Mutta esimerkiksi näitä olen lukenut viime aikoina. Itse asiassa olen kirjoittanut tämän bloggauksen kaksi ensimmäistä osiota jo kesäkuussa, ja jäin sitten odottelemaan, että saan luettua Kaisa ja Christoffer Lekan Imperfectin tähän kolmanneksi, mutta se on edelleen kesken. Blogataan siitä sitten joskus, jos jaksetaan, ja laitetaan tuonne loppuun nyt tähän hätään Oksi, ja painetaan julki, pum, noin.


Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta
(Chroniques Birmanes)
Suom. Saara Pääkkönen
WSOY 2008


Kanadalaisen sarjakuvataiteilija Guy Delislen vaimo saa pestin Lääkärit ilman rajoja -järjestöltä Burmasta ja koko perhe lähtee mukaan. Guy työntelee pientä esikoispoikaansa rattaissa pitkin poikin Burmaa ja piirtää huomioita diktatuurin sisältä mutta silti ulkoa. Periaatteessa Guyn arki on aika perusta, hän hengaa taaperon kanssa, piirtää, kävelee ympäriinsä, käy juhlissa ja ruokakaupassa. Aung San Suu Kyi on kotiarestissa lähistöllä, Guy yrittää monin tavoin päästä näkemään vilauksen Ladystä, mutta ei tietenkään onnistu. Pari kertaa Guy pääsee vaimonsa mukaan kauemmas maaseudulle, esimerkiksi pieneen kylään, jossa 86% väestöstä piikittää päivittäin heroiinia.

Tämä on monin tavoin kiinnostava sarjakuva ja pidin siitä kovasti. Välillä oli vähän tylsää, mutta niin oli varmaan Delislelläkin. Delisle on ilmeisesti tosi arvostettu tekijä ja pidän ihan todennäköisenä, että tartun johonkin muuhunkin hänen omaelämänkerralliseen sarjikseensa joskus myöhemmin. Hänhän on ollut Burman lisäksi ainakin Pohjois-Koreassa, Kiinassa ja Jerusalemissa.


Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne
(Prins Charles känsla)
Suom. Helena Kulmala
Sammakko 2017


Olen lukenut Strömquistilta aiemmin Kielletyn hedelmän, joka on feministinen tietosarjakuva naisen sukupuolielimestä. Se oli aivan erinomainen kirja, jonka aion luetuttaa lapsellani, kun hän on riittävän iso. Mielestäni se pitäisi sisällyttää yläkoulun opinto-ohjelmaan, ellei jo ole.

Tämä kirja sen sijaan on sarjakuva rakkaudesta. Olen melko varma, että osia olin lukenut jo aiemmin, ehkäpä se oli osa Suffragettien city -sarjakuvakokoelmaa, johon Johanna Rojola oli koonnut erinomaista ruotsalaista feminististä sarjakuvaa. Tai sitten se oli osa Kiellettyä hedelmää, mene tiedä, mutta eipä pieni kertaus ikinä haittaakaan.

Tämä on siis kerrassaan hieno ja ajatuksia herättävä tietomötkäys esimerkiksi siitä, miksi miesten on niin vaikea puhua tunteistaan, miksi naiset kokevat tarvetta huolehtia kaikkien muiden tunteista, miten rakkaus on muuttunut aikojen saatossa, miksi meistä tuntuu niin pahalta, jos rakastettu hinkkaa sukupuolielimiään toisen ihmisen kanssa, mutta ei, jos hän hinkkaa käsiään jonkun toisen selkään.

Lisäksi tämä kirja on hyvin hauska. Suosittelen.


Mari Ahokoivu: Oksi
Asema 2018


Olen seurannut Mari Ahokoivua netissä jo vuosia ja tykännyt kovasti hänen piirrostyylistään. Siksi innostuinkin, kun kuulin Oksista ja halusin lukea sen hetihetiheti.

Ja olihan se hyvä! Paksu teos kertoo olennosta, joka syntyy karhupentueeseen. Emo sanoo olentoa Paraksi. Oksissa sekoittuu komeasti kotimainen mytologia japanilaistyyliseen estetiikkaan, muodostuu tosi viehättävä ja kaunis kudos. Pidin tarinasta, isosta jumalien lapsellisesta tappelusta, jota he eivät kuitenkaan voi kontrolloida, kun pienemmät luodut eivät teekään yhtään niin kuin oli sovittu. Niin pieni Parkakin saa yllättäen paljon isomman roolin kuin oli ajateltu. Jumalista ja heidän kiistoistaan huolimatta eniten tässä kirjassa on kuitenkin kyse äideistä ja lapsesta.

Pidin valtavasti. Älyttömän kaunis kirja, jossa on lisäksi hieno tarina.

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Käen kutsu + Silkkiäistoukka + Pahan polku

Robert Galbraith: Käen kutsu
(The Cuckoo's Calling)
Suom. Ilkka Rekiaro
Otava 2013


Robert Galbraith: Silkkiäistoukka
(The Silkworm)
Suom. Ilkka Rekiaro
Otava 2014


Robert Galbraith: Pahan polku
(Career of Evil)
Suom. Ilkka Rekiaro
Otava 2015



Viime ajat olen lukanut lähinnä Cormoran Strike -dekkareita. Minulla on ollut kaksi ensimmäistä hyllyssä jo vuosia odottelemassa sopivaa hetkeä. Se hetki iski nyt, heinäkuussa, kun tajusin, että HBO:lle on tullut uusi C.B. Strike -niminen sarja, joka perustuu kirjoihin. Eikä sitä voi katsoa ennen kuin on lukenut kirjat. Joten kirja käteen vain.

Niin siis Cormoran Striket ovat kiinnostaneet erityisesti siksi, että Robert Galbraith on J.K. Rowlingin pseudonyymi, jos tämä oli jollekulle epäselvää. Ja minähän ihailen Rowlingia ihan valtavasti, joten siihen nähden on vähän outoa, että maltoin näin kauan pysyä kirjoista erossa.

Hurahdin toki heti. Cormoran Striket ovat täydellistä kesälukemista, vanhanaikaisia kunnon dekkareita, joissa on tyylikäs rikos ja kiinnostava yksityisetsivä. Ihan mahdotonta laskea käsistään!

Ensimmäisessä kirjassa, Käen kutsussa, käsitellään huippumalli Lula Landryn kuolemaa, jonka poliisit tuomitsivat itsemurhaksi, mutta Landryn veli uskoo, että kyseessä on murha. Strikella itsellään ei mene kovin lujaa, pitkäaikaisen tyttöystävän kanssa meni sukset ristiin heti alkusivuilla, hän asuu toimistossaan, Afganistanissa menetetty jalka oireilee. Mutta onneksi Strike saa avukseen uuden sihteerin Robin Ellacottin, josta tulee pian tärkeä osa Striken toimistoa.

Toisessa kirjassa, Silkkiäistoukassa, selvitetään kirjailija Owen Quinen katoamista ja hänen kirjoittamansa kustannusmaailmaa möyhentävän paljastuskirjan salaisuutta, samalla tutustutaan lisää Strikeen ja Robiniin. Jotenkin Silkkiäistoukka ei ollut ihan niin innostava kuin Käen kutsu, vaikka periaatteessa kirjamaailmaan liittyvän tarinan olisi voinut luulla kiehtovan enemmän kuin mallimaailma.

Toisen osan loputtua oli pakko ostaa heti kolmas e-kirjana, piti päästä lukemaan heti. Pahan polussa asetelma on erilainen. Kirjan alusta asti on selvää, että joku väijyy Robinia kostaakseen Strikelle jotain. Striken toimistoon lähetetään laatikossa jalka ja viesti, jonka perusteella Strike päättelee, että on kolme epäiltyä. Pahan polku oli minusta näistä ehdottomasti paras ja jännin, mutta silti sen lukeminen kesti kauimmin. Kirjassa saadaan lisää tietoa Robinista ja muutenkin Robinin ja Striken suhde kehittyy paljon.

Kahden ensimmäisen kirjan loputtua oli vähän semmoinen olo, että olipas aika hölmö ratkaisu, mutta toisaalta mitäpä se haittaa, kunhan on hauskaa lukiessa. Kolmannessa ei ollut yhtään hölmö loppu, vaikka murhaaja selviääkin jo kun kirjaa on vielä sata sivua jäljellä. Silti jännitti hulluna loppuun asti!

Strike on ihmisenä älyttömän kiintoisa ja hyvä hahmo, synkkä jalkapuoli mörssäri ja toisaalta tunteikas herrasmies. Robinin kipuilusta uran ja sulhasen välissä on myös kiva lukea, toivottavasti jossain vaiheessa typerä Matthew pääsee itsensä yli tai Robin hänestä eroon. Robinin ja Striken suhde on tosi jännä, toivon tosi paljon, että he pysyvät kollegoina eivätkä ala sählätä mitään keskenään.

Kirjoissa kritisoidaan paljon brittiläistä luokkayhteiskuntaa. Strike on osittain tahallaan ja osittain itsestään riippumattomista syistä elänyt jännästi hyvin lähellä yläluokkaa ja raharikkaita, mutta kuitenkin sen ulkopuolella. Hänen entinen tyttöystävänsä kuuluu yläluokkaan ja hänen isänsä on miljonäärirokkari, mutta isä ei ole koskaan tunnustanut Strikea tai ollut hänen kanssaan missään tekemisissä. Myös rikoksia selvittäessä puhutaan paljon ihmisten erilaisista lähtökohdista ja mahdollisuuksista. Olen aina ihaillut Rowlingissa juuri tätä, että samalla kun hän kirjoittaa äärimmäisen vetävästi, hän onnistuu olemaan yhteiskunnallinen ja pienen puolella. Se on hienoa.

Aloimme katsoa C.B. Strike -sarjaa samaan aikaan. Katsottiin aina se tarina, jonka olin ehtinyt jo lukea. Sarja ei tietenkään ole yhtä hyvä, miten voisi ollakaan, ja jotenkin ihmiset ovat ihan eri näköisiä kuin olin kuvitellut. Strike ei ole ollenkaan niin iso ja kolhon näköinen kuin pitäisi, ja Robin on liiankin kaunis ja hoikka, hänenhän piti olla kurvikas. Matthew ei ole riittävän komea. Toimistossa on ihan väärä huonejärjestys ja huonekalutkin ihan miten sattuu. Juonta ja motiiveja on muutettu. Mutta Roscoen mielestä sarja on ihan hyvä, joten ehkäpä se palvelee ihmisiä, jotka eivät ole juuri nyt hullaantuneet lukemaan näitä kirjoja. Ehkä minäkin olisin tykännyt enemmän, jos olisin katsonut sarjan vaikka vuosi kirjojen lukemisen jälkeen.

Nyt vain jännittää, kauanko joudun odottamaan ennen kuin neljäs Strike ilmestyy. Rowling on ilmoittanut, että se ilmestyy syyskuussa, mutta pelottaa, että lykkääntyy. Kirjasta tehdään heti sovitus myös tv-sarjaan, joten ehkäpä tämä massiivinen koneisto pakottaa J.K.:n pysymään aikataulussa! Ja toivottavasti kirja suomennetaan saman tien! Ehkäpä viimeistään jouluksi! Jooko jooko jooko!

torstai 19. heinäkuuta 2018

Akvarelleja Engelin kaupungissa

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016


Heti alkuun voin paljastaa, ettei tiedossa ole syvällistä analyysia tästä kirjasta (tosin, milloinpa tässä blogissa sellaista olisi nähty). Että jos etsit vaikka juonipaljastuksia, niin ei löydy. Tai no, sen verran voin paljastaa, että tässä kirjassa Engel rakentaa suurta Helsingin kaupunkia 1800-luvulla ja vihaa sitä. Enemmän tässä bloggauksessa analysoidaan oikeastaan Storytel-kirjapalvelua flunssaisen ja äkäisen suodattimen läpi.

Mulla on siis inhottava kesäflunssa ja juuri oikein helteellä, kun on muutenkin tälle täydellisesti kylmään ilmanalaan luodulle elimistölleni erityisen epäviihtyisää. No mutta, jotenkinhan sitä on viihdyttävä, ja eilen onneksi muistin, että minullahan on menossa Storytelin kokeilujakso, josta tähän saakka olen kuunteluttanut lapsella Supermarsuja (menestyksekkäästi, hän kuuntelisi niitä kellon ympäri). Nyt ajattelin, että voisihan sitä itsekin kokeilla, kun nyt tässä on tämmöinen hetki, ettei oikein muuten jaksa lukea.

Otin kuunteluun Akvarelleja Engelin kaupungista, koska a) se on lyhyt, kestää vain neljä ja puoli tuntia, ja b) se pitää joka tapauksessa lukea syksyksi lukupiiriä varten.

Nyt kävi kuitenkin niin, että joudun ehkä kuitenkin lukemaan uudelleen kirjan ihan kirjana, koska ensinnäkin nukahtelin, enkä jaksanut kipeänä keskittyä Engelin jotenkin kovin eteeriseen horinaan kuin paikoin, ja lopulta laitoin äänikirjan papattamaan puolitoistakertaisella nopeudella, joka ei varsinaisesti edistänyt keskittymistä, mutta sai eteerisen horinan muuttumaan horisevaksi papatukseksi, mikä ei ehkä ollut kirjalle eduksi.

Näin ollen tästä jäi käteen etäinen käsitys Engelin kaupungin akvarelleista ja vankka käsitys siitä, että tämäntyyppinen kirjallisuus ei sovi minulle äänikirjana. Hieno kirja, oletan, mutta huono kuuntelija.

Niin että sori Engel. Otetaan syksymmällä uudestaan. Mutta kiitos seurasta, niistäessä on ihan mukava kun joku kertoo nätisti 1800-luvusta, vaikken ollutkaan kovin hyvä yleisö.

Mutta tästä Storytelistä vielä. Kokeilin aiemmin Bookbeatia hetken, ja se kokeilu jäi lyhyeksi, kun systeemi oli vain ihan todella huono verrattuna aiempiin äänkirja- ja e-kirja-palveluihini. Miksi maksaisin jostain niin surkeasta, mietin, ja päätin, että en miksikään. Nyt tämä Storytel sitten. Äänikirjat toimivat hyvin ja niitä tuntuu olevan paljon laajempi ja kivempi valikoima kuin Bookbeatissa, josta en löytänyt oikein mitään luettavaa.

Sen sijaan e-kirja-systeemi. Ei hyvänen aika. Ensinnäkin, kirjan päällä on koko ajan vesileima, joka ärsyttää esteettistä silmääni ihan tosi paljon. Kyllä minä tiedän mitä kirjaa minä olen lukemassa, ei sitä tarvitse joka sivulla muistuttaa. Toiseksikin, mikä on ihan oikea vika ja tosi rasittavaa, on, että ainakin puhelimesta lukiessa (ja mistäpä muusta näitä juuri lukisi) e-kirja menee pimeäksi puhelimen mennessä lepotilaan, jos ei käännä sivua tarpeeksi rivakasti. Tämänhän voisi tietysti kiertää muuttamalla puhelimen asetuksia, mutta en minä halua olla joka välissä niitä ränkkäämässä, tai lukea nopeammin, mikä on tosi stressaavaa. Elisa Kirjan appiksessa kirja pysyy auki ilmeisesti maailman (tai no, akun) loppuun saakka, tai näin ainakin olen ollut huomaavinani kun olen nukahtanut kesken lukemisen. En äkkiseltään löytänyt Storytelin asetuksista mitään, mistä olisi voinut vaikuttaa tähän, ja se käytännössä tarkoittaa, etten tosiaankaan aio lukea tällä systeemillä yhtään e-kirjaa niin kauan kuin se toimii näin huonosti.

Eli luovun tässä vaiheessa Storytelistäkin. En itse kuuntele niin paljon äänikirjoja, että niistä kannattaisi maksaa 17 euroa kuukaudessa, mutta pitää nyt katsoa miten alan hommata lapselle kuunneltavaa, kun hän pian saa koululaisena oman puhelimen. Ehkä joudun kuitenkin alistumaan jompaan kumpaan palveluun, jos äänikirjoja alkaa kulua sitä vauhtia kuin nyt näyttäisi, ja siinä vaiheessa katson varmaan ainoastaan sitä, missä on eniten hyviä lastenkirjoja kuunneltavaksi.

Äänikirjasysteeminä Storytel on mielestäni huomattavasti monipuolisempi kuin Bookbeat, joten jos joskus olisin tilanteessa, jossa ehtisin kuunnella vaikka neljä äänikirja kuukaudessa (kun nyt kuuntelen yhden neljässä kuukaudessa), maksaisin Storytelistä mieluusti. Maksaisin siitä nytkin, jos voisin lukea sitä kautta myös e-kirjoja, mutta nyt kun se on noin lapsipuolen asemassa, niin eipä ei. Katsotaan sitten, jos homma on vaikka vuoden päästä parempi.

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Pihka

Ane Riel: Pihka
(Harpiks)
Suom. Katriina Huttunen
Aula & co 2017


Ai että oli hyvä kirja! Ai että!

Pieni Liv elää saarella isänsä, äitinsä ja kaksoisveljensä kanssa. Hänen perheensä on rakastava ja ihana ja heidän arkensa ihan tavallista. Tietysti isän pitää tappaa mummo, veljeä ei ehkä oikeasti ole olemassa, äiti on niin lihava ettei pääse pois sängystä ja isä kerää romua niin, ettei ikkunoista näe sisään. Kaikki tämä on Livistä turvallista ja normaalia.

Kirjassa on kuvattu hirveän hienosti, miten Livin perhe hiljalleen ajautuu hurjaan kierteeseen, joka ottaa yhä kauheampia kierroksia. Harvoin on ymmärtänyt noin hyvin, miksi Livin isä toimii niin kuin toimii. Loppu oli tosi jännittävä.

Huomasin, että tätä on pidetty jännärinä, Pihka on voittanut Lasiavaimen 2016 vuoden parhaana pohjoismaisena jännärinä, mutta minusta tämä oli varsin korkeakirjallista jännitystä, enkä itse tätä genrekirjallisuuteen laskisi. Toisaalta on tietysti kiva, että genrekirjallisuuteen tulee korkeusvaihtelua, joten ehkä se on ihan hyvä, että tämmöisetkin kirjat laitetaan kirjastossa jännärihyllyyn. Minulla on vähän henkilökohtaisia ongelmia näiden genreasioiden kanssa, kun en aina ymmärrä, miksi kirjat on sijoitettu niin kuin ne on sijoitettu. Yhtäältä en haluaisi, että genret jakavat kirjoja korkeaan ja matalaan, mutta toisaalta haluaisin, että ihmiset löytäisivät haluamaansa kirjallisuutta genrehyllystä. Tämä kirja varmasti yllättää iloisesti dekkarihyllyn lukijat, mutta sitten taas peruskaunonlukijat eivät välttämättä löydä tätä helmeä, mikä on vähän sääli. Niin että hankaletta on!

No mutta oli niin tai näin, lukekaapa Pihka! Hieno on.

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Lincoln bardossa

George Saunders: Lincoln bardossa
(Lincoln in the Bardo)
Suom. Kaijamari Sivill
Siltala 2018

Kansi: Ilkka Kärkkäinen

Kuuntelin Lincoln in the Bardo äänikirjana suunnilleen vuosi sitten. Se oli todella hieno kokemus, vaikka en tajunnutkaan kirjasta juuri mitään, ja jo silloin arvelin, että saan ihan yhtä tuoreen lukukokemuksen sitten, eli nyt, kun luen kirjan ihan paperisena. Ja niin todella sain.

George Saunders voitti tällä ensimmäisellä romaanillaan Man Booker Pricen viime vuonna, ja ihan syystä. Tämä on ihan mielettömän hieno kirja!

Kirja koostuu pienistä katkelmista, joissa on toista sataa eri kertojaa. Osa on ilmeisesti ihan oikeita kirjasitaatteja, suurimman osan Saunders on keksinyt itse. Kirja kertoo presidentti Lincolnin pojan Willien kuolemasta, joka tapahtui kesken kuumimman sisällissodan tuoksinan. Lincoln suree Willietä aivan holtittomasti, jopa niin, että menee yöllä hautaholviin pitelemään ruumista sylissään. Tämän kaiken näkevät kuollut Willie, Hans Volmann, Roger Bevins III, pastori Everly Thomas ja kymmenet muut piinatut henget, jotka viettävät iäisyyttä hautausmaalla, bardossa, kuoleman jälkeisessä välitilassa, kaivaten elämää, epätietoisina siitä miksi ovat siellä missä ovat.

Hautausmaan henget kertovat kukin tyylillään tarinaansa, jotka ovat usein varsin surkeita. Kaikilla on jäänyt jotain kesken, joku asia painaa. Koska kirja koostuu todella monista eri näkökulmista, se välillä korostaa omaa epäluotettavuuttaan. Esimerkiksi Willien kuolinillan kuutamoa kuvataan eri lähteissä hyvin monin tavoin, samoin presidentti Lincolnin silmät ovat lähteestä riippuen harmaat, ruskeat, siniset tai vihreät.

Äänikirjaa kuunnellessa kirjan varsinainen tarina onnistui menemään ihan ohi, mutta nyt ymmärrän hyvin, miksi tämä kirja voitti Bookerin. Todella humaani teos. Tykkäsin ihan mahdottomasti myös Saundersin novellikokoelmasta Joulukuun kymmenes, mutta pakko sanoa, että kyllä hänen eittämätön neroutensa huipentuu tässä romaanissa. Ihan itku meinasi lopussa tulla, kun niin kiinnyin etenkin Volmanniin ja Bevinsiin.

Toivottavasti Saunders kirjoittaa pian lisää, hän on nykyään ihan suosikkikirjailijalistani huipulla. Tässä odotellessa minulla on onneksi novellikokoelma Sotapuiston perikato vielä lukematta, jesjesjes! Tosin, koska lempikirjailijoilta on kiva hillota yhtä kirjaa lukemattomana, voi olla, että tämä lukematon Saunders saa pysyä lukemattomana.