maanantai 16. lokakuuta 2017

Spotlight

Tom McCarthy 2015

Kuva

Ai, tämä elokuva sai kaikki Oscarit, ajattelin penseänä viime vuonna, niinpä tietysti, koska sehän on tositapahtumiin perustuva ameriikkalainen draama.

Tiedän, olen toitottanut tätä vähintäänkin riittämiin. En pidä tositapahtumiin perustuvista draamoista juurikaan, varsinkaan isoista amerikkalaisista oscardraamoista. Ne lähes aina ihan paskoja. Siksi en kovin innolla tämänkään elokuvan pariin hinkunut. Katsahdin töissä kantta kun Spotlightia alkoi näkyä varaushyllyssä ja tuhahdin. Ei kiinnosta.

Mutta sitten siinä tietysti kävi niin kuin aina, että kun olin tuhahtanut kannelle varaushyllyssä jotakuinkin kuusikymmentä kertaa, en enää oikein muistanut miksi siinä töhisin tälle selvästikin hyvin suositulle ja kehutulle elokuvaraukalle, joka ei ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa, ja on voittanut kaikki nämä Oscaritkin ja mitä kaikkea. Nyt äkkiä varaukseen!

Ja eihän se mitenkään huono ollutkaan. Se ei ollut suorastaan juuri ollenkaan huono. Jollain mittapuulla voisi sanoa, että Spotlight on suorastaan tosi hyvä elokuva, jos nyt jotain tämänkaltaista haluaisi mennä sanomaan.

Hyvyyden lisäksi Spotlight on hyvin tärkeä elokuva. Se kertoo The Boston Globe -sanomalehden tutkivasta tiimistä, Spotlightista, joilla on työn puolesta mahdollisuus pureutua tosi syvälle juttuihinsa. Nyt heidän uusi pomonsa usuttaa heidät tutkimaan katolisen kirkon lasten hyväksikäyttöä. Ja mitä sieltä löytyykään! Huh huh!

Elokuva oli jännittävä ja järkyttävä ja samalla jotenkin arkinen ja lämmin. Oli aika karmivaa tajuta miten paljon kirkko määrää Amerikassa. Lisäksi oli kivaa seurata toimittajien työtä. Lempparini oli toimittaja Rezendesiä esittävä Mark Ruffalo, joka on nähdäkseni esimerkillinen ihminen.

Ollaanko me edes ikinä puhuttu siitä miten ihana Mark Ruffalo on? Hänhän on paitsi tosi iso näyttelijä, myös aktivisti, feministi ja vaikka mitä muuta hyvää. Arvostan ihan hirveästi ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet jonkinlaisen aseman ja käyttävät sitä tehdäkseen hyvää, vaikka se voi viedä heiltä mahdollisuuksia päästä vieläkin korkeammalle. Tämmöisinä ihmisinä pidän esimerkiksi juuri Ruffaloa, J. K. Rowlingia, George Clooneyta ja Woody Harrelsonia. Tosi usein tuntuu, etteivät ihmiset ota kantaa, ettei se vain ärsytä ketään tai leimaudu joksikin. Itsekin olen ihan liian paljon hiljaa silloin kun pitäisi avata suu, vaikkei minulla mitään asemaa kyllä ole, mutta kumminkin, pidän erittäin korkeassa arvossa kaikkia, jotka pelottomasti avaavat suunsa hyvän puolesta pahaa vastaan. Aina ei voi olla oikeassa, mutta aina voi silti yrittää.

No juu. Mutta siis oli ihan hyvä leffa.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Blade Runner 2049

Denis Villeneuve 2017


Kävin eilen ennen iltavuoroa elokuvissa. Olin ostanut juustopatongin ja mansikka-ananas-smoothien mukaan, ja koska teatterissa oli aamunäytöksessä varsin hyvin tilaa, retkotin vaakatasossa monella penkillä. Oli aivan ihanaa!

Lapsiperheessä joutuu joskus vähän muilimaan, että vanhemmat saavat saman elokuvan katsottua, ja tällä kertaa se hoidettiin niin, että Roscoe kävi leffassa sunnuntaina ja minä eilen. Ja sitten viimeinkin saatoimme keskustella aiheesta. Olikin hyvä, että saatoimme, koska olin osan elokuvasta niin ajatuksissani, että useat juonen koukerot menivät vähän ohi, ja tarkkaavaisempi Roscoe pystyi ne paikkaamaan.

Alkuperäinen Blade Runner on ollut minulle hyvin tärkeä elokuva, niin kuin varmaan lähes kaikille sen nähneille, koska onhan se ihan tajuton. Tuntui vähän typerältä idealta lähteä tekemään sille jatkoa ja yritinkin sivuuttaa koko asian niin kuin sitä ei olisi olemassakaan, kunnes yhtäkkiä alkoi tulla arvioita, niin kuin nyt Hesarin harvinaiset viisi tähteä ja kaikkialla muuallakin tunnuttiin olevan polvillaan. Jaahans, ajattelin, no hyvä on sitten, voin tulla katsomaan.

Tähän väliin haluaisin kertoa, että luin sentään yhden penseän arvion Facebookista, mistä olen hyvin kiitollinen, koska jos menee katsomaan leffaa ihan silleen, että nyt on maailmankaikkeuden suurin merkkiteos käsillä, niin eihän siinä voi kuin pettyä. Nyt oli sentään yksi nihkeily pohjalla, joten en ollut ihan varauksetonta neronleimausta odottamassa, mikä oli varmasti kokemukselleni hyväksi.

Harmillisesti en voi itse tätä elokuvaa yhtään haukkua muiden kokemusta parantaakseni, koska onhan tämä uusi Blade Runner ihan todella upea. Ryan Gosling uutena blade runnerina, eli replikanttien metsästäjänä, on ihan tajuttoman hyvä. On jännä, miten hänen lähes ilmeetön touhunsa voi olla niin vaikuttavaa. Ja pahisreplikantti Luv on tosi pelottava ja Harrison Ford tietysti ihana ja Jared Leto ja kaikki. Voi että.

Tarvitseeko tästä juonesta jotain kertoa? No on blade runner K, joka metsästää vanhoja replikantteja LAPD:ssa. Listiessään taas yhden K joutuu mukaan tapahtumavyöryyn, johon liittyy vanha kunnon blade runner Deckard ja replikanttien luoja Wallace ja Wallacen pahisreplikantti Luv ja K:n hologrammirakastettu Joi vaikka ketä ja mitä. Taas on perimmältään kyse ihmisyydestä.

Olisi kannattanut katsoa alkuperäinen Blade Runner ennen tätä uutta, koska varmaan siksi minulta meni osa juonesta ohi, etten muistanut kaikkia juttuja vanhasta, jotka katsojan oletettiin tietävän. Ei se sinänsä haitannut, koska elokuva oli visuaalisesti niin täydellinen, että olisin nauttinut siitä tosi paljon, vaikka tarinaa ei olisi ollut ollenkaan. On se ihanaa elää tämmöistä tietokoneaikaa, että saa nähdä näin hienoja elokuvia! Ja on se hienoa elää samaan aikaan Ryan Goslingin kanssa! Ajatella, jos olisin elänyt vaikka 30-luvulla, enkä olisi koskaan saanut nähdä Ryan Goslingin elokuvia. Olisin vaan, että voi jestus se Tauno Palo on kuuma siinä Kulkurin valssissa!

Ulostautuessani leffasta olin vähän, että tarina perustui kyllä vähän liikaa sattumuksiin, mutta sitten kun juttelin Roscoen kanssa, niin ei se ehkä ihan niin ollutkaan. Ja lisäksi, tarinoitahan kerrotaan juuri siksi, että on tapahtunut jotakin ihmeellistä, joten ei kai tarinoita siitä voi syyttääkään. Niin että.

Tämä elokuva olisi voinut olla ehkä vielä kiinnostavampi, jos K olisi ollut nainen, mutta sitten toisaalta häntä ei olisi välttämättä esittänyt Ryan Gosling, joten ehkä se on tyhmä idea. Minä niin pidän Ryan Goslingista!

Että kaikkinensa hieno hieno elokuva.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Perillä kello kuusi

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
Otava 2015


Taas koen tarpeelliseksi heti alkuun suorittaa erotuslausuman, että tunnen Laura Honkasalon, joten voi olla, etten suhtautunut tähän kirjaan niin neutraalisti kuin jos en tuntisi. Lisäksi haluan kertoa, etten suhtaudu muutenkaan juuri mihinkään neutraalisti. Olen hyvin tunnepitoinen lukija ja kokemukseeni voi vaikuttaa ihan mikä tahansa, käsitykseni kirjailijan tukasta esimerkiksi.

No mutta ei siitä sen enempää. Tämä kirja oli minusta aivan ihana!

Kirja kertoo naisista 60-luvun Helsingissä. Vuokko on edustusrouva, jonka lapset alkavat olla aikuisia ja elämä tuntuu tyhjältä. Aune on Vuokon miehen täti, menneisyyteen jumittunut pääsihteeri, joka elää lapsuutensa tavaroiden keskellä ja elättää haavetta pomostaan. Piitu on Vuokon teinitytär, joka patistetaan Aune-tädin luokse siivoamaan.

Tuli mieleen Mad Men, 60-luvun kaikkialla röökaavat ihmiset, minihameissaan keikkalehtavat nuoret, tyylikkäät kauniit rouvat, drinkit, autoilu, kaikki. Lisäksi tuli mieleen Jojo Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Aikakausi oli sama, tässäkin oli rakkausdraamaa ja onnettomassa avioliitossa pyristelevä edustusrouva. Perillä kello kuusi erosi Moyesista sillä, ettei tämä ollut pelkästään rakkausromaani vaan enemmänkin kertomus naisista ja vähemmän viihteellinen myös.

Tykkäsin erityisesti Aunen tarinasta. Oli aivan ihanaa lukea ihmisestä, joka vanhoilla päivillään päättää laittaa elämänsä uusiksi. Tai no, itse asiassa kirjan Aune ei edes ollut niin vanha kuin kuvitteli olevansa, hänellä oli pitkä onnellinen elämä edessään vielä. Ei ole yhtään liian myöhäistä, oli minusta Aunen sanoma.

Vuokostakin pidin. Lisäksi en muista lukeneeni kovinkaan paljoa tämmöisestä hienostoelämästä Helsingissä ja se oli erittäin kiinnostavaa. Itse asiassa luen muutenkin aika vähän menneeseen sijoittuvia tarinoita, en tiedä miksi. Ehkä pitäisi tarttua johonkin Kjell Westöön lähiaikoina, tämähän on aika ihastuttava kirjallisuudenmuoto tämä lähimenneisyys Helsingissä, huomaan. Nautin ihan todella paljon 60-luvun kuvauksesta, jo pelkästään kieli ja puheenparsi ovat herkullisia.

Kiinnitin moneen otteeseen huomiota siihen, miten sekä Aune että Vuokko ajatuksissaan arvostelivat muiden naisten ulkonäköä. Aluksi se ärsytti minua, varmaan koska yritän itse kauheasti panostaa siihen, että ajattelisin muista ihmisistä suopeasti. Sitten tajusin, että tämä piirre väheni sitä mukaa kun henkilöt kehittyivät. Muiden arvostelu olikin omaa huonoa oloa. Ja niinhän se varmaan usein onkin.

Muutenkin kirja oli minusta hyvin valoisa ja muutokseen kannustava. Täytyy sanoa, että en keksi mitään moitittavaa, paitsi, että olisin voinut lukea enemmänkin.

Siitä epäsisällöllisestä asiasta haluaisin vielä (taas) purnata, että eikö voitais jotenkin yhtenäistää e-kirjojen ja kirjakirjojen sivumäärä? Luin tämän Elisa Kirjalta ostettuna e-kirjana, jossa oli puhelinversiossa 328 sivua ja tietokoneella lukiessa iBooksin kautta 639 sivua. Kirjakirjassa näyttää olevan 382 sivua. Periaatteessa tämä voi olla suurimmasta osasta ihmiskuntaa pikku juttu, mutta minä haluaisin lukiessa hahmottaa lukiessani missä olen menossa. Kun e-kirjan sivumäärä on merkittävästi pienempi (niin kuin yleensä on), tuntuu välillä, että kirja ei etene vaikka kuinka lukee ja lukee. En myöskään ymmärrä, miksi puhelinversion sivumäärä on eri, koska joudun kuitenkin kääntämään monta monituista kertaa sivua ennen kuin saan puhelimen mielestä yhden sivun luettua. Samallahan siinä sviippaisi pari kertaa lisää ja sivumäärä olisi yhtenäinen. Tähän on varmasti joku hyvä selitys, meikä ei vaan tajuu.

torstai 5. lokakuuta 2017

Tyttö nimeltä Varpu

Selma Vilhunen 2016

Kuva

Hillosin tätä elokuvaa hyllyssä viikkokausia. Jostain syystä Roscoe (alan tosi pahasti kyllästyä tähän nimeen, olla nyt naimisissa jonkun Roscoen kanssa, voi hyvän tähden) ei halunnut nähdä leffaa ja koska olemme sillä tavalla vanhanaikaisia, että istumme samalla sohvalla katsomassa yhteistä telkkaria, pitää enimmäkseen katsoa sitä mitä molemmat haluavat. Yritin kyllä kerran ehdottaa, että voisimmeko olla sellaisia kuin käsittääkseni monet ovat, että katsomme omilta läppäreiltämme ihan justiinsa sitä mitä itse haluamme, mutta tämä idea liiskattiin lähtökuoppiinsa. Onhan se toisaalta parisuhteenkin kannalta hyvä istua yhdessä katsomassa samaa ohjelmaa, jolloin voi samalla hölöttää siitä. Tai jotain.

No, eilen Roscoe oli lietsussa ja päätin viimein tarttua Varpuun. Roscoen nihkeilyn lisäksi itsellänikin oli ennako-oletuksia, koska kotimainen elokuvataide tuntuu kauhean usein olevan synkkää. Äkkiä ei tule mieleen oikeastaan yhtään valoisaa ja iloisaa elokuvaa lähivuosilta, aina on pimeä ja mielenterveysongelma ja alkoholismi ja työttömyys ja lapsi hädässä ja murhaaja ja tuska ja ahdistus. Tavallaan ymmärrän, että ihmiset kokevat tämmöisen tarinankerronnan hyvänä taiteena, no valehtelin, enkä ymmärrä, kyllä välillä voisi tehdä ihan vain ihmisten mielialaa kohottavia elokuvia. Ja tällä en nyt tarkoita mitään pylly-öhö-öhö-komedioita, niitähän täällä myös tehdään ihan riittämiin.

JA MIKSI KAIKKI TALOTKIN OVAT NIIN HARMAITA! Ja autot! Ja vaatteet! Ja kaikki! Täällä on muutenkin suurimman osan vuodesta pimeää, märkää ja mustaa, niin minkä takia ei voida edes niiltä osin, joihin voimme itse vaikuttaa, tehdä värikästä ja myönteistä? En ymmärrä! En!

No niin.

Mutta tämä elokuva. Nyt valitettuani on myönnettävä, että ei tämä nyt niin synkkä ollut, vaikka kertoikin pienituloisen yksinhuoltajaäidin tyttärestä, joka pöllii auton ja lähtee etsimään isäänsä. Jotenkin olin kuvitellut, että äiti ja tytär autoilevat yhdessä, mutta kyllä tämä leffa kertoi ihan Varpusta ja äiti oli sivuhahmo, vaikka hyvä olikin. Muutenkin leffan tarina yllätti positiivisesti. Esiteltiin kliseisiä juonikuvioita, joihin ei kuitenkaan lähdetty, vaan käännyttiinkin eri suuntaan. Erityisesti riemuitsin elokuvan sanailusta, joka oli oikein riemukasta ja kuitenkin luonnollista.

Niin että ihan hyvä elokuva oli tämä minusta. Raikas yllätys. Seuraavaksi voisinkin katsoa sen Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset, se kuulostaa jo pelkän nimen perusteella hyvältä. Jos on jotain muita elämänmyönteisiä kotimaisia elokuvia vinkata niin kuuntelen.

torstai 28. syyskuuta 2017

Doctor Strange

Scott Derrickson 2016

Kuva

Doctor Strange on tarinaltaan aika tavanomainen supersankarielokuva. Tohtori Stephen Strange on nerokas aivokirurgi, joka taitavilla kätösillään pystyy mihin tahansa. Hän kuvittelee ylimielisenä itsensä voittamattomaksi, kunnes ihan omaa tyhmyyttään joutuu onnettomuuteen, jossa hänen kätensä vaurioituvat. Tohtori Strange tästä tietysti romahtaa. Lopulta, kun länsimaisen lääketieteen mahdolliset ja mahdottomat konstit on kokeiltu, hän päättää lähteä Katmanduun etsimään muinaista velhoa.

Tarinassa oli ihan hölmöjä juttuja, kuten että tohtori tuosta noin vain muuttui ikiaikaisen velhopossen guruksi, ja itseäni ärsytti ihan hirveästi, että tohtorin aivokirurgiheila oli leikkaussalissa kynsilakkaa. Mutta.

Tarinan hölmöyksistä huolimatta minusta tämä oli todella hieno supersankarielokuva. Erityisen tästä tekivät esimerkiksi seuraavat asiat:

  • Kun actionelokuvaan palkataan päärooleihin luonnenäyttelijät, ollaan herkkujen äärellä. Muinaista esittävä Tilda Swinton näyttelee puolikkaalla korvallaankin enemmän kuin 95% näyttelijöistä koko naamallaan. Benedict Cumberbatch on ihan loistava valinta tohtoriksi, ihan loistava. Yleensä en pidä Mads Mikkelsenistä, mutta kyllähän hänkin on varsin edukseen elokuvan pahiksena. Jotenkin tästä tulee tunne, että näytellessä on ollut tosi hauskaa.
  • Huumori oli aivan ihanaa. Tohtorin viitta oli ihan mahtava ja muutenkin nauroin monta kertaa.
  • Elokuvan visuaalisuus oli juuri minun makuuni. Todellisuutta taivutetaan taikuudella raivokkaasti ja varsinkin lopun psykedeelisen neonväriset universumit olisi totta tosiaan pitänyt nähdä isolta kankaalta.
  • Yleensä aina petyn tämmöisten tarinoiden lopputaisteluun, kun pahimman pahan päihittäminen on aina antikliimaksi. Tässä siinä minusta onnistuttiin aika nokkelasti. Ilahdutti.

Niin että kerrassaan viihdyin. Seuraavan Doctor Strangen menen todellakin katsomaan leffaan.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Lego Ninjago elokuva

Charlie Bean 2017

Kuva

Kävimme tänään kohta kuusivuotiaan Pallas Kanelikakun kanssa katsomassa Finnkinon lasten sunnuntaissa Lego Ninjago elokuvan, jota on odotettu koko kesä. Ninjago on tällä hetkellä lapselle kaikkein isoin juttu, on ollut jo pitkään. Itse odotin leffaa lähinnä siksi, että aiemmat Lego-elokuvat ovat olleet ihan älyttömän hyviä ja hauskoja, vaikkakin ruukaan nukahtaa niissä aina.

Hei, Pallas Kanelikakku. Oliko tämä elokuva semmoinen kuin odotit?

Ei ollut. Minä en tahtoisi vastata tähän. Se oli vähän omituinen, tosi erilainen kuin sarja ja vähän pelottava.

Mikä siinä oli susta pelottavaa?

Onko pakko vastata? Hihihi. Mitä sä nyt kirjoitit? Hihihihi.

Voitko kertoa mikä oli pelottavaa?

Hihihihihi. Sä vaan kirjoitat kaiken mitä mä sanon.

Niin, se on tässä se idea.

Mitä sä nyt kirjoitat? Kirjoitiksä sen? Hihihihi.

Voitko nyt kertoa mikä pelotti?

Melkein kaikki. En tahdo sanoa sitä.

Oliko se liian todentuntuinen?

Joo, oli. Mitä se todentuntuinen on?

Että se tuntui liian todelliselta.

Joo. Kirjoitiksä nyt sinne että mitä se todentuntuinen on?

Kirjoitin.

Hihihihi.

Mistä se elokuva sinusta kertoi?

Se kertoi Lloyd - kirjoitaksä että Loloid? Siis Lololololoidista ja Garmadonista. Garmadon pystyy halata itseään ja kätellä itseään! Kukaan ei tiedä kuka Lloyd on, se on vihreä ninja, ja Garmadon on musta lordi, ja Lloydin isä. Garmadonilla on musta naama ja musta maha ja mustat jalat ja sen kyynelet on tulta ja sen silmät on punaiset ja sillä on neljä kättä. Se on pahis.

Minun mielestä se kertoi siitä, että Garmadon yritti vallata Ninjagon ja ninjat yritti vastustaa sitä.

No kaikkihan sen tietää! Mitä me oikein nyt tehtäis?

Pitäiskö tehdä iltapala?

Hihihihi. Joo!

- - -

Minusta henkilökohtaisesti tämä oli aika hauska elokuva isän ja pojan välisestä suhteesta. Ymmärrän kyllä, että lapsesta se oli pelottava ja hän itse asiassa eka kertaa elämässään pyysi päästä pois kesken elokuvan. En suostunut, koska ajattelin, että jos näkee hyvän lopun niin ei jää paha mieli, mutta en tiedä oliko se oikea tapa toimia. Leffassa oli aika paljon pimeässä seikkailua ja muuta hurjaa.

Kotimatkalla myös ilmeni, ettei lapsi ollut kokenut elokuvaa ollenkaan hauskana, vaikka minä nauroin monta kertaa ihan huolella. Yritin selittää, että siihen oli varmaan rakennettu tasoja aikuisille ja lapsille, jolloin Kanelikakku totesi, että me katsottiin varmaan vahingossa se aikuisten taso. Niin että suurimmille Ninjago-faneille tiedoksi, että tämä leffa on aika erilainen kuin sarja, mutta heidän vanhempiensa iloksi voin kertoa, että erilainen sillä tavalla, että aikuinen viihtyy hyvin. Vaikka taas kyllä nukahdin lopussa. En tiedä miksi. Se on joku Lego-elokuvien unitaika vissiin.

Vähän hämmästytti, että leffasali oli puolityhjä. Odotin, että se olisi viimeistä penkkiä myöten täynnä, koska meillä tämä on ollut niin odotettu elokuva. Niin sitä kuvittelee omat asiansa isommiksi kuin ne ovatkaan!

perjantai 15. syyskuuta 2017

Nörtti + Neropatti

Yhtäkkinen kauhea tarve lukea teinipäiväkirjoja! Olen varma, että mulla on jossain täällä kotona Hadrianus Molen ensimmäinen päiväkirja, mutta en löydä sitä mistään. Tähän hätään nappasin töistä pari uudempaa ja suosittua genren edustajaa.

- - -

Aleksi Delikouras: Nörtti. New Game
Otava 2012


Käsitykseni mukaan Nörtti-kirjat ovat varsin suosittuja teinien keskuudessa, lähinnä kai koska niihin liittyy paljon hauskaa kirjojen ympäriltä. Idea lähti kai Delikourasin videosta, jossa hän kuvaa kaveriaan, DragonSlayer666:a, joka tykkää pelata räiskintäpelejä. Nörtti on käsittääkseni suosittu YouTubessa ja oikeasti aika hauska, kun kävin vähän vilkaisemassa. Olen ymmärtänyt, että DragonSlayer666 on fiktiivinen hahmo, mutta täytyy sanoa, että videoiden Drago on varsin uskottava.

Kirjassa DragonSlayer666 kuvaa elämäänsä, jossa hän pyrkii pelaamaan ympäri vuorokauden ja juomaan jääkylmää pepsiä, mutta hänen tielleen osuu obstaakkeleita, kuten mutsi ja koulu ja mutsin uusi mies Jorgos ja mitä kaikkea. Drago on aika ärsyttävä tyyppi, omahyväinen ja itsekäs, ja kesti aika kauan ennen kuin aloin olla hänen puolellaan tarinassa. Lopulta kirjassa on kohtuullisen julma koulukiusaamistarina ja hiljalleen Dragon sisältä putkahtaa ihan inhimillinen ihmistaimi.

Kirjan ongelma lienee se, että koska se on niin tiukasti sidottu peleihin ja muuhun, se vanhenee aika nopeasti. Tämä on vasta viisi vuotta vanha, mutta en ole ihan varma onko tämä enää nykyteineille ihan kurantti. Voi olla, mutta vähän epäilen.

Itseni ongelma on se, että en ole varsinaisesti kirjan kohderyhmää. Olin jatkuvasti mutsin puolella ja oikeastaan olisin halunnut lukea enemmän Jorgosista, enkä niinkään mistään itsekeskeisten teinien peliongelmista. Sellaista on elämä, ensin sitä on teini ja sitten ihan yhtäkkiä mutsi. Oijoi.

- - -

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja
(Diary of a Wimpy Kid)
Suom. Sakari Hyrkkö
WSOY 2009


Empiiristen tutkimusteni mukaan Neropatit ovat jo useamman vuoden olleet isoin kirjajuttu esiteinien maailmassa. Se on ihan ymmärrettävää, niissä on paljon kuvia, saa helposti luettua paksun kirjan. Ja se on ihan ok, kaikki mikä edistää lukemista on erittäin hieno asia.

Kirjan tosiaan lukaisi hetkessä, vaikka siinä on yli kaksisataa sivua. Lisäksi se oli mainio!

Greg Heffley kirjoittaa julkaisua, ei päiväkirjaa, joka on tarkoitettu luettavaksi sitten kun hän on kuuluisa. Greg on paljon nuorempi kuin DragonSlayer666 ja hänen puuhansakin ovat lapsellisempia, vaikka muuten he ovat aika samanoloisia. Molemmat tykkäävät pelata ja koulu aiheuttaa ongelmia. Pidin kovasti Gregin äidistä, joka on varsin topakka ihminen, ja koulun pihalle unohtuneesta juustosta, jolla on merkittävä rooli tarinassa.

Neropatti on paljon hauskempi kuin Nörtti ja kevyempi, vaikkei Nörttikään erityisen vakavaa kirjallisuutta ole. Tuntuu, että voisin hyvinkin lukea lisää Neropattia, vaikka olen vielä kauempana kohderyhmästä kuin Nörtin kohdalla, mutta Nörtin tarinaan en koe kovin suurta kaipuuta palata (paitsi jos toisessa osassa on enemmän Jorgosta niin sitten kiinnostaa sekin).

- - -

Onnistuin tässä välissä löytämään Hadrianuksenkin. Itse asiassa se ei ole ensimmäinen Hadrianus Mole -kirja, vaan kolmas. Taidan silti lukea sen, nyt kun olen jokseenkin koukuttunut nuoriin omahyväisiin mieshenkilöihin ja heidän päiväkirjoihinsa.

PS: Pakko vielä tilittää, kun luin juuri intternetistä, että Hadrianusten kirjoittaja Sue Townsend on kuollut vuonna 2014. Olin ihan luulossa, että saan vielä monta Hadrianus-kirjaa! Tai Adrianiksihan hän muuttui Suomessakin jossain vaiheessa. Olen kasvanut Hadrianus-Adrianin kanssa ja nyt yhtäkkiä en enää saakaan kuulla hänestä! Voi ei! Mikä murhe!!

tiistai 12. syyskuuta 2017

Trainspotting 2

Danny Boyle 2017


Tähän alkuun haluaisin kertoa anekdootin, joka on mielestäni aina niin hauska, ja jonka olen todennäköisesti kertonut jo vähintään neljä kertaa. Mutta ei se haittaa!

Joskus 2000-luvun alkupuolella entinen poikaystäväni innostui Irvine Welshin tuotannosta ja syöksyi innoissaan Suomalaiseen kirjakauppaan etsimään Welshin uutta kirjaa. Ei löytynyt. Niinpä hän meni tiskille ja kajautti suureen ääneen: "Missä teillä oli täällä sitä Pornoa?"

Hahahahaa! Oi että. No niin. T2 perustuu siis Welshin kirjaan Porno, joka kertoo Rentonin ja kavereiden myöhemmistä edesottamuksista. En ole lukenut kirjaa, en oikein tiedä miksi, koska varsinainen Trainspotting oli todella vaikuttava lukukokemus lukioaikoina. Todennäköisesti tähän liittyy jotain omituisia ihmissuhdejuttuja, etten halunnut lukea kirjaa josta silloinen poikaystäväni oli tosi innoissaan, suhteemme oli jokseenkin kummallinen. Onpa typerää ja lapsellista. Onneksi sellaiset nuoruuden hölmöilyt ovat taakse jääneet, vaikka edelleenkin olen kyllä melko tunteellinen kirjojen valitsija.

Päästäänköhän tässä ikinä asiaan?

Trainspottinghan päättyi siihen, että Renton juksupuksutti kavereidensa rahat ja hävisi. Nyt on kulunut kaksikymmentä vuotta, Renton on asunut Amsterdamissa, on jättänyt huumeet ja juoksee juoksumatolla siinä missä muutkin keski-ikäiset uraihmiset. Hän päättää palata Edinburghiin. Siellä Spud on edelleen narkkari, umpikujassa elämässään. Sick Boy omistaa nuhjuisen baarin ja tekee omituista huijausbisnestä bulgarialaisen seksityöläisen kanssa. Begbie on vankilassa, kunnes karkaa sieltä. Sick Boy on edelleen vihainen Rentonille ja Begbie on ihan yhtä hullu kuin ennenkin.

Noh. Odotin kyllä enemmän, mutta ei tämä huono leffa ollut. Sellainen, että mitäs teille kuuluu, vanhat kaverit, no aika lailla samaahan teille, oli kiva nähdä pari tuntia, mutta kiva myös jättää teidät sinne ja palata omaan elämääni. Leffasta vähän niin kuin puuttuu tarina. Onhan siinä jotain Sick Boyn ja Rentonin sekoilua ja Begbieltä pakoilua, herttaisen Spudin sydäntäsärkevä elämä, paljon viittauksia ekaan Trainspottingiin, mikä oli toki kivaa, mutta silti. Ei tämä itsenäisenä elokuvana ollut ihan kauhean kummoinen kyllä.

Lisäksi, olen aina kuvitellut, että Begbie oli Rentonia ja Sick Boyta huomattavasti vanhempi, siis ihan aikuinen hullu viiksimies, silloin kun muut olivat poikasia. Nyt sitten Renton muistelee, miten hän näki eka kertaa Begbien pikkupoikana koulussa, kun Begbie oli jäänyt luokalle. Nyt mietin, että mitä helvettiä, minkä ikäisiä nämä ihmiset oikein ovat? Mihin tässä voi enää luottaa?

Ja mietin myös, että voisin ehkä lukea Pornon ja myös Sick Boyn ja Rentonin varhaisvuosista kertovan Skagboysin.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Tule takaisin, Mr. Bojangles

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
(En attendant Bojangles)
Suom. Ville Keynäs
Siltala 2017


Olen ollut viime aikoina tosi huonovointinen ja ahdistunut työasioista ja on vaikea keskittyä oikein mihinkään, kun en saa nukuttua kunnolla. En voi esimerkiksi kuunnella äänikirjoja kun ajatus ei pysy kasassa, kirjakirjaa lukiessa joudun lukemaan saman sivun useampaan kertaan.

Tämmöisessä tilanteessa Mr. Bojangles oli erinomainen kirja. Se on lyhyt, hullu ja ihana.

Kirja kertoo pienestä pojasta, jonka elämä on mieletön seikkailu. Hän asuu äitinsä ja isänsä kanssa, joiden hullu rakkaus tekee elämästä juhlaa. Äidillä on joka aamu uusi nimi, pöydän alle on sammunut senaattori, paras leikkikaveri on lemmikkikurki neiti Turhamainen, kun Pariisi kyllästyttää voi lentää linnaan Espanjaan jatkamaan juhlia. Illan päätteeksi isä ja äiti laittavat lp-soittimeen Nina Simonen Mr. Bojanglesin ja tanssivat.

Kaikki on tietysti liian ihmeellistä ollakseen pidemmän päälle mahdollista. Kirjan kertojina vuorottelevat lapsi ja isä, joka yrittää sompailla vaimonsa epävakauden ja rakkauden kanssa. Perheen mielipuolinen elämänilo tulee kirjasta voimakkaasti päälle ja samoin tarinan väistämätön loppu koskettaa. Tykkään lukea näin ehdottomasta rakkaudesta, vaikka itse arvostankin tasaisempaa arkea.

Välillä vähän kyllä ahdistuin lapsen sekoittamisesta tämmöiseen sekoiluun, mutta sitten muistutin itselleni, että tämä on vain tarinaa. Ja toisaalta, ei tämä huono tarina ollut lapsen kokemuksista mielenterveysongelmaisessa perheessä, jos tämän niin haluaa lukea. Itse luin tämän satuna, jonka sanoma oli, että it's better to burn out than fade away.

PS: Jos tiedät kivan ja rauhallisen työpaikan kivalle ihmiselle niin voin tulla!

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Keskivaikea vuosi

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi - Muistiinpanoja masennuksesta
S&S 2015


Tämä oli erikoinen lukukokemus.

Kirjailija Pauliina Vanhatalo sairastuu keskivaikeaan masennukseen ja päättää kirjoittaa toipumisestaan kirjan. Tosin kirjaa kirjoittaessa on epäselvää toipuuko hän vai ei, mutta näin hän aluksi ajattelee. Vanhatalo päättää kieltäytyä psykoterapiasta ja selvitä lääkkeillä ja jossain hamassa tulevaisuudessa mahdollisesti häämöttävällä kuntoutuksella. Lisäksi hän saa apua avannosta, meditaatiosta, urheilusta ja kirkasvalolampusta.

Erikoiseksi lukukokemuksen teki se, etten muista aikoihin samaistuneeni näin. En ehkä koskaan. Minä ja Vanhatalo olemme monin tavoin hyvin erilaisia, minä en esimerkiksi ole ollenkaan masentunut, mutta monin tavoin myös samanlaisia. Huomasin lukiessani kärsiväni monista samoista asioista kuin Vanhatalo. Ymmärsin hyvin hänen kirjoittamiseen liittyviä angstejaan, samoin kuin hänen ongelmiaan introverttina vanhempana. Minäkin unelmoin joutuvani syyttömänä vankilaan tai tuberkuloosiparantolaan, että saisin olla rauhassa ja lukea ja kirjoittaa kaikki päivät.

Lisäksi Vanhatalo kirjoittaa niin hyvin, että upposin kirjaan ihan korvia myöten, ja aloin kärsiä samoista oireista kuin kirjailija. Oli hyvin vaikeaa jättää sänky, aloin kiukutella perheelle ja kirjan loputtua vedin ihan huolelliset raivarit kun en saanut hiuspinniä yhteistyöhön. En keksinyt tälle mitään muuta selitystä kuin että samaistuin niin kovasti tähän kirjaan. Vika ei ainakaan ollut perheessä, hiuspinnissä kyllä vähän. Jumalauta mikä paskiainen se pinni oli!

(vielä myöhemmin, kun olin ostanut pakkauksen uusia hiuspinnejä, Roscoe naureskeli, että toivottavasti nämä nyt osaavat käyttäytyä vähän paremmin, ja olisin todennäköisesti puraissut häntä, jos olisin ollut lähempänä, NIIN ÄRSYTTÄVÄ SE PINNI OLI)

(Pauliina Vanhatalon ongelmat olivat ihan oikeita, hän ei saanut tantrumia hiuspinnistä)

Toisin sanoen tämä oli hyvin vaikuttava ja hämmentävä lukukokemus, mutta perheeni on varmaan ihan tyytyväinen, ettei kirja ollut tämän pidempi. Aion jatkossa tutustua innolla Vanhatalon kirjoittamaan fiktioon, kun hän selvästi kirjoittaa niin erinomaisesti. Ehkäpä hänen Veera Vaahtera -nimellä kirjoittamansa viihdekirjat olisivat seuraavaksi paikallaan. Jos uppoan taas syvälle, se ei ole niin paha.