maanantai 11. kesäkuuta 2018

Surulla on sulkapeite

Max Porter: Surulla on sulkapeite
(Grief is the Thing with Feathers)
Suom. Irmeli Ruuska
Gummerus 2018


Tämmöisen kirjan haluaisin osata kirjoittaa itse.
  1. Kirjan nimi on täydellinen. Se on kaunis ja samalla kertoo kirjasta kaiken.
  2. Kirja on 119 sivua pitkä, eikä siinä ole yhtään liikaa tai liian vähän.
  3. Kirja on yhtä aikaa sydäntä raapivan surullinen, hassu, kevyt ja vakava.
Surulla on sulkapeite kertoo perheestä, jonka äiti yllättäen kuolee. Surusta höpsähtänyt taiteilijaisä jää yksin kahden pojan kanssa ja heille muuttaa varis. Perhe yrittää selvitä äidin kuolemasta joko variksen avulla tai siitä huolimatta.

Eipä siitä sen enempää, lyhyestä virsi kaunis. Todella hieno pieni kirja, jonka voisi lukea monta kertaa. Taidan ostaa omaan hyllyyn.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Hell or High Water

David Mackenzie 2016

Kuva

Tuijotin leffakotelon kantta kulmat kurtussa töissä tovin enkä millään keksinyt, minkä ihmeen takia olisin varannut tämmöisen elokuvan. Tässä ei ole yhtään mitään, mikä minua kutsuisi. Chris Pine on Hollywoodin suurten Chrisien* joukossa se, josta en pidä, ja tämmöinen rikoslänkkärigenre ei tosiaan ole minun juttuni.

Sitten muistin, että ai niin. Varasin Hell or High Waterin kerran yöllä, kun ystävät olivat meillä istumassa iltaa ja kehuivat tämän olevan viime vuosien parhaita elokuvia. Pyöräytin silmiäni ja huokasin. Kai se pitää sitten katsoa.

Ja hyvä että katsoin.

Elokuva kertoo texasilaisista veljeksistä, joiden äiti on kuollut, ja nyt he ryöstävät pankkeja. Toby (Chris Pine) on eronnut isä, Tanner (Ben Foster) on juuri päässyt vankilasta. Heidän peräänsä lähtee kaksi Texas Rangeria, joiden suhde perustuu siihen, että toinen on alkuperäisiä amerikkalaisia ja toinen rasisti.

Tämähän kuulostaa aika peruspertsalta. Leffan loputtua tuumimme molemmat Roscoen kanssa, että olihan se ihan hieno, mutta ei tästä kyllä mitään mieleen jää. Mutta. Nyt seuraavana päivänä olen vähän eri mieltä. Itse asiassa elokuva jäi mietityttämään aika paljonkin. Veljesten syyt pankkiryöstöihin on motivoitu hienosti. Periytyvä köyhyys ja väkivaltaisuus on iso ongelma, jota tämä elokuva kuvaa hyvin. Lisäksi elokuva on erittäin hyvin näytelty ja todella hyvän näköinen.

Suunnittelemme pidempää matkaa Ameriikkaan jossain vaiheessa ja leffaa katsoessa mietin ääneen sitä, miten pelottavalta se maa tuntuu. Käsitykseni Amerikasta perustuu luonnollisesti lähinnä elokuviin ja kirjoihin, ja niiden perusteella jokaisella amerikkalaisella on vyön alla ase, eivätkä he epäröi käyttää sitä. Tietenkin tämä on ihan liioiteltua. Käsittääkseni Amerikassa ammutaan aika vähän suomalaisrouvia, tai edes suomalaisrouvien miespuolisia perheenjäseniä, mutta silti. Hurjaa.

Vielä pitää tästä leffasta sanoa, että Chris Pine oli itse asiassa ihan ookoo. Hänellä on ihan liian kauniit kasvot, että hän saa tosiaan näytellä kaksin käsin pärjätäkseen enkelinä ihmisten näköisten ihmisten keskellä, mutta kyllä hän tässä pärjää oikein hyvin.

* Suosikkini on tietysti Chris Pratt, kuten kaikkien muidenkin Chrisien. Kakkosena tulee Hemsworth. Ja lisäksi, inhoan alaviitteitä blogiteksteissä. On tosi rasittavaa kelata tekstiä eestaas lukiessa. Joten sori tästä, en ota tavaksi.

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Loistava menneisyys

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys (Patrick Melrosen tarina I-III)
(Never Mind, Bad News ja Some Hope)
Suom. Markku Päkkilä
Otava 2018


Luin Patrick Melrosesta ja Edward St Aubynista etukäteen sen verran, että tiesin kirjan perustuvan jossain määrin kirjailijan omaan elämään, ja että HBO:lla on alkanut Benedict Cumberbatchin tähdittämä sarja, jota ennen halusin lukea kirjan. Joka paikassa kerrotaan St Aubynista ja tästä kirjasta kaksi asiaa.

Ensimmäinen asia tapahtuu ensimmäisessä kirjassa, jossa päähenkilömme Patrick on viisivuotias. Hänen perheensä viettää kesää perheen Ranskan pytingissä. Patrickin äiti on rikas perijätär, nykyisin alkoholisti ja pilleristi, isä entinen lahjakas pianisti ja lääkäri, nykyinen reumaattinen sadisti. Isän suurin huvitus on kiusata kaikkia hyvin julmasti, alistaa vaimoaan, tappaa muurahaisia ja lopulta raiskata poikansa. Tiesin, että ensimmäisessä kirjassa isä raiskaa pienen poikansa ja lukeminen oli ihan todella vaikeaa, kun koko ajan pelkäsin raiskauskohtausta. Näin siitä yöllä painajaisia ennen kuin olin edes lukenut kohtausta ja lopulta kävi niin, että epähuomiossa hyppäsin koko aukeaman yli. Hetken mietin, että näinkö viitteellisesti asiaa käsiteltiin, kunnes tajusin, että olin yksinkertaisesti jättänyt sen kokonaan lukematta. Sitten kun raiskaus oli saatu käsiteltyä, kirjan lukeminen helpottui huomattavasti. Hyi se oli kamalaa. Ihan hirveää.

Toinen asia on toisessa kirjassa päällimmäiseksi noussut heroiiniongelma. Parikymppinen Patrick lähtee hakemaan isänsä ruumista New Yorkista. Parin päivän reissusta tulee melkoinen kohellus, sillä Patrickin huumeongelma tekee hänen elämästään mahdottoman mylläkän, jonka kyydissä hän sinkoutuu sinne sun tänne. Luin ensimmäisen kirjan, koska olin kiinnostunut tästä osiosta, enkä kokenut voivani hypätä Patrickin lapsuusvuosien ylikään. Ja ihan hyvä että en hypännyt, koska kyllä ensimmäinen kirja motivoi kaiken muun.

Kolmannessa kirjassa Patrick on vähän yli kolmekymppinen ja päässyt eroon huumeista, vaikka ajatteleekin niitä koko ajan. Ensimmäisessä kirjassa tavattu Bridget järjestää suuret seurapiirijuhlat, jonne on kutsuttu koko Englannin kerma prinsessa Margaretista lähtien, ja tietysti myös Patrick. Kirja hyppii henkilöstä toiseen kuvaten yläluokan hämmentävää teatteria.

Koska siitähän näissä kirjoissa on kysymys. St Aubyn kuvaa toki kiinnostavaa yksilöä, mutta enemmän yhdenlaista elämäntyyliä. Patrick ja hänen koko perheensä ovat yläluokkaisia ihmisiä, joilla on rahaa, aikaa ja hirveä sisäinen tyhjyys, joka ilmenee ylimielisyytenä ja älyttöminä tekoina. Lapset sysätään lastenhoitajille ja sisäoppilaitoksiin, on ihmeellinen päivä kun sekä isä että äiti vierailevat lastenhuoneessa. "Minusta kasvatuksen tulee olla luonteeltaan sellaista, että aikanaan lapsi voi todeta: jos minä selvisin siitä, selviän mistä tahansa." Näin ihastuttavasti ajatteli Patrickin isä.
"Insestiin liittyy aina jonkinasteinen yhteispeli", Kitty Harrow sanoi tietäväisesti. - - - "Lapset säteilevät valtavaa seksuaalista latausta ja yrittävät vieteillä vanhempansa. Kuulemma Freud selittää kaiken, vaikka en olekaan lukenut häntä. - - - Vanhempien ei pitäisi käyttää sellaisia tilanteita hyväksi, mutta tajuaahan sen, miten ne voivat karata käsistä varsinkin ahtaissa oloissa, kun pienissä tiloissa asuu paljon väkeä."
Lasten kohteluun ja sen seurauksiin kirja suhtautuu mielestäni hyvin vakavasti, mutta kaikkea muuta yläluokan touhua St Aubyn pilkkaa antaumuksella, ja se on älyttömän nautittavaa luettavaa. Patrick on kaikessa snobistisessa pilkallisuudessaan todella mainio hahmo. Esimerkiksi tässä sitaatissa uskomattoman ärsyttävä Ballantine Morgan esittelee huumeiselle Patrickille kuvakirjoja maailman merkittävimmästä asekokoelmastaan ja metsästysmuistoistaan.
"Tässä on kuva minusta ja tanganjikalaisesta vuorivuohesta", Ballantine sanoi ja ojensi Patrickille toisen kirjan. "Se oli kuulemma lajinsa viimeinen siitoskykyinen uros, joten tätä katselee luonnollisesti vähän ristiriitaisin mielin."
Kun meillä Suomessa ei tässä määrin ole luokkajakoa, enkä ole itse koskaan kokenut, ettenkö olisi vähintään yhtä hyvä kuin ihan kaikki muutkin, on aika hassu ajatus, että tuolla jossain on vielä nytkin yläluokka, jonka silmissä minä olen kissanpaska.
"On varmaan kummallista olla saman niminen kuin moni muukin", prinsessa pohdiskeli. "Tässä maassa on luultavasti satoja John Halleja."
"Se opettaa keksimään itse keinot erottua joukosta sen sijaan, että luottaisi sattumanvaraiseen syntyperään", Johnny vastasi tyynesti.
"Tuo on yleinen harhaluulo", prinsessa sanoi suu supussa, "syntyperässä ei ole mitään sattumanvaraista."
Suurin osa kirjan henkilöistä ei välitä kenestäkään eikä mistään. Ystävät ja parisuhteet ovat pelkästään hyötymistä varten, kukaan ei vaikuta onnelliselta, kaikki ovat jäätävän kylmiä ja yrittävät vain joten kuten viihtyä ja saada ajan kulumaan rahojaan poltellen. Toisten ihmisten pilkkaaminen on kehitetty todella huippuunsa. Kirjoissa oli nähdäkseni suunnilleen kolme miellyttävää henkilöä, kaikissa kirjoissa esiintynyt Anne Eisen, Patrickin paras kaveri Johnny ja huumediileri Vilu-Willy. Myös Patrickia itseään on helppo ymmärtää, vaikkei hän olekaan erityisen kiva.

Ainoa ongelma näissä kirjoissa oli pienimuotoinen lukemisen vaikeus. St Aubyn hyppii tosi orgaanisesti fokalisoijasta toiseen ja on vähän raskasta lukea niin, että pitää koko ajan vaihtaa näkökulmaa. Suurimman osan ajasta se toimii nerokkaasti, mutta varsinkin kolmannessa kirjassa on jo niin hitosti porukkaa ja nopeita vaihtoja, että välillä meinasin ihan kerrassaan tippua kärryiltä. Mutta silti pidin tästä tyylistä kovasti, en valita. Ei hyvän kirjallisuuden kuulukaan olla aina helppolukuista.

Nyt on vain semmoinen harmi, että tässä oli vain osat I-III, osien IV-V käännöstä saan ilmeisesti odottaa vielä joltisen tovin. Vähän jo mietin, että pitäiskö lukea englanniksi, mutta nämä ensimmäiset olivat käännöksinä niin ilo lukea, että ehkä nyt vain odottelen rauhassa. Kiitos vain kääntäjälle. Toivottavasti ne ilmestyisivät pian, koska nyt tuntuu, että haluan lukea kaikki kirjat ennen sarjan katsomista, ja haluaisin katsoa sarjan HETI.

perjantai 25. toukokuuta 2018

Nevermoor - Morriganin koetukset

Sue Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset
(Nevermoor - The Trials of Morrigan Crow)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Otava 2018


Kuten monet muutkin, luin maaliskuussa Hesarista viisaan Taika Dahlbomin kirjoittaman Jessica Townsendin haastattelun ja laitoin oitis Morriganin koetukset varaukseen. No sitten kirja tuli varauksesta, mutta oli niin paljon kaikkea, että meinasi jäädä lukematta. Laina-ajan viime sekunneilla ryhdistäydyin ja vetäisin Morriganin parissa päivässä.

Ja ai että!

Muistatteko kun olitte minä ja suunnilleen parikymppinen juuri yliopiston aloittanut ihmistaimi ja olitte hillunut koko yön baarissa ja kömmitte aamulla junaan nukkumatta mennäksenne kotikotiin viikonlopuksi. Ajattelitte nukkuvanne koko parituntisen matkan, mutta avasittekin Harry Potter ja Azkabanin vangin ja sitten humpsahditte pää edellä taikamaailmaan. Se oli aivan maaginen junamatka se. Toivottavasti tekin muistatte.

Pitkästä aikaa koin vähän samantyyppisen humpsahduksen Morriganin kanssa, vaikken enää hillukaan öitä pitkiä baarissa tai jätä nukkumatta. Se humpsahdus on niin ihana ja harvinainen!

Morriganin tarina muistuttaa näitä Potter-tyyppisiä tarinoita siinä, että taas on omassa maailmassaan hyljeksitty outo lapsi, joka nykäistään taikamaailmaan, koska hän on erityinen. Kaikki me rakastamme näitä tarinoita, koska kaikki me olemme outoja ja haluamme olla erityisiä.

Morrigan ei kuitenkaan lähde velhokouluun. Hän on kirottu lapsi, joka aiheuttaa onnettomuuksia Sakaalifaksin kaupungissa. Koko maailma odottaa ehtoota, jolloin yksitoista vuotta täyttävät kirotut lapset kuolevat. Morriganin oma perhekään ei millään malttaisi odottaa. Mutta juuri ennen ehtoon hetkeä tapahtuu jotain ihmeellistä ja Morrigan putkahtaa Nevermoorin kaupunkiin ja saa suojelijakseen hämmästyttävän Jupiter Pohjoisen. He asuvat hotelli Deukalionissa jättimäisen Fenestra-kissan, vampyyrikääpiö Frankin ja monien muiden jännien tyyppien kanssa.

Tämä kirja on kirjoitettu aivan todella vaivattomasti ja yllättävästi. Iloitsin älyttömistä yksityiskohdista, mielikuvituksen lennosta. Voi että kun kaikki kirjallisuus olisi tämmöistä, ettei tarvitse missään vaiheessa pyöritellä silmiään. Lisäksi monta kertaa nauroin ääneen. Esimerkiksi tälle:
"Anteeksi tästä, Mog. Surkea ajoitus. En ehtinyt näyttää edes ankkalampea enkä Asioita-Purkeissa-huonetta."
"Mikä on Asioita-Purkeissa-huone?"
"Siellä minä säilytän asioita purkeissa."
Ehkä minulla on vähän kyseenalainen huumorintaju, mutta minusta tuo on ihan älytön kohta. Rakastan Jupiter Pohjoista, joka on selvästi suunnattu meille aikuisille ihmisille, jotka luimme Potteria junassa ja rakastimme palavasti Sirius Mustaa. Hyvässä lastenkirjallisuudessa on tasoja myös aikuisille. Olisi ihan kiinnostavaa tietää, onko lastenkirjallisuudessa kuumia naishahmoja, itse en oikein osaa niihin niin kiinnittää huomiota.

No, mutta ei siitä sen enempää. Hieno kirja, jonka ainoa vika oli se, että luin sen ennen kuin enemmän osia on valmiina. Toisaalta, toivottavasti tämä on hienon ajanjakson alku, jolloin odotan kieli pitkällä uutta osaa Jupi- tarkoitan Morrigania. Taidan ostaa nämä omaan hyllyyn, koska toivon, että lapsikin innostuu näistä yhtä lailla.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Nora Webster

Colm Tóibín: Nora Webster
Suom. Kaijamari Sivill
Tammi 2016


Jostain syystä en näköjään olekaan blogannut Colm Tóibínin kirjasta Brooklyn, enkä edes siihen perustuvasta elokuvasta, vaikka olin ihan varma, että olen. Luin Brooklynin pari vuotta sitten lukupiiriin ja pidin kovasti sen rauhallisesta ja draamattomasta tunnelmasta. Brooklyn kertoo nuoresta irlantilaisesta tytöstä, joka lähtee töihin New Yorkiin 50-luvulla. Kirjaan perustuva elokuvakin on oikein hyvä, siinä on pääosassa Saoirse Ronan, joka näytteli pääosaa myös ihanassa Lady Birdissä.

Nora Websterinkin luin lukupiiriä varten. Irlantilaisen Noran mies Maurice on vastikään kuollut nopean ja kauhean sairauden jälkeen ja Nora on jäänyt yksin neljän lapsen kanssa. Vanhimmat tyttäret ovat jo muuttaneet pois kotoa opiskelemaan, mutta nuoremmat pojat ovat vielä kotona.

Nora on jännä nainen. Hän on kovin yksin, ylpeä ja sulkeutunut ja toimii välillä äkkinäisesti. Hän vetäytyy syrjään, mutta tarpeen tullen on hyvin ärhäkkä. Kirjassa ei paljon kuvata elämää Mauricen eläessä, mutta ilmeisesti Nora jättäytyi Mauricen varjoon, eikä tehnyt numeroa itsestään. Nyt hiljaa toipuessaan kuolemasta, hän alkaa ymmärtää, että voi tehdä niin kuin itse haluaa. Hän löytää töitä, musiikkiharrastuksen ja omia ystäviä.

Opin jo Brooklynistä sen, että Tóibínin kirjoissa ei tapahdu mitään ihan kauheaa, niitä on turvallista lukea. Nämä ovat hyvin rauhallisia kirjoja, jotka kertovat ihan vain ihmisten elämän normaaleista käänteistä. Olin jossain vaiheessa tosi kiinnostunut Irlannista ja luin paljon esimerkiksi Roddy Doylea ja Frank McCourtia. Niihin verrattuna Tóibínin tuotanto on ihanan keskiluokkaista. Usein Irlannin menneisyys esitetään niin, että perheen isä on kauhea juoppo, lapset rääsyisinä ja kuran peitossa ilman kenkiä, äitiparka yrittää viimeisillä voimillaan saada leipää pöytään. Tóibínin Irlanti ei ole yhtään sellainen. Se on ihan tavallinen. Perheet asuvat taloissa, lapset käyvät koulussa, lomalle mennään ja ruokaa on.

Tóibínin kirjojen ihanuus onkin juuri surumielinen tavallisuus, jota kirjoissa aika harvoin on. Tai ehkä minä en vain tartu sellaisiin kirjoihin, voihan se niinkin olla. Ei ole mitään hirveän suurta draamaa, ellei nyt lasketa Mauricen kuolemaa, mutta sitäkään tässä ei kuvata, vaan hiljaista aikaa kuoleman jälkeen, kun kaikki yrittävät toipua. Myönnän, että alkuun kirja tuntui vähän liiankin hitaalta, jos tämä ei olisi ollut lukupiirikirja, olisin varmaankin jättänyt sen kesken parinkymmenen sivun jälkeen, mutta nyt olen tosi iloinen, että luin sen. Hieno kirja.

torstai 10. toukokuuta 2018

Kunnan jauhot

Kalle Päätalo: Kunnan jauhot
Gummerus 1973


Viime vuoden loppupuolella eräs tuttuni Facebookissa huhuili ihmisiä Iijoki-sarjan kimppalukuun. Minähän siis rakastan kaikenlaisia hullumaisia lukutapahtumia, joten ilmoittauduin tietysti heti mukaan. Idea on, että jokainen lukee yhden osan Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa, ja sitten kokoonnutaan yhteen purkamaan lukukokemukset. Todella hyvä idea! Kyllähän yksi Päätalo kuuluu yleissivistykseen!

Hetken olin kyllä paniikissa, kun tajusin, että aika moni sarjan kirja käsittelee sota-aikaa, josta en mielelläni lue puolta sivua, mutta onneksi ehdin heti alkutohinoissa varata mielestäni kiinnostavimman osan alkupäästä sarjaa. Luin siis sarjan kolmannen osan, Kunnan jauhot.

En ole aiemmin lukenut Päätaloa, mutta lapsena sarja pyöri telkkarissa, joten jonkinlainen käsitys Kallen elämän päähenkilöistä ja miljööstä oli. Ja tietenkin kaikilla on vankka käsitys Päätalon kirjallisesta tuotannosta, vaikka ei olisi yhtään kirjaa avannut. Viime vuosina Kalle on kokenut renessanssin, tullut verratuksi Knausgårdiin ja mitä kaikkea, mikä on hienoa. Hän ansaitsee arvostusta.

Seuraavaksi referoin Kunnan jauhojen tapahtumat, koska epäilen, ettette kaikki juokse jonossa tätä kirjaa lukemaan, ja haluan kuitenkin, että pääsette osalliseksi Kallen elämästä tekin, lortit.

  • Kallen isän Herkon mielenterveys prakaa ilmeisesti edellisessä osassa sairastetun keuhkokuumeen jälkeen. Herkko istuu sängyn laidalla synkkänä puhaltelemassa ja polttamassa tupakkaa, näkee merkkejä kaikkialla, luulee kuolevansa hetkellä millä hyvänsä keuhkotautiin ja epäilee Kallen äitiä Riitua kaikesta, erityisesti naapurin ukkojen kanssa muhinoinnista.
  • Kalle käy koulua, korttipelit kiinnostaa vaikka häviää koko ajan viimeiset penninsä ja muutakin ruojuutta tulee tehtyä. Koulussa jakaudutaan Lapuan liikkeen myötä leikisti puolueisiin, mutta Kalle hyppää koko ajan todella ärsyttävästi puolueesta toiseen.
  • Kalle ja Riitu yrittävät saada Herkkoa lähtemään savottaan naapurin Hiltu-Jakin avustamana. Herkko saadaankin mestoille, mutta lähtee saman tien kotiin valitettuaan ja epäiltyään ensin kaikkea. Tunnetusti hyvänä työmiehenä saa kuitenkin palkan, vaikkei tehnytkään mitään.
  • Hiltu-Jakki pitää Kallesta huolta savottareissulla ja Kalle on hyvä työmies, vaikkei meinaa pysyä omassa kohdassaan millään.
  • Kallen ollessa savotassa on Herkko viety Ouluun piirimielisairaalaan, kun oli tullut raivoon.
  • Kalle käy juhannusjuhlilla pyörimässä jonkun random-Villen kanssa.
  • Los Angelesin olympialaiset saavat pojat innostumaan urheilusta, mutta sitä pitää tehdä salaa, kun aikuisten mielestä kaikki urheilu on ajanhaaskausta ja hyvä nurmikkokin tallautuu pilalle ja korkeushyppytelineessä menee naulat haaskuuseen. Kalle on tietysti kaikissa urheilulajeissa paras.
  • Kallen kotona Kallioniemessä koittaa köyhyyden ajat. Kalle-ääliö pelaa riekoilla tienaamansa kympin, jolla piti ostaa Riitulle piipputupakkaa, ja ajautuu lopulta varastamaan rahaa naapurista, kun ei kehtaa sanoa kotona pelanneensa rahat. Ennemmin kuin ruokaa lapsille, perheessä huolehditaan siitä, että Riitulla riittää rööki.
  • Perhe joutuu turvautumaan kunnan ruoka-apuun.
  • Kalle käy taas savotassa, mutta isän maine työmiehenä ei enää kannattelekaan. Joutuu kokiksi keittämään jätkille kahvia, ja häntä sanotaan mulkkuemännäksi.
  • Kalle löytää koulussa ainekirjoituksen ilon ja saa lopussa ihan hyvän päästötodistuksen kansakoulusta, jonka jälkeen hän on valmis kunnon työmieheksi.
  • Lopuksi Riitu huolehtii, että saako perhe pysyä yhdessä vai hajotetaanko köyhyyden myötä, mutta Kallea lähinnä huolettaa, kun hän haluaisi kovasti uuden lyyssin, jossa on vetoketju.

Luin tämän litanian Roscoelle. "Kohtuullisen kaoottista", hän totesi. Kyllä. Sillä tavallahan Päätalo poikkeaa perusproosasta täysin, että kirjasta puuttuu täysin draaman kaari. Esimerkiksi kun Kalle käy pöllimässä naapurista rahaa, hän ei koskaan jää kiinni, eikä muutenkaan tule muuta kuin vähän morkkis. Normaalisti tarinassa ei voi näyttää asetta ja jättää sitä käyttämättä, se on huonoa kirjoittamista. Mutta tässä Päätalo vain luettelee mitä on tapahtunut ja ehkä vähän värittää, mutta turha odotella mitään sen kummempia sulkeumia. Eikä se haittaa, se on oikeastaan ihan raikasta.

Vaikka Kalle ihmisenä onkin ihan todella ärsyttävä ja usein raukkamainen tyyppi, pidin hänestä lopulta kuitenkin. Pidin myös Riitusta kovasti ja Hiltu-Jakista, vaikka tämä kohtelikin vaimoaan niin, että nykypäivänä ei hyvä heiluisi. Herkko sen sijaan on tässä kirjassa todella rasittava kitisijä, ihan hyvä, että Riitu hoiti hänet hoitoon. Sekin hyöty tästä kirjasta oli, että havaitsee tasa-arvon edistyneen alle 90 vuodessa ihan mukavasti.

Facebook-ryhmässä ilmeni, että jos Päätalon murrealue on ihan vieras, Päätalon lukeminen on vaikeaa. Minusta se oli enemmänkin veikeää, mutta minä olenkin elänyt suurimman osan elämästäni aika lähellä Koillismaata, joten puheenparsi ei tuottanut isompia ongelmia. Päinvastoin, se oli tosi nautinnollista.

Kunnan jauhojen lukeminen oli melkoinen urakka, luin sitä yli kuukauden ja laskin useaan otteeseen montako sivua pitää lukea päivässä, että ehdin kirjan loppuun ajoissa. Lopulta kuitenkin olin valmis viikon etuajassa.

Kimppaluvun koontitilaisuus oli tosi hauska. Jokainen kertoi vuorollaan omasta kirjastaan ja muutamassa tunnissa saatiin käytyä läpi koko sarja ja piirrettyä Kallen tarina. Melkoinen juttu se olikin. Koonnin perusteella jäin käsitykseen, että sotien jälkeinen Kalle on todella ärsyttävä tyyppi, eikä vaimon pettäminen ja elementtirakentaminen oikein kiinnosta, mutta näitä nuoruuden tarinoita voisin sen sijaan lukea lisääkin. Saattaa siis olla, että vetäisen vielä seuraavat kaksi nuoruudesta kertovaa osaa jossain vaiheessa ja ehkä myös sarjan ilmeisesti synkimmän osan Pohjalta ponnistaen, jossa Kalle käy ihan pohjamudissa. Kirjan loputtua jäi vähän ikävä Kallea ja toisaalta myös hinku lukea lisää siitä, kun Herkko palaa mielisairaalasta, ja miten Riitukin pärjää ja...

Kaikien puolin hieno kokemus siis!

torstai 3. toukokuuta 2018

Ready Player One (kirja)

Ernest Cline: Ready Player One
Suom. J. Pekka Mäkelä
Gummerus 2012


Kun Ready Player One -elokuva putkahti ilmoille, menin paniikkiin. Siis minunhan on pitänyt lukea tuo kirja viimeiset kymmenen vuotta! Tai no, sanotaan viisi vuotta, kun se nyt on ilmestynyt suomeksi elokuussa 2012, mutta silti. Olin ihan varma, että omistan kirjan, joten etsin sitä ensin kotoa kaksi päivää. Ei löytynyt. Sitten siirryin etsimään työpaikalta, jossa minulla on myös massiivinen kirjakokoelma. Ei löytynyt. Ei ollut myöskään kirjaston hyllyssä, koska muutkin olivat havahtuneet lainaamaan sen leffan myötä. Lopulta luovutin ja ostin kirjan e-kirjana, koska piti päästä lukemaan HETI. Eli heti viisi päivää myöhemmin, kun olin ensin etsinyt ja huokaillut sen verran.

Wade Watts on nuori jäbä joka elää pinoissa tätinsä pesukoneen vieressä. Pinot ovat korkeita hökkelikasoja, joissa köyhät asuvat. Waden oikea elämä on kuitenkin virtuaalitodellisuus OASISissa, jossa hän on Parzival, käy koulua ja jahtaa pääsiäismunaa. Kirja kertoo eksentrisen koodaajanero Hallidayn testamentissaan julistamasta munanetsinnästä. Joka löytää vihjeiden perusteella hänen OASISiin piilottamansa pääsiäismunan, saa haltuunsa koko OASISin ja Hallidayn omaisuuden.

Alku oli vähän takkuisa. Olin kirjan alkuperäisen kannen perusteella odottanut jotain vähän hassua ja kevyttä, mutta kirja olikin aika perus scifiseikkailu, jossa oli synkempiäkin sävyjä. Alussa oli aika paljon selitystä, jota en olisi jaksanut, mutta kun noin sadan sivun kohdalla munastus pääsi kunnolla vauhtiin, olisin halunnut muuttaa kirjaan asumaan.

En ole pitkään aikaan lukenut tämmöistä oikein kunnon seikkailua. Nauroin Roscoelle, että mikähän siinä on, että jo kuusivuotias Pallas Kanelikakku ymmärtää heti kirjan alkulauseista, että tietysti tuo poika voittaa kilpailun, niinhän tarinat menevät, mutta silti vielä yli kolmenkymmenen vuoden luku-uran jälkeen lähden mukaan kuvitelmaan, että en muka tiedä miten tarina päättyy. Olin ihan innoissani. Hallidayn munastusvihjeet ovat vähän pöljiä ja on vähän vaikea uskoa, että ensimmäisen vihjeen ratkaisemiseen menisi oikeasti koko maailmalta viisi vuotta, mutta mitä sitten. Halliday on suuri 80-luvun fani ja kaikki munastusrastit liittyvät sen ajan populaarikulttuuriin, joita oli hauska lukea.

Kirjassa kuvataan minusta aika rankasti sitä, miten ihmiset linnoittautuvat koteihinsa ja elävät varsinaista elämäänsä jossain muualla. Wade elää kiivaimman munastuskauden yksiössä, jonka ikkunat hän on spreijannut mustaksi ja tilaa kaiken tarvittavan kotiinkuljetuksella. Hän ei poistu puoleen vuoteen asunnosta. Japanissahan tälle on sanakin, hikikomori. Nuoret eristäytyvät reaalimaailmasta pelaamaan, katsomaan elokuvia ja lukemaan. Tähän liittyy usein masennusta. Yksi kirjan henkilöistä on hikikomori. Kirjan kaikki nuoret ovat eläneet koko elämänsä OASISissa, koska reaalimaailma on ihan kauhea ja synkkä. OASISissa he voivat olla mitä tahansa.

Ready Player One ei minusta varsinaisesti kritisoi tätä, mikä oli kiintoisaa. Se vain kertoo, että näin on, ja nämä ihmiset voivat olla ihan onnellisia siellä missä ovat. Ja ehkä näin on tulevaisuudessa. Niin se kehitys kehittyy.

Tykkäsin myös suomennoksesta. Kirjassa oli paljon peli- ja muuta sanastoa, jota en tunne, ja googlasin esimerkiksi sanan jänkkyisä, koska se oli hauska. En tiedä mikä on alkuperäinen englanninkielinen sana, mutta opin suomennoksen tulevan Jappervokista, mikä ilahdutti kovasti, koska pidän Jappervokista. "Yhä puolikkaammaks leikkoi jänkkyisä rauta, niks eli naks!"

Viihdyin ihan hirveän hyvin ja viimeiset parisataa sivua ahmin. Pitäisi lukea enemmän tämmöisiä kirjoja! Nyt haluaisin mahdollisimman pian päästä katsomaan elokuvan.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Vuosisadan rakkaustarina + Vuosisadan rakkaussota

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
(Århundradets kärlekssaga)
Suom. Eila Pennanen
Tammi 1978


Ebba Witt-Branttström: Vuosisadan rakkaussota
(Århundradets kärlekskrig)
Suom. Jaana Nikula
Into 2018


Havahduin keskusteluun Ebba Witt-Branttströmin teoksesta Vuosisadan rakkaussota ja sitä innoittaanesta Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinasta. Varsinainen havahtuminen oli se, etten tosiaan ollut lukenut Tikkasen kirjaa, ja päätin oikaista tämän erheen heti.

Niin kuin varmaan kaikki suomalaiset vähänkään kulttuuria seuranneet ihmiset, tiedän kyllä ketä ovat Märta ja Henrik Tikkanen, vaikka Henrik poistuikin keskuudestamme jo varhaislapsuudessani. Vuosisadan rakkaustarina on avainteos, runokirja Tikkasten rakkaustarinasta, joka ei ole kovin kaunis kuva. Aluksi tuli vähän höhlän tirkistelevä olo, mutta Tikkasen kirja on kuitenkin jotenkin niin rehellinen ja aito, ettei sen edessä voi kuin polvistua ihailemaan.

Tikkasten liitto oli molempien lähteiden mukaan aika kauhea, onhan Henrikkin kirjoittanut tästä suhteesta avainkirjallisuutta. Henrikin alkoholismi ja muu sekoilu varjosti kaikkea. Märta kuvaa Henrikin juopottelua todella karusti, samoin Henrikin uskottomuutta ja yleistä sikailua. Kaiken alla on kuitenkin nähtävissä rakkaus, enkä sinänsä kirjan luettuani ihmettele, miksi Märta pysyi Henrikin kanssa tämän kuolemaan asti. Jäi tunne, että kyseessä oli kahden taiteilijan liitto, jossa toinen oli vakavasti sairastunut alkoholismiin. Lisäksi Märta kirjoittaa paljon omasta kirjoittamisestaan, epäreilusta asetelmasta, jossa toinen joutuu kirjoittamaan öisin hoidettuaan ensin perheen ja työt, ja toisen taide saa kävellä kaiken päältä, röhnöttää sikakännissä kaiken yllä, vain siksi, että toinen sattuu olemaan mies.

Erittäin hieno kirja toisin sanoen.

Sitten jokunen viikko Tikkasen jälkeen sain varauksesta Witt-Branttströmin kirjan, josta on ollut suuri kohu etenkin Ruotsissa. Ilmeisesti Witt-Branttström ja hänen ex-miehensä Horace Engdahl ovat Ruotsissa isoja julkkiksia. He ovat molemmat kirjallisuuden tutkijoita, Engdahl on Ruotsin akatemian entinen sihteeri, ja Witt-Branttström kuuluisa feministi. Minä en tiennyt heistä kummastakaan mitään, ennen kuin luin Vuosisadan rakkaussodan. Kirjassa ei toki missään sanota, että kyseessä olisi avainteos, mutta koska kirja viittaa niin suoraan Tikkasen kirjaan, ja myös lehtijuttujen perusteella, rohkenen tulkita teosta niin.

Myös rakkaussota on runoteos. Siinä mies ja nainen keskustelevat, tai no, tappelevat verisesti rakkautensa raunioilla. Pakko sanoa, että en tykännyt. Kirja on varsin monotonista toisen haukkumista alusta loppuun, joskin selväksi tulee, että kyseessä on kaksi sivistynyttä ihmistä. Jäi tunne, että kyseessä on eronneen naisen kosto, jossa halutaan esittää entinen puoliso todella visvaisena tyyppinä. Kirjan perusteella tarinan mies on kauhea vaimonhakkaaja, sovinisti ja nettipornoakin kuluu, naista sen sijaan ei esitetä kovinkaan raadollisessa valossa. Poissa on kaikki Tikkasten tarinan rakosista edelleen pilkottava lämpö ja yritys ymmärtää toista. Tämä on kylmää luettavaa. Ehkä olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos olisin tiennyt Witt-Branttströmistä ja Engdahlista jotain ennalta, jos olisin pitänyt heistä tai arvostanut heitä ennen tätä, mutta tämän kirjan perusteella en kyllä halua olla kummankaan kanssa missään tekemisissä.

Jännäksi lukukokemus muuttui siinä vaiheessa, kun pari päivää suljettuani kirjan Horace Engdahl otti ison roolin Ruotsin akatemiaa koskevassa kohussa, ja sen perusteella ei ole vaikea uskoa, etteikö kirja kuvaisi juuri häntä. Kovin avarakatseinen ja mukava ihminen ei taida olla hän. Loppujen lopuksi olen iloinen, että luin tämänkin kirjan, vaikkei se kovin myönteinen kokemus ollutkaan.

Ja lisäksi, näin ulkopuolelta, voisi ehkä ajatella, että kirjoittavat naiset ovat onnellisempia sellaisten ihmisten rinnalla, jotka ovat ihan eri alalla. Säästyisi paljolta kilpailulta ja sekoilulta. Mutta eihän sitä aina voi valita keneen rakastuu.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Hyppy ajassa

Madeleine L'Engle: Hyppy ajassa
(A Wrinkle in Time, 1962)
Suom. Katri Yli-Viikari
WSOY 2018


Koko lukemisen ajan mietin sitä, miksi tämän kirjan nimi on Hyppy ajassa, eikä Ryppy ajassa, kuten kirjaimellinen käännös olisi. Olisin paljon mieluummin lukenut rypystä kuin hypystä. Ehkä ryppy ei sitten ole niin hienostunut sana kuin hyppy. Tai jotain. No kumminkin.

Hyppy ajassa on lapsille suunnattu palkittu scifi-fantasia-klassikko. Myönnetään, että kiinnostuin kirjasta vasta kun näin Reese Witherspoonin mainostavan kirjaan perustuvaa leffaa Instassa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikös.

Meg Murrylla ei mene kovin hyvin. Koulussa hän joutuu jatkuvasti hankaluuksiin, isä on kadonnut ja ulkona myrskyää. Tämä kirja alkaa ihan oikeasti, että "Oli synkkä ja myrskyinen yö", mistä tulin kovin iloiseksi. Megillä on tutkijaäiti, kaksoisveljet ja erikoinen pikkuveli Charles Wallace, joka pystyy aistimaan mitä Meg ja äiti ajattelevat. Sitten myrskyisenä yönä Meg, äiti ja Charles Wallace istuvat keittiössä juomassa kaakaota, kun ihmeellinen rouva Kummoinen ilmestyy paikalle.

Myöhemmin tutustutaan myös rouva Kummoisen kavereihin rouva Kumpaiseen ja rouva Keniin, sekä Megin koulukaveriin Calviniin, jolla on myös outoja kykyjä. Oudot rouvat kertovat Megille, Charles Wallacelle ja Calvinille tesseraktista, jolla voi hyppiä ajassa. Tai luoda rypyn aikaan, ehkä ennemminkin. Ja sitten lapset lähtevät rouvien kanssa etsimään Megin isää avaruudesta.

Tavallaan tämä oli erittäin mukava lukukokemus. Hyvin nopealukuinen, vauhdikas ja paikoin aika yllättäväkin. Haluan tässä vaiheessa painottaa, että pidin kirjasta kyllä, ennen kuin seuraavaksi luettelen muutamia ärsyttäviä juttuja. Minä jotenkin tykkään luetteloista.

  • Miksi Megillä ja Charles Wallacella piti olla kaksoisveljet, kun heillä ei ollut mitään roolia koko hommassa? Nykypäivänä heidät olisi varmasti editoitu pois. Ehkäpä heillä on isompi rooli muissa sarjan kirjoissa, joita ei ole suomennettu, mutta tässä he olivat kyllä ihan turhia.
  • Miksi tässä koko ajan puhutaan hyppäämisestä ajassa, kun itse asiassa minusta he hyppäsivät paikasta toiseen lähes samassa ajassa?
  • Miksi aina kaikissa kirjoissa pitää lähettää pienet lapset yksin pelastamaan maailma? Ihan älytön konsepti! Tosin tässä ainakin George Wallace ja Calvin ovat poikkeusyksilöitä, mutta Meg on ehkä vähän matemaattisempi kuin normaali lapsi, mutta muuten aika perustyttö.
  • Aina vähän hätkähdän, kun kirjoissa on yllättävää kristillisyyttä. Tässäkin puhuttiin Jumalasta ja Jeesuksesta, joka tuntuu varsinkin scifissä erikoiselta, ja silti sitä juuri sieltä tuntuu yllättävän usein löytyvän. Tai ehkäpä se vain pistää silmään scifissä ja fantasiassa, kun niiden jotenkin olettaisi olevan erillään uskonnollisuudesta. En minä tiedä.
  • Loppuratkaisu oli juuri se, minkä arvelinkin.

Ja luodakseni hampurilaismallin, kerrotaan tässä nyt vielä, että pidin kovasti Megistä ja George Wallacesta, avaruuden tyypit olivat hauskoja, erityisesti Eläin-täti, ja jotenkin Megin ja Calvinin hienostuneesti kuvattu teiniromanssi oli myös aika hemppis. Tarina on kestänyt aikaa oikein hyvin. Aion katsoa leffankin, kun sen joskus saan käsiini, koska siinä on paitsi Reese Witherspoon ja Oprah, myös Zach Kalifianakis.

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Lady Bird

Greta Gerwig 2017


Minulla oli viime viikolla syntymäpäivä ja päätin sen kunniaksi viedä itse itseni elokuviin ennen työvuoroa.

Lady Bird on viimeistä vuotta high schoolissa. Lady Birdin oikea nimi on Christine, mutta hän ei pidä siitä. Hän asuu Sacramentossa temperamenttisen äitinsä, vähän masentuneen isänsä, veljensä Miguelin ja tämän tyttöystävän Shellyn kanssa.

Lady Bird on ihana elokuva tytön ja äidin suhteesta, johon varmaan samaistuu aika moni sellainen ihminen, joka on joskus ollut tyttö ja jolla on joskus ollut äiti. Omakin äitini oli aika suuri luonne, mikä on toki ihmiselle sekä kirous että siunaus, ja vanhemmiten huomaan monin tavoin muistuttavani häntä. Elokuva kuvaa Lady Birdin viimeistä high school -vuotta ja yliopiston alkua. Siihen kuuluu sellaisia juttuja, mitä yleensä 17–18-vuotiaana touhutaan, rakastumista, ystävyyssotkuja, bileitä, tappelua äidin kanssa, ajokortti, oman paikan etsimistä maailmassa.

Minusta Lady Birdin tarina käsitteli aika paljon sitä, pitääkö ihmisen tyytyä siihen mitä on annettu, vai saako haluta jotain ihan muuta. Miten paljon uhrauksia lapsi voi vaatia vanhemmiltaan? Lady Bird haluaa kouluun itärannikolle, vaikka lähiyliopisto olisi paljon halvempi, ja perhe on köyhä. Onko oikein pyytää sellaista? Tavallaan tämä on hyvin ajankohtainen kysymys Suomessakin, missä käsittääkseni humanististen aineiden opiskelu on vähentynyt huimasti. Se liittynee siihen, että koska yhteiskunta on niin epävarma, nuoret eivät enää uskalla opiskella aineita, joista työllistyminen on epävarmaa. Olen hirvittävän onnellinen, että silloin kun minä mietin opiskeluvalintoja, kukaan, edes temperamenttinen äitini, ei kehottanut miettimään sitä, millä aion elää, vaan tekemään juuri niin kuin sydän sanoo, kunhan teen sen kunnolla.

Elokuvassa oli ihana kohta, jossa Lady Bird lilluu koulun suosituimman tytön Jennan uima-altaassa ja puhuu siitä, miten lähtee kohta mahdollisimman kauas. Ja Jenna on, että hän aikoo kyllä pysyä Sacramentossa ja hänen lapsensa menevät samaan kouluun jossa he ovat. Lady Bird näyttää tyrmistyneeltä, ja ehdottaa, että voisithan muuttaa edes San Franciscoon, johon Jenna on, että en tykkää kukkuloista. Koska niin justiinsa. Saa olla myös tyytyväinen juuri siellä missä on. Ei kaikkien tarvitse haluta taiteilijaksi New Yorkiin, eikä siitä mitään tulisikaan, jos kaikki haluaisivat. Luulen, että ihminen on onnellisimmillaan kun on tyytyväinen juuri siellä missä on.

Lady Bird on hauska ja viisas elokuva nuoruudesta, tippa linssissä tulin elokuvista. Ihan todella hieno syntymäpäivälahja itselleni, kiitos vain. Minä se kyllä osaan ostaa itselleni lahjoja!