maanantai 27. maaliskuuta 2017

Bridget Jones's Baby

Sharon Maguire 2016

Kuva

Luin muutama tovi sitten Bridget Jonesin vauvapäiväkirjan ja tykkäsin siitä kohtuullisen paljon. Olen pitänyt kaikista Bridget Jones -elokuvista ihan älyttömästi, ensimmäinen on kaikkien perheemme aikuisjäsenten mielestä kuolematon klassikko, jota siteeraamme säännöllisesti. Esimerkiksi kohta, jossa Bridget pitää puhetta kustantamon juhlissa on parasta komediaa ikinä. Niinpä ajattelin, että eihän tämäkään elokuva huono voi olla, onhan tässä sentään hyvä kirja taustalla ja kaikki.

No joo mutta ei.

Syitä, miksi en pitänyt tästä elokuvasta:

  • Renée Zellwegerin naama näyttää oudolta. Olen sitä mieltä, että ihmisillä on oikeus tehdä naamalleen mitä ikinä haluavat, mutta en silti päässyt missään vaiheessa elokuvaa yli siitä, ettei tuo ole Bridget, vaan joku omituisen näköinen hoikka ihminen. Lisäksi toivoisin, että tämä maailma olisi sellainen, jossa ihmisten ei tarvitsisi tehdä mitään naamalleen ollakseen riittävän hyviä. Mietin näitä asioita koko elokuvan ajan, joten voitte ehkä täten ymmärtää, ettei tämä ollut niiltä osin kovin myönteinen elokuvakokemus. Ja sitten kun elokuvan loppupuolella oli muistoja ensimmäisestä BJ-elokuvasta, ja Bridget ja Darcy olivat niin nuoria ja pyöreäposkisia, ja minäkin olin silloin niin nuori, ja nyt kaikki on tuhoutunut, meidän naamamme ja... no, ei puhuta siitä enempää.
  • Daniel Cleaver on korvattu amerikkalaisella Jackilla, joka on kieltämättä hurmaava monimiljonääri, ja monin tavoin viehättävämpi kuin inhottava Cleaver, mutta silti. En oikein ymmärrä sitäkään, miksi tämä monimiljonääri suostui Bridgetin pompoteltavaksi tuolla tavalla, Cleaverilla kirjassa oli sentään jonkinlaista historiaa Bridgetin kanssa.
  • Herra Darcy on penseä ja täysin ilmeetön ja näyttää hyvin hyvin vanhalta. Jos tämä on ensimmäinen Bridget Jones -elokuva, johon törmää, on varmasti äärimmäisen vaikeaa ymmärtää, miksi Bridget haluaisi viettää sekuntiakaan jyrnöttävän hapannaaman kanssa.


Mutta ei tämä ihan superhuono elokuva sentään ollut, koska:

  • Bridgetin vanhat kunnon ystävät ovat kaikki koolla. Pidän itse erityisesti Shazzerista, itsekkäästi siksi, että joskus nuorena eräs ystäväni sanoi, että näytän häneltä. Näyttäisin erittäin mielelläni Sally Phillipsiltä, koska hän on ihana, vaikka nykyisin tiedänkin, etten oikeastaan kyllä näytä tippaakaan. Niin kuin en näytä myöskään Claudia Schifferiltä, jolta siskoni anoppi joskus sanoi minun näyttävän. Haluan silti kertoa tästä kaikille. En tiedä miksi. Tuleepa tästä pinnallinen bloggaus.
  • Elokuva on paikoin ihan hauska. Etenkin Emma Thompsonin näyttelemä Bridgetin synnytyslääkäri on aivan mainio. Myös Bridgetin työkaverit ovat hauskoja, ja vanhemmat tietysti.
Toivottavasti muutaman vuoden kuluttua tehdään kuitenkin vielä yksi Bridget Jones -elokuva, kun Renée Zellweger vanhenee muutaman vuoden. Ja toivottavasti siihen mennessä minä olen tottunut hänen uuteen naamaansa.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Vegetaristi

Han Kang: Vegetaristi
(채식주의자)
Englanninkielisestä käännöksestä suom. Sari Karkulahti
Gummerus 2017


Töissä yksi hommistani on valita kirjastoon aikuisten kaunokirjallisuus. Olin innoissani valinnut kevään ennakoita, kun työtoveri hermostui.
- Kuka on taas valinnut vaikka kuinka monta jotain kasvisruokakirjaa! Ja täällä on jotain Suomen historiaakin otettu monta kappaletta!

No sitten ilmeni, että se olinkin minä, joka olin valinnut Booker-palkinnon voittanutta Vegetaristia ja Petri Tammisen Suomen historiaa. Työtoveri ymmärsi heti kun selitin. Koska kyllä Petri Tammista ja ulkomaista menestyskirjaa voi ottaa useamman, sen sijaan tietokirjoja ei niinkään.

Nappasin Vegetaristin pikalainana töistä heti tuoreeltaan. Ajattelin, että todennäköisesti tämä on taas semmoinen kohukirja, joka ei minua niin kosketa, mutta voihan sitä kokeilla. Avasin kannen ja kuului SUIIIIIIH kun imauduin kirjan sisälle, enkä tullut ulos ennen kuin kirja oli loppunut.

Huh huh nimittäin.

Yeong-hyen aviomies järkyttyy kun vaimo yhtäkkiä päättää ryhtyä kasvissyöjäksi. Vaimo on aina ollut hyvin tavallinen ihminen, palvellut miestään ja ollut miellyttävän huomaamaton ja ilmeetön. Ja nyt yhtäkkiä tämmöistä omituista sekoilua! Koko suku yrittää hyvällä ja pahalla saada Yeong-hyen järkiinsä, kun nainen laihtuu ja muuttuu yhä kummallisemmaksi.

Ei tässä kirjassa ole kyse kasvissyönnistä, vaan minun nähdäkseni naisen taistelusta saada tehdä itse omat päätöksensä, oikeudesta omaan ruumiseen. Kirjassa Yeong-hyesta kerrotaan aviomiehen, langon ja siskon silmin, ja kaikki piirtävät kuvaa vähän erilaisesta naisesta. Yeong-hye on sisäänpäinkääntynyt ja arvoituksellinen, mutta kaiken hänestä kerrotun perusteella en yhtään ihmettele hänen ratkaisuaan. Ihminen on lopulta hyvin herkkä kapistus.

En ole koskaan lukenut tällaista kirjaa. Ehkä se liittyy siihen, että luen hyvin vähän aasialaista kirjallisuutta ylipäätään, mutta on mahtavaa lukea jotain näin erilaista. Yleensä lukiessaan keksii heti kuusi samantyyppistä kirjaa, mistä on hyötyä kirjastotyössä, kun ihminen tulee sanomaan, että haluaisin lukea jotain samankaltaista kuin se-ja-se, mutta tässä tapauksessa ei tule oikein mitään samantyyppistä mieleen. Vegetaristi on synkkä ja omituinen, suoraviivainen ja salaperäinen, helppo lukea, mutta herätti vaikeita ajatuskulkuja.

Luin, että kirjailija itse tarkoitti kirjoittaa allegorian Etelä-Korealle, ja niin sitä on siellä luettu. Minä sitten taas en sellaista osannut kirjasta lukea, eikä varmaan kovin moni muukaan länsimaiden ihminen, vaan luin sen itsestäni käsin.

Minä luin tämän erittäin hienona feministisenä tarinana, ja sitten Goodreadsista huomasin erään miehen antaneen kirjalle kaksi tähteä, koska ei ymmärtänyt yhtään mistä oli kyse. Sitten hän oli myöhemmin päivittänyt arviotaan ja kertoi, että oli vasta muiden arvioita lukiessaan ymmärtänyt, miten tämä kirja puhuttelee naisia. Yritin työntää puoliväkisin kirjaa Roscoelle luettavaksi, että saisin tietää onko tässä tosiaan jonkinlainen ihmeellinen sukupuoliraja, mutta hän ei oikein innostunut ajatuksesta, ja toisaalta Roscoe on myös tiukempi feministi kuin minä, joten on todennäköistä, että hän ymmärtäisi kirjan samoin kuin minä. Ehkä. Tätä en saa kenties koskaan tietää, koska ei kukko käskien laula eikä Roscoe lue. Ja sitä paitsi, on minusta vähän omituista lukea kirjoja niin, että minä olen tämmöinen, enkä koskaan voi ymmärtää ketään muita kuin kaltaisiani. Anteeksi vain!

(Luen Pallas Kanelikakulle ääneen Muumipapan urotöitä, jossa Hosuli hokee koko ajan "anteeksi vain" ja se on aika tarttuvaa.)

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että jos luet tänä keväänä vain yhden kirjan, Vegetaristi olisi hyvä vaihtoehto. Kaikki kehunsa on tämä kirja minusta ansainnut.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Miksei kukaan päivitä tätä blogia?

Otsikon kysymys on piinannut itseäni tässä tovin, tuskin ketään muuta. Yritän silti vastata.

Ankea kuvituskuva

Ja nyt olen tuijottanut tätä ruutua hetken keksimättä yhtään vastausta.

Oijoi.

No varmaan ainakin siksi, että:

  • Ei ole aikaa. Ennen bloggasin usein ennen iltavuoroja, viime aikoina olen käynyt uimassa tai joogannut. Ennen bloggasin usein iltaisin, nyt jostain syystä en. Makaan mieluummin sohvalla, neulon, luen, katson telkkaria tai pelaan Candy Crush Soda Sagaa. Minulla on tapana noin puolentoista vuoden välein koukuttua johonkin tyhmään peliin niin, etten haluais tehdä mitään muuta kuin pelata. Tämä koukutus kestää pari viikkoa, jonka jälkeen olen taas tyytyväisesti pelaamatta. Mutta nyt on menossa Candy Crush Soda Saga -koukutus. Vaikka ei sitä bloggaamattomuudesta voi syyttää, koska kyllä bloggaamattomuuden syyt ovat muualla.
  • Ei ole mitään sanottavaa. Olen lukenut useita kirjoja ja katsonut useita elokuvia, ja sitten miettinyt, että mitä tästä sanoisin, ja vastaus on ollut, että ei minulla ole mitään sanottavaa kenellekään, tästä, eikä mistään muustakaan.
  • Itse asiassa tuo ensimmäinen ei ole aikaa -syy on vähän epätosi siinä mielessä, että olen viime aikoina oikeasti kirjoittanut useammankin bloggauksen, joita en ole julkaissut, koska ne ovat olleet joko liian tylsiä, liian tyhmiä tai liian ilkeitä.
  • Ja on muutenkin ollut sellainen olo, että olen liian tylsä, liian tyhmä ja liian ilkeä.
  • Oikeastaan on semmoinen olo, että haluaisin vetäytyä johonkin pieneen, pimeään koloon. Tuntuu, että kaikki kommunikaatioyritykset epäonnistuvat, ettei kukaan vastaa kun huudan, että minut jatkuvasti ymmärretään väärin, että kaikesta tulee tappelu, eikä vika enimmäkseen ole muissa. Tekee mieli työntyä jonnekin kiven alle odottelemaan parempia aikoja.

Ehkä tämä nyt kuulostaa dramaattisemmalta kuin onkaan. Minä kun olen vähän semmoinen ihminen, että saman päivän aikana saatan heilahdella tosi voimakkaasti mielentilasta toiseen. Puolen tunnin päästä jos kirjoittaisin saman listan, siinä saattaisi lukea, etten bloggaa koska ulkona on niin ihanan aurinkoista ja ihmiset niin ihania. Tai sitten siinä lukisi jotain ihan muuta. Semmoista se on tämä elämä, ailahtelevaista.

Yritän kuitenkin blogata enemmän, koska tykkään blogata. Siinä kaikki.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Jeltyševit, erään perheen rappio

Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio
(Елтышевы)
Suom. Kirsti Era
Into 2015


Ennakkoluuloni Jeltyševejä kohtaan olivat suuret. Yhtäältä olen suuri venäläisen kirjallisuuden ystävä, mutta enemmänkin Dostojevskin, Tolstoin ja neuvostoaikaisen. Uutta venäläistä olen lukenut melko vähän, enkä ole siitä ollut kauhean vaikuttunut. Sitten tämä Jeltyševit valittiin lukupiirin maaliskuun kirjaksi. Katsoin Goodreadsista ja arvioissa mainittiin nähdäkseni aina kaksi asiaa: 1) nerokas ja 2) surullisin ja ahdistavin kirja ikinä, ja minä olin vähän, että voinhan minä sinne lukupiiriin mennä lukematta kirjaakin aina joskus. Kuvittelin mielessäni Bim Mustakorvan, elokuvan Leviathan ja neuvostoklassikon Kuinka teräs karaistui, ja päätin, että ei pysty.

No mutta sitten yhtenä iltana ajattelin vähän vain vilkaista ja PAM olin koukussa.

Jeltyševit asuvat jossain suurehkossa kaupungissa Siperiassa. Kirja alkaa vuodesta 2002, Nikolai on miliisi, Valentina kirjastonhoitaja, poika Artjom tyhjäntoimittaja ja poika Denis vankilassa. Sitten alkaa ihan jäätävä alamäki. Ensin Nikolai tyrii työnsä karulla tavalla, häpeissään Valentina jättää omansa ja he muuttavat Valentinan tädin pikkuruiseen tönöön jonnekin Siperian maaseudulle. Siellä elämä on yhtä selviytymistä. Ei ole työtä, keneenkään ei voi luottaa, kaupasta ei saa edes vodkaa vaan on juotava trokattua pirtua, heti kun selkänsä kääntää joku puukottaa, talvisin hautaudutaan lumeen, telkkarikaan ei toimi. Muutamassa vuodossa koko perhe valuu alas jyrkkää alamäkeä.

Kirjassa ei ole valonpilkahdustakaan. Ihan kauheaa menoa, ei pisaraakaan huumoria. Kerronta on niin laskelmoidun tumppuista, ettei edes runollisuus lohduta lukiessa. Tuntuu ihan uskomattomalta, että tuossa naapurimaassa ihmiset elävät näin. Hetkeäkään en epäile, etteivätkö eläisi. Työttöminä keräävät marjoja ja pirtupäissään polttavat itsensä ja talonsa ja ovat kateellisia kaikille, jotka edes onnistuvat kuolemaan.

Kaikesta tästä hirveydestä huolimatta lukupiirissä kirjasta oli pidetty kovasti. Tätä oli ihan kauheaa lukea, mutta samalla se oli hyvin sivistävää, ja toisaalta, en tiedä saisiko näin sanoa, mutta sai tuntemaan kirjan tapahtumien myötä yhä enenevää tyytyväisyyttä omaa elämää kohtaan. Toisin sanoen, ymmärrän hyvin, ettei kukaan välttämättä halua tähän kirjaan näiden sanojen jälkeen tarttua, mutta siitä huolimatta suosittelen ihan kaikille. On hyvä tietää, millaista elämä voi olla tuossa lähinaapurissa.

maanantai 27. helmikuuta 2017

Siina lukee sarjiksia, osa 325

Olen taas lukenut sarjakuvia! Ihanaa kun näitä helmiä tuntuu löytyvät lisää ja lisää. Välillä pelottaa, että entä jos olen kohta lukenut kaikki hyvät ja sitten hilloan niitä hyviä lukemattomina hyllyssä kuukausitolkulla. Mutta ei tässä nyt akuuttia vaaraa taida olla. Saattaahan jopa olla niin, etten ehdi lukea kaikkia maailman hyviä sarjakuvia vaikka yrittäisinkin. No niin. Ihan hirveä ajatus. Ei puhuta siitä.


Kasper Strömman: Tallipiällikkö


Kuten me kaikki, ihailen Kasper Strömmania suunnattomasti. Minusta hän on hauskinta. Tai no, ainakin hauskimmassa kahdessa promillessa maailman väestöstä. Tallipiällikköön en ole tarttunut aiemmin siksi, että jostain syystä kuvittelin sen olevan jonkinlainen maalaistonttu-murrehöpsötelmä, mutta eihän se ollutkaan.

Tallipiällikkö kertoo Hansista, joka löytää autotallistaan tontun nimeltä Tallipiällikkö. Tarina on aikamoinen kudelma munimaan valjastettuja puutarhatonttuja, norsua olohuoneessa, parisuhdetta, kolmiodraamaa ja lisäksi käydään läpi etanapostin kohtalo sen jälkeen kun se myytiin Ranskaan. Todella hauska ja terävä sarjakuva, nauroin ja ihailin.


Vera Brosgol: Anya's Ghost


Teinityttö Anya putoaa puistossa kuoppaan. Kuopan pohjalla on luuranko ja kummitus. Anya pelastuu kuopasta, mutta kummitus seuraa mukana. Kummitus alkaa puuttua Anyan elämään ja osoittautuu vähän hankalaksi tyypiksi.

Kuulin eräässä nettikeskustelussa, että Anya's Ghost olisi lukemisen arvoinen. No minä sen lainaamaan ja olihan se kerrassaan erinomainen. Ihana tarina teiniydestä, siirtolaisuudesta, kummituksista ja ystävyydestä. Tykkäsin todella paljon. Vaati todella paljon perheen harhautusta, että sain luettua tämän yhdeltä istumalta yhtenä lauantaina tässä taannoin.


Aimée De Jongh: The Return of the Honey Buzzard



Näin tämän kirjaston varaushyllyssä ja varasin itselleni kauniin kannen perusteella. Silmäiltyäni sarjista olin vähän pettynyt, odotin jotain, öm, turkoosimpaa ja ehkä jotenkin herkempää. Mutta sitten kun suvaitsin alkaa lukea, huomasin, että mehiläishaukan paluu onkin aivan todella hieno.

Simon on perinyt kirjakaupan isältään, mutta nyt vaimo vaatii, että kaupasta on luovuttava. Samaan syssyyn Simon todistaa naisen itsemurhaa. Tämä kaikki nostaa pintaan lapsuusmuistot ja Simon ajautuu perkaamaan kirjavarastoa, miettimään mehiläishaukkoja, tehtyjä valintoja ja syyllisyyttä. Varsin vaikuttava tarina. Vahva suositus!

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Alma!

Hanna Weselius: Alma!
WSOY 2016


Miten ihana! En ole pitkään aikaan lukenut näin täydellistä kirjaa!

Kun sanon täydellistä, tarkoitan juuri sellaista kirjaa, jonka minä tarvitsin nyt. Olen melko varma ettei Alma! ole kaikkien puurokuppi, mutta minun se oli.

Alma! on pieni ja kauhean suuri, se on tiivis ja yhtä aikaa ihanan sekava, levällään, hajallaan. Alma! kertoo paljon mutta kauhean vähän.

En minä oikein osaa edes sanoa mistä tämä kirja kertoi. Varmaankin naiseudesta. Niin. Kyllä varmaan naiseudesta ainakin, eri aikoina, eri paikoissa. Aino on taiteilija ja yksinhuoltaja Helsingissä, lakimies on hänen lastenvalvojansa, Alma Mahler oli aikoinaan jännittävä nainen ja hieno säveltäjä. Sitten on kuusitoistavuotias tumma poika, joka tykkää aikuisista naisista, alkoholisoitunut yökerhotanssijatar, metrossa meikkaava tyttö, 234 nigerialaista koulutyttöä, jotka katoavat yöllä. On paljon kaikenlaista.

Luin jostain arviosta, että Alma! on ahdistava ja vimmainen, joka olikin syy, että melkein jätin kirjan lukematta. Minusta se ei kuitenkaan ollut kumpaakaan. Kieli on ihanan pulppuavaa, raikasta ja kevyttä, tarina hupmsahtelee aivan täydellisen hallitusti sinne tänne. Ihailen syvästi moista taitoa. Tuntui, kuin kirja säkenöisi valoa. Välillä lukiessa hoin hymyillen mielessäni, että "minä rakastan rakastan tätä kirjaa". Mutta samalla voin hyvin ymmärtää, miksi Alma! on jonkun mielestä ahdistava. Minä vain en ahdistunut siitä. Minä ilahduin. Voin myös ymmärtää, että Alma! voi olla jollekin liian hajanainen ja sekava, mutta minua ei sellainen yleensä kirjallisuudessa kauheasti haittaa. Olen aina tykännyt taiteessani siitä, että minuun luotetaan. Ja Alma! luotti.

Niin hyvä kirja! Kun kirjan nimessä on huutomerkki, saa varmaan bloggauksessakin niitä vähän viljellä!

tiistai 21. helmikuuta 2017

Lego Batman Elokuva

Chris McKay, 2017

Kuva

Nyt kirjoitetaan yhdessä bloggaus tästä elokuvasta, eikö niin, Pallas Kanelikakku?
- Joo!

Mitä sinä haluaisit sanoa muille ihmisille tästä elokuvasta?
- Se on tosi hyvä. Siinä tapahtuu kaikenlaista hurjaa. Laavaa tulee kaupungin teille, mutta talot ei ole purkautunut yhtään, ja ne on ilmassa. Jokeri sanoi, että minä olen sinun ykköspahiksesi, ja Batman sanoi, että etkä ole, ja sitten ne koko ajan sanoi sitä, ja sitten se loppui.

Mistä elokuva sinusta kertoi?
- Jokerista ja siitä, että se oli se ykköspahis.

Entäs Batman?
- Kertoi se tosi paljon siitäkin, ihan liikaakin, ei se paljon muusta kertonutkaan.

Oliko susta se Jokeri tärkeämpi asia?
- Joo.

Miksi?
- Siksi.

Mikä susta oli hyvää siinä elokuvassa?
- Batman oli niin naurettava. Mutta emmä tiiä muuta.

Miten elokuva olis voinut olla vielä parempi?
- Jos se olis ollut pidempi. Joko tämä bloggaaminen loppuu?

Kyllä kai. Haluatko vielä sanoa jotain?
- En.

Ehkäpä minä sitten sanon vielä jotain. Etukäteen pelkäsin, että elokuva on liian hurja, mutta ei se mitä ilmeisimmin ollut. Katsomossa oli paljon viisivuotiasta Kanelikakkua pienempiäkin lapsia, jotka tuntuivat viihtyvän tosi hyvin, vaikka lähes koko elokuvan pituus oli rymistelyä, tappelua ja taistelua. Ehkä se oli se, kun leffa oli niin selvästi legoista tehty, vähän niin kuin nukkeanimaatio, ja pyssytkin sanoivat piupiu. Lapset myös nauroivat välillä suureen ääneen, mikä oli kivaa.

Odotin etukäteen, että tämä voisi olla minulle suunnattu elokuva, olenhan suuri Batman-fani ja melko lapsellinen, mutta yllätyksekseni nukahdin kolme kertaa elokuvan aikana. Leffassa oli paljon tasoja aikuiselle ja nauroin monta kertaa, mutta silti se oli minusta aika lailla liian pitkä. Tykkäsin kovasti myös eri maailmojen sekoituksesta, oli kivaa kun Jokerin hirviölaumassa olivat mukana esimerkiksi Sauron ja Voldemort. Ja sanomahan oli oikein kiva: yhdessä on paljon kivempaa tehdä juttuja. Kyllä tämä erittäin hyvä lastenelokuva oli, aikuisellekin.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Suomen historia

Petri Tamminen: Suomen historia
Otava 2017


Tiedättekö joskus, kun katselee sitä kirjapinoa, joka olisi tarkoitus seuraavaksi lukea, mutta kaikki vähän ällöttää. Kaikki kirjat ovat kauhean paksuja, on liian tiivis ladonta ja puistattaa. Sellaisessa tilanteessa on mahtavaa, kun töissä sattumalta ottaa käteensä Petri Tammisen Suomen historian pikalainana, ja voi hyvillä mielin kääntää selkänsä ahdistavalle pinolle.

Suomen historia koostuu pienistä tarinoista koko itsenäisen Suomen historian ajalta. Joiltain vuosilta on useampi juttu, joiltain ei ollenkaan. Tamminen on haastatellut satoja ihmisiä ja kirjannut heidän tarinansa omaan tyyliinsä. Suomen historia koostuu sodista, peltotöistä, koulusta, olympialaisista, Armi Kuuselasta, ohi hiihtävästä Kekkosesta, keskioluesta, asuntolainan koroista, EU:sta, työttömyydestä, urheilusta, maitolaitureista. Tavallisten ihmisten tavallisesta elämästä.

Kirjan parissa nauratti monta kertaa, pari kertaa vähän itketti, ja tuli suuri tarve lukea juttuja kaikille ääneen. Ja luinkin. Väkisin pomolleni kesken työpäivän, esimerkiksi.

Kirjasta välittyy Suomi, joka on vähän ulkoa vähän kummallinen ja hupsu, haikea, mutta sisältä lempeä ja lämmin. Tämmöisessä Petri Tammisen filtteröimässä Suomessa minä asun mielelläni, tämän maan minä allekirjoitan. Hieno pieni kirja, suosittelen erityisesti isälleni, mutta myös kaikille muille.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

The Hateful Eight

Quentin Tarantino, 2015

Kuva

Puhkuimme Roscoen kanssa tarmoa. Nyt katsotaan kolme tuntia Tarantinoa! Jesjesjes! Ostimme sipsejä ja dippiä ja punkeuduimme syvälle sohvaan.

Vartti myöhemmin olimme syöneet kaikki sipsit. En ymmärrä ihmisiä, jotka syövät sipsejä niin, että ottavat yhden sipsin ja heti kymmenen minuutin päästä toisen. Meillä sipsit syödään kilpaa niin että roiskuu, kunnes sipsejä ei enää ole. Ei ole muuta vaihtoehtoa, koska jos en pidä puoliani, en saa yhtään. Ehkä Roscoe kokee samoin. En tiedä, mutta joka tapauksessa, sipsit oli tuhottu hyvin nopeasti.

Puolitoista tuntia myöhemmin minä nukahtelin omassa päässäni sohvaa ja Roscoe ehdotti, että ehkäpä katsomme loput seuraavana päivänä, koska hän ei pysy hereillä. En vastustanut.

Seuraavana päivänä ei ollut sipsejä ja elokuva loppui.

Siinä kaikki.

No hyvä on. Voin sanoa jotain elokuvastakin. En minä siitä ollut pitämättä. Viihdyin itse asiassa ihan hyvin, vaikka elokuva olikin paikoin vähän pitkäveteinen ja staattinen.

Leffa on luminen länkkäri. John Ruth kuljettaa etsintäkuulutettua Daisy Domergueta hirtettäväksi. He ottavat kyytiin majuri Warrenin, joka on itsekin palkkionmetsästäjä. He ajavat lumimyrskyä karkuun Minnien puotiin, jossa odottaa sekalainen sakki. Edessä on jännittäviä tilanteita, kun selvitetään kuka on kuka, missä ovat Minnie ja Sweet Dave, miksi majuri Warren on kirjeenvaihdossa Abraham Lincolnin kanssa, kuka myrkytti kahvin ja ketkä lopulta ovat vihainen kahdeksikko.

Ison osan ajasta nimittäin kulutimme siihen, että pohdimme, ketkä ovat The Hateful Eight. Tuntui, etteivät lukumäärät oikein missään kohtaa täsmänneet, koko ajan oli joko liikaa porukkaa tai liian vähän. Jossain vaiheessa spekuloimme jo, että olisi toisaalta ihan Tarantinoa nimetä elokuva noin, vaikka vihaisia tyyppejä on laskutavasta riippuen 4-14, muttei missään vaiheessa sitä kahdeksaa mikä otsikossa luvattiin. Onneksi elokuvan loputtua vastaus tähänkin oli valmiina: vihainen kahdeksikko koostuu niistä neljästä, jotka saapuivat ensimmäisillä vankkureilla, ja niistä neljästä, jotka matkustivat toisilla vankkureilla.

Että ihan hyvä elokuva tämä oli. Hyviä näyttelijöitä, hauskoja keskusteluja, veri lentää graafisesti. Tarantinoksi ei kummoinenkaan, mutta mihin tahansa muuhun verrattuna aivan oiva, koska onhan Tarantino aina Tarantino.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Otava 2017


Kerronpa heti alkuun, että tämän kirjan kirjoittanut Terhi on ystäväni ja nykyisin myös naapurini. Olen seurannut mitä suurimmalla mielenkiinnolla kirjan julkaisuprosessia ja olen ihan käsittämättömän iloinen, että tämä kirja on saanut ansaitsemansa loistavan vastaanoton.

Vaikka vuoret järkkyisivät kertoo Elsasta kahdessa ajassa. Toisessa ajassa Elsa on kajaanilainen lukiotyttö, joka kääntyy helluntailaisuuteen. Myöhemmin aikuinen Elsa asuu Kolumbiassa. Minusta kirja kertoo hurahtamisesta, sokeasta uskosta ja sitten uskon horjumisesta. Samoin kirja kertoo ihanan mehukkaasti Bogotan kaduista, ihmisistä, keittiöistä, kirkoista ja siitä, miten uskominen on ihan samaa, oli uskova sitten Kainuun korvesta tai Kolumbian viidakoista.

Minusta kiinnostavinta kirjassa oli uskomisen kuvaus. Olen tämän kirjan myötä hätkähtänyt huomaamaan, että oma elämäni on onnistunut olemaan suhteellisen uskonnotonta. Lapsena kotona ei paljon puhuttu uskosta, nykyisissä ihmissuhteissani uskonnolla ei ole oikein mitään roolia. Vaikka itse kuulun kirkkoon ja jollain omituisen kerettiläisellä, yksityisellä ja minkäänlaista kyseenalaistamista kestämättömällä tavalla uskon, en silti ajattele näitä asioita juurikaan. Olin kuuntelemassa kun Terhi kertoi kirjasta lähikahvilassamme ja äimistelin monttu auki, miten paljon muut tietävät näistä asioista ja kuinka montaa ihmistä ne koskettavat. Olen jotenkin onnistunut muilimaan elämässäni uskonnotonta väylää. Ehkä siksikin oli todella kiinnostavaa lukea nuoren ihmisen uskoontulosta, miltä se tuntuu, miltä tuntuu rukoilla, miltä tuntuu olla osa yhteisöä, miltä tuntuu, kun perhe vastustaa.

Esimerkiksi en tiennyt juuri mitään kielilläpuhumisesta, jota kirjassa kuvataan upeasti. Olen tiennyt, että näin tapahtuu ja tuntenut ihmisiä, joilla on kielilläpuhumisen lahja, mutta ehkä niistä asioista ei puhuta sellaisille, joille ne eivät kuulu.

Tätä bloggausta ei nyt hyvällä tahdollakaan voi sanoa objektiiviseksi, mutta toivon silti, että tämä hieno kirja saa paljon paljon lukijoita. Olen tästä ihan vilpittömän innoissani, kyynel tuli silmään kun kirja loppui.